Lukupiirikirja: Ikitie

Antti Tuuri: Ikitie

431 s., Otava 2011

kansi: Hannu Taina

itsenäinen jatko teoksille Taivaanraapijat ja Kylmien kyytimies

 

Antti Tuurin Ikitie oli yksi marraskuun lukupiirikirjoistamme. Kirja oli minulla piirin kokoontuessa vielä kesken, mutta halusin todellakin lukea kirjan loppuun. Olen aikaisemmin nähnyt Ikitie-elokuvan, joka oli vavisuttava ja mieleenpainuva kokemus. Kirjaan tarttuminen ehkä hieman jännitti, koska mietin millainen tunnehyöky sen mukana tulisi. Kirja on kuitenkin mielestäni sävyltään elokuvaa pehmeämpi, ehkä siksi että mielikuvituksen silmin voi pahimpia paikkoja pehmentää eikä kaikki iske silmien eteen kuten elokuvassa.

 

Ikitie alkaa elokuusta 1930. Jussi Ketola asuu maatilaansa Kauhavalla, mutta on joutunut Lapuan liikkeen hampaisiin sosialististen mielipiteidensä vuoksi. Kun keskellä yötä oveen jyskytetään, Ketola tietää jo ketkä siellä ovat. Hänet kyyditään halki Suomen rajalle saakka. Matkan aikana tilanne kehittyy suuntaan, jossa rajan ylitse pääseminen onkin hengenpelastus. Sitä Ketola ei vain tiedä, että häntä ei niin vain päästetäkään lähtemään takaisin kotiinsa, vaikka ei hän kyllä lapuanliikkeen pelossa sinne heti uskaltaisikaan. Ketola elää Venäjällä näennäisen vapaana, vaikka hänen tekemisiään jatkuvasti tarkkaillaankin. Hänen on rakennettava elämänsä uudelleen pala palalta.

 

Ikitie on tarina siitä, miten ihmistä voidaan isojen koneistojen pyöriessä heitellä minne tahansa eikä hänellä ole siihen mitään sananvaltaa. Ketolaa pyörittävät milloin valkoiset ja milloin punaiset, häneen ei luoteta täysin oikein missään. Vuosien vieriessä ja toisaalta hämmästyttävänkin helposti Ketola alistuu kohtaloonsa ja tarttuu siihen, mikä on elämää. Suomessa hänellä on perhe, mutta niin on neuvosto-Karjalassakin. Elämä alkaa sujua eikä Ketola enää oikeastaan edes haaveile Suomeen paluusta, vaikka ei paikoilleen täysin juurrukaan. Kun kommunistinen koneisto alkaa pyöriä myös Karjalassa ja muualta tulleet otetaan pihteihin, mullistuu Ketolan elämä jälleen. Kirjan loputtua ei voi kuin miettiä sitä, miten ihmeessä tuo mies pystyy enää nousemaan jaloilleen kaiken jälkeen.

 

Ikitie herättää kirjana ehkä vähemmän tunteita kuin elokuvaversionsa, mutta monenlaisia ajatuksia herää mieleen kirjaa lukiessa. Tarina tuntuu hyvin uskomattomalta, mutta pysäyttävintä on, että se on täysin mahdollinen tarina. Kirja kerrotaan Ketolan näkökulmasta ja vaikka tunteet eivät kirjasta oikein hahmon kautta välitykään, kyllä niitä on. Ketola kokee ja tuntee monenlaista, mikä myllertää mieltä. On myös kiinnostavaa ajatella mitä Sofia-vaimo ja lapset kotona Kauhavalla tuntevat ja kokevat. Ei liene helppoa pitää elämää yllä, kun puoliso ja isä on viety. Siinä lyödään samalla leima heidän kaikkien ylle.

 

Ikitie on hieno lukukokemus, vaikka tunnetasolla jääkin hieman etäiseksi. Ehkä elokuvan vahva vaikutus heijastuu lukukokemukseeni, sillä joku muu saattaisi kokea tämän kirjan paljon rankempana. Meidän lukupiirissä moni epäröi tähän tarttumista juurikin elokuvan takia, mutta minä sanoisin, että kannattaa kokeilla.

♠♠♠♠

Eiliset polut

Eila Kujala: Eiliset polut

298 s., Länsirannikko 2013

Kannen akvarelli: Maija Göös

Eila Kujalan uutuusteos Eiliset polut on jatkoa hänen edelliselle teokselleen Valkea kissankello, joka ilmestyi vuonna 2011. Luin tuon kirjan hetipian sen ilmestyttyä ja täytyy sanoa, että siitä jäi todella vahva muistijälki, sillä sen tapahtumat ovat palanneet muiden kirjojen kautta mieleeni moneen otteeseen. Koska Valkea kissankello jätti niin vahvan jäljen, oli itsestään selvää, että halusin lukea myös tämän jatko-osan. Eiliset polut ei minun silmissäni yltänyt samalle tasolle edeltäjänsä kanssa, mutta siitä huolimatta tarina jaksoi kiinnostaa loppuun asti.

Tarinan keskiössä on keski-ikäinen aviopari, keski-pohjalaiset tilalliset Kaarle ja Johanna. Teos käsittelee kaiken muun ohella näiden kahden keskinäistä kunnioitusta ja rakkautta sekä samanlaista arvomaailmaa, mutta pääasiana ovat kuitenkin 1930-luvun yhteiskunnalliset ja poliittiset ilmiöt lapuanliikkeineen ja uskonnollisine kantoineen. Tietenkin kaiken taustalla heijastelee vasta hieman yli kymmenen vuotta aikaisemmin koettu vuoden 1918 sota.

Kujala on istuttanut 1930-luvun rinnalle myös 1970-luvun äänen, jolloin lukija pääsee seuraamaan Kaarlen ja Johannan pojantyttären mielipiteitä. Mielestäni tuo toinen aikataso on täysin turha, se sotkee muuten sujuvaa tarinaa, vaikkakin ymmärrän Kujalan syyt ottaa se mukaan tarinaan: se heijastelee mainiosti 1930-luvun poliittista ja uskonnollista maailmankuvaa, joidenka aattelliset suuntaviivat näkyvät vielä vuosikymmenienkin jälkeen.

Vaikka aihe on sinänsä mielenkiintoinen, jää teos kyllä pannukakuksi yhteiskunnallisten ilmiöiden suhteen. Asioista kyllä kerrotaan, mutta jotenkin tuntuu etteivät ne saa kunnolla puhtia ja aitoa tunnetta. Sävy ei mielestäni kuvasta sitä tunteen paloa, millä tuon ajan ihmiset ovat varmasti asioihin suhtautuneet. Toki Kaarle vaimoineen on kuvattu maltillisiksi sivustaseuraajiksi, mutta edes muiden hahmojen tunteiden ja kohtaloiden kautta ei tuo mielen ja aatteen palo pääse valloilleen. Kaarle perheineen todella on sivustaseuraajia jopa hieman liiallisessa määrin.

Kujala kirjoittaa sujuvasti ja kuvaa mielestäni miljöötä hyvin, lukijan on helppo nähdä talot ja tienoot silmissään. Se ei pelkästää kuitenkaan riitä minulle, sillä todella odotin tältä kirjalta enemmän. Edellisessä osassa surut ja ilot on kuvattu tuntuvammin, ja sitä kaipasin myös tältä teokselta. Haluaisin kuitenkin tietää miten tarina jatkuisi sotien aikana ja jälkeen. 1970-luvun aikataso paljastaa tiettyjä asioita, mikä kyllä syö pohjaa pois mahdolliselta jatko-osalta, mutta ainahan voi toivoa!

♠♠♠

Lapualaisooppera

Salo, Arvo: Lapualaisooppera

129 s., Tammi 1967, 2. p.

Meillä koulussa kotimaisen kirjallisuuden tunneilla puhuttiin Arvo Salon Lapualaisoopperasta ja siitä miten kohuttu näytelmä se on ollut. Moinen herätti luonnollisesti mielenkiintoni ja listasinkin teoksen TBR100-listalleni. Jotenkin kaikki kuulemani seikat saivat minut odottamaan tältä teokselta paljon enemmän kuin mitä sillä loppujen lopuksi oli annettavanaan.

Lapualaisooppera puolustaa yksilön vapautta ja tasaveroisuutta kaikkien kansalaisten kesken. Demokratia on keskeinen asia näytelmän juonen kannalta. Salo itse sanoo, että teoksen tapahtumilla tai henkilöhahmoilla ei ole mitään yhteyttä todellisiin tapahtumiin. Sanoipa kirjailija mitä tahansa, minusta ainakin on hyvin selvää, että tapahtumat linkittyvät vahvasti lapuanliikkeen johtohahmoihin ja toimintaan. Tästä toisesta painoksesta on poistettu osia ja tekijä on sitä korjaillut ilmeisesti alkuperäistä maltillisemmaksi, mutta silti yhteys on edelleen vahva.

Itse pidin näytelmää jokseenkin sekavana varsinkin aluksi. Silloin ei vielä ollut päässyt hahmoihin sisälle ja kieli tökki. Välillä näytelmä etenee tavallisena puheenomaisena dialogina, mutta välillä astuu esiin runollisuus ja oopperamaisuus. Jotenkin koin tällaisen "tyylivaihtelun" uuvuttavana ja hankalana. Mielestäni myöskään tapahtumien oikea kammottavuus ei avaudu kovin hyvin teosta lukiessa. Uskon tämän näytelmän olevan paljon parempi esitettynä ja siitä onkin olemassa äänikirja. Sen kun saisi jostain käsiinsä, voisi ehkä muodostaa varmemman käsityksen teoksesta.

♠½