Yhden lapsen kansa

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa - Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret

6 h 5 min., Atena 2016

lukija: Pinja Flink

Mari Mannisen Yhden lapsen kansa voitti Tieto-Finlandian vuonna 2016, enkä lainkaan ihmettele miksi. Yhden lapsen kansa on asiallinen mutta silti tunteisiin käyvä tietokirja Kiinassa vuosina 1979-2015 voimassa olleesta yhden lapsen politiikasta, josta moni on varmasti kuullut mutta jonka vaikutuksien laajuutta voi äkkiseltään olla vaikea hahmottaa. Minun ainakin oli, mutta Manninen avasi silmäni. Yhden lapsen kansa on epäilemättä minulle yksi vuoden parhaista kirjoista.

Kun Kiinassa siirryttiin yhden lapsen politiikkaan, sen taustalla oli hyvät aikeet väestönkasvun rajoittamisesta. Toisen lapsen sai hankkia vain tietyin liennytyksin ja ilman erillistä lupaa saadut liikalapset tulivat kustantamaan perheille järkyttävän suuria sakkosummia. Kaikki lapset eivät välttämättä edes saaneet henkilöllisyystodistusta eli heitä ei virallisesti ole olemassa. Millainen tulevaisuus on ihmisellä, jota ei virallisesti ole? Voiko edes sanoa tulevaisuudeksi elämää, jossa ei voi opiskella, tehdä töitä tai mennä naimisiin, koska ei virallisesti ole olemassa? Oma lukunsa ovat jopa raskauden viimeisellä kolmanneksella tehdyt pakkoabortit, naisten sterilisaatiot ja lasten hylkääminen. Onko Kiinassa yhtäkään perhettä, jonka elämään yhden lapsen politiikka ei olisi vaikuttanut? Tuskin, niin kokonaisvaltaista se oli.

Yhden lapsen politiikka oli monin verroin järkyttävämpää kuin mitä aluksi osasin ajatellakaan, sen tämä kirja osoittaa. Pariskunnilta vietiin kaikki päätäntävalta perhesuunnittelussa, naisten kuukautiskiertoa vahdittiin ja intiimielämän asioihin puututtiin. On sydämeenkäypää kuulla millaisia kokemuksia ja kohtaloita Mannisen haastattelemilla kiinalaisperheillä on yhden lapsen politiikasta. Silti kiinalaiset esittävät ainakin Mannisen haastatteluissa hyvin varovaisesti tai eivät lainkaan kritiikkiä, sillä he ovat niin kasvaneet asiaan, tottuneet siihen. Yhden lapsen politiikalla on myös paljon laajemmat seuraukset kuin äkkiseltään ajattelinkaan: henkilöpaperittomia "olemattomia" nyt jo aikuisiksikin ehtineitä lapsia, väestöpyramidin vakavaa vinoutumista ja vierasmaalaisia ostovaimoja.

Vaikka Yhden lapsen kansa yllättää, järkyttää ja liikuttaa, on teos asiallinen kokonaisuus, jonka Manninen on kirjoittanut mielestäni hyvin ammattimaisella ja puolueettomalla otteella. Hän ei tuomitse, vaikka ehkä joskus hämmästeleekin. Hän kuvaa kiinalaisperheiden elämää toimittajan uteliaisuudella ja tietokirjailijan tarkkuudella, helppotajuisesti ja informatiivisesti. Voisin kehua tätä kirjaa vaikka kuinka paljon. Ehkä vielä joskus palaan tämän pariin ihan perinteisen kirjan muodossa, vaikka tämä kyllä toimi äänikirjanakin erittäin hienosti.

♠♠♠♠♠

Korppipäinen mies

Enna Airik: Korppipäinen mies

29 s., Karisto 2013

 

Enna Airikin kuvakirja Haavemaa oli kuvitukseltaan ja aiheeltaan herkkävireinen ja kaunis teos, joten hänen toinen kuvakirjansa Korppipäinen mies päätyi myös luettavakseni. Korppipäinen mies on sävyltään selkeästi tummempi kuin Haavemaa, mikä välittyy jo kirjan kannestakin. Tämäkin kirja käsittelee isoa aihetta, mutta kokonaisuutena tämä ei minua silti oikein sykähdyttänyt.

 

Korppipäinen mies kertoo Emistä, joka asuu vanhempiensa kanssa rotkon reunalla olevassa talossa. Rotkon toisella puolella on autiotalo, josta Emi näkee painajaisia. Hänen painajaisissaan talossa asuu korppipäinen mies, joka tekee lapsille pahaa. Korppipäinen mies muistuttaa kumman paljon karkkikauppaa pitävää herra Krookia. Reaalitodellisuus heijastuu Emin uniin synnyttäen painajaisia, mutta lopulta tyttö vapautuu ahdistavista unistaan vanhan ja kiltin lintuparantajan avustuksella.

 

Tämä teos käsittelee hienovaraisesti lasten kuviteltuja ja todellisiakin pelkoja. Itse tulkitsin tämän teoksen käsittelevän lapsiin kohdistuvaa hyväksikäyttöä ja siitä toipumista. Kokonaiskuvaltaan tämä teos on hyvin tummansävyinen - eikä pelkästään kuvituksen suhteen - mutta asioiden selviämisestä huolimatta minulle jäi tästä myös tummansävyinen jälkimaku. En oikeastaan pitänyt tästä kirjasta ja mietinkin hieman, että mikä tämän kirjan käyttöfunktio on, sillä ihan pienten lasten kuvakirja tämä ei ainakaan ole. Uskoisin jopa, että tämä teos kiinnostaa enemmän aikuista kuin lasta. Kuvitus on kumminkin huolellista ja jotenkin vanhanaikaisella tavalla viehättävää, joten itse luin tämän kirjan jo ihan kuvituksen takia. Olen hieman kyllä yllättynyt Airikin tekemästä aihevalinnasta, mutta ainakin tämä erottuu monista muista kuvakirjoista hyvin selkeästi.

 

♠♠♠

Sinisimmät silmät

Toni Morrison: Sinisimmät silmät

197 s. + jälkisanat, Tammi 1994

alkup. The Bluest Eye 1970

suom. Seppo Loponen

Matkani Toni Morrisonin tuotannon parissa jatkuu taas, sillä aiemmin lukemani Morrisonin teokset Koti ja Armolahja ovat olleet hyvin vaikuttavia ja antaneet suurta näyttöä Morrisonin kirjoittajantaidoista. Sinisimmät silmät ei jää yhtään näitä teoksia huonommaksi.

Sinisimmät silmät sijoittuu 1940-luvulle Ohion Lorainiin, kaupunkiin jossa asuu monenlaista väkeä. Teos kertoo moniäänisen tarinan, jonka keskeisin hahmo on tummaihoinen Pecola-niminen tyttö, jonka hartain toive olisi saada kaikkein sinisimmät silmät. Muita tarinan kannalta keskeisimpiä ja lähimmin tarkasteltuja hahmoja ovat Pecolan vanhemmat Cholly ja rouva Breedlove, kuten Pecola äitiään kutsuu, sekä eräänlainen mystikkosaarnaaja Saippuapää Kirkko. Keskiössä ovat myös Pecolan ikätoverit Frieda ja Claudia, joista jälkimmäinen saa myös kertojaäänen.

Keskeisin teema tässä kirjassa on rotujen, siis tumma- ja valkoihoisten, välinen eriarvoisuus. Valkoihoisia ihannoidaan, heitä pidetään parempina ja kauniimpina, eikä tämä ole suinkaan vain valkoihoisten oma näkökulma, vaan myös tummaihoiset itse suovat valkoisille tämän erityisaseman. Niinpä jo pienet lapset varttuvat siihen, että he eivät koskaan ole kyllin hyviä ja sieviä verrattuna valkoihoisiin lapsiin. Rotujen välisen eriarvoisuuden teemaan linkittyy keskeisesti myös itsensä hyväksymisen ja arvostamisen teemat, sillä Pecolan viaton pyyntö saada edes hieman lisää yleisten normien mukaista kauneutta eli siniset silmät, osoittaa terävästi sen riittämättömyyden tunteen, jonka tummat lapset ovat joutuneet kohtaamaan.

Pecolan tarinan keskipisteeseen ja siihen järkyttävään tapahtumaan, joka muuttaa koko tytön elämän lopullisesti, johdattelevat muun muassa rouva Breedloven ja erityisesti isä Chollyn nuoruudessaan kokemat traumat, jotka ovat muuttaneet heitä ihmisinä hyvin paljon. Se miten kertojaääni siirtyy välillä Pecolan ikätoveri Claudialta rouva Breedlovelle, Chollylle tai Saippuapäälle, on toteutettu hyvin. Nämä kertojanvaihtelut tuovat lisää kerroksia ja näkökulmaa siihen, miten amerikkalainen yhteiskunta oikeastaan rakentui sellaiseksi kuin kirjassa kuvataan. 1940-luvulta on tultu pitkä matka nykypäivään, onneksi, mutta yhä vieläkin on niin paljon ihmisiä, jotka toivoisivat olevansa erilaisia: nykyään tämä toive ei ole enää vain rotukohtainen vaan kaikille roduille yhteinen piirre. Pecolan tarinassa on siis jotain alati pysyvää.

Lukukokemuksena tämä oli todella pysähdyttävä, surullinen ja ehkä jopa raakakin. Tätä lukiessa oli pakko pitää taukoja ja sulatella lukemaansa, sillä ihmisen pahuus herätti hyvin paljon ajatuksia. Morrisonin tapa kuljettaa tarinaa ja kuvata yksiselitteisen terävästi tapahtumia, tuo tarinan lähelle lukijaa. Sitä miettii, että miksi asioiden piti mennä niin kuin ne menivät, ja että mikä ajaa ihmiset sellaisiin tekoihin, joita Morrison kirjassaan kuvaa. Teosta lukiessa heräsi myös sellainen ajatus, että jos yhteiskunnan valta-arvot estävät yksilöä hyväksymästä ja arvostamasta itseään sellaisena kuin on, niin miten kukaan muukaan voisi niin tehdä: pohja muiden hyväksynnälle luodaan useimmiten sillä, että hyväksytään ensin itse itsensä. On kerta kaikkiaan sydäntäpakahduttavaa ajatella, että joiltakin on tämä mahdollisuus riistetty.

♠♠♠♠

Kannattaa lukea myös Saran mietteitä tästä teoksesta P.S. Rakastan kirjoja -blogissa.