Viimeinen yhteinen leikki

Riikka Pulkkinen: Viimeinen yhteinen leikki

Otava 2024

Riikka Pulkkisen uusin romaani Viimeinen yhteinen leikki ei ehkä ole minulle tyypillisimmän kaltaista luettavaa, mutta jäin silti heti alussa koukkuun. Kirjassa on ihanan sujuvaa kieltä ja kerrontaa, hienoja tuokiokuvauksia ja laajempia kokonaisuuksia sekä monitahoisia henkilöhahmoja. Minulle tuli tästä jotenkin mieleen Kazuo Ishiguron romaani Klara ja aurinko, jossa psykologia, tunnetaidot ja ihmisyys ovat myös keskeisiä, ja josta myös pidin paljon.

Nuori perheenisä Eelis katoaa lähdettyään huimauksen vuoksi käymään lääkäripäivystyksessä. Puoliso Mai ei voi ymmärtää mitä on tapahtunut. Hän yrittää tavoitella puolisoaan ja rauhoitella paitsi itseään myös heidän pieniä lapsiaan, jotka kyselevät isäänsä. Tuntuu, että mitään järjellistä selitystä ei ole. Sairaalasta ei anneta tietoja eikä poliisikaan vielä reagoi tilanteeseen. Sitten kotiovelle ilmaantuu nainen, joka sanoo tuntevansa Eeliksen. Hän kertoo Maille mitä hänelle ja Eelikselle ja heidän ystävilleen tapahtui heidän ollessaan lapsia. Lapsuuden kesäleirit jättivät lähtemättömät jäljet, vaikka niitä järjestettiin heidän avukseen.

Kokeellinen lääketiede ja vallan väärinkäyttö, siinäpä vaarallinen pari. Tätä kaksikkoa lukija pääsee luotaamaan kahden eri aikatason ja eri henkilöiden kautta. Nykyhetken rinnalla kulkee Eeliksen omaelämäkerta, jota kirjoittaessaan hän on antanut itselleen hetkeksi luvan palata kipeimpiin muistoihinsa ja pohtia kokemaansa. Lukijan on vaan pakko saada tietää lisää, vaikka välillä kieltämättä vähän ahdistaa se, mitä nuo muutenkin haavoittuvaiset lapset ja nuoret laitettiin kokemaan.

Kesäleirien miljöönä vanha keuhkotautiparantola luo jännittävät ja aavistuksen synkät puitteet, vaikka lämpö hellii, vesi kimmeltää ja iltapalapöydässä on tarjolla kaakaota ja pullaa. Miljöön pahaenteisyys kuvastaa hyvin sen seinien suojissa tapahtuvaa kokeellista lääkintää, jonka avulla pahaa-aavistamattomista lapsista yritetään jalostaa jotain ehjempää ja parempaa.

Viimeinen yhteinen leikki on ajatuksia herättävää luettavaa. Tässä lukukokemuksessa riittää prosessoitavaa vielä pitkäksi aikaa.

Neloset: Jouppilan sisarusten tarina

Helena Jouppila ja Sanna Wallenius: Neloset - Jouppilan sisarusten tarina

229 s., Docendo 2020

kansi: Jarkko Lemetyinen

 

Helena Jouppilan ja hänen sisarustensa kokemuksista kertova Neloset - Jouppilan sisarusten tarina nousi median otsikoissa näkyvästi esiin paitsi pohjalaismaakunnissa myös koko maan kattavissa iltapäivälehdissä. Meidänkin kaupungin kirjastojen varausjono kasvoi parissa päivässä huikean mittaiseksi, mutta olin onnistunut ennakoimaan ja varaamaan kirjan jo ennen ryöpsähdystä.

 

Kesäkuussa 1951 isokyröläiset Hilkka (o.s. Sunikka) ja Eino Jouppila saavat perheenlisäystä. Eivät yhtä tai kahta vauvaa, vaan lapsia syntyykin kerralla neljä. Jouppilan neloset ovat ensimmäiset suomalaiset neloset, jotka jäävät henkiin. Pienokaiset saavat nimikseen Helena, Martti, Erkki ja Jorma. Otsikoihin he nousevat jo muutaman päivän ikäisinä, ovathan he ihme! Vuosien varrella nelikkoa pyydetään mainostamaan milloin mitäkin ja aina teini-ikään asti he näkyvät säännöllisesti otsikoissa, sillä juuri tämän kaltaisia ihmeitä sotien jälkeen uudelleen jaloilleen nouseva Suomi tarvitsee. Kulissien takana kaikki ei ole kuitenkaan hyvin, ja nyt Helena Jouppila kertoo millaista heidän elämänsä todellisuudessa oli.

 

Kun neloset olivat noin nelivuotiaita, perheen äiti Hilkka alkoi piinata ainoaa tytärtään Helenaa. Äidin kiukunpuuskia ja äkkipikaisuutta, suoranaista ilkeyttä ja pahantahtoisuutta pelkäsivät toki veljetkin, mutta erityisesti tyttärensä äiti otti silmätikukseen. Tämä kirja on kerrottu erityisesti Helenan näkökulmasta, mutta teoksesta näkyy myös se, etteivät veljetkään saaneet erityiskohtelua. On selvää, että Hilkka Jouppila kärsi mielenterveysongelmista, jotka heijastuivat erityisesti suhteessa lapsiin, joita hän ei tainnut koskaan oikein oppia rakastamaan. Perheen isä ei tainnut tietää kaikkea, vaikka jotain aavistelikin. Hänkin oli kuitenkin voimaton suhteessa vaimoonsa.

 

Mediassa tästä kirjasta on otettu hyöty irti klikkiotsikoin ja revittelemällä perheen piinaavia kotioloja, mutta tämä kirja ei mielestäni ole tunnelmaltaan läheskään niin tukahduttavan hirveä kuin voisi luulla. En väitä etteivätkö nelikon kokemukset olisi ihan käsittämättömiä ja koskettavia, mutta revittelevistä otsikoista poiketen tästä kirjasta henkii mielestäni ennen kaikkea se, että Helena Jouppila on onnistunut nousemaan kokemustensa päälle. Hän on käsitellyt asiat ja kertoo niistä nyt kiihkotta. Lukija ei jää murtuneen tunnepadon jalkoihin. Siinä mielessä tässä on jotain voimaannuttavaa. Tällaisistakin asioista voi selvitä.