Peppi Pitkätossu x 3

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu

WSOY 1999, 9.p.

alkup. Pippi Långstrump, 1945

***

Peppi aikoo merille

WSOY 1993, 14.p.

alkup. Pippi Långstrump går ombord, 1946

***

Peppi Pitkätossu Etelämerellä

WSOY 2000, 17.p.

alkup. Pippi Långstrump i Söderhavet. 1948

***

kaikki kolme on

suomentanut Laila Järvinen

kuvittanut Ingrid Vang-Nyman

Luin hiljattain Helsingin Sanomien Teema-lehden numeron, joka käsitteli Astrid Lindgreniä ja hänen tuotantoaan. Olen Lindgreniä lapsena lukenut paljonkin ja myöhemmin lukenut häneltä myös niitä lastenromaaneja, joita en lapsena tullut lukeneeksi. Teema-lehden ja Peppi Pitkätossun 80-vuotissynttäreiden innoittamana halusin lukea nämä kolme alkuperäistä Peppi-romaania nyt uudelleen.

Peppi Pitkätossu on minulle kenties mieluisin Lindgrenin ikonisista hahmoista. Suurin syy lienee siinä, että Peppi tuli nimikkoanimaationsa (1997-1999) kautta minulle tutuksi jo lapsena ja hahmo liittyy siten hyvin tiiviisti lapsuusmuistoihini. Minulla oli oma vhs-kasettikin ja sitä katsottiin kerta toisensa jälkeen. Näiden kirjojen tarinoista Pepin saapuminen Huvikumpuun, kouluunmeno ja murtovarkaat ovat animaationa niin tuttuja, että muistan niistä edelleen elävästi joitakin kohtauksia ja jopa vuorosanoja.

Oman koulutaipaleeni aloitin repussani Peppi Pitkätossu -kynäpenaali, jonka äiti osti minulle paikallisesta kirjakaupasta. Se on edelleen tallella ja säilytän siellä värikyniäni. Koulun kirjastosta taisin ensikertaa löytää juurikin näitä pikkuisia, lapsen käteen kivasti istuvia painoksia Peppi-kirjoista. Muistan myös, miten Astrid Lindgrenin kuolema vuonna vuonna 2002 nostettiin koulussa esiin. Huvittavaa kyllä, mutta silloin vasta ymmärsin, että Astrid oli nainen.

Juuri nämä kyseisen näköiset Peppi-painokset ovat minulle edelleen kaikkein mieluisimmat, joten halusin lukea nämä uudelleen juuri näissä "ainoissa oikeissa" painosasuissa. Pepin lumovoima ei ole kadonnut mihinkään, sillä viihdyin ja virkistyin. Sen verran ajan hammas on kohdallani kuitenkin purrut, että Pepin huoleton elämänasenne tekee toisinaan tällaisen järjestyksen ystävän hieman levottomaksi.

En viitsi pureutua Peppi-kirjojen alkuperäiseen kieliasuun sen kummemmin, sillä siitä on puhuttu jo paljon. Nämä painokset ovat vielä vanhan kieliasun mukaisia, joten tein jo etukäteen tietoisen päätöksen vain nauttia matkasta. Olen kuitenkin samaa mieltä siitä, että tehdyt muutokset ovat hyvästä. Jossain Teema-lehden artikkelissa todettiin myös, että Lindgren itsekin suhtautui teostensa muokkaamiseen hyvin mutkattomasti.

Peppi-kirjojen lukeminen oli viihdyttävä nostalgiamatka omaan lapsuuteen. Suosittelen kaikille samanlaista matkaa aina sopivin väliajoin.

Ronja, ryövärintytär

Astrid Lindgren: Ronja, ryövärintytär

WSOY 2015

alkup. Ronja Rövardotter, 1981

kuvittanut Ilon Wikland

suomentanut Tuula Taanila

Olen lukenut Ronja, ryövärintyttären kerran aikaisemmin ja silloinkin jo aikuisiällä. Halusin lukea kirjan uudelleen ennen kuin kävin katsomassa kirjasta tehdyn näytelmän Seinäjoen kaupunginteatterissa. Teatterilippu oli synttärilahjani ja idea oli kyllä tosi kiva. Pidin näytelmästä, siinä oli hienot lavasteet ja hyviä roolisuorituksia. Erityisesti pidin Ronjan (Kaisla Ollila), Matiaksen (Jukka Puronlahti) ja Kalju-Pietun (Timo Luoma) roolisuorituksista, jotka olivat ilmeikkäitä ja eläväisiä.

Mutta sitten kirjaan. Ronjan perusjuoni lienee monelle tuttu. Ronjan isä on ryöväri Matias, jonka ryövärijoukko asuttaa omaa linnaansa ryövärivuorella. Samalla alueella on toinenkin kilpaileva ryövärijoukko, jota johtaa Matiaksen vihollinen Borka. Ronja kuitenkin tutustuu Borkan poikaan Birkiin, jonka kanssa salaa ystävystyy. Kirja on kuvaus ystävyydestä ja yhteistyöstä, ja vähän myös jääräpäisyydestä ja periksiantamisestakin. Kaikkea ympäröi luonto, joka osaa kauneudestaan huolimatta olla pelottava ja vaarallinen, mutta jota Ronja yhtä kaikki rakastaa.

Nyt toisella lukukerralla olin yllättynyt siitä, miten raju ja väkivaltainen tämä tarina paikoitellen on. Ehkä kuitenkin tarkastelen asiaa turhankin kriittisillä aikuisen silmillä, sillä tiedän tarinan ihastuttavan monia lapsia. Pidän itsekin tarinasta ja Lindgrenin kyvystä kuvata lapsen tunteita lämmöllä, joten ne ovat varmasti lapsilukijoihinkin vetoavia asioita. Aika on myös kovin eri kuin kirjan ensikertaa ilmestyessä. Nykyään tuskin menisi kovin äkkiä läpi kirja, jossa systemaattisesti haukutaan muita paskapäiksi. Jotain ikiaikaista ja ihanaa näissä Lindgrenin klassikoissa kuitenkin kautta linjan on, ja siksi niistä ei lopulta muuttaisi mitään.

Lukupiirikirja: Taikatalvi

Tove Jansson: Taikatalvi

121 s., WSOY 2010

1. suomenkielinen laitos 1957

alkup. Trollvinter 1957

suom. Laila Järvinen

Taikatalvi on aina ollut suosikkini Muumi-kirjoista, joten kun lukupiiristä tuli aihetoiveeksi Tove Jansson, valitsin hänen tuotannostaan tietenkin Taikatalven meille kirjaksi. Ehkä piiriläiset odottivat jotakin muuta, aikuisten kirjaa lähinnä, mutta mielestäni Muumi-kirjoissa on niin paljon sisältöä myös aikuiselle lukijalle, että tämä tuntui oivalliselta valinnalta.

Taikatalvi kertoo siitä merkillisestä talvesta, jolloin Muumipeikko herää kesken talviunien eikä saa enää unta. Alkuun arasteltuaan hän poistuu uinuvasta Muumi-talosta tutkimaan ympäristöään. Käy ilmi, että myös Pikku Myy on herännyt kesken unien. Uimahuoneessa asuva Tuu-tikki ei sen sijaan ole talviunilla ollutkaan, joten hän osaa kertoa heille yhtä ja toista talvesta.

Rakastan Taikatalven viisautta, talvisen Muumilaakson erilaisuutta ja Janssonin upeaa kuvitusta. Huomasin, että melko pitkälti kirja herätti samoja ajatuksia kuin aiemminkin, mutta nyt kiinnitin hahmoihin eri tavalla huomiota. Jostain syystä Tuu-tikki näyttäytyi minulle nyt aiempaa penseämpänä hahmona, jolta ei löytynyt ymmärrystä talviunilta heränneen Muumipeikon hämmennystä kohtaan. Huomasin suorastaan ärtyväni Tuu-tikin asenteesta, niin silmiinpistävältä se nyt tuntui. Muumipeikon tietynlaisesta henkisestä kasvusta puolestani pidin.

Tämä kirja löytyy ihan omasta hyllystäni, ja oli ihanaa, kun tällä lukukerralla sain rauhassa tehdä alleviivauksia nostaakseni mielestäni hienoja oivalluksia ja viisaita kohtia esille. Niitä kertyikin jonkin verran. On mielenkiintoista nähdä poimivatko silmäni lisää alleviivattavaa, kun joskus palaan kirjan pariin taas uudelleen.

Lukupiirissä tästä kirjasta syntyi mukavasti keskustelua ja ajatuksia. Osa oli myös poiminut oivaltavia kohtia ja luki niitä ääneen, joten kirjaa kerrattiin keskustelussa hyvin perusteellisesti. Keskustelimme myös hahmoista, pääasiassa keskushenkilöinä olevista Muumipeikosta, Pikku Myystä ja Tuu-tikista, mutta myös nukkuvasta Muumimammasta, jonka hahmosta tulee esille olennaisia piirteitä hyvin pienillä huomautuksilla. Kirja herätti ihastusta, ja luulenpa, että jotkut lukevat vielä muitakin Muumi-kirjoja tämän innoittamana.

The Hundred and One Dalmatians

Dodie Smith: The Hundred and One Dalmatians

286 s., Egmont London 2015 

alkup. 1956

kuvitus: Alex T. Smith

Koin keväällä jonkinlaisen 101 dalmatialaista ja Cruella de Vil -buumin, jonka seurauksena luin Cruellasta kertovia kirjoja, katsoin elokuvia ja päädyin lainaamaan myös Dodie Smithin alkuteoksen The Hundred and One Dalmatians, jota tosin ryhdyin lukemaan vasta kesälomalla.

101 dalmatialaista on varmasti monille tuttu tarina ennen kaikkea Disneyn klassikkoanimaatiosta, jossa Pongo ja Perdita lähtevät etsimään Cruellan kaappaamia pentujaan ja tulevat takaisin kotiin omiensa ja muutaman kymmenen muun pennun kanssa. Sinänsä Disneyn animaatio on melko uskollinen alkuteokselle, mutta erojakin luonnollisesti on.

Dalmatialaiset Pongo ja Missis Pongo asuvat lemmikkiensä herra ja rouva Dearlyn kanssa hienossa talossa Lontoossa. Pongo ja Missis saavat 15 pentua, joten löytökoira (ja niin ikään dalmatialainen Perdita) auttaa imetyksessä. Heidän lähinaapurustossaan asuu turkkurin kanssa naimisissa oleva ja turkiksiin täysin hurahtanut Cruella de Vil, joka ihastuu ajatukseen dalmatialaisturkista. Katala Cruella kaappaa pennut. Ihmisten ollessa neuvottomia koirat tarttuvat toimeen. Hämyhaukun (Starlight Barking) avulla he saavat vihjeitä pentujen olinpaikasta ja pelastusoperaatio alkaa hahmottua.

Mielestäni alkuperäisteoksesta välittyy selvästi 1950-luvun ajankuva niin hyvässä kuin pahassakin. Itselleni jotenkin pisti silmään se, miten naishahmot koiria myöten kuvattiin hieman höperöinä ja typerinä, sellaisina joita miesten tulee suojella. Etenkin pentujen äiti Missis kuvattiin kauniina koirana, joka ei erota oikeaa vasemmasta eikä ymmärrä monimutkaisia kuvioita. Muutenkin teoksesta nousee esille tietynlaisia asenteita, joita en enää nyt pari viikkoa lukemisen jälkeen pysty erittelemään kunnolla, mutta jotka lukuhetkellä tuntuivat särähtävän esiin. Lähinnä kyse oli siitä ajatuksesta, että enää lastenkirjoissa ei puhuttaisi niin ja esitettäisi asioita näin.

Oli ihan kiinnostavaa tutustua lastenkirjallisuuden klassikkoon alkuperäiskielellä. Harvoin luen kirjoja englanniksi, mutta se on kivaa vaihtelua ja lasten- ja nuortenkirjat ovat harjaantumattomalle mitä parhain tapa aloittaa. Katsotaan mitä seuraavaksi keksin lukea buumiini liittyen!

Ps. fun fact oon oikeasti täysin kissaihminen, vaikka koiratkin on kivoja. Mutta jos valita pitää, niin kissat. Fun fact 2 sanon mun kissoja dalmatiankissoiksi, koska kumpikin on valkoisia ja kummallakin on yksi laikku päässä (ja toisella myös selässä ja jalassa). Tiedotus päättyy.

Seikkailijat ja kirottu linna

Jemma Hatt: Seikkailijat ja kirottu linna 

212 s., Kumma 2022

alkup. The Adventurers and The Cursed Castle 2018

suom. Jade Haapasalo

kansi: Andrew Smith

Seikkailijat ja kirottu linna on perinteinen nuorten salapoliisiromaani, jossa ratkotaan arvoitusta, pyritään harhauttamaan pahiksia ja ajaudutaan vaaraan. Aloin lukemaan tätä kirjaa alunperin sillä ajatuksella, että voisin ottaa tämän vinkkauspakettiini. En kuitenkaan liiemmin pitänyt tästä kirjasta, sillä tästä tuntui puuttuvan tyystin salapoliisiromaaneille tarpeellinen jännitys.

Serkukset Lara ja Rufus lähetetään omituisen isosetä Herbin luokse kesää viettämään, kun Laran äiti joutuu yllättäen lähtemään työmatkalle ulkomaille. Isosetä Herb asuu suvun vanhassa linnassa, jonka väitetään olevan kirottu. Lara ja Rufus päätyvät pian ratkomaan arvoitusta apunaan Tom, joka on linnan työntekijöiden poika ja joka on viettänyt linnassa paljon aikaa jo pienestä pitäen.

Sinänsä linnan kiroukseen liittyvä arvoitus ja vihjeet sen ratkaisemiseksi ovat ihan nokkelia, mutta todellinen jännitys puuttuu. Tapahtumat kiitävät eteenpäin ja vaikka kapuloita heitellään rattaisiin, ei jännitys nouse oikein missään kohtaa. Hahmotkin jäävät jotenkin etäisiksi kaikessa stereotyyppisyydessään. Teokselle on olemassa jatko-osakin, mutta en aio lukea sitä.

Agnes ja varjo ikkunassa

Tuutikki Tolonen: Agnes ja varjo ikkunassa

kuvittanut Kati Vuorento

168 s., WSOY 2022

Ai että olen tykännyt tästä Tuutikki Tolosen kirjoittamasta ja Kati Vuorennon kuvittamasta Agnes-sarjasta! Ensimmäinen osa Agnes ja unien avain lumosi minut ihan täysin ja näistä kahdesta muustakin osasta olen kyllä pitänyt. Teoksen jälkisanoissa Tolonen kertoo, että tämä oli sarjan viimeinen osa. Olen siitä hieman harmissani, koska olen pitänyt näistä kirjoista niin kovasti, mutta mielestäni Tolonen lopettaa oikeaan aikaan, sillä nyt on Agnesin suvun salat selvitetty.

Agnes äiteineen on muuttanut asumaan huvilaan, jonka he perivät Agnesin isoisoäidiltä Agnes Marialta. Huvilalla järjestetään kesän aikana taidekurssin lisäksi valokuvauskurssi, johon Agneskin osallistuu. Kurssien alettua huvilassa alkaa ilmetä kaikenlaista erikoista. Näyttää siltä, että taidekurssille osallistuu haamujäsen, joka toteuttaa aina tehtävänannon mukaisen työn. Valokuvauskurssin tehtäviä työstäessään Agnes ja hänen ystävänsä Pulla kohtaavat niin ikään erikoisuuksia, joista ensimmäinen on Agnesin kameraan tallentunut ihmishahmo sellaisen huoneen ikkunassa, jonne kenelläkään ei ole pääsyä.

Agnes ja varjo ikkunassa keskittyy kuvaamaan ensisijaisesti isoisoäiti Agnes Marian kaksosveljen Hugon lyhyeksi jäänyttä elämää. Hugo oli taiteellisesti hyvin lahjakas, hän piirsi, sävelsi ja kuului valokuvauskerhoonkin. Vähitellen nuorelle Agnesille rakentuu kuva kauan sitten kuolleesta nuorukaisesta, joka saa vihdoin ansaitsemaansa tunnustusta taiteilijana.

Agnes-sarja on ollut aivan ihanaa luettavaa. Sarjan maaginen realismi, sukusalaisuudet, historian havina ja upea miljöö ovat saaneet minut viihtymään kirjojen parissa todella hyvin. Tämä sarja on ollut minulle todellinen löytö! Harvoin enää törmään sellaisiin lanu-kirjoihin, jotka vievät täysin vastustamattomasti mennessään. Kiitos näistä hetkistä!

Agnes ja huvilan salaisuus

Tuutikki Tolonen: Agnes ja huvilan salaisuus

186 s., WSOY 2021

kuvitus: Kati Vuorento

kannen suunnittelu: Riikka Turkulainen

Luin syyskuussa Tuutikki Tolosen kirjan Agnes ja unien avain, joka avaa arjen ja yliluonnollisen välimaastossa liikkuvan sarjan. Pidin kirjasta ihan valtavan paljon ja olen ottanut sen mukaan kirjavinkkauksiinkin - hyvällä menestyksellä - sillä selvästikin innostukseni kyseisestä kirjasta on tarttunut myös kuulijoihin. Nyt luin sarjan toissen osan Agnes ja huvilan salaisuus, joka vei mennessään ihan samalla tavalla. Tuskin maltan odottaa sarjalle jatkoa!

Agnes on perinyt äitinsä kanssa pitkään tyhjillään olleen Rauhalan huvilan isoisoäidiltään. Huvila kuului aikoinaan monia tragedioita kohdanneelle Brycknenin suvulle, johon isoisoäiti Agnes Mariakin kuului. Vanhassa huvilassa Agnes aistii välittömästi jotain selittämätöntä. Keskellä talvea ilmassa leijuu hento kesäkukkien tuoksu ja pianon kansi tuntuu aukeilevan kuin itsestään. Remontin keskellä talosta löytyy myös E-kirjaimella nimikoituja tavaroita, vaikka tiettävästi talossa ei ole asunut ainakaan ketään perheenjäsentä, johon kirjain voisi viitata. Kummallisuudet eivät lopu siihen, sillä huvilasta löytyy myös aikojen saatossa umpeen tapetoituja huoneita. Näyttää kovasti siltä, että Agnesilla ja hänen ystävällään Pullalla on jälleen arvoitus selvitettävänään.

Olen jälleen kerran niin innoissani lukemastani, että en oikein tiedä miten edes kuvailisin sitä riemua, jonka tämä kirja herätti, mutta yritetään nyt kuitenkin. Minä sitten pidän Rauhalan miljööstä. Se on täynnä ihanaa historian havinaa, kiinnostavia arvoituksia ja maagista realismia kutsuvimmillaan. Etenkin vanhan talon kätketyt salaisuudet kutkuttivat mielikuvitustani tässä tarinassa. Olen aina pitänyt vanhoista taloista, ja etenkin lapsena kartano- ja huvilarakennukset kiehtoivat minua erityisesti. Mitä kaikkea seinät ovat vuosien saatossa mahtaneetkaan nähdä ja kuulla? Kun miljööseen yhdistyy sujuva tarinankerronta ja nokkela ja sanavalmis päähenkilö, ei kirjan parissa voi olla viihtymättä.

Agnes ja unien avain

Tuutikki Tolonen: Agnes ja unien avain

183 s., WSOY 2020

kuvitus: Kati Vuorento

kannen suunnittelu: Riikka Turkulainen

Olipas kerta kaikkiaan ihastuttava kirja! Mukaansatempaava, kiehtovasti historian havinaan kietoutuva ja miljööltään ja tunnelmaltaan kutsuva ja ihana tarina, kokolailla nappiosuma. Voin heti sanoa, että aivan varmasti tulen lukemaan myös teoksen jatko-osan Agnes ja huvilan salaisuus.

Agnes on alakoulun kuudennelle luokalle menevä nokkela ja sujuvasanainen tyttö. Hän on juuri muuttanut äitinsä kanssa Harmalan pikkukaupunkiin, sillä äiti on saanut sieltä töitä. Agnes tutustuu tienooseen paitsi lenkittämällä naapurin Ossi-koiraa myös äitinsä työtoverin pojan kanssa. Pullaksi kutsutun pojan kanssa Agnes alkaa selvittää Harmalan vanhalta hautausmaalta löytämänsä vauvan haudan arvoitusta. Sukunimeä vailla oleva hauta jää nimittäin vaivaamaan Agnesia, sillä hautakiven mukaan siihen haudatulla vauvalla on paitsi lähes tismalleen sama nimi kuin Agnesilla myös sama syntymäpäivä, vaikkakin toki vuosikymmenien erotuksella.

Pidin siitä miten tässä teoksessa oli monenlaisia aineksia. Siinä kerrotaan tavallisesta arjesta, perhesuhteista ja ystävyydestä, mutta mukana on myös kiehtovalla tavalla historian mysteerien selvittämistä ja Agnesien unien kautta myös ripaus maagista realismia. Erityisesti mysteerin selvittämisestä teki kiehtovaa se, miten siinä hyödynnettiin tiedonhakutaitoja ja erilaisia lähteitä lehtiarkiston aarteista kirjaston kokoelmiin ja netin syövereihin. Tiedonhakutaidot näyttäytyvät hyödyllisenä ja omalla tavallaan coolina taitona.

Agnes on mielestäni hahmona mukava samoin kuin Pullakin. Heidän kanssaan on kiva selvittää vauvan haudan mysteeriä, vaikka tuo hauta on lähtökohtana surullinen ja haikea. Itseäni on kuitenkin aina kiehtonut niin historia kuin hautausmaatkin, sillä hautausmaiden rauha, vaienneet tarinat ja juurikin se historian havina tekevät niistä minulle kiinnostavia paikkoja. Pidin myös teoksen maagisesta realismista. Unimaailma on kiehtova asia ja unien kautta Agnesin saamat viestit tuntuvat jännittäviltä. Arvoituksellinen onkin yksi adjektiivi, jolla tätä teosta voisi kuvailla.

Jos olisin lukenut tätä kirjaa lapsena, olisin varmasti ollut enemmän kuin haltioissani, sillä juuri tämän tyyppisistä tarinoista pidin silloin erityisesti. Näin aikuisenakin pidin tästä teoksesta todella paljon, ja mielestäni tästä löytyy hyvin kerroksia myös aikuiselle lukijalle. Ehdottomasti suosittelen tutustumaan tähän kirjaan.

Lumisisko

Maja Lunde: Lumisisko

188 s., S&S 2019

alkup. Snososteren 2018

suom. Katriina Huttunen

kuvitus: Lisa Aisato

 

On erittäin paljon mahdollista, että en olisi tullut lukeneeksi Maja Lunden ihastuttavaa Lumisiskoa ilman Instagramin kirjayhteisöä. Mitä lähemmäksi joulu tuli, sitä enemmän kuvavirrassa näkyi Lumisisko. Tarinaa kehuttiin, mutta suurta kiitosta sai myös Lisa Aisaton kuvitus. Lainasin kirjan vähän testimielessä, mutta jo ensimmäisen luvun jälkeen olin lumoutunut. Tulin imaistuksi todelliseen lukusukkulaan ja luinkin tämän kirjan lopulta kahdelta istumalta - olisin tosin voinut hyvin lukea tämän vaikka heti kerrallakin, sillä niin ihastuttava tarina tämä oli. Lumisisko on kirja, jonka mieluusti hankkisin niin omaan hyllyyni kuin siihen kirjastoon, jonka aion kummitytölleni kartuttaa.

 

Lumisisko kertoo jouluaattona 11 vuotta täyttävän Aaton perheestä, jonne joulu ei näytä saapuvan sinä vuonna lainkaan. Koristeet ovat laatikoissaan, koti hiljainen ja apea, vanhemmat ajatuksissaan ja pikkusiskokin kumman kesy versio tuittupäisestä itsestään. Aattokin on jo alkanut turtua siihen, että joulua ei heidän kotiinsa tule, mutta sitten eräällä lukuisista uimahallireissuistaan hän kohtaa puheliaan ja nauravaisen tytön, jonka kotona joulun tunnelma huokuu tuoksuissa, väreissä ja yleisessä tunnelmassa. Tytön innostus tarttuu Aattoonkin, joka alkaa herätä isosiskonsa menettämisen aiheuttamasta horroksesta.

 

Lumisisko on kertomus, jossa on todellista joulun taikaa. Taianomainen on myös kuvitus, jonka ääreen on ihana pysähtyä. Värit ovat niin kauniit ja kuvista todellakin välittyy tunteita ja sävyjä. Takakannessa sanotaan, että Lumisisko on kertomus "surusta, myötätunnosta, ystävyydestä ja rakkaudesta". Sitä se on, todella. Ihana kirja, johon haluan tulevina vuosina vielä palata. 

 

♠♠♠♠♠

Lukupiirikirja: Saariston lapset

Astrid Lindgren: Saariston lapset

7 cd-levyä, 8 h 56 min.

WSOY äänikirjat 2009, alkup. 1964

suom. Laila Järvinen

lukija: Jarmo Heikkinen

 

Lukupiirimme palasi kesätauolta maanantaina ja olin valinnut ensimmäiselle kerralle käsiteltäväksi kirjaksi Astrid Lindgrenin kesäisen klassikon Saariston lapset. Joku piiriläisistä esitti joskus aihetoiveena Lindgrenin lastenkirjat ja tämä valinta kyllä keräsi kiitosta. Joku oli ihan vain nauttinut teoksen tunnelmasta ja miljööstä, jotkut taas palanneet omiin lapsuudenmuistoihinsa tai omien lasten kanssa vietettyihin hetkiin. Saariston lapset oli minulle ihan uusi tuttavuus ja muutenkin Lindgrenin kirjoihin olen tutustunut enemmän vasta aikuisiällä, sillä lapsuudessa luin vain Peppiä ja Eemeliä.

 

Saariston lapset sijoittuu Saltkråkanin eli Suolavariksen saarelle. Sen pääosassa on kommelluksille altis Melkersonien perhe, johon kuuluu isä-Melker, 19-vuotias tytär Malin, 12- ja 13-vuotiaat Johan ja Niklas sekä 7-vuotias eläinrakas ja oikeudenmukainen Pelle. Perheen äiti on kuollut Pellen syntyessä, joten Malin on ottanut äidin roolin jo sangen nuorella iällä. Hän edustaa kirjassa vastuullista ja turvallista aikuista, joka kuitenkin osaa ottaa myös omaa tilaa. Isä-Melker on omalla tavallaan hyvä isä katraalleen, vaikka hän koheltaakin välillä mitä sattuu. Hän osaa kuitenkin asettua hyvin lastensa kokemusmaailmaan ja toimii lapsilleen esikuvana siitä, että tunteensa saa näyttää. 

 

Vaikka pidin Melkersonien perheestä, suosikkihahmoni lienee kuitenkin kauppiaan tytär Pampula Grankvist ja hänen Laivuri-koiransa. Naseva pikkutyttö keksii neuvot vaikka mihin ja hänen sanailuaan isä-Melkerin kanssa oli huvittavaa kuunnella. Mielestäni teoksen äänikirjaksi lukenut Jarmo Heikkinen tulkitsee kirjaa todella hyvin ja hänen luentansa korostaa kirjan humoristisia kohtauksia oivallisesti.

 

Tapahtumissa kuvataan Melkersonien asettumista vuokraamaansa kesäkotiin Nikkarilaan sekä muita saaren sattumuksia, arkista elämää kaikkineen. Ylipäätään kesän ja saariston kuvausta oli kiva lukea, sillä kerronta oli hyvin lämminhenkistä ja idyllistä. Lindgrenille tyypillisesti kirjassa kuvataan kuitenkin myös rohkeasti elämän ikäviä käänteitä, kuten esimerkiksi Pellen rakkaan Jokke-kanin kuolemaa. Lindgren kuvaa mielestäni hyvin niin elämän isoja iloja kuin suuria murheitakin, puhumattakaan niistä pienistä ilon tai huolen ja murheen pilkahduksista, joita arjessa on. Kerronnasta löytyy tasoja aikuisellekin, joten ei tämä kirja ole ainoastaan lapsille.

 

Vaikka saaristo ei olekaan suosikkimiljööni noin niinkuin muuten ja meri on itselleni ehkä hieman pelottavakin elementti arvaamattomuudessaan, saattaa tämä Saariston lapset kuitenkin nousta suosikikseni Lindgrenin tuotannosta. Se herätti myös halun lukea Ronja Ryövärintytär ja Peppi-kirjat uudelleen. En tiedä jääkö tämä mielihalu toteuttamatta, mutta joka tapauksessa Saariston lapset oli jälleen hyvä muistutus Lindgrenin taidokkuudesta.

Ruusun salaisuus

Martin Widmark (teksti) & Ola Skogäng (kuvitus): Ruusun salaisuus

128 s., Tammi 2018

alkup. I rosens mitt 2017 

suom. Outi Menna

Martin Widmark on tunnettu ruotsalainen lastenkirjailija, jonka tuotannosta etenkin Lasse-Maijan etsivätoimiston kirjat ovat olleet hyvin suosittuja. Olen itsekin niistä useampia lukenut ja vinkannutkin niitä. Vastikään Widmarkilta ilmestyi suomeksi Ruusun salaisuus, joka on hieman jännittävämpi tarina, jossa ratkotaan haastavampaa tapausta.

Ruusun salaisuus sijoittuu Tukholmaan joulun aikaan 1918. Se kertoo Stefanista ja hänen isästään, jotka viettävät nyt ensimmäistä kertaa joulua kaksistaan. Perheen äiti Sonja on kuollut äkillisesti ja moni kysymys on jäänyt vaille vastausta. Stefan ja isä eivät oikein osaa puhua asiasta keskenään, mutta vaille vastausta jääneet kysymykset eivät jätä poikaa rauhaan. Stefan päätyy lukemaan salaa kirjeen, jonka äiti oli kirjoittanut isälle vain vähän ennen kuolemaansa. Kirjeeseen on piirretty ruusu, jonka terälehtiin on piilotettu viesti. Stefan ryhtyy ratkomaan äitinsä jättämää salaviestiä. Pian Stefan huomaa olevansa tekemisissä vaarallisten henkilöiden kanssa.

Ruusun salaisuus on sekoitus sarjakuvaa ja romaania. Mielestäni lopputulos on onnistunut ja näkee, että kuvitus todella kulkee tarinan kanssa käsikkäin. Kuvitusta onkin runsaasti, paljon enemmän kuin Lasse-Maijoissa, ja se hienosti tiivistää jännitystä ja visualisoi tapahtumia. 

Lukiessani olin yllättynyt miten synkkiä ja uhkaavia käänteitä tässä teoksessa oli. Tämä teos sopiikin mielestäni parhaiten jo vähän isommalle lukijalle, sellaisille jotka ovat jo Lasse-Maijoista alkaneet kasvaa ohi. Pienempääkin lukijaa tarina voi kiinnostaa, mutta käänteet voivat tuntua liiankin jännittäviltä ainakin yksin luettaessa. Muutenkaan tämä ei ole sillä tavalla helppolukuinen kuin Lasse-Maijat, sillä sarjakuvamaisuus ja tarinan kirjeissä käytetty kirjasintyyli voivat tuntua vaikeilta. Kirjeiden kaunokirjoitus puoltaa kuitenkin paikkaansa, sillä se tuo sadan vuoden takaista tunnelmaa.

Widmarkin ratkaisu kirjoittaa 100 vuoden taakse sijoittuva jännitysromaani, on mielestäni onnistunut. Minua viehätti tarinan miljöö. Vaikka tapahtumat sijoittuvatkin joulun aikaan, mikään joulukirja tämä ei ole, vaikka antaakin tarinan viitekehykselle sopivan kaihoisat puitteet. Historiaan sijoittuva jännityskin on niin erilaista, kun ei voi vain ratkaista asioita googlettamalla toi soittamalla apua piilosta. Seikkailun ohella tämä kirja on siis myös oivallinen muistutus nykylapsille siitä, että on ollut olemassa muunkinlaisia aikoja kuin nykyiset kaikenlaisten laitteiden ympäröimät päivät. Toivottavasti Widmark kirjoittaisi lisääkin tällaisia!

Fedja-setä, kissa ja koira

Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira

2 h 50 min., Otava 2004 (1975)

lukija: Antti Virmavirta

alkup. Djadja-Fjodor, pjos i kot, 1974

suom. Martti Anhava

 

Venäjän tunnetuimpiin lastenkirjailijoihin lukeutuva Eduard Uspenski (1937-2018) menehtyi muutama viikko sitten. Kokosin töissä kirjanäyttelyn hänen teoksistaan ja ajattelin, että olisipa mielenkiintoista lukea jokin Fedja-setä -kirjoista. Olen lukenut niistä ainakin pari ala-asteella, mutta mieleen on lähinnä jäänyt kuvitus. Nyt päätin ottaa äänikirjana kuunteluun jo aiemmin lukemani teoksen Fedja-setä, kissa ja koira. 

 

Fedja-setä on 6-vuotias poika, jota kutsutaan sedäksi hänen vakavan luonteensa vuoksi. Fedja-setä asuu teoksen alussa vanhempiensa kanssa kaupungissa, mutta kun pojan äiti ei pidä eläimistä, päättää Fedja-setä muuttaa lemmikkeineen pois. Hän löytää uuden kodin kylästä kaupungin ulkopuolelta ja asettuu sinne Matroskin-kissansa ja Musti-koiransa kanssa asumaan. Pian he hankkivat myös Mirri-lehmän sekä ruoalla toimivan traktorin. He elävät iloista elämää kylässä, mutta Fedja-sedän vanhemmilla ei ole aavistustakaan minne heidän poikansa on lähtenyt.

 

Olen tosiaan lukenut tämän kirjan joskus ala-asteella, ehkä 3. luokalla. Sen jälkeen olen loihtinut itselleni tästä hieman tylsän mielikuvan, vaikka itse tarinasta en muistanutkaan mitään ja mieleen oli jäänyt lähinnä mustavalkokuvitus. Nyt kuuntelun myötä totesin, että tarina ei ehkä ole lapsen makuun se kaikkein mukaansatempaavin, mutta yhtä kaikki ainakin nykyminulle toimiva ja sisällöltään kekseliäs teos. Tässä tarinassa on jotain samankaltaista kun Peppi Pitkätossu -kirjoissa, onhan päähenkilö myös toimelias ja pärjääväinen lapsi, joka ei paljon aikuisten apua tarvitse.

Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku

Siri Kolu: Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku

e-äänikirja, 6 h 46 min.

Otava 2012

lukija: Elsa Saisio 

Kuunneltuani kaksi historiallista ja enemmän tai vähemmän romanttista romaania, halusin vaihteeksi kuunnella jotain ihan erilaista. Me Rosvolat -sarja on ollut minulla kesken jo hyvän aikaan, joten päätin jatkaa sarjan parissa. Edellisestä kohtaamisesta Rosvoloiden rosvoperheen ja osa-aikarosvo Vilja Vainiston kanssa on kulunut jo pari vuotta, mutta silti tarinaan oli helppo hypätä mukaan.

Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku on sarjan kolmas osa. Siinä Vilja ja Rosvolat yrittävät jäljittää ensimmäisen rosvokuninkaan, Helmeri Kvistin, jättämää opasta, jonka pitäisi paljastaa jotain olennaista rosvouksesta. Se onkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä Kvist teki oppaan vuosikymmeniä sitten ja piilotti sen niin, että ensin on selvitettävä johtolangat vihje vihjeeltä ennen kuin koko arvoitus ratkeaa. Asioita mutkistaa se, että Viljan perhe ei taatusti anna hänen hengailla yhtään ylimääräistä aikaa rosvojen parissa. Tarvitaan siis ovela suunnitelma, mutta onko joku muu ollut vielä ovelampi ja luonut mahtavan suunnitelman, jonka avulla he voisivat hyötyä Rosvoloiden tekemästä työstä?

Totesin Me Rosvolat ja konnakaraoke -kirjasta kirjoittaessani, että tämä sarja näyttäisi toimivan minulle paremmin äänikirjana kuin itse luettuna. Tuo käsitys vain vahvistui, sillä Elsa Saision eläytyvä kerronta oli omiaan tekemään tarinasta todella elävän. Kuuntelukokemus oli siltä osin oikein hyvä eikä itse tarinakaan huono ollut, vaikka joitain kohtia hieman hämmästelinkin. Erityisesti jäi mietityttämään *spoilaantumisvaara* se, että Viljan sisar Vanamo tuli petetyksi, kun toisen rosvoperheen johtaja, jo nuori mies, tekeytyy vallan toiseksi ja alkaa seurustella Vanamon kanssa kiristääkseen Viljaa. Toki tarinassa kerrotaan, että nuorukaisen ikää on vaikea määrittää ja siksi on vaikea sanoa onko tämä yleensä vanhemman oloinen kuin onkaan vai tekeytyikö hän Vanamon seurassa nuoremmaksi kuin onkaan. Käänne oli mielestäni aika vakava, mutta kukaan ei tuntunut kiinnittävän huomiota miltä Vanamosta tuntui tapauksen ratkettua. Leikkisä tarina sai tästä synkemmän varjon. *spoilaantumisvaara päättyy*

Rosvoloiden parissa aika vierähti taas nopeaan ja piipahdut rosvomaailmaan oli virkistävä. Jossain vaiheessa aion kuunnella sarjan loppuun, mutta en ihan heti. Näiden kirjojen lukeminen nimittäin aiheuttaa minulle ihan tajuttoman karkinnälän..!

♠♠♠

Koiramäen Suomen historia

Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia

80 s., Otava 2017

 

Mauri Kunnaksen iki-ihanat Koiramäki-kirjat saivat jatkoa viime vuonna, kun Koiramäen Suomen historia ilmestyi. Kirja ylsi myös tavoittelemaan Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandiaa, mutta ei tullut palkituksi. Ansiokas teos tämä kuitenkin on eikä palkinnotta jääminen kerro teoksen loistavasta tasosta mitään, sillä jälleen kerran Kunnas tekee historiasta elävää ja kaiken ikäisiä kiinnostavaa.

 

Koiramäen Suomen historia kuvaa pääsääntöisesti maamme vaiheita osana Ruotsia 1500-luvulta alkaen. Myös Venäjään liittämistä kuvataan lopussa jonkin verran, vaikka pääpaino onkin Ruotsin vallan ajassa. Teos rakentuu siten, että siinä esitellään kuninkaita ja kuningattaria sekä muita merkittäviä henkilöitä omilla sivuillaan, jonka jälkeen kerrotaan jotain ajanjakson kannalta keskeistä. Teos etenee sujuvasti ja kuvitus on tuttuun tapaan yksityiskohtaista ja mielikuvituksekasta, mutta myös aidosti ajanjaksoa kuvaavaa. Teoksen alusta löytyy myös kartta ja aikajana, jotka helpottavat miljöön hahmottamista.

 

Minä pidin tästä kirjasta paljon. Aluksi rakenne tuntui hieman rikkonaiselta ennen kuin totuin edellä esiteltyyn tapaan kuljettaa tarinaa eteenpäin. Kerrontatyyli oli paikoin jopa hieman tarinoivan oloista, mikä miellytti minua ja sai minut viihtymään teoksen parissa paremmin kuin hyvin. Tekstissä pilkahtelee myös huumoria faktan seassa, joten historia todella herää eloon.

 

Suosittelen Koiramäen Suomen historiaa kaikille, jotka haluavat päivittää omia tietojaan historiasta, etsivät kirjaa yhdessä lapsen kanssa luettavaksi tai miettivät mitä kääriä lahjapakettiin lapselle (ja miksei myös aikuiselle, minä ainakin tykkäisin!). Minulle tämä nousi kyllä heti suosikki-Koiramäkien joukkoon.

 

♠♠♠♠♠

Pikku hiiren joulu

Riikka Jäntti: Pikku hiiren joulu

42 s., Tammi 2017

 

Ihana Pikku hiiri -sarja on saanut jatkoa! Ihastuin Hiiru-hiireen heti ensimmäisessä kirjassa pari vuotta sitten, joten täytyihän minun päästä lukemaan myös tämä uutukainen, jossa Hiiru odottaa kärsimättömästi joulua ja ahertaa jouluvalmisteluissa äitinsä kanssa.

 

Pikku hiiren joulu kertoo niistä asioista, joita varmsti monessa lapsiperheessä koetaan joulun alla: odotetaan koska saa avata kalenterin ensimmäisen luukun, leivotaan pipareita, hankitaan ja koristellaan kuusi ja odotetaan joulupukkia. Hiirunkin äiti joutuu välillä ojentamaan pikkuistaan, joka on välillä hyvin kärsimätön odotuksessaan. Kun Hiiru on salaa avannut joulukalenterista viimeisen luukun, ymmärtää äiti odotuksen käyneen Hiirulle ylivoimaiseksi.

 

Tässäkin Hiiru-kirjassa on aivan hurmaava ja lämminhenkinen kuvitus, josta välittyy kodin lämpö ja joulunajan hohto. Kuvituksen maltilliset yksityiskohdat päästävät fiilistelemään sen asian kanssa, että joulu ei ole pelkkää materiaa, vaan myös välittämistä ja yhdessäoloa. Erityisesti mieleeni jäi se, että Hiiru sai jouluna kolme lahjaa ja oli niin tyytyväinen niistä: nykyään kun lahjakasat kasvavat usein ihan hurjan korkeiksi. Hiirun joulusta kertova kirja on ihanan sympaattinen lisä sarjaan.

Heinähattu ja Vilttitossu rosvojahdissa & Heinähattu, Vilttitossu ja jouluvintiö

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu rosvojahdissa

110 s., Tammi 2001, 3.p.

1.p. 1995

kuvitus: Markus Majaluoma

***

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja jouluvintiö

 77 s., Tammi 2017

kuvitus: Salla Savolainen

 

Olen juuri saanut luetuksi kaksi Heinähattu ja Vilttitossu -kirjaa, jotka ovat melkolailla erilaisia keskenään. Äkkiseltään näkyvin ero on kuvittajan vaihtuminen, mutta eroja on muitakin. Väkisinkin reilussa 20 vuodessa tyyli hieman vaihtuu, vaikka päähenkilöt pysyvätkin samoina. Kun näin eri-ikäiset kirjat lukee peräkkäin, huomaa selkeästi etenkin sen, miten uudemmasta kirjasta ei enää löydy samalla tavalla tasoja, jotka tekevät sarjasta aikuislukijallekin mieluisen. Se on mielestäni menetys.

 

Olen tainnut aikaisemminkin tuoda julki, että lapsena Heinähatut ja Vilttitossut tuntuivat melko työläiltä luettavilta. Varmasti nykyinen värikkäämpi ja runsaampi kuvitus puhuttelee lapsilukijaa enemmän kuin Markus Majaluoman kuvitus. Ikävää, että samaan pakettiin ei olla saatu sekä värikästä lapsia puhuttelevaa kuvitusta että aikuisille lukijoille suunnattuja tasoja, sillä tämä sarja olisi mielestäni oikein toimiva aikuisen ja lapsen yhteisiin lukuhetkiin. Lapsena olisin ehkä ollut toista mieltä, mutta nyt olen myös taipuvaisempi pitämään enemmän Majaluoman kuvituksesta.

 

Heinähatun ja Vilttitossun elämänpiiriä koskettaa yllättäen rikollisuus, kun heidän äitinsä Hanna pidätetään varkaudesta epäiltynä. Alibullenin neitien mailla on tehty arkeologisia kaivauksia ja eräänä yönä yksi löydöksistä varastetaan. Samana yönä Heinähattu ja Vilttitossu hiippailevat pihamaalla tarkoituksenaan tehdä omia tutkimuksia. Paikalla on myös Alibullenin neideillä väliaikaisesti asusteleva hankala lapsi Torsti Tattari, josta tulee Heinähatun asiapari rikoksen selvittämisessä - Vilttitossu on jo tärvellyt välinsä Torstiin. Neuvokkaiden lasten ansiosta vyyhti alkaa selvitä, mutta matkaan mahtuu jos jonkinlaisia syytöksiä, ammattirikollisuutta, jopa pienoinen parisuhdekriisi ja maineen menetystä ja puhdistusta. Heinähattu ja Vilttitossu rosvojahdissa oli melkoisen huvittavaa lukemista ja erityisesti nauratti Hannan ja Matin sanailu.

 

Heinähattu, Vilttitossu ja jouluvintiö on kirja, jonka kohdalla en voi olla kysymättä miksi se on tehty. Sarjassa on jo mielestäni paljon tunnelmallisempi ja sisältörikkaampi jouluinen teos Heinähattu ja Vilttitossu joulun jäljillä, joten minun on vaikea nähdä tämän kirjan funktiota. Eikö olisi parempi jättää ideat kierrättämättä? Minusta tuntuu muutenkin, että nämä uudemmat teokset osaltaan "rikkovat" sitä mitä aiemmista kirjoista on luettu. Osuuhan tämä tietysti mainiosti "markkinarakoon" ja löytyy varmasti monesta pukinkontista jouluna, mutta olisi mieluumin sitten otettu uusintapainos vanhasta kuin kirjoitettu uusi.

 

Joulun alla Vilttitossu pohtii saako hän tarpeeksi lahjoja. Hieman itsekäs ja lahjojen perään oleva Vilttitossu on kateellinen Heinähatulle, jota aina kehutaan. Vilttitossu tietää, että kiltit lapset saavat enemmän lahjoja kuin tuhmat, joten hän päättää ryhdistäytyä ja ryhtyy superkiltiksi. Ennen sitä hän tosin ehtii esittää orpolasta kadunkulmassa, jotta hän saisi joululahjoja häntä säälitteleviltä ohikulkijoilta. Heinähattu haistaa heti palaneenkäryä, mutta niin Hanna-äiti kuin Alibullenin neiditkin ovat ihastuksissaan Vilttitossun kilttiydestä. Jouluaattona tilanne kärjistyy, kun ekstrakilttinä ollut ja siivoamisessa auttanut Vilttitossu hoksaa, että Heinähattu saa yhtä paljon lahjoja kuin hänkin. Jouluvintiö pääsee valloilleen, mutta miten hänet pysäytetään? Tämäkin kirja oli ihan hauska lukuelämys, vaikka juoni tuntui jäävän heppoiseksi.

Karhukirjeitä kesäleiriltä

Jukka Parkkinen: Karhukirjeitä kesäleiriltä

94 s., WSOY 2004

kansi: Mika Tuominen

 

Kyselin pari viikkoa sitten kirjabloggaajilta vinkkejä hyvistä lyhyistä tarinoista, joita voisin lukea alakouluikäisille pitämässäni kirjastokerhossa. Kriteerinä oli, että tekstin pitäisi olla hauskaa, sillä aiheena oli vitsit ja huumori. Minulle vinkattiin mm. Parkkisen Karhukirjeitä, joihin en ollut ennemmin tutustunutkaan. Kun valikoin sopivia tarinoita kerhoon, tiesin heti lukevani kirjan vielä kokonaan ja oikein ajatuksen kanssa. Karhukirjeistä välittyi heti tekstin monitasoisuutta, huumoria ja hyviä juonikuvioita.

 

On kesä ja Otso viettää kesäänsä Amalia-tädin hoivissa omien vanhempiensa huidellessa ties missä. Tädin mukana Otso pääsee VPK:n kesäleirille, jossa harjoitellaan katastrofeihin valmistautumista ja tietysti paloturvallisuusasioita. Kirjeensä Otso osoittaa ystävälleen Karvoselle, joka on jäänyt kaupunkiin. Kommelluksilta leirillä ei todellakaan vältytä, sillä vapaapalokuntalaisille sangen epätyypillinen lausahdus "antaa palaa" näyttäisi toteutuvan hyvin kirjaimellisesti. Muutenkin erilaisten taitojen harjoittelu on vähän niin ja näin, sillä Amalia-täti on oikea sähläri eikä suunniteltu ohjelma onnistu yleensä läheskään niin kuin piti.

 

Karhukirjeissä on monitasoista huumoria, joka huvittaa sekä lapsilukijaa että aikuistakin. Parkkinen käyttää sanoja taitavasti ja niistä välittyy aikuisille paljon sellaista, mitä lapset eivät välttämättä huomaa. Nokkelasta sanankäytöstä kertoo jo sarjan nimi Karhukirjeitä. Tämän kirjan perusteella sanoisin, että nämä ovat mitä oivallisinta luettavaa lasten ja aikuisten yhteisiin satuhetkiin, sillä Karhukirjeiden äärellä viihtyy kaikki. Meillä ainakin oli kerhossa hauskaa lukemieni tarinoiden  parissa! Voisin jossain vaiheessa lukea vaikka lisääkin näitä ihan omaksi ilokseni.

 

♠♠♠♠♠

Uppalan Kartanon aarre

Mervi Heikkilä (teksti) & Marjo Nygård (kuvitus): Uppalan Kartanon aarre

37 s., Haamu 2017

arvostelukappale kustantajalta, kiitos!

 

Seinäjoella sijaitseva Uppalan kartano oli minulle lapsena jonkinlainen haavetalo. Kartanon ohi ajaessamme kyselin aina mikä tuo mielenkiintoiselta näyttävä suuri vaaleanpunainen talo oikein on. Hieman villiintynyt puutarha oli omiaan ruokkimaan mielenkiintoani vielä lisää. Olen oikeastaan aina tuntenut mielenkiintoa kartanoita kohtaan, mutta Uppala siinä kerrostalojen keskellä oli jotenkin erityisen kiehtova. Voitte varmaan uskoa, että olin onneni kukkuloilla, kun pääsin muutama vuosi sitten käymään ensimmäistä kertaa tuossa lapsuushaaveideni kartanossa, joka toimii nykyään ravintolana. Kun kuulin, että on ilmestymässä Uppalan kartanoon sijoittuva lastenkirja, oli itsestäänselvää, että minä lukisin sen.

 

Uppalan Kartanon ikioma kummitus Kosti on vaipumassa epätoivoon, sillä hän on hukannut aarrearkkunsa avaimen. Hän ei kertakaikkiaan muista minne avain on jäänyt, mutta onneksi Kuuvoiman avulla taikoja tekevä Silkki-kissa lupaa auttaa. Silkki-kissan selässä Kosti Kummitus pääsee kulkemaan ajassa aina 1800-luvulle asti. Avain ei kuitenkaan ota löytyäkseen, vaikka monenlaista ystävykset matkallaan kohtaavatkin. Löytävätkö he avaimen ja ennen kaikkea onko aarre jotain herkullista syötävää, kuten Silkki toivoo? Lähde matkalle Seinäjoen historiaan Kostin ja Silkin kanssa, niin saat tietää!

 

Uppalan Kartanon aarre on mielestäni viehättävä kuvakirja, joka tarjoaa lukijalleen paikallishistoriaa mielikuvituksellisen tarinan ohessa. Tässä teoksessa on aika paljon tekstiä, joten kovin pienille lapsille tämä ei välttämättä ole oikea valinta - se on toki yksilöllistä. Heikkilän teksti on kuitenkin niin eloisaa ja värikästä, että uskon sen huvittavan lukijaansa/kuulijaansa ja auttavan pitämään mielenkiintoa yllä pidempienkin tekstipätkien kohdalla. Eloisaa ja värikästä on myös Nygårdin luoma kuvitus, joka miellyttää minun silmääni suuresti. Suosittelen kovasti tutustumaan tähän teokseen! Tämä kirja olisi myös varmasti mainio tuliainen Etelä-Pohjanmaalta, jos matkaat jonnekin ja haluat viedä jotain kotiseutuusi liittyvää lahjaksi jollekulle.

Vilma Virtanen virpomassa

Anneli Kanto: Vilma Virtanen virpomassa - Viisi villiä Virtasta 9

32 s., Karisto 2017

kuvittaja: Noora Katto

 

Anneli Kannon Viisi villiä Virtasta -sarja on varmasti monessa lapsiperheessä tuttu. Minulle sarja on tuttu työn kautta, mutta enpä ole koskaan aikaisemmin tainnut lukea ainuttakaan osaa kokonaan, vaikka lukemistani pätkistä olenkin pitänyt. Nyt päätin kuitenkin tutustua tarkemmin sarjan uusimpaan osaan Vilma Virtanen virpomassa. Mielestäni lasten pääsiäiskuvakirjoille olisi kyllä enemmänkin tilausta, joten siinä mielessä tämä kirja oli oikein tervetullut julkaisu.

 

Vilma Virtanen on 6-vuotias ja perheen vilkkaista lapsista rauhallisin. Hän pitää järjestyksestä ja lukee mielellään. Hänen lempikirjansa on Suuri perinnekirja, josta hän poimii faktan jos toisenkin esiteltäväksi sisaruksilleen. Vilma on myös ujo, ja koko pääsiäinen uhkaa mennä myttyyn, kun isosisko Veera ei huolikaan Vilmaa mukaansa virpomaan. Uskaltaako Vilma lähteä virpomaan ilman reipasta ja rohkeaa Veeraa?

 

Tässä kirjassa on ihan valtavan paljon hyvää ja tämä kirja sopii oivallisesti lasten ja aikuisten yhteisiin lukuhetkiin (testattu on!). Tässä teoksessa on hyvin sujuva tarina, josta löytyy useampia tasoja, ja kuvitus viehättää minua suuresti. Pidin siitä miten ujo Vilma rohkaistuu ylittämään itsensä ja saa siitä vahvistusta itsetunnolleen. Pääsiäistietoutta myös tuodaan esille kiinnostavasti Vilman kertomina faktoina, jotka lomittuvat hyvin tarinaan: mitä oikeastaan symboloikaan koristellut virpomisoksat tai rairuoho? Virpomiskierroksen aikana nousee esiin myös hyvät käytöstavat ja se mikä kyseisessä perinteessä on kaikkein tärkeintä eli tuottaa hyvää mieltä puolin ja toisin.

 

Vaan pilke silmäkulmassa on pakko nostaa esille se seikka, että ei palmusunnuntaina kuulu virpoa! Täällä meikäläisen asuinsijoilla virpomaan lähdetään vasta pääsiäislauantaina eli lankalauantaina, kuten pohjalaismaakuntien perinteeseen kuuluu. :-) Tänä vuonna kävi 7 trullia ja mun oli tietysti ihan pakko uhrautua syömään loput suklaamunat.. Suklaakiintiö alkaa olla jo melkoisen täynnä!

Heinähattu, Vilttitossu ja vaari & Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja vaari

81 s., Tammi 2001, 4.p.

1.p. 1991

kuvitus: Markus Majaluoma

***

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa

97 s., Tammi 2005, 5.p.

1.p. 1997

kuvitus: Markus Majaluoma

 

Luin tammikuussa kaksi ensimmäistä Heinähattu ja Vilttitossu -kirjaa, mikä synnytti innostuksen lukea hetipian lisää sarjan kirjoja. Nyt käsittelyssä olivat sarjan kolmas ja seitsemäs osa, ja innostus tuntuu edelleen jatkuvan - nyt vain on kumminkin pakko yrittää saada muitakin lainoja eteenpäin välillä!

 

Heinähattu, Vilttitossu ja vaari kertoo Kattilakosken perheen arjesta, kun vaari tulee vieraisille. Hanna-äidin mielestä vaari vaatii liikoja ja nuukaa luonnetta ärsyttää ruokkia ylimääräistä suuta. Heinähattu ja Vilttitossu sen sijaan pitävät vaarin seurasta, samoin kuin heidän pikkuveljensä, jota kutsutaan ytimekkäästi pojaksi. Ei Matillakaan ole mitään isänsä vierailua vastaan, mutta Hannan hermoa kiristää ja kaiken lisäksi perheen pihapiirissä tuntuu liikuskelevan kutsumattomia vieraita, sillä lumeen ilmestyy öisin salaperäisiä kengänjälkiä.

 

Mielestäni Heinähattu, Vilttitossu ja vaari on mukava kirja lasten ja isovanhempien välisestä yhteydestä. Vaarilla on aina aikaa lapsenlapsilleen ja hän mieluusti kertoilee heille tarinoita. Toisinaan vaari tuntuu hieman hömelöltä ja oikeastikin melko vaateliaalta viattomine ruokatoivomuksineen, mutta kelpaisi Matillekin kyllä enempikin sapuska kuin mitä yleensä on tarjolla. Jotenkin Hannaa kumminkin ymmärtää, sillä hän tuntuu olevan paikalla vain täyttämässä milloin kenenkin toiveita - joskin osaa hänkin olla tuittupäinen eikä välttämättä kovin hienovarainen toimissaan.

 

Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa sijoittuu niihin hetkiin, kun Vilttitossukin on jo aloittanut koulunkäynnin. Hänellä tuntuu kumminkin olevan omituisen paljon hyppytunteja ja Heinähattu on ainut, joka havahtuu ihmettelemään Vilttitossun tarinoiden todenperäisyyttä ja vaatteisiin ilmaantuvia koirankarvoja. Samaan aikaan lyhtypylvääseen on ilmestynyt lappu, jossa tarjotaan koiranulkoilutuspalvelua. Koirat aiheuttavatkin naapurustossa melkoista hämminkiä, joka johtaa jopa poliisien Rillirouskun ja Isonavan lomauttamiseen. Samaan aikaan outo kauppias kiertää talosta taloon ja tavaroita katoaa. Kuka nappaa epäilyttävän hepun, kun poliisit eivät tee mitään lomautukseensa vedoten? Entä mitä Vilttitossu tekee päivät pitkät?

 

Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa kertoo koulukiusaamisesta ja tuo esiin miten pahalta se voi tuntua. Vilttitossu on neuvokas tyttö, joka ei haluaisi antaa periksi, vaikka koulussa onkin kurjaa. Joskus kuitenkin on paras keksiä muuta tekemistä koulupäivien ajaksi, kuten Alibullenin neidit tekivät aikoinaan. Samaan tarinaan on yhdistetty myös huumoria, sillä Matti Kattilakosken muutto kellariin haastemiestä pakoon aiheuttaa jos jonkinmoista kommellusta kotona.

 

Hieman ihmettelin tätä seitsemättä osaa lukiessani, että mihin kummaan perheen poika on kadonnut: onko hänet vain pyyhkäisty pois kuin tätä ei olisi koskaan ollutkaan? Vasta kirjan lopussa käy ilmi, että poika viihtyy isovanhempiensa luona paremmin kuin kotonaan ja onkin siksi tämänkin tarinan tapahtumahetkellä heidän luonaan.

 

♠♠♠♠