36 uurnaa: Väärässä olemisen historia

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa - Väärässä olemisen historia

Siltala 2023

Sirpa Kähkösen uusin romaani 36 uurnaa: Väärässä olemisen historia voitti viime vuonna Finlandia-palkinnon, mitä en ihmettele lainkaan. Se on vahva, melkeinpä hengästyttävä kuvaus yhden suvun vaikenemisista ja kipupisteistä, joiden vaikutukset näkyvät sukupolvelta toiselle. Kirjaa on luonnehdittu rakkaudentunnustukseksi kuolleelle äidille ja sellainen se mielestäni on.

Sirpa Kähkösen äiti Riitta (s. 1941) kuoli vuonna 2022 sairastettuaan pitkään. Äitisuhde ei ollut missään nimessä yksiselitteinen tai helppo, mutta tässä kirjassa Kähkönen silittää äitinsä ja tämän suvun kipupisteitä hellästi auki. Teksti on täynnä ymmärrystä ja anteeksiantoa siitä, mitä hän itsekin on joutunut sukupolvien ketjussa vuorollaan kokemaan. 36 uurnaa on viisas ja lempeä kirja, ja vaikka se onkin kaunokirjallinen, perustuu se todellisiin asioihin ja tapahtumiin.

Vaikka Kähkönen kietoo menneiden sukupolvien valinnat ja virheet ymmärrykseen ja empatiaan, oli tämä kirja kuitenkin todella kuormittavaa luettavaa. Niin Kähkösen äidin kuin hänen itsensäkin lapsuus oli täynnä riittämättömyyden tunnetta ja pelkoakin, mutta raskaita kokemuksia oli jo aiemmillakin sukupolvilla. Vaikeneminen vei monelta mahdollisuuden ymmärtää ja tulla ymmärretyksi jo aiemmin.

Tunnistan Kähkösen tekstistä sen, että ihmisen kuoleman jälkeen häntä pystyy monesti ymmärtämään paremmin. Tuntuu kuin ihminen kuollessaan veisi mennessään virittyneet ja värittyneet tunteet ja tarjoaisi samalla mahdollisuuden asioiden objektiivisempaan tarkasteluun. Itse koen niin omasta äitisuhteestani, sillä meillä oli aika myrskyisä suhde niin hyvässä kuin pahassa. Äitini kuoleman jälkeen hänet on ollut helpompi kietoa ymmärrykseen ja hellyyteen. Ehkä Kähkösen kirja oli siksikin niin kuormittavaa luettavaa, että olen samankaltaista ajatustyötä ja hyvästelyä tehnyt itsekin mielessäni kevään 2022 jälkeen.

Äiti

Hannu Mäkelä: Äiti

5 cd-levyä, 5 h 30 min.

Otava 2005, alkup. 1999

lukija: Hannu Mäkelä

 

Lukupiirissämme on joulukuussa aiheena Hannu Mäkelän kirjat, joista valitsin tarjolle kaksi vaihtoehtoa. Äiti on toinen niistä, ja se olisi voinut olla ainutkin, mutta arvelin aiheen saattavan olla joidenkin mielestä liian herkkä. Kuuntelin teoksen äänikirjana ja sen jälkeen voin todeta, että tarina ei ole niin riipaiseva kuin oletin. Tässä kirjassa Mäkelä kertoo äitinsä viimeisistä kuukausista ja kuoleman jälkeisistä viikoista, mutta siinä on mielestäni päällimmäisenä lempeyden ja kiitollisuuden tuntu ennemmin kuin surun ja kaipuun.

Hannu Mäkelän äiti Eevi sairasti muistisairautta ja asui elämänsä viimeiset vuodet hoitokodeissa. Kirjan tapahtumat saavat alkunsa, kun Mäkelälle ja tämän sisarelle ilmoitetaan, että äidin viimeiset hetket ovat käsillä. Tuosta hetkestä äiti kuitenkin sinnittelee vielä kuukausia eteenpäin. Mäkelä ja hänen sisarensa käyvät sairaalassa päivittäin. Hannua äiti kyselee, ei muista vieressä istuvan miehen olevan juuri Hannu. Katossa käydään enkelten näytelmää, sitä äiti seuraa joskus levottomanakin. Vierailuillaan Mäkelä kirjaa ylös äidin juttuja, mutta samalla kelaa mielessään omaa lapsuuttaan ja suhdetta äitiinsä.

Kuvittelin ennen kirjan lukemista, että tämä olisi todella riipaiseva ja tunteet pintaan nostava teos. En tiedä mistä johtui, mutta tämä ei juurikaan herättänyt minussa tunteita. Osasyyn uskon olevan se, että Mäkelä lukee kirjansa melko raskaaseen sävyyn. Se ei latista teoksen lempeyden ja kiitollisuuden tuntua, mutta toisaalta se ei tuo teokseen sellaisia sävyjä kuin ehkä itse lukiessa voisi siinä nähdä.

Hannu Mäkelä on kirjoittanut molemmista vanhemmistaan romaanit, mikä on mielestäni melko poikkeuksellista: harva kirjailija tekee niin. Isää en ole lukenut, mutta tätä kirjaa pidän kirjailijan kunnianosoituksena äidilleen. Tämän kirjan kirjoittaminen on varmastikin ollut myös tärkeää surutyötä - muistisairaudestaan huolimatta äiti on kuitenkin ollut olemassa.

The Travelling Cat Chronicles

Hiro Arikawa: The Travelling Cat Chronicles

247 s., Doubleday 2017

alkup. Tabineko Ribôto, 2015

englanniksi japanista kääntänyt: Philip Gabriel

 

Luen todella harvoin kirjoja englanniksi tai oikeastaan voisi sanoa, että en lue kirjoja englanniksi. Nyt eteen osui kuitenkin niin vastustamattoman kuuloinen teos, että se oli saatava luettavaksi, vaikka pitikin tilata oikein kaukolainaksi asti. Löysin tämän kirjan Kartanon kruunaamattoman lukijan blogista toukokuussa. Hänen tekstinsä voit lukea tämän linkin takaa.

 

The Travelling Cat Chronicles kertoo Satorusta ja hänen rakkaasta Nana-kissastaan, joka päätyy Satorun hoivaan vietettyään katukissan elämää ja loukattuaan jalkansa. Jalan parannuttua Satoru toivoo Nanan jäävän ja niin Nana mielellään tekeekin. Kun he ovat eläneet viisi yhteistä vuotta, alkaa Satoru etsiä kissalleen uutta kotia. 

 

Ensimmäisenä mieleen nousee kysymys miksi kukaan haluaisi luopua rakkaasta kissastaan, mutta melko pian lukijalle on selvää, että Satoru ei enää kauaa kykene itse huolehtimaan Nanasta. Syytä ei suoraan kerrota ennen kuin lopussa, mutta sen pystyy kyllä arvaamaan. Satorulla on mielessään 3 eri vaihtoehtoa Nanan tulevaksi kodiksi ja perheeksi. Hän haluaa tarjota Nanalle parhaan mahdollisen tulevaisuuden ja varmistaa, että sillä on aina kaikki hyvin. Nuoruudessaan paljon muuttamaan joutunut Satoru on elämänsä aikana kohdannut monia ihmisiä ja saanut ystäviä. Niinpä he matkaavat Nanan kanssa hopeanvärisellä pakettiautolla pitkin Japania tutustumaan uusiin isäntäehdokkaisiin, jotka ovat Satorun ystäviä vuosien varrelta. Matkalla kerrataan Satorun elämää aikajärjestyksessä ystävyyssuhteiden kautta sekä kohdataan monia huikeita hetkiä tien päällä.

 

Tässä tarinassa on monta kertojaa: Satoru, vaihtuvasti hänen ystävänsä ja tietenkin Nana. Moniäänisyys tekee tarinasta entistäkin mielenkiintoisemman, vaikka minun mielenkiintoni ylläpitämiseen riittäisi pelkkä kissapäähenkilökin. Nanan ajatukset kulkevat juuri sitä rataa, jota kuvittelisin omien kissojenikin ajatusten kulkevan: omanarvontuntoista, älykästä ja kuitenkin läheisyyttä ja hoivaa kaipaavaa. Nanassa on asennetta! Kirjassa tavataan myös muutama muu kissa, kuten pieni pentu, jolle Nana antaa kullanarvoisia oppeja.

 

The Travelling Cat Chronicles on kirja, joka kosketti minua. Kirjan loppupuolella tuli vuodatettua muutama kyynelkin, mutta oikeastaan koko kirja vei minut lämpimän tunnelmansa myötä tunteikkaisiin tunnelmiin. Olisin ehkä liikuttunut vielä enemmän, mikäli olisin lukenut kirjan omalla äidinkielelläni - vaikka teoksen kieli onkin mielestäni selkeää ja helppolukuista, vaatii englanti minulta silti  eri tavalla keskittymistä kuin suomi.

 

Tämä on sellainen teos, jota voisi kutsua page turneriksi. Tarinaa vain haluaa lukea eteenpäin ja  kietoutua sen ihanaan tunnelmaan. Mielestäni Hiro Arikawa kuvaa hienosti paitsi omistajan rakkautta kissaansa myös kissan syvää kiintymystä omistajaansa. Kissat ovat itselleni erityisen tärkeitä eläimiä, joten tuntuu kuin hän olisi kirjoittanut juuri minulle. Jos haluat lukea jotain ihanaa, lue tämä kirja.

 

♠♠♠♠♠

Tätä lukiessa tuli taas mieleen toinenkin ihana japanilainen kirja Kissavieras, jonka luin pari vuotta sitten. Japanilaiset tuntuvat osaavan kissoista kirjoittamisen taidon.

Katri Valan Kootut runot

Katri Vala: Kootut runot

429 s., WSOY 1958, 3.p.

 

Luin viime kesänä ihastuttavan Joka tytön runokirjan, jolloin innostuin lainaamaan lisää mm. Katri Valan runoutta. En kuitenkaan ole ehtinyt aikaisemmin oikein perehtymään koko teokseen, mitä nyt lueskellut muutamia runoja sieltä täältä, joten nyt otin oikein asiakseni tutustua hänen tuotantoonsa oikein kunnolla. 

 

Tämä teos sisältää 42-vuotiaana kuolleen Katri Valan kaikki runoteokset, joita on kaikkiaan viisi kappaletta. Ne ovat Kaukainen puutarha (1924), Sininen ovi (1926), Maan laiturilla (1930), Paluu (1934) ja Pesäpuu palaa (1942). Itseäni puhuttelivat eniten Sinisen oven runot, vaikka mieluisia runoja löysinkin kaikista kokoelman osista.

 

Valan runoissa esiintyy monia eri aiheita ja usein onkin nähtävissä aiheiden jakautuminen eri kokoelmien kesken. Esimerkiksi Valan esikoisteoksen Kaukainen puutarha runot käsittelevät mielestäni selkeimmin luontoa, jumaluutta ja eksotiikkaakin, vaikka näistä aiheista ammennetaan muissakin teoksissa. Sinisen oven runot puolestaan käsittelevät melko pitkälti monentyyppistä kaihoa ja kaipuuta, eron hetkiä, luopumista ja jopa kuolemaa. Nämäkin aiheet toistuvat muissakin teoksissa, mutta muut teokset eivät mielestäni niin pitkälti rakennu juuri näiden teemojen ympärille.

 

Tätä teosta lukiessa minulle valkeni, että Katri Vala oli hyvin monipuolinen runoilija, jonka runot puhuttelivat minua loppusoinnuttomuudesta huolimatta. Yleensä olen loppusointujen ystävä, mutta Vala on jälleen yksi esimerkki runoilijasta, jonka tuotanto ihastuttaa minua ilman loppusointujakin. Hänen ilmaisutapansa on hyvin puhutteleva samoin kuin hänen runojensa aiheet. Lukiessa oli hauska huomata, että moni minua miellyttänyt runo oli merkitty ruksilla. Oletan jonkun merkinneen omia mielirunojaan sillä tavoin, ja on jotenkin hauska ajatella, että näin vanha painos on kulkenut monien käsien läpi ja joskus joku on pitänyt erityisesti juuri samoista runoista kuin minäkin.

Kissan koti

Kari Levola: Kissan koti

kuvitus: Salla Savolainen

79 s., Tammi 2008

Haluan ehdottomasti esitellä teille tämän suosikkilastenkirjoihini lukeutuvan teoksen Kissan koti. Luin tämän muutama vuosi sitten kuultuani tästä ensin paljon hyvää. Näin lyhyen kirjan lukee muutenkin yhdeltä istumalta, mutta minä myös viehätyin tästä niin paljon, että en malttanut lopettaa ollenkaan. Tämä kolahti minuun täysin ja lopuksi itkin kuin vesiputous konsanaan, niin paljon tämä minua liikutti.

Kissan koti kertoo jo iäkkäänpuoleisesta kissaherrasta, jonka isäntä joutuu sairaalaan ja sieltä samaa kyytiä hoitokotiin. Kissa jää asustamaan heidän taloonsa, joka myydään ja jonne muuttaa uusi perhe. Kissa jää perheen lemmikiksi, mutta pian hän saa huomata, että hän ei tahdo enää jaksaa pikkutytön mukana.

Minua kosketti ensimmäisellä lukukerralla äärettömästi se, että kissa jäi yksin ja omistaja joutui luopumaan siitä. Sen jälkeen liikutuin siitä, miten ihanasti se sai jäädä asumaan uuteen kotiinsa. Sitten liikutuin siitä, että tämä ihastuttava kissaherra lähti lopullisesti Jupiteriin, jonne hän aina unessa pyöräili. Tässä vaiheessa kyynelhanat aukesivat.

Mielestäni tämä on koskettava kertomus kaiken rajallisuudesta, mutta samalla myös osoitus siitä, että koskaan ei ole liian myöhäistä ja vähäisenkin jäljellä olevan ajan voi käyttää onnelliseen elämään. Kaarle tuo pienen tytön elämään iloa, mutta osoittaa myös luopumisen olevan osa elämää. Kissa tekee tehtävänsä, kun se auttaa tyttöä sopeutumaan uuteen kotiin. Sitten on sen aika levätä, mutta ei hätää: tyttö voi pyöräillä joka yö unissaan Jupiteriin ja tavata hänet siellä.

Tämä toinen lukukerta oli kovin erilainen kuin ensimmäinen. Nyt jotenkin maltoin lukea hitaammin ja koska tiesin mitä oli tulossa, osasin valmistautua. Nyt ei itkettänyt, sillä kykenin selvemmin näkemään se, että kaikkihan päättyi oikeastaan ihan hyvin ja kissa jatkaa elämäänsä sitten siellä Jupiterissa. Oikeastaan oivalsin tämän teoksen paremmin toisella lukukerralla, vaikka ensimmäinen oli kyllä vaikuttavampi.

Tämä on ihanan herkkävireinen, tunnelmallinen ja aito teos, joka sopii niin aikuiselle kuin lapsellekin. Molemmat varmasti kokevat sen eri tavalla, mutta niin sen kuuluukin mennä.

♠♠♠♠½