Lumen armo

Paula Havaste: Lumen armo

455 s., Gummerus 2017

Vihat 4

 

Lumen armo on päätösosa Kertestä kertovaan Vihat-sarjaan. Olen tempautunut aikaisempien osien matkaan vauhdilla ja niin kävi myös tämän osan kanssa, vaikka minun onkin sanottava, että yhtä jännittävä ja dramaattinen tämä teos ei ollut. Kokonaisuus kuitenkin toimi ja tunsin oikein pitkästä aikaa suurta halua vain lukea ja lukea.

 

Kertte on kulkenut pitkän matkan kotitorpastaan ensin suureen Turukylään ja siitä vielä isompiin kaupunkeihin merien taakse. Nähty on niin Tokholmin piispanlinna ja Koluvanin upeat kauppapaikat, mutta Kerten mieli palaa takaisin kotiin Larrin luokse. Monta vuotta on kulunut siitä, kun Kertte ja Larri lähtivät tahoilleen pakomatkalle suojellakseen kotitorppaansa ja perhettään. Odottaako Larri yhtä Kertteä, millaiset mahdollisuudet heillä on jatkaa entistä elämäänsä vuosien jälkeen, kun molempia seuraa kirkon viha ja aseistetut miehet? Miten Kertte pystyy palaamaan merten takaa, kun veden vihat eivät ota leppyäkseen? Monta mutkaa on matkassa ennen kuin Kertte voi kokea lumisen maan armollisuuden, joka peittää kaikki menneiden vuosien vihat alleen.

 

Kerten paluu kotitanhuville ei tapahdu ihan niin suoraviivaisesti kuin hän olisi toivonut. Kotona Mimerka ei otakaan emaansa avosylin vastaan ja kysymyksiä herättää myös pieni Usva, joka Kertellä on tuomisinaan Koluvanista. Mikään ei tunnu sujuvan niin kuin Kertte toivoisi ja lopulta näyttää siltä, että Sule-veljen ennustus Kerten matkan jatkumisesta pitää kuin pitääkin paikkansa, vaikka Kertte ei sitä aluksi tahdokaan hyväksyä. Kun näyttää siltä, että Kerten ja Larrin vanhoja rikkomuksia ei ole unohdettu, lähtee pari jatkamaan yhdessä matkaa kohti pohjoisen valkeaa maata, jossa Larri on vuosia kuljeskellut piispanlinnan väkeä paossa.

 

Vaikka Kertte ja Larri ovat lopultakin yhdessä jälleen, ei miehen ole helppo hyväksyä Kerten mukanaan tuomaa lasta eikä Kerttekään mustasukkaisuudelta välty, kun hän ymmärtää Larrinkin lohduttautuneen muiden naisten vieressä. Lumen armossa olennaisena osana onkin parisuhdeproblematiikka, kun toisilleen niin tutut mutta silti vieraiksi käyneet mies ja nainen yrittävät jälleen oppia toimimaan yhdessä paitsi olosuhteiden pakosta myös rakkaudesta ja kaipuusta, jota ovat vuosikausia joutuneet kestämään.

 

Vaikka Lumen armo ei olekaan niin dramaattinen ja jännittävä kuin sarjan muut osat, sopii se hyvin sarjan päätökseksi. Kertte pääsee lopultakin pakoon kaikkia häntä seuraavia vihoja ja tulevaisuus alkaa näyttää varmemmalta. Teoksen nimi Lumen armo selittyy teoksessa hienosti ja Kerten ja Larrin matka onkin mielestäni sangen kekseliäs käänne maailman meriä matkanneen Kerten tarinaan. Tarinan päätöksessä on tiettyä seesteisyyttä myös Kerten hahmon suhteen. En ole aikaisemmin pitänyt hänen hahmostaan, mutta nyt lopultakin hänestä löytyy myös uusia kiinnostavia ja positiivisia puolia. Kertte tuntuu lopultakin kasvaneen oikeasti aikuiseksi kaikkien vuosien jälkeen. Vihat on kokonaisuudessaan hieno sarja, jonka lukeminen on ollut ilo!

 

♠♠♠♠

Veden vihat

Paula Havaste: Veden vihat

392 s., Gummerus 2016

kansi: Eevaliina Rusanen

 

Paula Havasteen Vihat-sarja jatkuu yhtä vahvana ja kiinnostavana Veden vihoissa kuin sarjan aikaisemmissakin osissa. Kertte on jo ehtinyt kulkea omasta kotipirtistään pitkän matkan ensin Turukylään ja sieltä Tokholmiin saakka. Tokholmissa Kertte joutui vaikeuksiin kirkon valtaapitävien kanssa ja välit Arimoonkin olivat viilenneet. Niinpä Kertte joutui pakenemaan Tokholmista ja pääsi Koluvanilaisen kauppamiehen, Osmin, laivaan. Osmi lupasi hänelle kuljetuksen Turukylään, mutta matka saikin yllättävän käänteen ja niitä vaiheita Veden vihoissa sitten seurataan.

 

Kertte kaipaa jo toden totta omaan kotipirttiinsä ja ikävöi tytärtään Mimerkaa ja vieläkin enemmän miestään Larria, mutta Osmin laiva joutuu merellä hyökkäyksen kohteeksi eikä se voi pysähtyä Turukylän satamaan, kuten suunniteltua oli. Kerten matka jatkuu siis aina kaukaiseen Koluvaniin saakka. Osmin kumppani Pärn ei kuitenkaan suhtaudu suopeasti uuteen tulokkaaseen eikä Kerten kotiutuminen muutenkaan suju vaikeuksitta, sillä hän ei tunnu millään toipuvan ennalleen merimatkan jälkeen. Veden vihat eivät tunnu antavan periksi, mutta Kertte odottaa jo seuraavaa kesää, jolloin Osmi on luvannut Kerten pääsevän lopulta Turukylään uuden kauppamatkan myötä. Kerten elo ja olo Koluvanissa tuntuu mutkistuvan entisestään, kun hän huomaa olevansa raskaana. Miten hän voisi matkata takaisin Turukylään meriteitse veden vihojen yhä kuohuessa ja uusi elämä suojeltavanaan?

 

Vaikka Veden vihat olikin mukaansatempaava ja kiinnostava teos, alkoi minua silti jossain vaiheessa jo vaivata uupumus Kerten puolesta tyylillä "mitä nyt vielä, eikö hän jo voisi päästä kotiinsa?". Uuden raskauden paljastuessa en voinut ajatella oikein muuta kuin että eikö tähän nyt mitään muuta keksitty ja niinpä tietysti. Vaikka en jotenkin Kerten hahmosta kauheasti pidäkään, sillä hän tuntuu edelleen olevan yhtä itsekäs ja itsenäinen kuin ennenkin, toivoisin hänen silti lopultakin voivan asettua kotipirttinsä suojiin.

 

Vaikka Kertte ei olekaan mielestäni kovin kiva tyyppi, hänen kauppavainuaan ja kykyään selviytyä vaihtelevissa tilanteissa voin ihastella. Ehkä juuri nämä puolet tasapainottavat Kerten hahmoa niin, että hänen vaiheitaan jaksaa kyllä seurata, vaikka alati toistaan seuraavat ongelmat turhauttavatkin. Havaste osaa kertoa tarinaa niin, että jään ihan koukkuun hänen maalailemaansa miljööseen ja eläväiseen arkikuvaukseen, jolloin tarina vie väkisinkin mennessään. Erityisesti tykkäsin lukea markkinakuvauksia ja sitä miten Kertte kartutti pientä omaisuuttaan. Myös Pihlan mökki tuntui kotoiselta paikalta. Vuosisatojen takaisen arjen kuvaajana Havaste on verraton, niin elävänä aistin Koluvanin eli nykyisen Tallinnan hälinän.

 

Kokonaisuutena Veden vihat oli siis hyvä teos, vaikka Kerten jatkuvat vastoinkäymiset jo tympivätkin. Odotan kyllä seuraavaa osaa, jossa toivon Kerten onnen lopultakin kääntyvän paremmaksi.

 

♠♠♠♠

Maan vihat

Paula Havaste: Maan vihat

452 s., Gummerus 2015

kansi: Eevaliina Rusanen

Viime vuonna Paula Havasteelta ilmestyi 1100-luvulle sijoittuvan sarjan avausosa Tuulen vihat, joka kertoo Kerten ja hänen perheensä elämästä. Nyt Tuulen vihat on saanut jatkoa, joka ei lainkaan kalpene edeltäjälleen. Maan vihat on mukaansatempaava ja aiheeltaan hyvin mielenkiintoinen teos, sillä se kuvaa nyt entistä tarkemmin katolisen uskon rantautumista Ruotsin alueelle aikana jolloin luonnonusko ja enteet olivat voimissaan eikä uusi usko istunut kansaan helposti.

Maan vihat alkaa siitä, mihin Tuulen vihat jäi. Kerten Sule-veljen vuosia sitten lausuma ennustus on toteutunut karmealla tavalla ja syössyt koko pirtin väen elämän kaaokseen: Larrin on paettava ja Kertte haluaa kaikin tavoin varmistaa, että Larri todellakin pääsee pakenemaan. Hän tarjoutuu katolilaisen seurueen johtajalle naiseksi, vaikkakin vain vuodeksi tai pariksi, jos tämä antaa Larrin mennä. Tämän kaupan myötä Kertte joutuu kauas kotoaan, ensin Turukylään ja myöhemmin meren yli laivalla Tokholmiin, mutta ei lakkaa kaipaamasta kotiaan ja ajattelemasta Larria.

Kertestä ilmenee tässä teoksessa hahmona ihan uusia puolia. Tuulen vihoissa en oikein vielä saanut täysin kiinni siitä, millainen ihminen Kertte oikein on, mutta nyt käsitys alkaa vähitellen muodostua. Ensinnäkin Kertte on jotenkin itsekäs, mutta samalla puolustaa omiaan täysin. Hän on valmis lähtemään kotoaan turvatakseen rakastamansa miehen pakomatkan, mutta samalla kertaa hän kyllä nauttii Arimon naisena olemisesta niin pitkään kuin vain mahdollista. Kertte kaipaa Larrin lisäksi Mimerkaansa, mutta todellisuudessa Kertte ei osaa olla äitinä lapselleen, sillä hän on aivan liian itsenäinen ja itsekäs sellaiseen rooliin. Tämä ristiriitaisuus ehkä jopa hieman ärsyttää minua: kuin Kertelle ei ikinä mikään riittäisi tai mikään olisi hyvä. Tuntuu kuin Kertte haluaisi vain elää vuodenkierrosta toiseen tehden töitä ja kasvattaen varallisuuttaan ja riippumattomuuttaan.

Maan vihat on siinä mielessä pysäyttävä teos, että me kaikki olemme historian- ja uskonnontunneilla lukeneet katolilaisen uskon tulosta Pohjolaan ja Suomeen, mutta kokemus on kuitenkin varmaan monella jäänyt aika ulkokohtaiseksi siinä mielessä, että tajuntaan piirtyi lähinnä ihmisten haluttomuus hyväksyä uutta uskoa. Maan vihat sen sijaan maalaa lukijansa silmien eteen pysäyttävän kuvan siitä, miltä ihmisistä tuntui yhtäkkiä pakolla hylätä vanhat ikiaikaiset tapansa. He tunsivat turvattomuutta, epävarmuutta, epäluuloa ja jopa pelkoa siitä, mihin kaikki vielä johtaisi.  Maan vihat on aidontuntuinen ja vahvasti elämänmakuinen romaani, joka jää mieleen. Miljööltään pidin Tuulen vihoja kotoisampana enkä siksi kokenut Maan vihoja niin omaksi kirjakseni, mutta yhtä kaikki pidin tästä kirjasta paljon. Tämä teos antaa kuitenkin enemmän ajattelemisen aihetta, sillä on muistettava, että ennen usko korkeampiin voimiin ja jumaluuksiin oli paljon suurempi osa ihmisten elämää kuin nykypäivän maallistuneessa yhteiskunnassa.

♠♠♠♠½

Kesäinen illuusioni

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni

165 s., WSOY 2015

kansi: Anna Makkonen

 

Toden sanoakseni en aikonut lukea tätä teosta lainkaan tai en ainakaan heti näin tuoreeltaan, vaikka pidinkin paljon Timosen esikoisteoksesta Aika mennyt palaa. Kesäinen illuusioni ei vain vaikuttanut erityisen kiinnostavalta ja kansikin vaikutti jotenkin nihkeäntahmealta, niin että ennakko-odotukseni eivät tätä teosta kohtaan olleet kovin kummoiset. Jostain syystä kuitenkin varasin teoksen ja sainkin sen juuri juhannukseksi lainaan. Lumiomenan Katja kirjoitti tästä hienon blogitekstin ja huomasin kiinnostuvani teoksesta todella. Katjan tekstiin pääset tästä.

 

Kesäinen illuusioni on täysin itsenäinen teos, mutta sen päähenkilö ja hänen perheensä ovat samannimisiä kuin Timosen esikoisromaanissa. Tapahtumat sijoittuvat teoksen nimen mukaisesti kesään. Klarissan ja Mikaelin avioliitto näyttää saapuneen tiensä päähän ja yksissä tuumin he päättävät, että erillään asuminen voisi näyttää mitä he todella haluavat jatkossa tapahtuvan. Klarissa vuokraa kesäksi mökin saaristosta ja asettuu sinne kirjoittamaan uutta romaaniaan. Yksinäisyys sujuu paremmin kuin hän arvasikaan, vaikka loppujen lopuksi naapurisaareen asettunut Olavi alkaa kiehtoa Klarissaa yhä enemmän ja enemmän. Loputon, polttava helle tuntuu sekoittaneen Klarissan ajatukset.

 

Minä jotenkin kuvittelin, että Kesäinen illuusioni olisi jokin kepeä viihderomaani, mutta se paljastuikin yllättävän painostavaksi ja jännittäväksi lukukokemukseksi. Kuten esikoisteoksessaan, Timonen sekoittaa realismiin hitusen mystiikkaa ja paletti on valmis. Painostavuus lukukokemuksessa syntyy eritoten mystiikan ja realismin leikistä, mutta myös arkisista elementeistä, kuten paahtavasta ja hellittämättömästä helteestä sekä Klarissaa piinaavista migreenikohtauksista. Minua välillä suorastaan hengästytti lukea tätä teosta, sillä niin tiivistunnelmaiseksi se välillä muodostui. Kyseessä on siis hyvin otteessaanpitävä romaani.

 

Tätä romaania lukiessa aika tuntui hujahtavan ohi kuin itsestään. Pidin tästä teoksesta paljon aina sen viimeisille sivuille saakka, mutta sitten jälleen kerran, ihan kuten Timosen esikoisromaaninkin kanssa, mystiikka vietiin mielestäni liian pitkälle ja tunnelma ikään kuin särkyi. Painostavuus kantoi teoksen loppuun saakka, mutta muuten loppu oli mielestäni jotenkin hyvin raju tälle teokselle. Loppuratkaisu tuntui menevän täysin yli käsityskykyni ja jäin vain ihmettelemään, että "näinkö tässä nyt sitten oikeasti kävikin". Tunnelmani tämän teoksen suhteen ovat siis hyvin hämmentyneet, ja vaikka tätä nyt olenkin pari päivää sulatellut, niin en siltikään tunnu saavan ihan täysin selville, että mitä ihmettä juuri tapahtui. Olisin kaivannut tälle teokselle helpommin ymmärretävää ja kokonaisuuteen nähden tasaisempaa lopetusta, jotta voisin nähdä koko teoksen eheämpänä kokonaisuutena.

 

♠♠♠♠

Tuulen vihat

Paula Havaste: Tuulen vihat

383 s., Gummerus 2014

kansi: Eevaliina  Rusanen

Tänään Aleksis Kiven päivänä kirjabloggaajat tempaisevat yhteisen lukuhaasteen merkeissä. Valitsin luettavakseni Paula Havasteen Tuulen vihat, sillä teos on vaikuttanut hyvin mielenkiintoiselta ja Havasteen aiemmista kirjoista olen todella pitänyt. Pettymystä ei aiheuttanut tämäkään, sillä Havaste osaa monipuolisten henkilöhahmojensa rinnalla luoda myös aidontuntuista ajankuvaa 1100-luvusta. Sujuvatekstinen teos vie mukanaan.

Tuulen vihat kertoo äidittä kasvaneesta Kertestä, josta tulee aikanaan heidän tupansa emäntä. Kertte on harvinaislaatuinen nainen, sillä hän kykenee aistimaan henkien läsnäolon ja jopa näkemään heidät, vaikka naisilla ei yleensä tuollaista kykyä uskota olevan. Kun Kerten isä sairastuu vakavasti eikä Sule-veljestä ole isännäksi, Kerten täytyy löytää vävy taloon. Puistatuskohtauksia saava Sule lausuu juuri ennen Kerten lähtöä ennustuksen, joka tulee toteutumaan karmealla tavalla.

1100-luvun luonnonuskoon, ikiaikaisin taikoihin ja enteisiin perustuva maailmankatsomus välittyy mielestäni Tuulen vihoissa erittäin hyvin. Se sivuaa suurta yhteiskunnallista murrosta katolisen kirkon pyrkiessä juurtumaan Suomeen. Havaste on yksityiskohdissaan tarkka ja luo mielenkiintoisen kuvan tuon ajan ihmisen elämästä ja siitä, miten suurta osaa vuodenkierto näytteli ihmisten elämässä. Sen lisäksi, että miljöö on uskottava ja helposti aistittava, ovat myös Havasteen henkilöhahmot mieleenpainuvia ja ajatuksia herättäviä. Esimerkiksi Kertte onnistui hahmona ärsyttämään minua uhmakkudessaan monta kertaa, mutta toisaalta hänen vahvuuttaan myös ihaili.

Minun oli aluksi hieman vaikea saada kiinni siitä, minkä ikäinen Kertte on. Kerronta eteni paikoitellen hyvin nopeasti, minkä toisaalta ymmärtää - Havaste on ilmeisesti halunnut luoda kunnon perustuksen myöhemmille tapahtumille, mutta väliin mahtuvia vuosia ei ole kaikkia kannattanut ruveta erikseen kuvailemaan. Mukaansatempaava tämä kirja oli kyllä koko ajan, sitä en kiellä, mutta alku oli ehkä hieman vaisu verrattuna loppupään ravisteleviin tapahtumiin. Odotan kyllä jo jännityksellä, että minkälaisiin tilanteisiin Kertte kumppaneineen jatkossa tulee joutumaan, sillä Havaste todellakin läväyttää pakan auki loppuratkaisussa. Yllättämisen taidonkin hän siis osaa.

♠♠♠♠½

Tekstejä tästä kirjasta ilmestyy tänään myös osoitteissa
http://kulttuurikukoistaa.blogspot.fi/
http://esperanzan.blogspot.fi/
http://ullankirjat.blogspot.fi/
http://tuijata.wordpress.com/
http://jakaikkeamuuta.blogspot.fi/

Lisätietoa tempauksestamme löydät Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogista.

La Peregrina

Cecilia Samartin: La Peregrina

501 s., Bazar 2013

alkup. La Peregrina (eng.)

suom. Ulla Lempinen

kansikuva: Sarah Perkins & kansi: Lene Stangebye Gevins

Olen pitänyt kaikista Cecilia Samartinin suomennetuista teoksista, mutta Señor Peregrino ei tehnyt aikoinaan niin suurta vaikutusta kuin Nora & Alicia ja Kaunis sydän. Siitä huolimatta halusin ehdottomasti lukea tuon teoksen jatko-osan La Peregrina, sillä Samartinin tavassa kirjoittaa on jotakin uskomattoman kaunista ja soinnukasta.

La Peregrina on itsenäinen jatko Señor Peregrinolle, mutta minun mielestäni kannattaa silti lukea ensin edeltävä osa ja sitten vasta tarttua tähän La Peregrinaan, sillä siten kirjasta saattaa saada enemmän irti. Olin itse jo unohtanut jonkin verran Señor Peregrinon tapahtumia, mutta tätä kirjaa lukiessa ne välähtivät mieleen uudelleen ja jotenkin tuntui, että sain tuostakin kirjasta paljon uutta irti.

Jamilet on nuori meksikolaissyntyinen nainen, joka on ystävystynyt vanhan herra Peregrinon kanssa ja miehestä on tullut tytölle todella läheinen. Mies kertoo tarinoita menneisyytensä Espanjasta ja ihmeelllisen kauniista Rosasta, jonka hän kohtasi tuolloin. Jamilet haluaa ottaa selvää, mitä Rosalle todella tapahtui, sillä hän tuntee olevansa jotenkin yhteydessä Rosaan, onhan molemmilla oma suuri salaisuutensa. Kirja liikkuu kahdessa aikatasossa, toinen on nykypäivän Los Angeles herra Peregrinoineen ja Jamileteineen, toinen on vuosikymmenien takainen Espanja sellaisena kuin Rosa sen koki ja näki.

Rosa on herra Peregrinon suuri rakkaus, mutta maailma ja ihmiset ajoivat heidät erilleen. Herra Peregrino on jo aikoja sitten luopunut ajatuksesta, että kohtaisi Rosan enää koskaan, mutta Jamilet haluaa itsepintaisesti selvittää mitä Rosalle tapahtui. Rosa oli kolmilapsisen perheen nuorimmainen, häpeäpilkku, joka aiheutti vain vaikeuksia. Kun pikkukylän torilla puhkeaa kauhea kahakka, 12-vuotias Rosa pakenee mustalaisten leiriin, jonne hän pian tuntee kuuluvansa kokonaan ja jossa hän löytää uuden elämän.

Mielestäni tämä kirja on yhdellä sanalla kuvattuna vangitseva. Tämä on niin moniulotteinen ja upeasti kirjoitettu (kiitos kuuluu osin suomentajalle!), että en oikein tiedä miten sitä kuvailisi sen paremmin. Kahdessa aikatasossa liikkuminen luo lukijalle mahdollisuuden päästä paljon syvemmälle tarinaan kuin olisi mahdollista vain yhdessä tasossa kerrottuna. Rosan minäkertojaosuudet ovat mielestäni teoksen parasta antia, sillä niissä vuosikymmenten takainen Espanja ajatuksineen ja tapoineen piirtyy lukijan silmiin vahvasti. Miljöön kuvaus on mielestäni myös hyvin onnistunutta ja osittain voisi sanoa jopa että aistillista. Paljon ei nykypäiväkään kalpene menneisyyden rinnalla, mutta siitä puuttuu minun mielestäni tietynlainen lumo ja särmä, joka imaisisi mukaansa. Nykyisyyden kietoutuminen vahvasti menneisyyteen ja paljastuvat uudet asiat kuitenkin hieman tasoittavat asiaa.

Kun on lukenut oikein huikean kirjan, jossa selvitetään menneisyyttä, niin lukija luonnollisesti odottaa jonkinlaista loppuratkaisua. Olen oikeasti todella hämmentynyt tämän kirjan lopusta enkä taida oikein ymmärtää, että mitä ihmettä oikein tapahtui: miten asiat keikahtivat siihen pisteeseen kuin kirjan viimeisissä sivuissa kuvataan? Minä todella jään odottamaan trilogian kolmatta osaa, sillä haluan todella tietää, että miten kirjan loppu pitäisi tulkita.

♠♠♠♠½

Perhosen varjo

Mila Teräs: Perhosen varjo

252 s., Otava 2012

Minua kohtasi viimeksi kirjastossa iloinen yllätys, sillä hyllystä "pitkällään" ollut teos herätti huomioni ja pitelin käsissäni Mila Teräksen uutta nuorten(aikuisen)kirjaa, jonka ilmestymisestä minulla ei ollut ollut mitään tietoa. Kaikkien aikojen suosikkinuortenkirjani Mila Teräksen Tyttö tulevaisuudesta on kohdannut haastajansa ja vieläpä saman kirjailijan tuotannosta!

Perhosen varjo kertoo kohta 14 vuotta täyttävästä Linneasta, joka saa isoäidiltään kutsun tulla kesälomavierailulle Usvalan kartanoon. Koska kotiolot kaupungissa eivät ole Linnean mielestä mitenkään mieltä ylentävät, tyttö päättää lähteä äitinsä epäröinnistä huolimatta. Usvalassa suvun salaisuudet herättävät kysymyksiä ja kylillä puhutaan heidän suvustaan. Siitä huolimatta tyttö viihtyy ja saa ystäviäkin. Lopussa tunnelma tihenee entisestään ja salaisuuksien verho raottuu.

Pidin kovasti tässä teoksessa sen mainiosti punotusta salaperäisestä tunnelmasta, johon linkittyy aimo annos luonnonmystiikkaa ja luonnon kauneuden kuvausta. Kukkien tuoksun ja luonnon raikkaan vihreyden pystyy suorastaan aistimaan siinä luonnontilaisessa kartanomiljöössä, johon Teräs lukijansa kuljettaa. Vaikka yleensä moitinkin teosten henkilöiden nimiä tekotaiteellisiksi, jos ne ovat kaikki hyvin erikoisia, niin tähän teokseen kukista ja luonnosta ammennetut nimet sopivat hyvin.

Pidin tässä teoksessa myös siitä, että historia ja menneet uskomukset ovat mukana koko ajan, sillä se tuo teokseen uutta ulottuvuutta ja tihentää tunnelmaa koko ajan pala palalta. Mielenkiintoinen lisä juoneen on harvinaisen perhosen jatkuva ilmestyminen Linnean läheisyyteen, se toimii myös viestinä siitä, että tytössä on jotakin poikkeuslaatuista. Teräs onnistuu pitämään lukijan otteessaan läpi koko kirjan ja tämän voisi lukea vaikka yhdeltä istumalta, niin hyvä se on.

Mutta kuten lähes aina, löysin tästäkin teoksesta heikkouksia, jotka rikkovat muuten niin ehyttä kokonaisuutta. Linnealla on syömishäiriö, pakkomielle laihuudesta ja syömättömyydestä, halu olla "keijunkevyt". Itse en ole koskaan oikein voinut ymmärtää sitä miten jonkun minäkuva järkkyy niin pahasti, että hän ei näe itseään oikeasti sellaisena kuin on, joten Linnean epätoivoinen pyristely jotenkin ärsytti minua. Totta kai se on vakava asia, mutta jotenkin se ei sovi tähän teokseen, vaikka pohjateema onkin selkeä: tyttö ei tiedä kuka on ja mihin kuuluu. Jotenkin Linnea vain olisi ollut uskottavampi hyvän ruokahalun omaavana terveenä tyttönä, sillä tässä teoksessa on mystisyyttä pitämään mielenkiinto yllä ilman tytön itsensäetsintääkin. Siitä siis hieman miinusta arvosanaan.

Kiitosta täytyy antaa myös kannen suunnittelijalle, kuka hän sitten ikinä onkaan. Kansi liittyy kirjan sisältöön ja antaa viitteitä siitä, se on kaunis ja houkutteleva kaikessa vihreydessään. Ihmettelen kyllä miksi kannen suunnittelijaa ei ole teoksessa mainittu eikä muutenkaan tämä teos ole saanut medianäkyvyyttä, vaikka jo pelkkä kaunis kansi Teräksen kirjoittajantaitojen ohella oikeuttaisi siihen.

♠♠♠♠♠-