Näytetään tekstit, joissa on tunniste koulu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste koulu. Näytä kaikki tekstit

lauantai 2. lokakuuta 2021

Nolo elämäni: Olisinpa suosittu

Rachel Renée Russell: Nolo elämäni - Olisinpa suosittu 
283 s., WSOY 2020 (Sanoma Magazines Finland Oy 2012)
alkup. Dork Diaries, Tales from a Not-So-Fabulous Life, 2009
suom. Jani Bohm

Olen viime viikkoina kiertänyt töissä kirjavinkkaamassa monella koululla. Olen täydentänyt 5.-6. luokkien vinkkilistaani, ja vaikka en yleensä postaakaan kirjavinkkausta varten lukemistani kirjoista, niin tästä Nolo elämäni -sarjan avauksesta halusin kuitenkin kirjoittaa.

Nikki Maxwell aloittaa uudessa hienostokoulussa vapaaoppilaana ja joukkoon sulautumista helpottaakseen hän toivoo vanhempiensa ostavan hänelle uuden älypuhelimen. Valitettavasti vanhemmilla ei ole minkäänlaista tilannetajua, ja he ostavat tyttärelleen kuolettavan nolon ja vanhanaikaisen päiväkirjan. Alkujärkytyksestä selvittyään Nikki huomaa, että päiväkirjaan riittää sittenkin kirjoitettavaa. Keskiössä on uuden koulun oppilashierarkia, kouluarki ylipäätään sekä teini-ikäisen tytön haaveet ja pelot.

Nolo elämäni -sarja on tämän ensimmäisen osan perusteella eräänlainen tyttöpäähenkilöllä varustettu vastine Neropatin päiväkirjoille. Siinä yhdistyy samalla tavalla sarjakuva, romaanikerronta ja päiväkirja. Sarjojen huumori tuntuu hyvin samanlaiselta, on tilannekomiikka, loistavaa ylidramaattisuutta ja itseironiaa. Itse viihdyin tämän kirjan parissa todella hyvin ja monen monta kertaa nauroin ihan ääneen asti hulvattomalle kerronnalle. Erityisesti kirjastonhoitoon liittyvät kommentit olivat huvittavia näin kirjastoammattilaisen näkökulmasta.

Vaikka tämä kirja olikin päällisin puolin tosi hauska, on siinä myös vakavampi puoli. Nikkin joutuminen jos ei nyt suoranaisesti kiusatuksi mutta ainakin jonkinlaiseksi silmätikuksi koulun suosituimman tytön toimesta tuntuu välillä hyvin tukahduttavalta. Koulumaailman  hierarkia tuntuu epäreilulta, vaikka Nikki käsitteleekin asiaa pitkälti huumorin kautta ja sisukkaasti päättää myös seurata omia haaveitaan, vaikka hänen olonsa yritetäänkin tehdä kurjaksi.

Ansioistaan huolimatta tämä kirja ei ole mielestäni kestänyt aikaa kovin onnistuneesti. Julkisuuden henkilöihin liittyvät viittaukset eivät esimerkiksi välttämättä ihan aukea tämän päivän teineille eikä teoksessa esitelty teknologia nykyään ole ihan kuuminta hottia. Sinänsä on harmi, että teos on sellaisilla asioilla sidottu vähän liikaakin tiettyyn aikaan, sillä sisältönsä puolesta teos tuskin muuten vanhenee.

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Hammaskeiju

Eve Hietamies: Hammaskeiju
415 s., Otava 2017
kansi: Emmi Kyytsönen
jatkoa teoksille Yösyöttö ja Tarhapäivä
 
Kun marraskuussa 2012 luin Eve Hietamiehen Tarhapäivän, otaksuin ettei jatko Pasasen poikien tarinalle enää tulisi. Monta vuotta näyttikin siltä, kunnes tänä vuonna pääsimme taas Pasasten pariin Hammaskeijun matkassa. Odotin tätä kirjaa kovasti ja tykkäsin kyllä, mutta jotenkin tämä ei nyt ollut ehkä ihan niin hauska kuin aikaisemmat osat. Kirjoitinkin Tarhapäivän kohdalla, että jos jatkoa on tulossa, en välttämättä tiedä miten suhtautua siihen: paremmaksi kun olisi vaikea enää laittaa.
 
Paavo Pasanen aloittaa koulutiensä eikä se tie ole kovin mukava kulkea sen enempää Paavon kuin isä-Antinkaan mielestä. Koulussa Paavolla on kyllä kavereita, mutta tuntuu mahdottomalta saada järjestettyä työpäivät ja ekaluokkalaisen lyhyet koulupäivät ja iltapäiväkerhot saumattomaksi kokonaisuudeksi puhumattakaan aamupäivistä, jotka Paavo joutuu viettää yksin Antin ollessa töissä. Antti yrittää parhaansa ja horjuu välillä jaksamisensa äärirajoilla. Tilanne vaikeutuu entisestään, kun Antin Janne-veli kieltäytyy enää menemästä kehitysvammaisten asuntolaan ja Antti majoittaa veljen kotiinsa. Nyt hänellä on huollettavanaan lapsen lisäksi lapsen tasolla oleva aikuinen mies, ja molemmat vaativat huolehtimista.
 
Hammaskeijussa on paljon samanlaista huumoria kuin aikaisemmissakin osissa, mutta siitä huolimatta tästä välittyy kyllä arjen raskaus ja toisaalta pienet onnenhetket. Antilla on jaksamista ja juuri kun yksi asia näyttää järjestyvän, tulee toinen asia huoleksi. Välillä oli jopa hieman tukahduttavaa lukea Antin rämpimisestä arjen askareissa, vaikka huumori kevensikin monta asiaa. Hietamies on taitava sanankäyttäjä ja osaa kirjoittaa niin, että liian raskaaksi ei lukeminen käy. Ja onhan Paavo mukava poika, vaikka vähän tohelo välillä onkin. Ja Jannessakin on omat hyvät puolensa. Vaikka Janne on omanlaisensa, sisarusrakkaus hänen ja Antin välillä on vahva - veri on vettä sakeampaa.
 
Hammaskeijussa otetaan hyvän tarinan mukana kantaa moneen tärkeään asiaan, kuten vammaisten oikeuksiin, vanhempien jaksamiseen ja koululaisten aamu- ja iltapäivätoimintaan. Mitään saarnaamista tässä ei ole, mutta kieltämättä nuo aiheet tulevat hyvin esiin vetävän juonen mukana. Hienosti kirjoitettu mielestäni kyllä eikä niistä aiheista minun mielestäni ole liikoja puhuttu. Hammaskeiju onkin hyvä kokonaisuus, joka taatusti vie lukijan mennessään.
 
♠♠♠♠½

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Heinähattu, Vilttitossu ja vaari & Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja vaari
81 s., Tammi 2001, 4.p.
1.p. 1991
kuvitus: Markus Majaluoma
***
Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa
97 s., Tammi 2005, 5.p.
1.p. 1997
kuvitus: Markus Majaluoma
 
Luin tammikuussa kaksi ensimmäistä Heinähattu ja Vilttitossu -kirjaa, mikä synnytti innostuksen lukea hetipian lisää sarjan kirjoja. Nyt käsittelyssä olivat sarjan kolmas ja seitsemäs osa, ja innostus tuntuu edelleen jatkuvan - nyt vain on kumminkin pakko yrittää saada muitakin lainoja eteenpäin välillä!
 
Heinähattu, Vilttitossu ja vaari kertoo Kattilakosken perheen arjesta, kun vaari tulee vieraisille. Hanna-äidin mielestä vaari vaatii liikoja ja nuukaa luonnetta ärsyttää ruokkia ylimääräistä suuta. Heinähattu ja Vilttitossu sen sijaan pitävät vaarin seurasta, samoin kuin heidän pikkuveljensä, jota kutsutaan ytimekkäästi pojaksi. Ei Matillakaan ole mitään isänsä vierailua vastaan, mutta Hannan hermoa kiristää ja kaiken lisäksi perheen pihapiirissä tuntuu liikuskelevan kutsumattomia vieraita, sillä lumeen ilmestyy öisin salaperäisiä kengänjälkiä.
 
Mielestäni Heinähattu, Vilttitossu ja vaari on mukava kirja lasten ja isovanhempien välisestä yhteydestä. Vaarilla on aina aikaa lapsenlapsilleen ja hän mieluusti kertoilee heille tarinoita. Toisinaan vaari tuntuu hieman hömelöltä ja oikeastikin melko vaateliaalta viattomine ruokatoivomuksineen, mutta kelpaisi Matillekin kyllä enempikin sapuska kuin mitä yleensä on tarjolla. Jotenkin Hannaa kumminkin ymmärtää, sillä hän tuntuu olevan paikalla vain täyttämässä milloin kenenkin toiveita - joskin osaa hänkin olla tuittupäinen eikä välttämättä kovin hienovarainen toimissaan.
 
Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa sijoittuu niihin hetkiin, kun Vilttitossukin on jo aloittanut koulunkäynnin. Hänellä tuntuu kumminkin olevan omituisen paljon hyppytunteja ja Heinähattu on ainut, joka havahtuu ihmettelemään Vilttitossun tarinoiden todenperäisyyttä ja vaatteisiin ilmaantuvia koirankarvoja. Samaan aikaan lyhtypylvääseen on ilmestynyt lappu, jossa tarjotaan koiranulkoilutuspalvelua. Koirat aiheuttavatkin naapurustossa melkoista hämminkiä, joka johtaa jopa poliisien Rillirouskun ja Isonavan lomauttamiseen. Samaan aikaan outo kauppias kiertää talosta taloon ja tavaroita katoaa. Kuka nappaa epäilyttävän hepun, kun poliisit eivät tee mitään lomautukseensa vedoten? Entä mitä Vilttitossu tekee päivät pitkät?
 
Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa kertoo koulukiusaamisesta ja tuo esiin miten pahalta se voi tuntua. Vilttitossu on neuvokas tyttö, joka ei haluaisi antaa periksi, vaikka koulussa onkin kurjaa. Joskus kuitenkin on paras keksiä muuta tekemistä koulupäivien ajaksi, kuten Alibullenin neidit tekivät aikoinaan. Samaan tarinaan on yhdistetty myös huumoria, sillä Matti Kattilakosken muutto kellariin haastemiestä pakoon aiheuttaa jos jonkinmoista kommellusta kotona.
 
Hieman ihmettelin tätä seitsemättä osaa lukiessani, että mihin kummaan perheen poika on kadonnut: onko hänet vain pyyhkäisty pois kuin tätä ei olisi koskaan ollutkaan? Vasta kirjan lopussa käy ilmi, että poika viihtyy isovanhempiensa luona paremmin kuin kotonaan ja onkin siksi tämänkin tarinan tapahtumahetkellä heidän luonaan.
 
♠♠♠♠

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Ihana Venla T

Eppu ja Anna Nuotio: Ihana Venla T
159 s., Otava 2016
 
Kirjastossa käydessäni huomasin, että Venla T -sarjalle on ilmestynyt jatkoa, jota olinkin jo hieman ehtinyt kaivata. Ihana Venla T on sarjan kolmas osa ja minusta kyllä tuntuu, että tämä sarja paranee koko ajan.
 
Venla T on päättänyt, että tuleva syksy on todellinen muutosten syksy. Kaikki parhaat kaverit ovat painaneet valkolakkinsa keväällä päähän, mutta Venlan vuoro on vasta tulossa. Hän päättääkin hoitaa kirjoitukset kunnialla, jotta voisi kuulua syksyn ylioppilaisiin. Venla tuntuu rauhoittuneen muutenkin, sillä hän näyttäisi olevan vastuullisempi ja luotettavampi kuin aiemmin. Myös suhde espanjalaiseen vaihto-oppilaaseen, Jorgeen eli Horheen, on edelleen elossa, vaikka yleensä Venla on kämmännyt asiat alta aikayksikön. Venlan aikuistuminen on huomattavissa myös siinä, miten vakavasti hän suhtautuu työhönsä nettipalstalla, jossa hän vastailee nuorten lähettämiin kysymyksiin.
 
Minä pidin kovasti siitä, miten Venla hoitaa nykyään ihmissuhteensa ja ajattelee selkeästi muiden tunteita eikä vain ryntää päätä pahkaa koheltamaan jotain. Tuntui jotenkin huojentavalta, että jatkuva vaikeuksien verkko ei enää tuntunut riippuvan Venlan yllä, sillä etenkin ensimmäisessä osassa Venlan jatkuva tohelointi oli aika ärsyttävää ja tuskastuttavaa. Venla on varttunut ja sen huomaa - ja tällä kertaa joku aivan muu mokaa ja pahasti!
 
Aikaisemmista Venla-kirjoista tuttu huumori kukkii tässäkin teoksessa ja nauroin monta kertaa ääneen teosta lukiessani. Venlan päiväkirjamerkintöjen hienoinen itseironia ja kyky nauraa itselleen ja kuvata tilanteita koomisessa sävyssä on ihan verratonta luettavaa. Huumoria ei kuitenkaan ehkä ollut tässä teoksessa niin selvästi kuin aiemmissa osissa, sillä koska Venla ei joudu koko ajan mitä erikoisimpiin tilanteisiin, ei voi olla tilannekomiikkaakaan niin paljon. Vaikka eihän se määrä ratkaise vaan laatu!
 
Tämä kirja päättyi niin valoisasti, onnellisesti ja tulevaisuudenuskoisesti, että saa nähdä tuleeko tälle sarjalle enää jatkoa. Toisaalta nyt kerrankin voin kuvitella, että kaikki Venlan asiat järjestyvät, toisaalta taas Venlan seurassa viihtyisin kyllä vielä lisääkin. Mielestäni jo nämä kolme osaa ovat kuitenkin muodostaneet kiinnostavan kasvukertomuksen, sillä koko ajan on ollut nähtävissä Venlan aikuistuminen ja vastuullisempi suhtautuminen asioihin. Tässä kirjassa toisinaan Venlan huomiot ja kommentit osoittavat jo selkeästi näkemystä ja ymmärrystä, joten lienee parasta asennoitua siihen, ettemme enää välttämättä Venlan kanssa uusissa nuortenkirjoissa kohtaa.
 
♠♠♠♠½

lauantai 28. marraskuuta 2015

Kaikki viimeiset sanat

John Green: Kaikki viimeiset sanat
323 s., WSOY 2014
alkup. Looking for Alaska, 2005
suom. Helene Bützow
 
Alan olla todella tykästynyt John Greenin nuortenkirjoihin. Olen hieman hämmentynyt siitä, miten Greenin eittämättä tunnetuin ja suosituin teos on Tähtiin kirjoitettu virhe, kun minun mielestäni Arvoitus nimeltä Margo ja Kaikki viimeiset sanat ovat mielestäni olleet paljon kiinnostavampia ja mukaansatempaavampia kuin Tähtiin kirjoitettu virhe, joka ei herättänyt oikein minkäänlaisia tunteita aiheestaan huolimatta.
 
Kaikki viimeiset sanat kertoo Miles "Lyllerö" Halterista ja hänen kavereistaan Culver Creekin sisäoppilaitoksessa. Teini-ikäinen Miles vaihtaa tavallisesta opinahjosta sisäoppilaitokseen, sillä hän haluaa löytää jotain uutta. Hänellä ei ole juurikaan kavereita, mutta Culver Creek muuttaa kaiken. Hänen kämppäkaverinsa Chip eli Eversti on tunnettu kaikenlaisista jäynistään, ja Everstin kautta Miles tutustuu muun muassa Takumiin ja Laraan, mutta ennen kaikkea hän tapaa Alaskan.
 
Alaska on jokseenkin oikukas ja mystisyyden varjoon verhoutuva teinityttö, johon Miles ihastuu. Mielestäni Alaska oli oikullisuudessaan jokseenkin ärsyttävä, ja hän toikin mieleeni Greenin myöhemmässä romaanissa esiintyvän Margon, vaikkakaan Alaska ei ollut ehkä ihan niin itsekeskeinen tapaus. Miles, joka on täysin lempinimensä vastaisesti hoikka ja hontelo, oli mielestäni mukava hahmo. Hänessäkin ilmenee sellaista teini-ikäiselle ominaista avointa itsekkyyttä, jota ikä ei ole vielä hionut, mutta Miles oli vain jotenkin mukava ja ennen kaikkea reilu kaveri. Pidin myös Everstistä, sillä hänen idearikkautensa ja touhukkuutensa toivat juoneen mukavasti eloa.
 
Milesin erikoisosaamisaluetta on muistaa ihmisten viimeisiä sanoja. Yllättäen hän joutuu tilanteeseen, joka pakottaa hänet pohtimaan mitä kuoleman jälkeen on vai onko mitään. Se on kasvun paikka Milesille, joka on aikaisemmin tottunut aika pitkälti kulkemaan vain kavereidensa vanavedessä. Sisäoppilaitos tuntuu tekevän Milesille hyvää, mutta minua kyllä hieman inhotti kaveriporukan holtiton alkoholikäyttäytyminen ja jatkuva tupakointi. Miles tuntuu kehittävän itselleen nikotiiniriippuvuuden aivan vain ajankuluksi, ja se jos mikä on ällöä.
 
Kaikki viimeiset sanat oli kokonaisuutena mukava lukukokemus. Minun tekisi kauheasti vielä mieli ruotia joitakin asioita tästä teoksesta, mutta sitä on oikeastaan mahdotonta tehdä lavertelematta jotain olennaista juonesta, joten jätän nyt ruotimatta. Sen vain sanon, että suosittelen kyllä tätä kirjaa, sillä tässä on piristävää teinienergiaa, mutta mitään erityistä hyvänmielenkirjaa on turha odottaa: tähän kirjaan mahtuu paljon tunnetiloja, eikä niistä läheskään kaikki ole positiivisia. Teininä olo voi olla rankkaa.
 
♠♠♠♠

lauantai 29. elokuuta 2015

Neropatin päiväkirja 2: Isoveli isottelee

Jeff Kinney: Neropatin päivä - Greg Heffleyn julkaisu 2: Isoveli isottelee
216 s., WSOY 2010
alkup. Rodrick Rules, 2008
suom. Sakari Hyrkkö
 
Neropatin päiväkirja -sarjan ensimmäinen osa oli mielestäni niin hauska, että piti päästä jo pian sarjan seuraavan osan pariin. Neropatin päiväkirjojen toisessa osassa Greg odottaa jo koulun alkua, sillä kesäloma oli kaikin puolin kurja. Mielialaa ei kohenna yhtään myöskään se, että isoveli Rodrick tietää yhden nolon sattumuksen, joka Gregille sattui kesällä, ja tietysti kiristää häntä tiedoillaan.
 
Gregin ote säilyy tässä teoksessa samanlaisena kuin ensimmäisessäkin osassa, joten tilannekomiikkaa ja mustaa huumoria ei tästäkään kirjasta puutu. Tässä osassa Greg myös kokeilee ehdotonta rehellisyyttä äitinsä vaatimuksesta, mutta aika pian Greg huomaa, että joskus on parempi olla sanomatta kaikkia asioita suoraan. Kuten että parhaan kaverin isoisä ei välttämättä näe seuraavaa syntymäpäiväänsä.
 
Kuten teoksen nimestä Isoveli isottelee voi jo päätellä, tämä kirja kuvaa enimmissä määrin sisarussuhteita. Monille lienee tuttuja pienet kränät sisarusten kanssa, ja tässä kirjassa ne on kärjistetty aika tavalla isoiksi jutuiksi, jopa niin isoiksi, että en usko kenenkään ryhtyvän moiseen oikeasti. Aihe on kuitenkin sinällään sellainen, johon lukijan on varmasti helppo samaistua, joten kohderyhmä on otettu hyvin huomioon.
 
Tämä toinen osa jäi mielenkiintoisesti sellaiseen kohtaan, että en oikein tiedä mitä Gregille tuleman pitää: jatkuuko hänen elämänsä samanlaisena vai jatkuuko hänen yllättäen koulussaan saavuttamansa suosio edelleen. Todennäköisesti hänen kaverinsa Rowley, pikkuveljensä Manny tai vanhempansa onnistuvat jotenkin romuttamaan suosion, sillä se olisi jotenkin niin Gregin tuuria.
 
♠♠♠♠

maanantai 17. elokuuta 2015

Neropatin päiväkirja

Jeff Kinney: Neropatin päiväkirja - Greg Heffleyn julkaisu
217 s., WSOY 2009
alkup. Diary of a Wimpy Kid, 2007
suom. Sakari Hyrkkö
 
Jeff Kinneyn Neropatin päiväkirja tuntuu olevan kysytty sarja, eikä se ole pelkästään sitä lasten/nuorten keskuudessa. Olin kuullut näiden kirjojen viihdyttävän myös aikuista lukijaa, joten päätin kokeilla mitä itse pitäisin sarjasta. Nyt olen lukenut sarjan ensimmäisen osan, ja voin ihan varmuudella sanoa, että tulen lukemaan myös muut osat. Neropatin päiväkirja osoittautui kirjaksi, joka nauratti minua todella paljon.
 
Greg Heffley saa äidiltään lahjaksi päiväkirjan, vaikka Gregiä ei kyllä mikään päiväkirjan pitäminen kiinnosta pätkääkään. Äidin mieliksi Greg alkaa kuitenkin "kirjoittaa julkaisua", sillä päiväkirjasta ei hänen mielestään ole missään tapauksessa kyse. Greg kirjoittaa ja piirtää julkaisuunsa ensimmäisen yläkouluvuoden sattumuksia niin koulusta kuin vapaa-ajaltakin. Greg kirjoittaa myös sisaruksistaan Rodrickista ja Mannysta, vanhemmistaan sekä parhaasta ystävästään Rowleystä, jotka kaikki tuntuvat aina nolaavan Gregin jollakin tavalla vahingossa.
 
Gregin ironinen ote sekä elämänasenne yleensä tekevät tästä kirjasta yhdessä kuvituksen kanssa ihan hirmu hauskan kirjan! Nauroin niin monta kertaa ääneen, että tuntuu kuin olisin koko kirjan ajan vain nauranut. Sarjakuvakuvitus täydentää hyvin muuta kerrontaa ja sen tyylissä on jotakin hyvin hauskaa: hahmot ovat veikeitä ja helposti tunnistettavia, eri tilanteista välittyy tunnelma hyvin ja kuvat luovat jo äkkivilkaisulla mielikuvan siitä, miten hauska kirja on kyseessä.
 
Tilannekomiikka, ironia ja musta huumori yleensäkin ovat aina sykähdyttäneet huumorintajuani hyvin paljon. Neropatin päiväkirja oli siis jokseenkin täydellinen kirja minulle eikä se tuntunut ollenkaan lapselliselta, vaikka en varsinaiseen ikäkohderyhmään kuulukaan. Mielenkiintoista on myös se, että moni ala-asteikäinen lukee näitä kirjoja mielellään. Juuri tällaisia mukaansatempaavia sarjoja on siis aina ilo bongata.
 
♠♠♠♠½

torstai 16. huhtikuuta 2015

Venla T:n se ainoa oikea

Eppu ja Anna Nuotio: Venla T:n se ainoa oikea
182 s., Otava 2015

Viime kesänä luin mielenkiinnolla Eppu ja Anna Nuotion nuortenkirjan Venla T:n rakkaudet, joka avasi Venlasta kertovan chick lit -sarjan. Tuolloin hieman moitin sitä, että Venlan elämä tuntui liian ongelmientäyteiseltä, kun olin odottanut chick litille ominaista kevyttä lukuelämystä. Nyt  voin kuitenkin ilolla todeta, että Venla T:n se ainoa oikea osoittautui hyvin hilpeäksi lukuelämykseksi, vaikka kyllä Venlalla nytkin huolia piisasi. Siitä huolimatta tämä oli mielestäni edeltäjäänsä keveämpi teos, joka myös nappasi paremmin otteeseensa.

Venla T:n elämä jatkuu joululoman jälkeenkin, vaikka hän onnistuikin sotkemaan asiansa perusteellisesti ja välit rakkaimpaan sukulaiseen ja parhaaseen ystävään Oliviaan katkesi. Tässä teoksessa Venla päättää ryhdistäytyä saadakseen takaisin Olivian luottamuksen ja osoittaakseen kaikille olevansa nyt muuttunut, vakavasti otettava Venla. Onhan Venlalla tietenkin sekin pointti, että hänen täytyy osoittaa tosirakkaudelleen Matiakselle olevansa fiksu tyyppi, jotta Matias voisi rakastua häneen. Harmi vain, että Venlalla on pikkuinen ongelma: Matias on Olivian poikaystävä. Miten Venla voi saada sekä Olivian ystävyyden ja luottamuksen että Matiaksen rakkauden?

Voi että miten nauroin ihan vedet silmissä vaikka kuinka kauan joillekin Venlan päiväkirjamerkinnöille! Mahtavan ironista, hupaisaa ja nuorekasta tekstiä kertakaikkiaan. Ja Venlan sitkeä espanjalainen ihailija Jorge eli Horhe kirvoitti Venlan kuvailemana monet naurut, ai että! En ihan heti keksi koska taas nauroinkaan kirjan parissa niin makeasti kuin nyt! Venla on kyllä valloittava hahmo, vaikka edellisessä osassa ärsyttikin hieman hänen kykenemättömyytensä lopettaa kohellus ajoissa. Nyt hän on jotenkin sympaattisempi ja rennompi, ehkä jotenkin paremmin sinut itsensä kanssa tai jotain siihen suuntaan.

Olin tätä kirjaa lukiessa hetken ihan että jee, nyt Venlan asiat selviävät. Joo, kyllä niinkin kävi osittain. Mutta niin vain taas jäi kirja niin jännittävään kohtaan, että ei yhtään tiedä minkä sopan Venla nyt keittää. Ja siksi seuraavaa osaa nyt odotan, mutta hieman ristiriitaisiin tuntein. Sillä ei, ei taas kovin isoa vaikeuksien ryöppyä Venlalle, kiitos!

♠♠♠♠½

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Venla T:n rakkaudet

Eppu ja Anna Nuotio: Venla T:n rakkaudet
189 s., Otava 2014

Kesäisin minuun iskee yleensä hirvittävä hinku lukea nuortenkirjoja ja sitä kautta ikään kuin palata niihin huolettomiin kesiin, jolloin saatoin vain lukea mielinmäärin. Tämä Eppu ja Anna Nuotion yhteistyön tuloksena syntynyt Venla T:n rakkaudet on mielenkiintoinen sekoitus nuortenkirjallisuutta ja chick litiä, joista jälkimmäinen ei ole minulle kovinkaan tuttu genre. Voisin siis sanoa, että poistuin omimmalta alueeltani palatakseni yhdelle tärkeimmistä (nuortenkirjallisuus).

Venla T:n rakkaudet on päiväkirjamuotoinen kertomus siitä, miten Venla päättää ryhdistäytyä ja hoitaa kunnialla abivuoden ja suhteensa Matiakseen sekä päästä eroon tuuliviirimäisyydestä: Venla nimittäin ihastuu todella helposti. Päiväkirjaan hän purkaa niitä tuntojaan, joista on vaikea puhua kenellekään. Etenkin kun Venla onnistuu sotkemaan asiansa perinpohjaisesti ja huomaa vasta sitten, mikä todella olisi tärkeää.

Olen elänyt siinä luulossa, että chick lit on kevyttä kirjallisuutta. Siitä syystä oletinkin, että myös tämä teos olisi ollut hyvin kepeä, mutta valitettavasti siinä suhteessa hieman petyin. Tässä teoksessa on toki huumoria ja ihan hauskojan sattumuksia, mutta myös kamalasti väärinkäsityksiä, ongelmia, itsekkyyttä ja mieliharmia. Siis kaikkea epäkepeää. Vaikka toisaalta olen kyllä myös ymmärtänyt, että chick litissä sankaritar joutuu usein johonkin pulaan sähellettyään vähän sitä ja tätä. Mutta Venlan elämä kääntyy jonkinlaiseksi ongelmien mereksi, kun hän ei tajua lopettaa ajoissa. Ja oli kyllä hieman ahdistavaa, kun Venlan elämässä lähti moni asia liikkeelle niin, että hän ei enää itse voinut vaikuttaa asiaan mitenkään.

Lukutoukan kulttuuriblogin (josta alunperin tämän teoksen keväällä bongasin) mukaan tämä on Venlasta kertovan sarjan avausosa. Ja voi kyllä, tämä teos huutaa jatkoa. Inhosin sitä, miten tämä kirja loppuu: ihan liian avoimesti ja epävarmasti. Olisin kaivannut edes hieman onnellisempaa loppua, mutta nyt Venla jää jotenkin tukalaan tilanteeseen ja vaikka Venlan piittaamattomuus välillä ärsyttikin, niin en haluaisi silti sankarittaremme elävän ahdingossa. Ja loppu suorastaan viskaa silmille sen, että jatkossa Venla tulee edelleen kerjäämään vaikeuksia.

Kokonaisuutena Venla T:n rakkaudet on nopealukuinen teos, jonka parissa kyllä viihtyy ihan hyvin, vaikka välillä Venlan ahdinko tuntuu suorastaan tarttuvalta. Nuotiot kuitenkin taitavat huumorin käytön, mikä hieman keventää Venlan aikaansaamia solmuja. Tämä on mielenkiintoinen avaus sarjalle, jonka parissa täytyy varmaan jatkaa matkaa, jahka seuraava osa ilmestyy.

 ♠♠♠½

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Kummajaisten kylä

Mervi Heikkilä & Jussi Matilainen: Kummajaisten kylä
kuvitus: Miranda Koskinen
141 s., Haamu 2014
pyytämätön a-kappale

Kun eilen postilaatikkoon oli saapunut Mervi Heikkilän ja Jussi Matilaisen yhteistyön tuloksena syntynyt teos Kummajaisten kylä, en kerrassaan millään malttanut olla siihen heti tarttumatta. Kyseinen kauhulla maustettu jännityskirja on suunnattu niin lapsille kuin nuorillekin, ja mielestäni siinä on kyllä onnistuttu hyvin.

Teos sijoittuu Korpikylään, jossa tuntuu tapahtuvan toinen toistaan kummempia sattumuksia. Viides- ja kuudesluokkalaiset päähenkilöt Sara, Sampo, Otto, Niko, Aino ja Karri ovat milloin minkäkin jännittävän legendan jäljillä tai kohtaavat hiuksianostattavia tapauksia. Joskus sattumuksille löytyy ihan luonnollinen selitys, toisinaan taas siitä ei voi olla ihan varma... Näiden kauhistuttavien ja jännittävien tapahtumien rinnalla mukana kulkevat tavalliset arkipäivän rutiinit ja tunteet: koulupäivät, läksyt, leikki, ihastuminen, ystävyys ja välillä myös vihastuminen.

Luin viime viikolla (9.4.2014) Eparista tästä kirjasta kertovan artikkelin, josta käy ilmi, että kumpikaan kirjailija ei ole enää täysin varma mitä kumpikin on kirjoittanut, sillä prosessin aikana ideat ovat vaihdelleet puolin ja toisin. Teksti onkin mielestäni hyvin tasalaatuista ja tarina etenee jouhevasti, joten kahden kirjoittajan olemassaoloa ei huomaa siitä lainkaan. Teosta voi mielestäni lukea myös novellimuotoisesti, vaikka tapahtumat seuraavat toisiaan kronologisesti, sillä jokainen luku sisältää oman tarinansa.

Mielestäni teksti ansaitsee erityisen kiitoksen siitä, että se tuntuu ikäneutraalilta. Paitsi että hahmojen puhekieli kuulostaa näiden ikään sopivalta, niin myös muuten teksti tuntuu monen ikäiselle sopivalta: nuori (tai aikuinen!) ei varmasti pidä sitä liian lapsellisena, mutta samaan aikaan teksti on helppotajuista ja varmasti sitä myöten pitää myös nuoremman lukijan mielenkiintoa yllä. Kieli on myös sopivan värikästä ja nokkelaa, sillä ajoittain mukana kulkee selkeästi eri tasoja, mikä varmasti osaltaan tekee teoksesta niin monen ikäiselle sopivan.

Miranda Koskisen kuvitus ei ole tyyliltään sellaista, joka minun silmääni ensimmäisenä miellyttäisi. Tähän teokseen kuvitus kuitenkin mielestäni sopii, sillä sen eräänlaisessa groteskiudessa on jotakin sellaista, joka täydentää tekstin luomaa jännittävää tunnelmaa hyvin. Mielestäni tyyli myös jotenkin sopii kirjaan, joka kuvaa Korpikylä -nimistä paikkaa. Kuvitus on myös useissa kohdissa omiaan luomaan hieman kauhistuttavaa ilmapiiriä, sillä aina luvun alkuun sijoitettu kuvituskuva luo jo mielikuvia tulevista tapahtumista.

Voin sanoa, että minä viihdyin tämän teoksen parissa erittäin hyvin. Erityisesti teoksen kieli ilahdutti minua, mutta myös sisältö tottakai ratkaisee. Kummajaisten kylä onnistui saamaan minut jännittyneeseen vireeseen ja uteliaisuuttani kutkutti kovasti, kun halusin tietää mitä yliluonnollista seuraavaksi tapahtuu ja onko sille sittenkin luonnollinen selitys. Täytyy sanoa, että Heikkilä ja Matilainen ovat luoneet erinomaisen kekseliäästi jännittäviä tapahtumia ja selittäneet ne samoin tein yhtä nokkelasti. Teos ei mene missään vaiheessa liian pelottavaksi, mutta ruokkii ihmisen luontaista jännityksen ja kauhun nälkää tehokkaasti.

♠♠♠♠♠