Ei kertonut katuvansa

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

351 s., WSOY 2020

kansi: Martti Ruokonen

 

Tommi Kinnunen on yksi suosikkikirjailijoistani, vaikka jostain syystä unohdan usein mainita hänet ja latelen sen sijaan liudan klassikkokirjailijoita. Sellainen Kinnunenkin kyllä alkaa olla, sillä hän on kerännyt teoksillaan erinäisiä ehdokkuuksia ja tarjonnut todella hienoja lukukokemuksia. Oma suosikkini hänen tuotannostaan on ehkä Pintti, mutta jokaisessa niistä on vahvuutensa.

 

Ei kertonut katuvansa kertoo naisista, jotka jatkosodan aikaan lähtivät saksalaissotilaiden matkaan aina Norjaan saakka. Osa heistä lähti töihin, osa rakkauden perässä ja jotkut vain hakivat elämäänsä jännitystä, tunnetta, että on elossa. Kun sota päättyi, saksalaiset lähtivät, suomalaisnaisista tuli Norjassa toisen luokan kansalaisia ja jos pääsi palaamaan Suomeen, ei vastassa ollut yhtään sen parempi vastaanotto. Ei kukaan kysynyt, miksi naiset lähtivät, eikä kukaan halunnut muistaa, että aseveljien matkassa he olivat.

 

Teoksen keskushahmo on mielestäni Irene, joka neljän muun naisen kanssa lähtee pitkälle paluumatkalle Norjasta Suomeen. Naiset kävelevät halki poltetun Lapin, yrittävät suunnistaa kotia kohti vailla tienviittoja, huonoissa varusteissa vailla kunnollista ruokaa ja yösijaa. He eivät juuri valintojensa syistä puhu, mutta yhteinen taival yhdistää. Irenestä paljastuu lukijalle eniten, kun hän kertaa ajatuksissaan muistojaan. Kovin selvää kuvaa hänestäkään ei aina saa, sillä teos jättää mielestäni aika paljon aukkoja lukijan täydennettäväksi. Se ei kuitenkaan minua lukijana haitannut, sillä pysyin naisten raskaassa matkassa mukana hyvin.

 

Kun sain luettua teoksen loppuun, jäin pohtimaan erityisesti sen nimeä. Ei kertonut katuvansa. Sitä ilmausta teoksen loppupuolella käytettiin kuvaamaan Irenen suhtautumista valintoihinsa. Itselleni heräsi tuosta ilmauksesta sellainen ajatus, että onnellisin lienee se, joka ei koe katuvansa mitään, vaan pystyy olemaan sinut tekemiensä valintojen kanssa, myös niiden valintojen, jotka myöhemmin osoittautuivat huonoiksi. Jokainen toimii aina kulloisenkin tiedon valossa, joten on kuluttavaa jälkiviisaana katua ja ajatella, että olisi pitänyt tehdä toisin. Irene löysi itselleen rauhan, vaikka sodan jälkeisissä olosuhteissa se ei muun yhteiskunnan suhtautumisen alla varmasti ollut helppoa.

Lukupiirikirja: Kotiinpaluu

 Jan Karon: Kotiinpaluu

531 s., Aikamedia 2010

alkup. Home to Holly Springs, 2007

suom. Sami Siltala

Lokakuun alussa lukupiirimme kokoontui keskustelemaan Jan Karonin teoksesta Kotiinpaluu. Se on itsenäinen jatko-osa Karonin suosittuun Pappila keskellä elämää -sarjaan, jota en ollut aiemmin lukenut. Kirjailija oli uusi tuttavuus myös lukupiiriläisille ja monelle tuli yllätyksenä, että Jan Karon on itse asiassa nainen. Kieltämättä olin itsekin luonut mielikuvan siitä, että kyseessä on mieskirjailija. Kirjasta oli pääosin pidetty, vaikka teosta luonnehdittiinkin ennalta-arvattavaksi ja ikään kuin aikuisten saduksi, jossa kaikki käy epäuskottavan hyvin joka käänteessä. Allekirjoitan huomiot, mutta minä myös pidin tästä kirjasta.

Pastori Tim Kavanagh saa mystisen kirjeen, jossa on vain kaksi sanaa, jotka kehottavat häntä palaamaan kotikaupunkiinsa Holly Springsiin. Tim päättää lähteä matkaan, vaikka kirje onkin hämmästyttävä ja edellisestä käynnistä on jo likemmäs 40 vuotta, sillä moni lapsuudesta asti Timin mieltä askarruttanut kysymys odottaa edelleen ratkaisua: mitä tapahtui Peggylle, mikä on totuus Houckin tapauksessa, minne elämä kuljetti monet lapsuuden toverit ja millainen mies oikeastaan oli Timin isä Matthew.

Karonin kirjat on monessa kirjastossa luokiteltu uskonnolliseksi kirjallisuudeksi ja tietynlainen uskonnollinen ulottuvuus on tässä teoksessa kyllä koko ajan läsnä. Se kuitenkin kietoutuu niin hienosti osaksi tarinaa, että vaikka lukijalla ei samanlaista henkilökohtaista vakaumusta olisikaan, niin ei uskonnollisuus nouse mitenkään liiaksi esiin. Genre alkaakin näkyä teoksessa selvemmin vasta loppupuolella, jolloin esiin nousee enemmän viittauksia rukoiluun ja jumalalliseen johdatukseen.

Vaikka Pappila keskellä elämää -sarja ei olekaan minulle tuttu, niin on pastori Timin matkaan silti helppo hypätä. Hän tulee lukijalle muistojensa kautta nopeasti tutuksi, mutta muita hahmoja sen sijaan vilistää tarinassa niin paljon, että hitaasti ja harvakseltaan lukiessa piti välillä jopa selailla taaksepäin, että kukas tuo ja tämä tyyppi taas olikaan. Sivuhenkilöihin oli, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta, vaikeampi saada otetta.

Teoksen aikasiirtymät Timin nykyisyydestä lapsuusvuosiin olivat välillä kömpelöitä ja jotenkin vaikeasti seurattavia tai tunnistettavia, mikä jonkin verran hankaloitti lukemista etenkin teoksen alkupuolella. Myös Holly Springs oli miljöönä samalla kertaa hyvin miellyttävä, mutta kuitenkin jollakin tapaa etäinen, täynnä aukkoja. Teoksesta kuitenkin välittyy hyvin kotiinpaluun tunnelma esiin tulvivine muistoineen, mutta jostain syytä vahvatkaan tunnetilat eivät oikein tulleet minua lukijana lähelle. Kuohut tuntuivat jäävän päälleliimatuiksi. Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin kiva, juuri sellainen aikuisten satu, jollaiseksi eräs piiriläinen tätä kirjaa luonnehti. Voisin harkita lukevani myös muut Pappila-kirjat.

Maresin voima

Maria Turtschaninoff: Maresin voima - Punaisen luostarin kronikoita 3

11 h 30 min., Tammi 2018

alkup. Breven från Maresi, 2018

suom. Marja Kyrö

lukija: Anni Kajos

 

Luin Maria Turtschaninoffin Punaisen luostarin kronikoiden avausosa Maresin jo alkuvuonna 2015, mutta jatko-osiin tutustuminen sai odottaa niiden ilmestymisen jälkeenkin vielä hyvän tovin. Olen vuoden sisään kuunnellut peräti kolme Turtschaninoffin kirjaa äänikirjoina, viimeisimpänä nyt tämän Maresin voiman, ja olen pitänyt niistä paljon. Jos et ole tutustunut hänen tuotantoonsa, suosittelen lämpimästi. Turtschaninoffin fantasiakirjat ovat todella todentuntuisia ja niiden miljöö kutsuva ja uskottava, niin että oikeastaan ne voisivat olla melkein kuin oikeaa historiaa.

 

Punaisen luostarin kronikoiden kolmannessa ja viimeisessä osassa palataan trilogian avausosasta tutun Maresin pariin. Naondel kuvaa Punaisen luostarin syntyyn johtaneita vaiheita, joten periaatteessa sen voisi lukea ensimmäisenä ja sitten vasta nämä kaksi muuta putkeen. Tässä teoksessa Maresi palaa luostarin suojatuista ja turvatuista olosuhteista takaisin puutteesta kärsivään kotikyläänsä, jota hallitsijan mielivalta kurittaa. Luostarissa Maresi on oppinut uusia tietoja, taitoja ja toimintatapoja, joten kotiinpaluu ei kaikilta osin ole täysin kitkatonta.

 

Maresi ei missään nimessä ole enää se sama tyttö, joka aikoinaan lähetettiin nälänhätää pakoon. Hänestä on tullut vahva ja itsenäinen, vaikka kyllä hänelläkin vielä kasvun paikkoja ja oppimista riittää. Kun hänen kotikyläänsä uhkaa uusi vaara, hän oppii itsestään paljon uutta. Hän oppii tunnistamaan voimansa ja jaksamisensa rajat. Voi siis sanoa, että tämä tarina on paitsi huikea seikkailu myös kasvutarina.

 

Minä pidin tästä teoksesta paljon. Maresin hahmo on hyvin pidettävä, mutta pidin myös esimerkiksi viisaasta ja harkitsevaisesta puunhakkaajasta, Maresin ymmärtäväisestä isästä ja lopulta myös Maresin äidistä, jotka alkuun hieman karsastin. Kuuntelin teoksen reipasta tahtia, koska teoksen miljöössä ja hahmojen parissa vain yksinkertaisesti viihtyy.

 

♠♠♠♠♠

Lukupiirikirja: Lakeuden kutsu

Antti Tuuri: Lakeuden kutsu

363 s., Otava 1997

kansi: Hannu Taina

 

Ensikosketukseni Antti Tuurin kirjoihin vuonna 2012 oli sodasta kertova teos Rata, joka ei sykähdyttänyt minua millään tavalla. Teos oli puuduttavan yksitoikkoinen ja minulle kehkeytyi jopa jonkinlainen kammo Tuurin kirjoja kohtaan, vaikka esimerkiksi Talvisodasta tehdystä filmatisoinnista pidin jo siinä vaiheessa. Radan luettuani en olisi koskaan uskonut, että vielä jonain päivänä Antti Tuurin kirjaa lukiessani nauran ääneen. Tuurin kirjoja olen muutamia kuunnellut äänikirjoina tässä välissä ja pääsääntöisesti pitänyt niistä, mutta Lakeuden kutsu viimeistään räjäytti pajatson. Viihdyin hyvin Pohjanmaan maisemissa Hakalan Erkin ja tämän sukulaisten matkassa.

 

Lakeuden kutsu on Pohjanmaa-sarjan päätösosa. Olen sarjasta kuunnellut aikaisemmin äänikirjana ainoastaan Talvisodan, mutta Pohjanmaan olen nähnyt niin elokuvana kuin näytelmänäkin, Ameriikan raittikin on elokuvasta tuttu ja Lakeuden kutsu vielä tutumpi. Lakeuden kutsu on yhdenpäivänromaani, joka sijoittuu heinäkuuhun 1996. Verovelkojaan Floridaan paennut Erkki Hakala palaa nyt vuosien jälkeen kotimaisemiinsa Pohjanmaalle. Suomesta on tullut osa Euroopan unionia, suvun nuoret polvet ovat varttuneet ja kotitanhuvaatkaan eivät ole ihan entisellään. Hakalan miehet eivät kuitenkaan tunnu juuri muuttuneen: samanlaisia emäntiään pakoilevia ja ehkä vähän salamyhkäisiä miehiä he edelleen ovat. Erkilläkin rahan palo ja yrittämisen halu on edelleen kova, asenne yhtä tinkimätön ja peräänantamaton kuin ennenkin. Kotikonnuilla Erkin täytyy kuitenkin kohdata myös vaimonsa Kaisu, joka lähti mukaan Floridaan vain palatakseen pian takaisin koti-Suomeen, tyttärensä Elina sekä lapualaisen Kaisulle tekemä poika.

 

Lakeuden kutsussa suhataan pitkin Pohjanmaata lähes hengästyttävää tahtia, kun tapahtumissa vilahtavat niin Kauhava, Lapua, Seinäjoki kuin Jalasjärvikin. Kaasua saa painaa, että joka paikassa ehtii yhden päivän (romaanin) aikana tehdä ja toimia. Seinäjoki ja Jalasjärvi ovat minulle kirjan tapahtumapaikoista tuttuja, joten oli kiinnostavaa lukea tuttuihin paikkoihin sijoittuvaa tarinaa. Tuurin hahmot ovat onnistuneita ja erityisesti naseva ja vähän ironinenkin Erkki Hakala oli mieleen, vaikka tämän kanssaihmiset eivät varmaan juuri kyseisiä luonteenominaisuuksia arvostakaan. Kirjan huumori rakentui pitkälti hahmojen, Erkin olemuksen ja pohjalaiskuntien välisen naljailun välille. Pohjalaiselle se osui ja upposi.

 

Tätä kirjaa lukiessani tajusin pian, miksi ehkä olen vierastanut Tuurin tuotantoa. Äänikirjoissa tämä ei ole niin tullut ilmi, mutta itse kirjaa lukiessani tajusin, että Tuuri ei kirjoita dialogia. Hänellä on kertoja, joka kertoo miten keskustelu etenee, mutta varsinainen dialogimuotoinen kerronta puuttuu. Siihen kesti ehkä hetken tottua, mutta loppujen lopuksi pidin siitäkin ja se on kyllä kieltämättä vahvan omaleimainen osa Tuurin kerrontaa. Lakeuden kutsu jätti minulle tunteen,että haluaisin lukea lisääkin Tuurin tuotantoa. Ikitietä riennän tästä aloittamaan, koska se on kolmas lukupiirissä käsiteltävistä Tuurin kirjoista enkä ole sitä vielä ehtinyt aloittaakaan. Ohjaajana minun tulisi tietysti lukea kaikki vaihtoehdot, mutta on hyvin paljon mahdollista, että Ikitie jää matkalle ennen huomisillan kokoontumistamme. Onneksi olen edes elokuvan nähnyt!

♠♠♠♠

Rose on poissa

Katja Kettu: Rose on poissa

284 s., WSOY 2018

kannen maalaus: Manuela Bosco

 

Juuri kun vuosi 2018 oli vaihtumassa uuteen ja raketit räiskyivät kiivaimmillaan, luin viimeiset sivut Katja Ketun Finlandia-palkintoehdokkaanakin olleesta uutuusteoksesta Rose on poissa. Lukuvuoden 2018 viimeiseksi jäänyt kirja on minulle yksi viime vuoden vahvimmista, vaikka ihan alkuun tuntuikin hieman vaikealta tottua teoksen rehevään kieleen.

 

Lempi on fintiaani, suomalaisen miehen ja intiaaninaisen tytär, joka lähti reservaatista nuorena tyttönä 45 vuotta sitten. Hänen äitinsä Rose oli juuri kadonnut ja isänsä Ettu menetti muistinsa. Vasta nyt, yllättävän puhelinsoiton saatuaan, Lempi palaa reservaattiin. Muistot lapsuudesta hyökyvät yli. Niistä ja yllättäen löytyneistä Rosen Lempille vuonna 1973 kirjoittamista kirjeistä alkaa muodostua kokonaisuus, joka alkaa vihdoin ehjätä Lempiä. Kovin sirpaleinen Lempi nimittäin on ollut, kuten elämänsäkin, sillä valkoisten keskuudessa hänestä on yritetty pestä pois intiaania eikä hän ole tuntenut oloaan koskaan täysin tervetulleeksi intiaanienkaan keskuudessa.

 

Teos rakentuu kirjeistä, joista osa on kirjoitettu helmikuussa 1973 ja osa elokuussa 2018. Ensimmäiset kirjeet ovat Rosen kirjeitä Lempille, Pikku Käpälälle, jälkimmäiset puolestaan ovat Lempin kirjeitä Jim Harmaaturkille.  Rosen katoamisen arvoitus on vaivannut etenkin muistinsa menettänyttä Ettua, mutta ei se ole muidenkaan muistista päässyt unohtumaan. Rosen kirjeiden löytyminen paljastaa lopulta Lempille mitä hänen äidilleen todella tapahtui, mutta Ettua tieto ei enää kykene tavoittamaan. Omissa kirjeissään Lempi purkaa sydäntään Jimille, joka työskentelee poliisilaitoksella, mutta joka ennen kaikkea on mies, josta olisi kerran voinut tulla Lempin polkukumppani.

 

Rosen tapaus ei ole ainoa katoamistapaus intiaanireservaatissa, sillä joukko muita intiaaninaisia ja -lapsia on myös poissa. Kukaan ei kuitenkaan tutki niitä kunnolla. Rosen katoamisen taustalta löytyykin jotain paljon suurempaa kuin mitä aluksi ajattelisi. Se osoittaa, että Rosen sydän oli suurempi kuin kenelläkään muulla ja oikeudentuntonsa korkealla. Katja Kettu yllättää lukijansa - tai ainakin minut - kun juonensäikeet punoutuvat yhdeksi ja paljastavat totuuden.

 

Katja Kettu on vahva kirjailija ja hänen tuotannostaan etenkin Kätilö on tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Sen olenkin lukenut peräti kahdesti. Rose on poissa on mielestäni yhtä väkevä teos kuin Kätilö. Se vangitsee otteeseensa pihtien lailla ja kuljettaa mukanaan intiaanireservaattiin, jonka miljöö tuntuu niin todelliselta, että sinne melkein sulautuu mukaan. Vahva suositus!

 

♠♠♠♠♠

Karjala comeback

Marja-Leena Tiainen: Karjala comeback

157 s., Tammi 1992

Pyörähdin kirjastossa tuossa päivänä eräänä ja löysin palautuskärrystä Marja-Leena Tiaisen teoksen Karjala comeback. Ajattelin, että tuon täytyy olla hyvä, koska se on niin luetun näköinen. Niinpä luin takakannen ja tajusin, että olen joskus ennemminkin tämän kirjan aikonut lainata, mutta jättänyt kuitenkin odottamaan vuoroaan. Nyt oli Karjala comebackin vuoro ja voi että tämä oli sitten mukava kirja.

Karjala comeback kertoo Karjalaan suuntautuvasta seuramatkasta, jolla on mukana niin evakkoja, heidän jälkeläisiään kuin muitakin Karjalaan kaipaavia. Keskiössä on evakko Sulo Kuikka, jonka sydämessä kaipuu Koti-Karjalaan on itänyt vuosikymmeniä. Hänen matkassaan kulkee keski-ikäinen poika Ismo sekä pojanpoika Santtu, joka alkaakin osoittaa yllättävää kiinnostusta sukujuuriinsa. Se on mannaa Sulon sielulle, sillä Ismo ei ole koskaan isänsä kotikonnuista ollut kiinnostunut. Matkalla mukana nähdään myös karjalaisesta taustastaan huolimatta alati äkeä ja ärisevä Klaudia ja hänen tyttärensä Aulikki, jonka kanssa Ismo yrittää viritellä lomaromanssia.

Minä pidin kovasti tästä letkeästä seuramatkakertomuksesta, vaikka siinä onkin myös kaihoisampia väreitä. Sulon paluu kotikonnuilleen on liikuttava, sillä vanhan miehen hartain toive on täytetty, kun hän saa vielä kerran nähdä kotipaikkansa edessään. Myös Klaudian reaktiot kotipaikallaan ovat ajatuksia herättäviä, sillä vanha nainen kokee paluun hyvin voimakkaasti. Vaikka reaktiot tulevat lähelle lukijaa, niin silti suuri osa meistä lukijoista voi vain kuvitella miltä tuntuisi menettää kotinsa ja päästä lopulta käymään siellä vuosikymmenien kaipauksen jälkeen.

Teoksen sävy on siis pääsääntöisesti letkeä ja täynnä hyvää tuulta, sillä Tiainen on kuvannut jotenkin lempeästi sitä lapsenkaltaista intoa, jolla etenkin Sulo Kuikka odottaa kotiseudulleen paluuta. Hyvää tuulta tuo myös lukuisat ihmiset, joita matkalaiset kohtaavat, ja erityisesti Sulon kohtaaminen nuoruudenrakkautensa kanssa herättää hilpeyttä paitsi muissa matkalaisissa niin myös lukijassa. Sulo on muuten aikas hurmaava herra, jonka karjalainen elämänilo mutta samalla myös sanavalmius ja tietynlainen kipakkuus tekevät hänestä valloittavan hahmon. Sympatioita kerää myös 17-vuotias Santtu, joka tuntuu ymmärtävän ukkiaan paremmin kuin aluksi uskoisikaan.

Matka etenee vauhdikkaasti eikä Tiainen juurikaan käytä aikaa kuvaillakseen matkan jokaista mutkaa ja vaihetta, sillä hän keskittää huominsa olennaisiin paikkoihin ja tilanteisiin. Maisemia ja miljöötä Tiainen toki kuvaa, mutta muuten "turhat jorinat" on karsittu pois ja tarina etenee kohti tärkeintä päämääräänsä, joka luonnollisesti on Sulon kotiinpaluu. Mielestäni tämä kerrontaratkaisu toimii hyvin, vaikka välillä olisinkin kaivannut hieman yksityiskohtaisempaa kuvausta esimerkiksi Sulon nuoruuden aikaisesta Karjalasta.

Karjala comeback on mielestäni oiva kirjavalinta silloin, kun tekee mieli lukea jotain viihdyttävää ja hyväntuulista, mutta ei silti välttämättä mitään chick litiä tai "hömppää". Karjala comeback nimittäin herättää ajatuksia viihteellisyydestään huolimatta. Minulle omakohtaisesti nousi erityisesti mieleen äitini isoisä, joka oli Karjalan evakkoja Suistamolta. En koskaan muista hänen kaihonneen kotiseudulleen takaisin eikä äitinikään ole koskaan siihen suuntaan viitannut. Sopeutuminen uuteen kotipaikkaan ei kuitenkaan ollut kivutonta, vaikka puoliso löytyi uudesta kotipitäjästä, perhe perustettiin ja ystäviäkin kertyi. Ehkä hänenkin oli monen evakon tavoin riuhtaistava synnyinseutujen kaipuu mielestään, jotta saattoi juurtua uudelleen muualle.

♠♠♠♠