The Hundred and One Dalmatians

Dodie Smith: The Hundred and One Dalmatians

286 s., Egmont London 2015 

alkup. 1956

kuvitus: Alex T. Smith

Koin keväällä jonkinlaisen 101 dalmatialaista ja Cruella de Vil -buumin, jonka seurauksena luin Cruellasta kertovia kirjoja, katsoin elokuvia ja päädyin lainaamaan myös Dodie Smithin alkuteoksen The Hundred and One Dalmatians, jota tosin ryhdyin lukemaan vasta kesälomalla.

101 dalmatialaista on varmasti monille tuttu tarina ennen kaikkea Disneyn klassikkoanimaatiosta, jossa Pongo ja Perdita lähtevät etsimään Cruellan kaappaamia pentujaan ja tulevat takaisin kotiin omiensa ja muutaman kymmenen muun pennun kanssa. Sinänsä Disneyn animaatio on melko uskollinen alkuteokselle, mutta erojakin luonnollisesti on.

Dalmatialaiset Pongo ja Missis Pongo asuvat lemmikkiensä herra ja rouva Dearlyn kanssa hienossa talossa Lontoossa. Pongo ja Missis saavat 15 pentua, joten löytökoira (ja niin ikään dalmatialainen Perdita) auttaa imetyksessä. Heidän lähinaapurustossaan asuu turkkurin kanssa naimisissa oleva ja turkiksiin täysin hurahtanut Cruella de Vil, joka ihastuu ajatukseen dalmatialaisturkista. Katala Cruella kaappaa pennut. Ihmisten ollessa neuvottomia koirat tarttuvat toimeen. Hämyhaukun (Starlight Barking) avulla he saavat vihjeitä pentujen olinpaikasta ja pelastusoperaatio alkaa hahmottua.

Mielestäni alkuperäisteoksesta välittyy selvästi 1950-luvun ajankuva niin hyvässä kuin pahassakin. Itselleni jotenkin pisti silmään se, miten naishahmot koiria myöten kuvattiin hieman höperöinä ja typerinä, sellaisina joita miesten tulee suojella. Etenkin pentujen äiti Missis kuvattiin kauniina koirana, joka ei erota oikeaa vasemmasta eikä ymmärrä monimutkaisia kuvioita. Muutenkin teoksesta nousee esille tietynlaisia asenteita, joita en enää nyt pari viikkoa lukemisen jälkeen pysty erittelemään kunnolla, mutta jotka lukuhetkellä tuntuivat särähtävän esiin. Lähinnä kyse oli siitä ajatuksesta, että enää lastenkirjoissa ei puhuttaisi niin ja esitettäisi asioita näin.

Oli ihan kiinnostavaa tutustua lastenkirjallisuuden klassikkoon alkuperäiskielellä. Harvoin luen kirjoja englanniksi, mutta se on kivaa vaihtelua ja lasten- ja nuortenkirjat ovat harjaantumattomalle mitä parhain tapa aloittaa. Katsotaan mitä seuraavaksi keksin lukea buumiini liittyen!

Ps. fun fact oon oikeasti täysin kissaihminen, vaikka koiratkin on kivoja. Mutta jos valita pitää, niin kissat. Fun fact 2 sanon mun kissoja dalmatiankissoiksi, koska kumpikin on valkoisia ja kummallakin on yksi laikku päässä (ja toisella myös selässä ja jalassa). Tiedotus päättyy.

Tšernobylin koirat

Johanna Aulén: Tšernobylin koirat

110 s., WSOY 2022

Varmasti jokainen hitusenkaan lähihistoriaan perehtynyt on kuullut puhuttavan 1980-tapahtuneesta Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta. Tämän sarjakuvan kirjoittanut ja piirtänyt Johanna Aulén mainitsee muistavansa tuon onnettomuuden elämänsä ensimmäisenä pelottavana kokemuksena. Asia painui vuosien saatossa mielessä taka-alalle, mutta vuonna 2018 hän alkoi puolivahingossa tutustua aiheeseen uudelleen. Aulén vieraili alueella, jonka jälkeen hän inspiroitui piirtämään kuvia Tšernobylin koirista.

Kun ydinvoimala räjähti huhtikuussa 1986, ihmiset evakuoitiin alueelta. Elämä alueella kuitenkin jatkui, kun voimalan liepeille jäi laumoittain koiria, joita kukaan ei evakuoinut. Niiden koirien jälkeläisiä elää alueella edelleen. Tämä sarjakuva kertoo ennen kaikkea näistä Tšernobylin koirista, mutta myös ihmisistä onnettomuuden keskiössä.

Kun aloitin lukemaan tätä teosta, olin melko varma, että itkuhanat aukeavat heti alkuunsa. Hyvin harvat asiat käyvät sydämeeni niin kuin eläinten hätä ja eläimiin kohdistuva epäoikeudenmukaisuus, joten itkuaaltojen riski tosiaan oli olemassa. Aulénin sarjakuvaromaani kyllä herätti paljon ajatuksia, mutta ennen kaikkea koin teoksen olevan sävyltään toiveikas enemmän kuin haikea tai surullinen. Itkulta siis vältyttiin, mutta valtavan paljon uutta ja mielenkiintoista opin, sillä en ole itse Tšernobylin onnettomuuteen sen tarkemmin perehtynyt. Suosittelen!

Fedja-setä, kissa ja koira

Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira

2 h 50 min., Otava 2004 (1975)

lukija: Antti Virmavirta

alkup. Djadja-Fjodor, pjos i kot, 1974

suom. Martti Anhava

 

Venäjän tunnetuimpiin lastenkirjailijoihin lukeutuva Eduard Uspenski (1937-2018) menehtyi muutama viikko sitten. Kokosin töissä kirjanäyttelyn hänen teoksistaan ja ajattelin, että olisipa mielenkiintoista lukea jokin Fedja-setä -kirjoista. Olen lukenut niistä ainakin pari ala-asteella, mutta mieleen on lähinnä jäänyt kuvitus. Nyt päätin ottaa äänikirjana kuunteluun jo aiemmin lukemani teoksen Fedja-setä, kissa ja koira. 

 

Fedja-setä on 6-vuotias poika, jota kutsutaan sedäksi hänen vakavan luonteensa vuoksi. Fedja-setä asuu teoksen alussa vanhempiensa kanssa kaupungissa, mutta kun pojan äiti ei pidä eläimistä, päättää Fedja-setä muuttaa lemmikkeineen pois. Hän löytää uuden kodin kylästä kaupungin ulkopuolelta ja asettuu sinne Matroskin-kissansa ja Musti-koiransa kanssa asumaan. Pian he hankkivat myös Mirri-lehmän sekä ruoalla toimivan traktorin. He elävät iloista elämää kylässä, mutta Fedja-sedän vanhemmilla ei ole aavistustakaan minne heidän poikansa on lähtenyt.

 

Olen tosiaan lukenut tämän kirjan joskus ala-asteella, ehkä 3. luokalla. Sen jälkeen olen loihtinut itselleni tästä hieman tylsän mielikuvan, vaikka itse tarinasta en muistanutkaan mitään ja mieleen oli jäänyt lähinnä mustavalkokuvitus. Nyt kuuntelun myötä totesin, että tarina ei ehkä ole lapsen makuun se kaikkein mukaansatempaavin, mutta yhtä kaikki ainakin nykyminulle toimiva ja sisällöltään kekseliäs teos. Tässä tarinassa on jotain samankaltaista kun Peppi Pitkätossu -kirjoissa, onhan päähenkilö myös toimelias ja pärjääväinen lapsi, joka ei paljon aikuisten apua tarvitse.

Kyösti: Asioita elämästä

Kyösti von Persiö: Kyösti - Asioita elämästä

112 s.,  Fitra 2017

 

Olen jo joitakin kuukausi seurannut Facebookissa amerikanbulldoggi Kyöstin ja hänen koirakaverinsa Hilpan arkea. Sivu löytyy Facebookista nimellä Kyösti. Koirakaksikon arki on täynnä jos jonkinlaista hyörinää, sillä etenkin Kyösti tekee ahkerasti töitä vahtimalla ulkomaailmaa ikkunasta. Ruoan tullessa kyseeseen molemmilla on yhteinen repliikki "voijaan ottaa" ja päätä nollataan metsässä juoksemalla. Aina välillä on vuorossa matka mökille, jossa myös piisaa töitä, ruokaa ja juoksentelua.

 

Kyöstin Facebook-sivu on hyvin suosittu ja on helppo ymmärtää miksi, sillä niin Kyöstissä kuin Hilpassakin on selkeästi karismaa. Murteellisin kuvatekstein usein höystetyt kuvapäivitykset eivät kyllästytä koskaan, vaan pikemminkin saavat painamaan reagointinappulaa ihastusta tai huvittuneisuutta ilmaisten. Siitä syystä halusin lukea myös Kyöstin ihan ikioman kirjan.

 

Kyöstin oma kirja on taattua kyöstilaatua, mutta siitä saa ehkä vähän sivustoa syvemmän kuvan kaksikon arjesta, sillä Kyösti kertoo esimerkiksi ruoka-asioista ja koirasuhteista hieman tarkemminkin. Pääasia kirjassakin on kuitenkin kuvilla, jotka kuvaavat Kyöstiä ja Hilppaa monenlaisissa toimissa. Jos olet näiden koirien fani, niin tutustu ihmeessä myös tähän kirjaan. Ja vaikket olisikaan, niin kokeile silti - saattaa käydä niin, että kohta olet fani!

Sankarikoirat

Tina Finn: Sankarikoirat - Tarinoita poliisikoirien arjesta

144 s., Docendo 2017

kansi: Jarkko Lemetyinen / Katse Design

kannen kuva: Jan Tanskanen

Olen selkeästi kissaihminen, mutta törmätessäni tähän poliisikoirien arjesta kertovaan kirjaan, mielenkiintoni heräsi oitis. Poliisikoirien toiminta on minulle tuttua lähinnä Poliisikoira Rexistä, joten mitään käsitystä koirien käymästä koulutuksesta tai varsinaisista oikeaoppisista työtavoista minulla ei ollut. Tina Finnin teos paikkasi hyvin tietovajeeni ja luin tarinoita mielenkiinnolla. Olisin kuitenkin ehkä halunnut lukea enemmän teoksessa esiteltyjen yksittäisten koirien tarinoista ja niiden tekemistä ansiokkaista työkeikoista kuin koulutusvaiheista.

Sankarikoirissa esitellään 12 erilaisissa työtehtävissä toimivia tai toimineita koiria. Osa koirista toimii partiokoirina ja osalla on erikoistehtäviä, kuten esimerkiksi huumekoirilla ja ruumiskoirilla. Rotujen kirjo on niin ikään yhtä moninainen kuin tehtävienkin: löytyy niin monenmoista paimenkoiraa, noutajaa kuin terrieriäkin. Eläkeikä poliisikoirilla on 10 vuotta, mutta kuten kirjasta käy ilmi, jotkut koirat kaipaavat takaisin työpaikalleen. Yleensä koirat jäävät ohjaajansa perheen luo asumaan myös eläkeiän saavutettuaan.

Tämä teos oli mielestäni sujuvalukuinen ja jopa koirista mitään ymmärtämättömälle mielekästä luettavaa, vaikka esimerkiksi koirien koulutusta tai jalostusta koskevat osiot eivät minua kovin paljoa kiinnostaneet. Eniten minua kiinnosti kirjassa esitellyt valloittavat sankarikoirat, joista osa on jo päässyt ansaitulle eläkkeelle tai jopa siirtynyt sateenkaarisillalle. Oikeastaan minä jopa joissain määrin pelkään isoja koiria, mutta kirjan kuvat ohjaajiensa rinnalla kulkevista paimenkoirista jotenkin liikuttivat minua. Mietin millaiseen vaaraan koirat joskus joutuvatkaan ja välillä saattaa käydä huonostikin. Koirien ohjaajilta vaaditaan kylmähermoisuutta päästää uskolliset työtoverinsa ja asuinkumppaninsa riskialttiitakin tehtäviä suorittamaan. Tämän kirjan luettuani huomasin arvostavani kovasti poliisikoirien ja heidän ohjaajiensa työtä.

Garfield Treasury 2 & 3

Jim Davis: Garfield Treasury 2, Paws 2001

Jim Davis: Garfield Treasury 3, Paws 2002

Jim Davisin Karvinen on eittämättä suosikkisarjakuvani. En tiedä mikä siinä lumoaa niin kovasti, sillä vaikka esimerkiksi Simonin kissa vetää sille vertoja oikein onnistuneesti, niin Karvinen on ja pysyy suosikkina. Onkin suoranainen ihme, että en ole sarjishaastetta suorittaessani tai ylipäätään muutenkaan lukenut aikoihin Karvista vaan kaikkea muuta. Lainasin nämä englanninkieliset albumit, kun alkoi tehdä mieli palata tämän hauskan sarjiksen pariin. Valitsin nimenomaan englanninkieliset versiot, sillä näissä on värikuvitus toisin kuin suomenkielisissä.

Karvinen ei sen kummempia esittelyjä kaipaa, kaikki tietävät millainen tuo laiskanpulskea ahmatti on. Nämä albumit sisältävät aitoa karvismaisuutta tempauksineen, joista saavat kärsiä niin Esko, Osku, postimies kuin lukuisat muut tielle osuvat henkilöt. Näitä sarjakuvia ei voi lukea nauramatta, sillä tapahtumat ovat sen verran korkealentoisia ja humoristisia, että lukijan mielikuvitus lähtee liitoon. Samoin pidän tämän sarjakuvan piirrostyylistä, joka on kyllä toisaalta itseään toistava, mutta samalla onnistunut kuvaesitys tapahtumista.

Englanninkielisenä Karvisen lukeminen ei tuottanut minulle sen suurempia vaikeuksia, mutta välillä kyllä jäin pohtimaan, että mitä jokin sana tarkoitti. Kun lukee periaatteessa tuttua sarjakuvaa vieraalla kielellä, niin pääsee todella testaamaan, että välittävätkö kuvat riittävästi informaatiota tapahtumista. Karvisen kohdalla niin voi sanoa, sillä tiettyjen sanojen vieraus kyllä paikkaantuu kuvien avulla. En tosin tiedä päättelinkö kaiken oikein, mutta aika lähelle ainakin.

En oikeastaan tiedä mitä muuta kirjoittaisin tästä sarjakuvasta. Joistakin sarjiksista vain on ihan hirveän vaikea keksiä mitään sanottavaa, vaikka kuinka niistä pitäisi. Lisää vaikeusastetta antaa sarjakuvan tunnettavuus, sillä en halua kerrata itsestään selviä asioita, jotka miltei jokainen jo tietää. Tiivistetään nyt vielä, että tämä on hyvin piirretty ja lennokas sarjakuva, josta ei huumoria puutu. Jos joskus ottaa jokin asia päähän, niin Karvinen tuo kyllä hymyn huulille. Sitä paitsi Eskolla menee ihan varmasti huonommin kuin kenelläkään muulla! :-D

♠♠♠♠♠

Tassutellen

Milla Paloniemi: Tassutellen

64 s., Otava 2007, 2.p.

Olen viime aikoina painanut tukka putkella enimmäkseen klassikoiksi luokiteltavien tai muuten vain vähän "raskaampien" kirjojen sivuilla, joten päätin tähän väliin tarttua sarjakuvateokseen. Samalla saan myös jatkettua sarjakuvahaastetta, joka on nyt pari kuukautta odotellut seuraavaa arviotaan. Milla Paloniemen Tassutellen on mielestäni ehkä kaikkien aikojen hauskin sarjakuvateos ja olen lukenut sen useaan otteeseen. Siihen ei kyllästy ikinä. Minua hieman harmittaa, että tämä on ainoa Tassutellen -kokoelma eikä Paloniemi jatkanut sen piirtämistä. Mielestäni tämä on kyllä parempi sarjakuva kuin Kiroileva Siili, josta myös pidän.

Tassutellen -kokoelman sarjakuvat kertovat kissan ja koiran arjesta, ja innoittajana ovat toimineet Paloniemen omat lemmikit. Ehkä siksi tämä onkin niin mainio kokoelma: tämä on niin aito ja elävä, että jokainen kissan- tai koiranomistaja voisi kuvitella lemmikkiensä ajattelevan juuri näin kuin nämä kaverukset ja jokainen lemmikin omistava ihminen kyllä löytää näistä sarjakuvista hauskoja yhtymäkohtia omaan ja lemmikkiensä arkeen. Itselläni on kaksi kissaa, jotka kyllä ovat välillä juuri niin kuin tämän sarjakuvan tähdet.

Paloniemen piirrostyyli on verrattain yksinkertainen, mutta hän saa pienilläkin asioilla kuviinsa valtavan paljon sisältöä. Eläinten ilmeet, niiden keskinäinen jutustelu ja emännän sivukommentit ja kiellot luovat hauskan kokonaisuuden, jolle ei voi olla nauramatta ääneen. Itse rupean heti nauramaan, kun tietyt sivut osuvat silmiini, on tämä vain niin osuva ja hauska sarjakuva. Lempparini löytyvät sivuilta 14, 20-22, 28, 34, 44, 46 ja 60, jos jotakuta sattuu kiinnostamaan, mitkä minua naurattavat eniten.

Tämä teos on kokonaisuutena hauska ja mielikuvituksekas kurkistus ihmisen parhaiden ystävien, heidän lemmikkiensä, ajatuksiin. Tämä jokaisen kissan- tai koiranomistajan pitäisi lukea.

♠♠♠♠♠

Kamut: Lemmikkien aikaan

Patrick McDonnell: Kamut - Lemmikkien aikaan

144 s., Egmont Kustannus 2007

suom. Asko Alanen

Nyt on sitten aloitettu Seitsemän sarja -sarjishaaste. Päätin lähteä pois mukavuusalueeltani ainakin näin aluksi ja lukea jonkin sellaisen sarjakuvateoksen, jonka hahmoihin en ole aikaisemmin juuri tutustunut. En oikeastaan yhtäkkiä muista yhtäkään Kamut -sarjakuvaa, jonka olisin lukenut ennen tätä.

Luen hyvin hyvin harvoin sarjakuvia ja tämänkin lukeminen kesti melkein viikon. Jos olenkin "huono" lukemaan sarjakuvia, jos lehtien lyhyitä sarjakuvastrippejä ei lasketa, niin olen vielä huonompi kirjoittamaan niistä. Siinäkin mielessä tämä haaste on hyvä juttu: paitsi että tutustun sarjakuviin, opin toivottavasti myös sanomaan niistä jotakin rakentavaa.

Kamut lienee monelle tuttu sarjakuva, mutta sanottakoon nyt pohjustukseksi, että päähenkilöt ovat Jalo-koira ja Kati-kissa, jotka ovat ystävykset. Minulle jäi hieman hämärän peittoon, että miten nämä kaksi tuntevat toisensa, sillä eivät he ainakaan  vaikuttaneet asuvan samassa talossa.

Tässä sarjakuvateoksessa on kaikenlaisia sivun mittaisia sarjakuvia, joiden tapahtumat sijoittuvat ympäri vuoden erilaisiin tapahtumiin. Paljon liikutaan ulkoilmassa ja kuvataan etenkin Katin käytöstä kotonaan, sillä hänen omistajansa (tai pitäisikö sanoa henkilökuntaan kuuluva mummeli) on niin sanotusti tossun EIKUN tassun alla. Minua ainakin nauratti välillä ihan älyttömästi kissan tempaukset ja omistajien hölmistyneet ilmeet, kissanomistaja kun olen itsekin. Jalokin on oikein suloinen tapaus, mutta ei niin mieleenpainuva kuin Kati.

Minua ilahdutti erityisesti se, että tässä teoksessa oli myös myös löytöeläinten hankkimiseen ja niille kodin löytämiseen tähtääviä sarjakuvia, jotka kannustavat tutustumaan kodittomiin eläimiin. On hienoa, että sarjakuvapiirtäjät, jotka ainakin minun ymmärtääkseni tavoittavat paljon yleisöä, ottavat kantaa sellaiseen asiaan ja pyrkivät vaikuttamaan ajatuksiin.

Itse en kauheasti pitänyt tästä piirrostyylistä, se on jotenkin liian rosoinen minun makuuni. Olen aina pitänyt selkeistä kuvista ja hahmoista, jollaista tämä piirrostyyli ei edusta. Värikuvitus on mielestäni tässä oikein toimiva ja hyvä, mikä ilahduttaa värien ystävää. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että tämä sarjakuva ei sytytä minua lukemaan. Kaipaan sarjakuvilta paljon hauskoja kommelluksia ja huumoria, vaikka vakavatkin asiat toimivat joskus (kuten tuo mitä yllä selostin). Tämän teoksen kommellukset eivät vain istu huumorintajuuni niin napakasti, että tästä suuremmin innostuisin. Ihan kiva tähän oli kumminkin tutustua eikä se kaduta ollenkaan. :)

♠♠♠