Nämä pienet asiat

Claire Keegan: Nämä pienet asiat

116 s., Tammi 2023

alkup. Small Thing Like These, 2021

suom. Kristiina Rikman

Törmäsin töissä varauksia käsiteltäessä tähän Claire Keeganin pikkuiseen kirjaan Nämä pienet asiat. Kirja sijoittuu Irlantiin vuoteen 1985 ja joulunalusaikaan. Hiilikauppias Bill Furlongin yrityksessä riittää kiirettä, sillä pikkukaupungin ylle asettunut kylmänkostea ilmanala lisää lämmityksen tarvetta. Paria päivää ennen joulua Furlong löytää luostarin hiilivarastosta nuoren naisen, joka on kylmissään ja nälkäinen. Vahvasti katolilainen yhteiskunta on tottunut hakemaan suojaa ja apua luostarista, ja sinne Furlong tytön toimittaakin.

Kohtaaminen tytön kanssa saa Furlongin mielessä liikkeelle monenlaisia ajatuksia. Hän itse varttui aviottomana lapsena. Se miten yhteiskunta suhtautuu "hairahtuneisiin naisiin" saa Furlongin yllättäen kyseenalaistamaan mielessään katolista kirkkoa. Hän pohtii onko luostari sittenkään tytölle paras paikka. Mielessä viivähtää ajatus omasta tytärkatraasta: mitä jos joku heistä hairahtuisi polulta?

Nämä pienet asiat on nopealukuinen kirja, mutta sen tunnelma jättää vahvan maun. Kurkistus katolilaisuuden värittämään maailmankatsomukseen on kiinnostava, samoin filosofiseksi kääntyvä pohdiskelu. Itselle heräsi mietteitä lähimmäisenrakkaudesta, hyväksynnästä ja jonkinlaisesta joulun hengestä, jossa kaikilla olisi hyvä tahto, lämpöä, ruokaa ja välittämistä. Tämän perusteella voisin ajatella tutustuvani myös Keeganin muuhun tuotantoon.

 

Rottien pyhimys

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Gummerus 2021, äänikirja

lukija: Erja Manto

Anneli Kanto on kirjailija, johon minulla on hieman ristiriitainen suhde. Pidän kovasti hänen Viisi villiä Virtasta -kuvakirjoistaan ja muistakin lastenkirjoistaan, mutta aikuisille suunnatut kirjat eivät vie minua samalla tavalla mennessään. Olen joskus yrittänyt lukea Piru, kreivi, noita ja näyttelijä -romaania, mutta muistaakseni se jäi heti alkuvaiheessa kesken, sillä kerronta ei miellyttänyt minua. Samanlainen olo jäi Rottien pyhimyksestä, vaikka kuuntelinkin kirjan loppuun. Kannon kirjoissa on monia kiinnostavia aiheita ja pidän historiasta, joten haluaisin pitää hänen kirjoistaan, mutta ehkä minun on vain myönnettävä, että nämä eivät ole minua varten.

Rottien pyhimys kertoo Hattulan Pyhän Ristin kirkon koristemaalausurakasta 1500-luvulla. Kirkkoa saapuvat Ruotsin puolelta koristamaan maalarit Anders ja Martinus sekä heidän oppipoikansa Vilppu, mutta onnettomien sattumien vuoksi miehet tarvitsevat pian lisää apua pysyäkseen urakan tahdissa. Silloin siveltimeen pääsee tarttumaan paikkakunnalla hieman hyljeksitty tiilimestarin ottotytär Pelliina, joka osaa piirtää ja jolla on silmää väreille ja sommittelulle. Kesä maalausurakan parissa mullistaa heistä jokaisen elämän, mutta eritoten Pelliinan, joka saa uutta itsevarmuutta onnistumisistaan.

Kanto on asiantunteva mitä historian faktoihin tulee. Hän kertoo yksityiskohtaisesti 1500-luvun maalaustaiteesta, värien hiertämisestä, materiaaleista ja työnteosta. Ajankuva välittyy hyvin niin miljöön kuin yhteiskunnallisten asioiden kuvaamisen kautta. Mielestäni tarina ei ole kovin juonivetoinen eikä kerronta vienyt mennessään. Tunnetilat eivät välity minulle asti, enkä usko sen johtuvan äänikirjasta, sillä Erja Manto on yksi suosikkilukijoistani. Tällä kirjalla on ansionsa, mutta jonkinlaista kipinää olisin kaivannut lisää.

Synnintekijä

Milja Kaunisto: Synnintekijä

308 s., Gummerus 2013

Nyt minäkin vihdoin löysin aikaa lukeakseni Milja Kauniston esikoisteoksen Synnintekijä. Kirja on odotellut hyllyssä jo parisen viikkoa, kun kouluun luettavat kirjat ovat vieneet huomioni. Täytyy sanoa, että tässä on oikein kelpo esikoisteos, vaikka minun mielestäni hiottavaakin vielä olisi.

Synnintekijä kertoo Turun piispa Maunu Tavastin ottopojasta Olavi Maununpojasta, joka lähtee Pariisin Sorbonneen opiskelemaan teologiaa. Vastavihityllä papilla on edessään monenlaista oppimista siitä, mitä piilee ylhäisen ulkokuoren ja näennäisen hurskauden alla. Olavi itse on viaton poikanen, jota Pariisin jumalaton elämä järkyttää. Kirja ei kerro pelkästään Olavin eli Olaus Magnuksen vaan myös hänen opiskelutoverinsa Miraclen tarinaa. Vaikka kaverukset ovatkin päähenkilöitä ja heidän kauttaan kuvataan tuota keskiaikaista kulttuuria, niin pääosassa on todellakin myös "rietas ja armoton keskiajan Eurooppa", kuten takakannessa luvataan.

Pidin kirjan ideasta kovasti, sillä tämäntyyppinen faktoihin perustuva kaunokirjallisuus ja tosiseikoista kehitellyt tarinat ovat mieleeni. Aina on mielenkiintoista spekuloida. Lisäksi en ollut aikaisemmin lukenut oikeastaan mitään keskiajalle sijoittuvaa kirjallisuutta, joten siinäkin mielessä tämä oli uutta ja ihmeellistä. Kahden erilaisen tarinan yhteenpunominen ja lopun yllätyksellisyys oli toimiva ratkaisu, enpä olisi ikinä arvannut lopussa paljastuvaa "jymyjuttua". Teemana katolinen kirkko keskiajalla on onnistunut valinta, jossa riittää varmasti jutunjuurta.

Mikä sitten tökki? Ensiksi kuvailun runsaus. Minun makuuni tässä on ihan liikaa adjektiiveja ja sitä myöten yksityiskohtia. Alussa ne jopa vaivasivat, tuntui että itse tarina kärsii liiasta kuvailusta. Siihen kuitenkin tottui, mutta en silti päässyt tuosta tunteesta eroon. Toiseksi runsaat ranskan- ja latinankieliset ilmaisut. Osa toki selitettiin tekstin mukana auki ja Ranskaan sijoittuvassa tarinassa ranskankieliset ilmaisut tuovat autenttisuutta, samoin keskiajan katolisiin piireihin kuului todellakin latina, mutta ilmaisut olivat jokseenkin ikäviä sellaiselle, joka ei puhu ranskaa. Tuntui että joitakin nimiä piti tarkistella tekstistä ja vaivasi jotenkin se, että kaikkea ei kuitenkaan selitetty. Lisäksi lukemisen sujuvuus kärsi ainakin minun kohdallani näistä ilmaisuista, joten niitä olisi tosiaan voinut olla vähemmän. Vaihtoehtoisesti kirjan loppuun olisi voinut koota selityksiä noille lauseille.

Olin aika yllättynyt, sillä tämä kirja oli paljon irstaampi kuin osasin odottaa. En sano, että se olisi välttämättä huono asia, sillä se kyllä toimii kirkon tekopyhyyden kuvastimena ja ilmentää tuon ajan raadollisuutta ja tietynlaista estottomuutta. Onneksi Kaunisto on kirjoittanut juoneen myös kauniita ja hyviä asioita, ei pelkkää irstautta ja pahuutta, sillä ne luovat vastapainoa eikä teksti muodostu liian uskaliaaksi. Toisaalta minua kyllä hieman häiritsi se, että Olaus Magnus tuntui jopa hämmentävän himokkaalta pappismieheksi ja kaikki hänen persoonansa ympärillä pyöri vain "onanian saastan" ja himojen ympärillä. Toisaalta sehän juuri kuvaa hyvin sitä, että ei munkit ja keskiaikaiset kirkonmiehet olleet todella mitään puupökkelöitä.

Miljöö on mielestäni hyvin kuvattu, erityisesti pidin Ranskan eteläisten alueiden kuvauksesta. Kansikuva mielestäni kuvastaa hyvin miljöötä ja on todella onnistunut ja näyttävä. Siitä välittyy kyllä tosiaan tuo yhteys miljööseen, mutta jotenkin tuntuu, että se ei täysin avaudu minulle. Onko alaosan ylösalaisin olevilla puilla jokin syvällisempi merkitys, siinäpä vasta pohtimista minulle. Joka tapauksessa tässä on sanoisinko jopa houkutteleva kansi.

Kuten heti alkuun totesin, sangen kelpo suoritus esikoiskirjalijalta. Takakansi lupaa jo tarinalle jatkoa, mutta en tiedä odotanko sitä erityisellä mielenkiinnolla, mutta kyllä varmaan tulen jatko-osankin lukemaan. Toivottavasti jatko-osassa ei briljeerata niin paljon kuvailulla ja keskitytään enemmän juoneen, jotta voisin täysin heittäytyä sen vietäväksi. Kaunistolla on vielä mielestäni hieman parannettavaa, mutta hänellä kyllä on jo taito kehitellä mielenkiintoinen juoni ja kirjoittaa värikkäästi ja hätkähdyttävästi. Tätä kirjaa en ainakaan missään nimessä tule unohtamaan eikä se huku massaan. Vaikka tuntuu, että arviossani kritiikki nousee pääosaan, niin tässä on myös paljon hyvää.

♠♠♠½