Kirjojen kaipuu

Heli Rantala, Jukka Sarjala, Janne Tunturi, Ulla Ijäs & Heidi Hakkarainen: Kirjojen kaipuu - Kirjakulttuuria 1800-luvun alun Suomessa

Gaudeamus 2024

1800-luvun alun Suomessa valtaosan kodista löytyi ehkä virsikirja tai Katekismus. Kirjojen julkaisu varsinkaan kansankielellä suomeksi oli vielä olematonta ja kirjat olivat arvokkaita eikä lukutaitokaan ollut monella parhaasta päästä, joten lukeminen ei ollut mikään yleinen harrastus. Kuitenkin jo tuolloin oli ihmisiä, jotka rakastivat kirjallisuutta ja lukemista. Alkoi muodostua verkostoja, jotka toivat samanlaisia ihmisiä yhteen. Kirjojen kaipuu avaa näköalan heidän pariinsa.

Olen gradussani käsitellyt lukupiiriaihetta, ja taustatyötä tehdessä muodostui kuva kirjallisesta elämästä laajemminkin. Se oli kuitenkin vain ohut pintaraapaisu tähän kirjaan nähden, mutta voi miten mukavaa oli tuntea se fiilis, kun aiempi tieto täydentyy uudella. Kirjojen kaipuu on perusteellinen teos, jossa käsitellään niin kirjojen liikkumista, hankkimista ja kokoelmien sijoittumista, kurkistetaan ajan kirjakauppoihin ja luodaan katsaus siihen, ketkä kirjoja tuolloin oikein lukivat. Esiin nousee muutamia varhaisia kirjanystäviä, jotka ovat jättäneet jälkensä historiaan kirjallisuusharrastuksen edistäjinä tavalla tai toisella.

Kirjojen kaipuu on helppolukuinen ja selkeä tietokirja, joka on jäsennelty hyvin, ja jonka lukeminen on siksi sujuvaa ja mukavaa. Aihe on kirjaihmiselle tosi kiinnostava ja avartava. Olen toki tiennyt, että tuohon aikaan lukuharrastus vaati niin vaivannäköä, kielitaitoa kuin rahaakin, mutta vasta nyt havahduin ajattelemaan miten rajatun väestön harrastus se oikein oikeasti olikaan. Onneksi olen itse syntynyt aikaan, jolloin yleiset kirjastot ovat tarjonneet pääsyn monipuolisten kirja-aineistojen ääreen aivan ilmaiseksi. Kirjastosta tämänkin kirjan sain luettavakseni.

Suosittelen tätä kirjaa kaikille kirjallisuuden ystäville ja kirjakulttuurin kuluttajille.

Kissa joka suojeli kirjoja

 Sōsuke Natsukawa: Kissa joka suojeli kirjoja
182 s., Tammi 2021
alkup. Hon o namorō to suru neko no hanashi, 2017

suom. Raisa Porrasmaa

Pitkään lukuvuoroaan odotelleiden kirjojen luku jatkui Notsukawan teoksella Kissa joka suojeli kirjoja. Teos on lyhyt, mutta ei erityisen nopealukuinen, vaan pikemminkin hieman pureksimista vaativa. Se kertoo kirjoja rakastavasta nuoresta Rintarosta, jonka isoisä kuolee yllättäen. Hän on ollut pojan ainoa perheenjäsen, joten nyt Rintaro jää entistä enemmän yksin ja on vaarassa sulkeutua kirjojen maailmaan kokonaan. Isoisän antikvariaatista muodostuu Rintarolle entistä suurempi voimavara.

Oikeastaan Rintaron pitäisi pakata ja valmistautua muuttoon tätinsä luokse, mutta tuntuu vaikealta ryhtyä toimeen. Hän lintsaa koulusta ja viettää aikaansa antikvariaatissa isoisän rutiineja toistaen. Yllättäen antikvariaattiin saapuu puhuva kissa, joka esittäytyy Tiikeriksi. Hän pyytää Rintaron apua kirjojen pelastamiseksi.

Kaiken kaikkiaan Rintaro päätyy kissan johdattamana neljään labyrinttiin, joissa hänen on kohdattava haastava vastustaja. Mikään maaginen seikkailu ei ole kyseessä, vaan pikemminkin filosofinen mittelö, jossa poikaa auttaa hänen rakkautensa kirjoihin ja niiden tuoma ymmärrys elämästä. Kissa joka suojeli kirjoja on nimen omaan kirjoja ja lukemista rakastavan ihmisen kirja, niin paljon siinä on samaistuttavia ajatuksia. Mielestäni teoksen selkein viesti on, että kirjat opettavat empatiaa ja empatian avulla voi selviytyä haastavistakin tilanteista.

Vaikka löysin kirjasta samaistuttavia kohtia, ei tämä silti ehkä ihan täysin ollut minun kirjani. Ihan ok lukukokemus, mutta ei jättänyt mitään vau-fiilistä.

Lukupiirikirja: Silloin en koskaan ole yksin

 Merete Mazzarella: Silloin en koskaan ole yksin - Lukemisen taidosta
272 s., Tammi 1999
alkup. Där man aldrig är ensam. Om läsandets konst, 1999
suom. Kaarina Sonck

Merete Mazzarellan teos Silloin en koskaan ole yksin - Lukemisen taidosta oli syyskuun lukupiirikirjamme ja samalla uuden "lukuvuoden" aloituskirjamme. Mazzarella tuli toiveaiheena piiriläiseltä ja valitsin hänen tuotannostaan tämän, koska ajattelin, että minulla ei välttämättä ole ohjaajana paljon annettavaa ikääntymistä käsitteleviin kirjoihin liittyen. Menetyksistä kertovia kirjoja taas en oman elämäntilanteeni takia halunnut lukea.

Silloin en koskaan ole yksin on eräänlainen mietelmäteos, joka sisältää välillä hyvinkin tajunnanvirtaiselta tuntuvaa kirjallisuuspohdiskelua ja analyysiakin. Itse koin etenkin teoksen alkupuolen vaikeasti seurattavaksi, vaikka toisaalta juuri alkupuoleen kirjaan kiinnitin post it -lappusia muistuttamaan ajatuksia herättäneistä kohdista. Lukemista oli ollut helpompi jäsennellä ja luettua ymmärtää, jos teos olisi jaoteltu etenkin aihealueisiin. Loppupuoli tuntui kuitenkin selkeämmältä ja tekstin mukaan saattoi lähes uppoutua.

Minua hieman hirvitti saammeko tästä teoksesta kunnollista keskustelua aikaan, sillä pelkona oli, että muutkin ovat kokeneet tämän yhtä vaikeaselkoiseksi kuin minä. Niin kyllä olivatkin, mutta toisaalta jokainen oli löytänyt myös mieleenpainuvia kohtia ja ajatuksia herättäviä näkökulmia, joista keskustelu lähti rönsyilemään laajemminkin lukemisen ja kirjojen maailmaan. Lopulta kirjavalinta oli siis sangen hyvä, vaikka tämän kirjan lukeminen olikin hieman pakkopullaa.

ps. minulle ensikosketus Mazzarellaan tuli alakouluikäisenä Glorian Antiikki -lehden kolumnien kautta. En niistä paljonkaan ymmärtänyt, ja ehkä se mielikuva oli tietyllä tavalla edelleen minulla ennakko-odotuksena, kun tätä kirjaa lähdin lukemaan. Kyseisestä lehdestä sen sijaan pidin paljon ja pidän edelleenkin!

Lukemisen ilo eli miksi yhä rakastan kirjoja

Hannu Mäkelä: Lukemisen ilo eli miksi yhä rakastan kirjoja

190 s., Kirjapaja 2021

Lukeminen on harrastuksistani epäilemättä pitkäaikaisin ja rakkain. Useat lapsuus- ja nuoruusmuistoni liittyvät hetkiin, jolloin olen riemuinnut hyvän kirjan löytämisen ilosta ja nauttinut lukemisesta. Mieleen muistuu hetkiä, jolloin minulle on luettu ääneen ja minuun on istutettu pääosin äitini toimesta rakkaus tarinoita ja kirjoja kohtaan. Ne ovat voimakkaita muistoja, ja usein jos mietin vaikka teinivuosien kesälomia, mieleeni palaa ensimmäisenä se ihana autuus, kun sai vain lukea päivät pääksytysten.

Tiedän siis mitä on lukemisen ilo. Hannu Mäkelä on kirjoittanut aiheesta kokonaisen omakohtaisen kirjan, ja lukemisen ilosta lukeminen oli myös ilo. Teoksessa on kiinnostavia muistoja ja näkökulmia kirjallisuuden vaikutuksesta ihmiseen. Mäkelä ulottaa ajatuskulkunsa myös kirja-alaan ja kielen kehitykseen. Lukemisen ilo on siis hyvin kattava teos, joka tarjoaa näköaloja laajasti.

Hannu Mäkelä on selvästi lukenut mies. Hän tuntee kirjallisuuden ja kielet, kulttuurit ja historian sen ympärillä. Olen aiemminkin lukenut hänen teoksiaan, joten asia ei toki tullut yllätyksenä, mutta tässä teoksessa se kuitenkin entisestään korostuu. Suosittelen tätä kirjaa kaikille niille, jotka myös tietävät, mitä on lukemisen ilo.

Valo pilkkoo pimeää

Pekka Kytömäki: Valo pilkkoo pimeää

76 s., Kirjankustantamo Sanasato Oy 2016

kansi ja kuvitus: Anna Kytömäki

Valo pilkkoo pimeää on Pekka Kytömäen toinen runoteos, jonka lukemista olen odottanut jo hyvän tovin. Luin siitä kehuvia arvosteluita ja lisäksi törmäsin pariin runositaattiin, jotka teemoillaan viimeistään vahvistivat, että tämä voisi olla minun kirjani: kissoja, kirjoja, rakkautta ja luontoa. Olin kovin mielissäni siitä, että palauttaessani tätä kirjaa se lähti varauksena seuraavalle lukijalle, sillä tämä teos on kyllä oikein mukava paketti ja olisi sääli sen joutua hyllyä lämmittämään.

Valo pilkkoo pimeää on kirja, jonka runot ovat helppotajuisia, mutta silti kauniita. Osaa runoista voisi oikeastaan kutsua mietelauseiksi, sillä ne ovat lyhyitä parilla sanalla kauniisti esiin loihdittuja ajatuksia. Kytömäen tyyli on periaatteessa aika moderni eikä hän juuri käytä loppusointuja. Olen blogissani tuonut muutaman kerran esiin, että perinteinen runo on minun juttuni, mutta vaikka Kytömäki kirjoittaa modernimpaa runoa, pidin hänen runoistaan. Arvostan hänen taitoaan käyttää sanoja niin, että ihan muutamilla sanoilla hän saa esiin kauniita ajatuksia. Osa sopisi mielestäni jopa mietelausetauluksi!

Tämän kokoelman runoista pidin eniten niistä, joissa esiintyy kissoja tai kirjoja, sillä kumpikin aihepiiri on minulle läheinen. Vaikka jotkin runot nousivat itselleni lähimmiksi, niin en moiti mitään tämän kirjan runoa tai osaa, sillä mielestäni tämä teos on tasalaatuinen kokonaisuus. Oli oikein mukava lukea tällaisia helppotajuisia runoja ja viehättyä niistä ilman sen suurempaa tulkintaa ja pohdintaa. Täytyy varmaan jossain vaiheessa yrittää hankkia käsiinsä Kytömäen aikaisempi runoteos Ei talvikunnossapitoa, sillä tämän teoksen perusteella tykästyin hänen tyyliinsä!