Bobin pieni viisauskirja

James Bowen: Bobin pieni viisauskirja - Katukatin elämänohjeita

202 s., WSOY 2019

alkup. The Little Book of Bob: Everyday Wisdom from Street Cat Bob, 2018

suom. Marja Lyytinen

 

James Bowenin ja katukatti Bobin tarina on monille tuttu niin aiemmista kirjoista kuin elokuvastakin. Entinen narkkari ja katusoittaja James Bowen sai elämälleen uuden suunnan löytäessään loukkaantuneen kissan, jonka hoiti kuntoon ja joka päätti jäädä auttajansa luo. Bobista ja Bowenista tuli erottamattomat. Heidät bongattiin Lontoon kaduilta myymässä Big Issue -lehteä ja soittamasta rahasta ja heistä tuli vähitellen todellinen ilmiö. Bowen on avoimesti kertonut miten Bob pelasti hänet yhtä paljon kuin hän Bobin, sillä kissasta huolehtiminen toi hänen elämäänsä rutiinia ja pakotti laittamaan elämän raiteilleen. Nyt Bowen on kirjoittanut kirjan niistä elämänohjeista, joita kokee Bobilta saaneensa. Eikä kissa mielestäni ole lainkaan huono roolimalli, sillä se osaa ottaa elämästä irti kaiken olennaisen.

 

Vaikka Bob on ihana ja Bowenin ja Bobin tarina on koskettava, oli tämä kirja lopulta kuitenkin mielestäni aika kliseinen kuvatessaan aidon ystävyyden merkitystä ja itsensä arvostamista. Minulle tuli vähän sellainen olo, että kirja on kirjoitettu ihan vain siksi, että Bobista kertovilla kirjoilla tehdään rahaa. Ihan kiva kirja tämä silti oli, sillä luen mielelläni kissoista kertovia kirjoja. Moni Bowenin kuvaama asia tuntui kuitenkin jo tutulta aiemmista kirjoista Katukatti Bob, Bobin maailma ja Bobin joulu. Jos ei keksi mitään uutta kerrottavaa, miksi kirjoittaa ollenkaan?

 

Oli tässä kirjassa kuitenkin myös sellaisia kohtia, jotka pysähdyin poimimaan ylös. Vaikka moitinkin kirjaa kliseisyydestä ja sellainen tämä lainauskin on, on se mielestäni kuitenkin hyvin totta:

Suhteemme lemmikkeihin on toisenlainen kuin ihmisiin. Niihin me voimme luottaa. Ne eivät valehtele meille. Ne eivät petä. Ne eivät jätä meitä pulaan. Niiden kiintymys - voi kai sitä rakkaudeksikin sanoa - on vailla ehtoja.

Suunnilleen noin minäkin ajattelen omista lemmikeistäni. Jokainen niistä on jättänyt ihan omanlaisensa jäljen minuun. Jokainen niistä on ollut rakas, vaikka kissani kovasti erilaisia keskenään ovatkin olleet. Tuo yllä oleva lainaus kuitenkin kiteyttää sen, mikä niitä kaikkia on yhdistänyt: molemminpuolinen luottamus ja kiintymys kanssani.

Mikään elämää mullistava lukukokemus tämä kirja ei kaiken kaikkiaan siis ollut, mutta taukolukemisena ja junakirjana tämä toimi hyvin lyhyiden lukujensa ansiosta. Jos kuvittelee oppivansa tästä kirjasta jotain elämänmullistavaa filosofiaa, tulee pettymään, mutta luulenpa, että moni tarttuu minun tavoin tähän kirjaan lopulta vain saadakseen palata Bobin pariin. Harmi vain, että parin viimeisen Bob-kirjan kohdalla taso on mielestäni hieman alkanut laskemaan.

Kaikki elämäni kissat

Pirkko Tuominen: Kaikki elämäni kissat

108 s., Kirjayhtymä 1995

kannen kuva: Tuomisen perhealbumi

kannen suunnittelu: Liisa Holm

 

Töissä työkaveri hyllytti kirjoja ja huikkasi, että löysi juuri minulle sopivan kirjan. Kaikki minut tuntevat tietävät, että kissat ovat lähellä sydäntäni tai oikeastaan jopa sydämessäni, joten sinänsä vinkki oli aivan oikea. Päätin lainata kirjan. Koska kissat ovat minulle niin rakkaita, tätä kirjaa lukiessa aika useasti itketti. Pirkko Tuominen kertoo tässä kirjassa elämänsä kissoista, joten luvassa on myös luopumisen hetkiä.

 

Pirkko Tuominen kertoo olevansa kissaihminen ja aina pitäneensä kissoista. Lapsuudenkotiin kissaa ei kuitenkaan huolittu, mutta oman kodin ja perheen perustettuaan hän lopulta sai kissansa. Perheeseen otettiin rotukissa ja rotukissojen tiellä hän pysyi. Tuomisen perheessä lemmikkeinä on ollut kissoja, jotka ovat roduiltaan siamilaisia, abessinialaisia ja rexejä, mutta myös koira ja undulaattikin. Kissaihmisyys ei sulje pois sitä, että pitäisi myös muista eläimistä, kuten Tuominen heti alussa huomauttaa.

 

Tässä teoksessa kuvataan Tuomisen perheen seitsemän kissan vaiheita. Kissat Tusse, Minni, Fia, Tuuri, Ruu, Minttu ja Seita ovat jokainen olleet perheelle rakkaita. Osan elämä päättyi jo nuorena, toiset elivät ikäkissoiksi. Tuomisen tekstistä välittyy se, että nämä kissat ovat todella oleet tärkeitä ja niitä on jäänyt ikävä. Kissanhoidollisesti aikajana on pitkä, sillä ensimmäiset kissat perheeseen tulivat jo 1960-luvulla.

 

Vaikka Tuomisen teksteistä välittyy aito rakkaus kissoihin ja juuri näihin nimenomaisiin yksilöihin, ovat kuvaukset kuitenkin hieman ylimalkaisia. Kyseessä on lyhyt kirja, joten yksittäisistä kissoista ei voida kertoa paljon. Ehkä niistä olisi kuitenkin voinut kertoa enemmän, vähän pidemmän kirjan verran. Kirjaa lukiessani mietin myös sitä, miten rennosti lemmikkeihin suhtauduttiin: ne saivat ulkoilla vapaana ja kulkivat perheen mukana matkoilla. Minä en uskaltaisi päästää kissojani vapaasti ulkoilemaan, sillä niillehän voisi sattua vaikka mitä. Ennen se kuitenkin oli yleisempää, joten tässä kirjassa kyllä tulee myös läpileikkausta siitä, mitä muutoksia kissanpidossa on tapahtunut.

Fedja-setä, kissa ja koira

Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira

2 h 50 min., Otava 2004 (1975)

lukija: Antti Virmavirta

alkup. Djadja-Fjodor, pjos i kot, 1974

suom. Martti Anhava

 

Venäjän tunnetuimpiin lastenkirjailijoihin lukeutuva Eduard Uspenski (1937-2018) menehtyi muutama viikko sitten. Kokosin töissä kirjanäyttelyn hänen teoksistaan ja ajattelin, että olisipa mielenkiintoista lukea jokin Fedja-setä -kirjoista. Olen lukenut niistä ainakin pari ala-asteella, mutta mieleen on lähinnä jäänyt kuvitus. Nyt päätin ottaa äänikirjana kuunteluun jo aiemmin lukemani teoksen Fedja-setä, kissa ja koira. 

 

Fedja-setä on 6-vuotias poika, jota kutsutaan sedäksi hänen vakavan luonteensa vuoksi. Fedja-setä asuu teoksen alussa vanhempiensa kanssa kaupungissa, mutta kun pojan äiti ei pidä eläimistä, päättää Fedja-setä muuttaa lemmikkeineen pois. Hän löytää uuden kodin kylästä kaupungin ulkopuolelta ja asettuu sinne Matroskin-kissansa ja Musti-koiransa kanssa asumaan. Pian he hankkivat myös Mirri-lehmän sekä ruoalla toimivan traktorin. He elävät iloista elämää kylässä, mutta Fedja-sedän vanhemmilla ei ole aavistustakaan minne heidän poikansa on lähtenyt.

 

Olen tosiaan lukenut tämän kirjan joskus ala-asteella, ehkä 3. luokalla. Sen jälkeen olen loihtinut itselleni tästä hieman tylsän mielikuvan, vaikka itse tarinasta en muistanutkaan mitään ja mieleen oli jäänyt lähinnä mustavalkokuvitus. Nyt kuuntelun myötä totesin, että tarina ei ehkä ole lapsen makuun se kaikkein mukaansatempaavin, mutta yhtä kaikki ainakin nykyminulle toimiva ja sisällöltään kekseliäs teos. Tässä tarinassa on jotain samankaltaista kun Peppi Pitkätossu -kirjoissa, onhan päähenkilö myös toimelias ja pärjääväinen lapsi, joka ei paljon aikuisten apua tarvitse.

The Travelling Cat Chronicles

Hiro Arikawa: The Travelling Cat Chronicles

247 s., Doubleday 2017

alkup. Tabineko Ribôto, 2015

englanniksi japanista kääntänyt: Philip Gabriel

 

Luen todella harvoin kirjoja englanniksi tai oikeastaan voisi sanoa, että en lue kirjoja englanniksi. Nyt eteen osui kuitenkin niin vastustamattoman kuuloinen teos, että se oli saatava luettavaksi, vaikka pitikin tilata oikein kaukolainaksi asti. Löysin tämän kirjan Kartanon kruunaamattoman lukijan blogista toukokuussa. Hänen tekstinsä voit lukea tämän linkin takaa.

 

The Travelling Cat Chronicles kertoo Satorusta ja hänen rakkaasta Nana-kissastaan, joka päätyy Satorun hoivaan vietettyään katukissan elämää ja loukattuaan jalkansa. Jalan parannuttua Satoru toivoo Nanan jäävän ja niin Nana mielellään tekeekin. Kun he ovat eläneet viisi yhteistä vuotta, alkaa Satoru etsiä kissalleen uutta kotia. 

 

Ensimmäisenä mieleen nousee kysymys miksi kukaan haluaisi luopua rakkaasta kissastaan, mutta melko pian lukijalle on selvää, että Satoru ei enää kauaa kykene itse huolehtimaan Nanasta. Syytä ei suoraan kerrota ennen kuin lopussa, mutta sen pystyy kyllä arvaamaan. Satorulla on mielessään 3 eri vaihtoehtoa Nanan tulevaksi kodiksi ja perheeksi. Hän haluaa tarjota Nanalle parhaan mahdollisen tulevaisuuden ja varmistaa, että sillä on aina kaikki hyvin. Nuoruudessaan paljon muuttamaan joutunut Satoru on elämänsä aikana kohdannut monia ihmisiä ja saanut ystäviä. Niinpä he matkaavat Nanan kanssa hopeanvärisellä pakettiautolla pitkin Japania tutustumaan uusiin isäntäehdokkaisiin, jotka ovat Satorun ystäviä vuosien varrelta. Matkalla kerrataan Satorun elämää aikajärjestyksessä ystävyyssuhteiden kautta sekä kohdataan monia huikeita hetkiä tien päällä.

 

Tässä tarinassa on monta kertojaa: Satoru, vaihtuvasti hänen ystävänsä ja tietenkin Nana. Moniäänisyys tekee tarinasta entistäkin mielenkiintoisemman, vaikka minun mielenkiintoni ylläpitämiseen riittäisi pelkkä kissapäähenkilökin. Nanan ajatukset kulkevat juuri sitä rataa, jota kuvittelisin omien kissojenikin ajatusten kulkevan: omanarvontuntoista, älykästä ja kuitenkin läheisyyttä ja hoivaa kaipaavaa. Nanassa on asennetta! Kirjassa tavataan myös muutama muu kissa, kuten pieni pentu, jolle Nana antaa kullanarvoisia oppeja.

 

The Travelling Cat Chronicles on kirja, joka kosketti minua. Kirjan loppupuolella tuli vuodatettua muutama kyynelkin, mutta oikeastaan koko kirja vei minut lämpimän tunnelmansa myötä tunteikkaisiin tunnelmiin. Olisin ehkä liikuttunut vielä enemmän, mikäli olisin lukenut kirjan omalla äidinkielelläni - vaikka teoksen kieli onkin mielestäni selkeää ja helppolukuista, vaatii englanti minulta silti  eri tavalla keskittymistä kuin suomi.

 

Tämä on sellainen teos, jota voisi kutsua page turneriksi. Tarinaa vain haluaa lukea eteenpäin ja  kietoutua sen ihanaan tunnelmaan. Mielestäni Hiro Arikawa kuvaa hienosti paitsi omistajan rakkautta kissaansa myös kissan syvää kiintymystä omistajaansa. Kissat ovat itselleni erityisen tärkeitä eläimiä, joten tuntuu kuin hän olisi kirjoittanut juuri minulle. Jos haluat lukea jotain ihanaa, lue tämä kirja.

 

♠♠♠♠♠

Tätä lukiessa tuli taas mieleen toinenkin ihana japanilainen kirja Kissavieras, jonka luin pari vuotta sitten. Japanilaiset tuntuvat osaavan kissoista kirjoittamisen taidon.

Elämäni kissat

James Herriot: Elämäni kissat

175 s., Otava 1995

alkup. Cat Stories, 1994

suom. Aarne T.K. Lahtinen, Heidi Järvenpää

 kuvitus: Lesley Holmes

Jokin aika sitten näin kirjaston varaushyllyssä James Herriotin (1916-1995) kirjan Elämäni kissat. Teosta vilkaistuani halusin myös lukea kirjan, ja nyt ryhdyin aikeesta tekoihin. Tämän teoksen tarinat on poimittu eläinlääkärinä toimineen Herriotin kirjoista Eläinlääkäri lennossa (1978, alkup. 1973), Eläinlääkäri vauhdissa (1979, alkup. 1974), Luojanluomat ystäväni (1987, alkup. 1977) ja Rakkaimmat ystäväni (1992, alkup. 1992). Teoksissaan Herriot kertoo löyhän omaelämäkerrallisesti eläinlääkärintyössään kohtaamista potilaista ja niiden omistajista sekä merkillisistäkin sattumista, joita eteen vuosien varrella ilmestyi. Teokset sijoittuvat Pohjois-Englantiin.

Kuten blogissani on useasti tullut ilmi, olen kissaihminen. Siksi hieman jännitin mitä tämän teoksen lukemisesta tulee, sillä kovin koskettavat kissatarinat aiheuttavat väistämättä kyynelvirtojen tulvimisen. Epäilin, että eläinlääkärin näkökulmasta kerrotuissa tarinoissa joudutaan myös kohtaamaan ikäviä asioita, ja niin sitten kävikin. Herriot kuitenkin kertoo tarinansa jotenkin niin lämpimän asiallisesti, että vältyin suurilta tunnekuohuilta. En tiedä onko se sitten hyvä vai huono asia, jos kirjailija pystyy tasapäistämään ikävät tilanteet, mutta se sai minut uskomaan Herriotin tai oikealta nimeltään Wightin olleen miellyttävä eläinlääkäri.

Elämäni kissat on novellimainen kokonaisuus, jossa lukija pääsee tapaamaan erilaisia kissoja ja tutustumaan eläinlääkärin arkeen. Teoksen kissojen tapaukset ovat kovin erilaisia: on äkillistä laihtumista, pentujen syntymää, villikissojen kesyyntymistä ja äkillisiä tajuttomuuskohtauksia. Yleensä tarinoissa kuvataan eri kissoja, mutta muutamassa tarinassa seikkailee sama kaksikko. Herriot kertoo tarinoissaan kissoista kuin aito kissanystävä vain voi. Kissat ovat omia persooniaan, mutta niin on myös työlleen omistautunut eläinlääkäri, joka toimii työssään määrätietoisen lempeästi.

Kokonaisuutena pidin tämän teoksen tunnelmasta, joka oli jotenkin arkisen kotoinen. Eläinlääkäri Herriot tuntuu olevan koko kylän Jim, joka jutustelee kaikkien kanssa ja joka on valmis auttamaan eläimiä olipa sitten arki tai pyhä, päivä tai yö. Jotenkin tätä teosta lukiessa tuli myös levollinen olo, joka ehkä johtui siitä miten vaikeimmatkin tapaukset tuntuivat selviävän tai jos tuli käänne huonompaan, niin siitäkin selvittiin. Tämän teoksen luettani voisin kuvitella jossain sopivassa kohtaa lukevani Herriotin muitakin teoksia, niin mukava olo minulla tämän teoksen luettuani on huolimatta esille tulleista ikävistä tapauksista, joita eläinlääkäri Herriot yritti hoitaa.

Valo pilkkoo pimeää

Pekka Kytömäki: Valo pilkkoo pimeää

76 s., Kirjankustantamo Sanasato Oy 2016

kansi ja kuvitus: Anna Kytömäki

Valo pilkkoo pimeää on Pekka Kytömäen toinen runoteos, jonka lukemista olen odottanut jo hyvän tovin. Luin siitä kehuvia arvosteluita ja lisäksi törmäsin pariin runositaattiin, jotka teemoillaan viimeistään vahvistivat, että tämä voisi olla minun kirjani: kissoja, kirjoja, rakkautta ja luontoa. Olin kovin mielissäni siitä, että palauttaessani tätä kirjaa se lähti varauksena seuraavalle lukijalle, sillä tämä teos on kyllä oikein mukava paketti ja olisi sääli sen joutua hyllyä lämmittämään.

Valo pilkkoo pimeää on kirja, jonka runot ovat helppotajuisia, mutta silti kauniita. Osaa runoista voisi oikeastaan kutsua mietelauseiksi, sillä ne ovat lyhyitä parilla sanalla kauniisti esiin loihdittuja ajatuksia. Kytömäen tyyli on periaatteessa aika moderni eikä hän juuri käytä loppusointuja. Olen blogissani tuonut muutaman kerran esiin, että perinteinen runo on minun juttuni, mutta vaikka Kytömäki kirjoittaa modernimpaa runoa, pidin hänen runoistaan. Arvostan hänen taitoaan käyttää sanoja niin, että ihan muutamilla sanoilla hän saa esiin kauniita ajatuksia. Osa sopisi mielestäni jopa mietelausetauluksi!

Tämän kokoelman runoista pidin eniten niistä, joissa esiintyy kissoja tai kirjoja, sillä kumpikin aihepiiri on minulle läheinen. Vaikka jotkin runot nousivat itselleni lähimmiksi, niin en moiti mitään tämän kirjan runoa tai osaa, sillä mielestäni tämä teos on tasalaatuinen kokonaisuus. Oli oikein mukava lukea tällaisia helppotajuisia runoja ja viehättyä niistä ilman sen suurempaa tulkintaa ja pohdintaa. Täytyy varmaan jossain vaiheessa yrittää hankkia käsiinsä Kytömäen aikaisempi runoteos Ei talvikunnossapitoa, sillä tämän teoksen perusteella tykästyin hänen tyyliinsä!

Bobin joulu

James Bowen: Bobin joulu

159 s., WSOY 2016

alkup. A Gift from Bob, 2014

suom. Kimmo Paukku

 

Katukatti Bob hurmaa jälleen uudessa kirjassaan, joka kuvaa Bobin ja omistajansa Jamesin vaiheita joulun aikaan vuonna 2010. Oikeastaan en ole kyllä varma pitäisikö sanoa, että tälle teokselle sopisi paremmin nimeksi "Jamesin joulu", sillä melko paljon tässä kerrataan Jamesin aikaisempia vaiheita ja sitä miten joulu ei ennen Bobia merkinnyt hänelle juuri mitään. Bob toki saa roolinsa, mutta olisin itse ehkä kaivannut enemmän kuvauksia Bobin joulunvietosta ja vaikka useamman vuoden ajalta: mitkä ovat heidän joulutraditionsa, mitä Bob on puuhaillut muina jouluina ja niin edelleen.

 

Vuoden 2010 joulu valikoitui tämän teoksen keskiöön varmastikin siksi, että Jamesin terveyden reistailusta ja jatkuvasta rahattomuudesta huolimatta joulutunnelma tavoitti sekä isännän että kissan. Yhdessä James ja Bob kulkivat Lontoon kaduilla kauppaamassa lehtiä ja soittamassa joululauluja. Tuolloin James huomasi kuinka moni todella välitti hänestä ja etenkin Bobista, jolle tuotiin jos jonkinmoista lahjaa. Yksi hurmaavimmista lahjoista lienee pieni tonttupuku, johon Bob sonnustautui joulunalusaikaan lehtienmyyntikeikoille.

 

Bob on syy, miksi entinen huumeriippuvainen James jaksaa pysytellä kuivilla ja luovia eteenpäin. Tässä kirjassa osoitetaan jälleen kerran ystävyyden voima, sillä se todella voi muuttaa koko elämän ja samalla tuoda tullessaan uutta näkökulmaa vaikka sitten joulunpyhiin. Joulu merkitsee monille paitsi hyvän tahdon juhlaa myös perhejuhlaa, ja Bobin lyöttäydyttyä Jamesin seuraan he kumpikin saivat perheen, jonka parissa viettää joulua. Jos joku väittää, että kissa ei muka kiinny omistajaansa, voi vasta-argumentiksi tarpeen vaatiessa tarjota Bobin ja Jamesin kiinteää ystävyyssuhdetta!

 

Bob on mainio kissa ja hänen tempauksistaan on mukava lukea, mutta toisaalta en koe nyt lukeneeni mitään erityisen ihmeellistä. Kaksikon yhteisen taipaleen alkuun on päästy tutustumaan jo aikaisemmissa kirjoissa samoin kuin toiseen suuren elämänmuutoksen aikaan, jolloin James pääsi solmimaan kustannussopimuksen Bobista kertovasta kirjasta, joten tämä teos tuntui osittain taas vanhan kertaamiselta. En kuitenkaan koe, että lukuaikani olisi mennyt hukkaan, mutta eivät odotukseni nyt ihan täyttyneetkään. Ja kyllä minua ärsyttää edelleen se, että kirjassa puhutaan Bobista jatkuvasti menneessä aikamuodossa, vaikka kissa tiettävästi on edelleenkin elossa.

 

♠♠♠

Sämpy - Kissan vuosi

Riikka Hedman: Sämpy - Kissan vuosi

166 s., S&S 2016

 

Sämpy - Kissan vuosi on valokuvateos oululaisen Sämpy-kissan elämästä. Teos sisältää nimensä mukaisesti kuvia eri vuodenajoilta ja niissä seikkailee Sämpyn lisäksi hänen kissakaverinsa Elmeri ja Elmerin sisko Nelli. Ulkonäöltään kirjan tähti Sämpy muistuttaa norjalaista metsäkissaa, mutta todellisuudessa kyse on maatiaiskissasta. Kuvauksellinen ja persoonallinen Sämpy on 3-vuotias ja hänen ajatuksiaan kirjaksi asti on kirjannut Sihteeri, joka on myös ottanut kuvat.

 

Mielestäni tämä teos on oikein mukava kirja, jonka upeita kuvia katselee mielellään. Sämpy on todella kuvauksellinen ja ilmeikäs kissa, ja kissaihmisenä katselen kyllä mielelläni kissakuvia. Lisää viehätystä kuviin tuo ympäristö, jossa kuvat on otettu: metsää, nurmea ja lumikenttää. Hieman mietin miten Sämpy ja kissakaverit uskalletaan päästää ulkoilemaan omin päin, mutta teksteistä käy ilmi, että Sämpyllä on omat tutut reittinsä eikä se lähde liian kauas. Teoksesta käy myös ilmi, että kuvat on otettu luonnollisissa tilanteissa, ja se on helppo uskoa katsoessa kuvista välittyvää aitoa kissanvauhtia ja rentoa lekottelua.

 

Kauniiden kuvien lisäksi tässä teoksessa on siis kuvatekstejä ja aina vuodenajan vaihtuessa pidempi kertomus Sämpyn tavallisesta arjesta kunkin vuodenajan kohdalla. Erityisesti kuvatekstit tuovat teokseen hauskuutta, sillä niissä on mainion kissamaisia ajatuksia murteella kirjattuna. Sämpy tuntuu symppikseltä kissalta ja uskon Sihteerin onnistuneen kirjaamaan sen ajatukset onnistuneesti ylös, sillä niissä on kissamaista omanarvontuntoa! 

 

Sämpyn seikkailuja oli kiva seurata kirjan verran ja voipa sen vaiheista pysyä kärryillä myös facebookissa, josta sen löytää hakusanalla Sämpy. Suosittelen tätä kirjaa paitsi kaikille kissanystäville myös niille jotka pitävät eläväisistä eläinkuvista.

Kissavieras

Takashi Hiraide: Kissavieras

152 s., S & S 2016

alkup. Neko no Kyaku, 2001

suom. Raisa Porrasmaa

kansi: Satu Kontinen

 

Sain jokin aika sitten luettua Takashi Hiraiden kauniin ja mieltäni liikuttaneen Kissavieraan. Jonkin aikaa tämän luettuani koin, että minulla on tästä takki niin tyhjänä, että en osaa sanoa tästä oikein mitään. Nyt päätin yrittää. Kirjassa on muuten mielestäni oikein kaunis kansi, joka kuvaa hyvin sitä hauraantuntuista kauneutta, jota tarinassa on.

 

Kissavieras kertoo kirjailijamiehestä ja hänen vaimostaan sekä kissasta, joka kosketti heidän sielujaan. Pariskunta asuu vuokralla erään talon piharakennuksessa, ja vuokrasäännöt kieltävät heitä pitämästä lemmikkejä asunnossaan. Naapurinpojalla sen sijaan on kissa, joka sitkeästi alkaa vierailemaan pariskunnan luona. Ennen kuin he oikein huomaavatkaan, on tuo pieni tiukupantainen kissa lumonnut heidät. Chibille tarjoillaan herkkuja, sille laitetaan oma makuupaikka ja alati pidetään huolta siitä, että Chibi saa tulla heille milloin haluaa. Vaan Chibi ei ole heidän eikä asumisjärjestelykään ole ikuinen. Tapahtuu kipeitä asioita, sillä kukapa haluaisi itselleen tärkeästä eläimestä luopua.

 

Hiraiden kirja on jotenkin vähäeleinen ja hidastempoinenkin, mutta nuo seikat vain korostavat sitä tosiasiaa, että tämä kirja on eräällä tavalla herkkävireinen. Vaikka kerronta ei ollutkaan mielestäni aina sitä vetävintä, Chibin ja pariskunnan ystävyyden seuraaminen sai minut jatkamaan lukemista. En olisi osannut arvata, että kaiken vähäeleisyyden jälkeen olisin niin liikuttuneessa tilassa, että en tietäisi mitä ajatella. Olen vieläkin hieman ihmeissäni siitä, miten kaikki kävikään niin kuin kävi. Koin lukiessani myös hämmentävän tunteen siitä, että minua itketti aivan kamalasti, mutta itku ei vain tullut. Jotenkin liikutus vain pysyi lukittuneena mieleeni eikä purkautunut kyyneleinä.

Kissavieras oli mielenkiintoinen lukukokemus paitsi sen aiheuttaman hämmennyksen ja tunnemylläkän vuoksi niin myös siksi, että en ollut aikaisemmin lukenut varmaan yhtäkään japanilaista romaania. Se oli selkeästi erilainen kuin länsimaalaiset romaanit, ja oli virkistävää lukea jotain erilaisesta kulttuurista tulevaa, vaikka toki länsimaistakin löytyy keskinäisiä kulttuurieroja. Kaiken kaikkiaan tässä lukukokemuksessa oli jotain lähes mieltä puhdistavaa, vaikka ei tämä mitään suurempaa innostusta aasialaiseen kirjallisuuteen herättänytkään.

♠♠♠♠

 

 

 

***

Kissavieras saattoi ravistella mieltäni näin voimakkaasti osin siksi, että minä menetin keväällä kissan, joka todella oli minulle hyvin tärkeä. Tämäkin kissa, Iiveli nimeltään, oli kissavieras - oman tiensä kulkija. Sen tarinassa on monta kysymysmerkkiä, sillä se ilmestyi nuorena kissana paappani luo ja kesyyntyi vuosien kuluessa täysin ihmisarasta kissasta vähitellen, vaikka sisäkissaksi tai edes valvotusti ulkoilevaksi siitä ei todellakaan ollut. Maaliskuussa se katosi ja kuukausien vieriessä on ollut pakko hyväksyä, että ei taida Iiveli enää tulla takaisin. Siinä taas yksi kysymysmerkki sen tarinaan, ehkä viimeinen. Iiveli oli erityisen kiintynyt minuun ja minä siihen, joten minulla on tuoreena mielessä miltä tuntuu menettää itselleen tärkeä eläin.

Bobin maailma

James Bowen: Bobin maailma

263 s., WSOY 2015

alkup. The World According To Bob, 2013

suom. Kimmo Paukku

kuvitus: Dan Williams

 

Luin elokuussa James Bowenin ensimmäisen kirjan, jonka hän on kirjoittanut kissastaan Bobista. Nyt Katukatti Bobin tarina Jamesin rinnalla jatkuu, ja jälleen Bob osoittaa hämmästyttävää ymmärrystä ja lojaaliutta omistajaansa kohtaan.

 

Bobin maailma jatkaa Bobin ja Jamesin tarinaa oikeastaan juuri siitä mihin edellinen teos jäi. Tämän teoksen pystyy kuitenkin lukemaan ihan sujuvasti, vaikkei kaksikon alkutaipaleesta kertovaa kirjaa olisikaan lukenut. Bobin maailmassa nähdään kuinka James pääsee lopullisesti kuiville, kun huumeriippuvuuden hoidossa käytetty lääkitys lopetetaan. Teoksessa seurataan myös miten Bob ja James lähtevät uusille urille, sillä hankaluuksien jälkeen he lopettavat Big Issue -lehden myymisen ja James alkaa tosissaan panostaa kaksikosta - tai lähinnä Bobista - kertovan kirjan kirjoittamiseen. Bob ja James elävät suurten muutosten aikaa.

 

Bobin maailma piti minut otteessaan edeltäjäänsä paremmin, sillä tässä teoksessa ei ollut sellaista turhaa toistoa, joka vaivasi Katukatti Bob -kirjassa. Bobin temput kyllä jaksaa ihastuttaa tämän toisenkin kirjan verran, joten tarinaan pystyi hyvin uppoutumaan. Mukava lisä tässä kirjassa oli Dan Williamsin taiteilema kuvitus, jota tosin ei paljon ollut, mutta se toi jotenkin Bobin olemuksen entistä lähemmäs lukijaa. Itse olisin ehkä toivonut mieluumin valokuvakuvitusta, vaikka ihan ymmärrettävästi ei kaksikon katuelämästä varmaan paljon kuvamateriaalia ole.

 

Yksi asia kuitenkin tässä kirjassa häiritsi ihan tajuttoman paljon. Kiinnitin siihen huomiota jo edellisessä teoksessa, mutta siinä asia ei häirinnyt niin paljon, sillä tiesin teokselle olevan jatko-osan. Kyseessä on siis tapa, jolla Bowen kirjoittaa Bobista usein menneessä aikamuodossa. Minulle tuli siitä jatkuvasti sellainen tunne, että "mitä, onko Bob kuollut?!?". Se häiritsi oikeasti todella paljon, sillä ajatus Bobin poismenosta tuntui sietämättömältä. Onneksi näin ei ollut, mutta miksi oi miksi sitten kirjoittaa menneessä aikamuodossa. En minä ainakaan kirjoita tai puhu kissoistani menneessä aikamuodossa, kun kaikki kolme ovat kerran elossa edelleen. Imperfekti on tietysti ihan oikea aikamuoto, jos todella on kyse menneestä tavasta tai tapahtumasta, mutta yleisesti ottaen aikamuodon vaihtelu ei tässä vaan toimi. Teoksen tunnelma oli muutenkin välillä jotenkin haikea, ihan kuin Bowen olisi kirjoittanut muistoteosta edesmenneelle kissalleen.

 

Kuten sanottu, tähän tarinaan pystyi kyllä uppoutumaan, mutta tunnelman ajoittainen haikeus kuitenkin hieman himmensi lukunautintoani. Jos näitä Bob-kirjoja tulee lisää, niin minä tosiaankin toivon, että häiritsevä imperfektimuotoisuus on silloin menneen talven lumia.

 

♠♠♠

Katukatti Bob - Kissa joka muutti elämäni

James Bowen: Katukatti Bob - Kissa joka muutti elämäni

268 s., WSOY 2014

alkup. A Street Cat Named Bob, 2012

suom. Kimmo Paukku

 

Voi Bob... Niin moni on minulle suositellut tätä valloittavasta Bob-nimisestä katukissasta kertovaa kirjaa, että minusta tuntui kuin olisin tuntenut Bobin jo ennen kuin luin tätä kirjaakaan. Ja kyllä, teos oli juuri niin hyvä kuin kaikki sitä suositelleet minulle sanoivat. Tempauduin Bobin ja hänen omistajansa Jamesin matkaan avoimin sydämin ja minulle kävi niin kuin monille muille: Bob valloitti paikan sydämestäni.

 

Bobin ja Jamesin yhteinen tarina alkaa, kun James löytää kotitalonsa rappukäytävästä kissan, jolla selkeästikään ei ole kotia. James on vieroitushoidossa käyvä entinen narkomaani, joka elättää itsensä katusoittajana. Hänen elämänsä on melkoisen risaista ja hän pystyy huolehtimaan juuri ja juuri itsestään, mutta Bob lyöttäytyy hänen seuraansa eikä aio lähteä yhtään mihinkään. Jamesilla on nyt vastuullaan myös kissa, joka luottaa häneen ehdottomasti. James huomaa kiintyvänsä Bobiin ja kaksikosta tulee sangen näkyvä pari Lontoon kaduilla.

 

Bob on kerrassaan valloittava tapaus enkä yhtään ihmettele, että hän pääsi jopa nettijulkkikseksi kulkemalla Jamesin mukana soittamassa ja myymässä lehtiä. Vasta tämän jälkeen James Bowen kirjoitti kirjan uskomattomasta ystävästään, joka antoi hänen elämälleen uuden suunnan. Bobin läsnäololla oli Jamesille ratkaisevalla hetkellä niin voimakas vaikutus, että tämä kissa on todellakin kirjansa ansainnut. Viihdyin tämän kirjan parissa oikein hyvin ja odotankin mielenkiinnolla mitä tämän kirjan jatko-osa tuo tullessaan. Sekin minulla on jo lainalla.

 

Tämä kirja oli minulle sopiva erityisesti siksi, että olen kyllä ihan sataprosenttisesti kissaihminen, vaikka ei minulla mitään koiriakaan vastaan ole. Kissat vain ovat valloittaneet sydämeni ja tämä teos on oikea ylistyslaulu yhdelle kissakunnan edustajalle, joka osoittaa, miten tärkeitä kissat ovat. Ja Bob osoittaa myös kuinka viisaita kissat ovat, mutta siitä en kerro enempää: lukekaa itse ja ottakaa selvää mitä fiksua Bob keksii. Ainut miinus tälle kirjalle oli ajoittainen toisto, joka hieman kyllästytti. Samoin hieman hämäsi se, että välillä Bowen kirjoitti Bobin tavoista ja tekemisistä menneessä aikamuodossa niin, että vaikutti siltä kuin Bob olisi siirtynyt kissojen taivaaseen. Vaan kyllä Bob taitaa vielä tänäkin päivänä porskuttaa täysillä!

 

♠♠♠♠

Kissan kosketus

Ulla Kauhanen (kuvat) & Sana Mustonen (teksti): Kissan kosketus

62 s., Aurinko Kustannus 2014

ulkoasu: Iiris Kallunki

 

Selailin taannoin Kirjasampoa ja siellä oli vinkkinä tämä Ulla Kauhasen ja Sana Mustosen runoteos Kissan kosketus. En ole tainnut koskaan aiemmin innostua mistään Kirjasammon vinkistä niin paljoa, että olisin oikein halunnut jopa lukea kyseisen teoksen. Nyt niin kuitenkin kävi, ja täytyy sanoa, että ilman tuota sivustoa tämä kirja olisi varmasti mennyt minulta ihan täysin ohi. Ja ei, tämä ei ole mikään Kirjasammon mainospuhe, vaan ihan oikeasti vilpittömän ilon ilmaus siitä, että tällainen sivusto on olemassa. :)

 

Kissan kosketus sisältää nimensä mukaisesti kissa-aiheisia runoja laidasta laitaan, mutta sen pääsääntöisenä näkökulmana on kuitenkin kissojen ylistys. Ja kyllä kissat mielestäni tällaisen ylistysteoksen ansaitsevatkin, heh. Osa runoista on todella kuvasidonnaisia, joten näkee, että Kauhanen ja Mustonen ovat todella tehneet tätä teosta tiiviissä yhteistyössä. Toisaalta se on plussaa teokselle, sillä kokonaisuus on eheä ja täydentää joidenkin runojen kohdalla sanomaa. Samalla kuitenkin hieman harmittaa se, että näille runoille on kehitetty tietty asiayhteys, sillä joitakin niistä ei voi sen takia irrottaa asiayhteyksistään esimerkiksi sitaateiksi.

 

Runojen kieli on mielestäni oikein hyvää ja soljuvaa, vaikka välillä hieman minua häiritsi yhtäkillinen loppusointujen rikkominen tai puhekielisyys. Kokonaisuutena tämä on kuitenkin mielestäni ihan aito hyvän mielen kirja, joka oli kiva lukea. Erityisesti tykästyin sivun 21 runoon, mutta kun se pitäisi tunnelman säilyttämiseksi kokonaisena lainata, eikä niin saisi tehdä, niin kehotan tutustumaan siihen itse. Kissaihmisille taattu lukuvinkki!

 

♠♠♠

Taivaskissa

Kaarina Helakisa: Taivaskissa

kuvitus: Eeva Hakkarainen

21 s., Otava 1988

Kaarina Helakisan runomuotoinen lastenkirja Taivaskissa on tarina kissasta, joka päättää etsiä taloonsa isännän. Vaikka tarina periaatteessa on mielikuvituksellinen seikkailu tohvelilla matkustavasta kissasta ja hänen uusista omistajistaan, on se myös paljon muuta. Minulle tämä oli ennen kaikkea tarina kissasta, joka tekee talosta kodin. Minulle kissat tekevät kodin, sillä täällä on aina joku odottamassa, kun tulen kotiin.

Eeva Hakkaraisen emalitöistä rakentuva kuvitus oli mielenkiintoisella tavalla erilainen kuin ne joihin olen aikaisemmin tottunut. Myös kuvitus antaa lukijalle tilaa rakentaa tarinaa myös toisessa "ulottuvuudessa", sillä se ei anna liian selkeitä kuvia siitä, miten tarinaa pitäisi tulkita.

Runoelman ehdottomasti tehokkain pätkä löytyy sen kahdesta viimeisestä säkeistöstä. Vähän googlettelin tätä kirjaa, ja usein juuri tuon viimeisen sivun tekstiä oli lainattu ja se oli koettu lohduttavaksi lemmikin menetyksen hetkellä. Ja kauniistihan Helakisa on teoksen päättänyt, melkein tuli tippa linssiin:

"Olen avaruuksien Kissa,/olen Kissa ihmeellinen./Olen unien, tähtien kissa,/Tulin takaa pilvien.//Minä rakensin teille talon,/jossa paljon rakastetaan./Nyt takaisin lähden, vaan palaan/uniinne toisinaan."

Tämä nide on sellainen kääntökirja, eli toisella puolella on kokonaan toinen tarina, Kukonkerääjä. Siihen en kuitenkaan tutustunut äkkivilkaisua enempää, sillä se ei vaikuttanut minua kiinnostavalta.

Simonin kissa: Tuplasuperjättipakkaus

Simon Tofield: Simonin kissa - Tuplasuperjättipakkaus

404 s., Gummerus 2013

 

Simonin kissa on yksi suosikkisarjakuvistani, ja olen kirjoittanut melkein kaikista aikaisemmista albumeista tänne. Tämä Tuplasuperjättipakkaus sisältää parhaita paloja näistä albumeista, mutta myös uusiakin juttuja löytyy. Eikä kyllä haittaa ollenkaan, vaikka jonkin jutun olisi jo useampaankin otteeseen "lukenut", sillä Simonin kissa jaksaa hymyilyttää yhä uudelleen.

 

"Lukenut" on lainausmerkeissä siksi, että tässä sarjakuvassa ei ole varsinaista tekstiä ollenkaan, vaan kaikki perustuu piirroksiin. Olen jo aikaisemmista albumeista kirjoittaessani todennut, että Tofield onnistuu hienosti luomaan pienillä jutuilla ilmeikkäitä ja eloisia kuvia, jotka kertovat todella paljon. Tätä asiaa en voi olla ihmettelemättä ja ihastelematta joka kerta, kun albumin avaan.

 

Simonin kissa on tuttuine ja uusine temppuineen yhtä hauska kuin aina ennenkin, siitä ei pääse mihinkään. Mielestäni aikaisemmista albumeista oli koottu melkoisen hyvä kokonaisuus, joka etenee hieman aihepiireittäin, vaikka selkeää jakoa ei olekaan tehty. Erityisesti minua huvittivat mahdollisimman aidot, vaikkakin toki kärjistetyt ja huumorilla väritetyt tosielämän kuviot: mitä kaikkea kissa keksiikään huomiota saadakseen tai ihan vaikka kiusatakseen. Joitakin tosielämässä koettuja juttuja (kuten että kissa varastaa ruokaa lautaselta, koettu on) oli kehitelty hyvin eteenpäin ja saatu hyvin hauskoiksi ja humoristisiksi tempauksiksi, mikä kyllä kertoo Tofieldin idearikkaudesta.

 

Simonin kissan parissa viihtyisin edelleen, joten toivottavasti albumeita tulisi vielä lisääkin.

 

 ♠♠♠♠½

Lisää Simonin kissaa blogissani: Simonin kissa, Simonin kissan pentu, Simonin kissa vs. maailma

Chi's Sweet Home: Oma koti kullan kallis 1

Konami Kanata: Chi's Sweet Home - Oma koti kullan kallis 1

n. 162 s., Sangatsu 2011, suom. Antti Valkama

alkup. 2004

Sain kesällä blogiini vinkin tästä kahdeksanosaisesta mangasarjakuvasta Chi's Sweet Home. Pidän paljon kissasarjakuvista eikä tämäkään muodostanut varsinaista poikkeusta, vaikka ei ihan suosikiksini noussutkaan. Vaikka tätä olikin ihan miellyttävä lukea, en ole ihan varma haluanko lukea vielä ne seitsemän muuta osaa. Toisaalta olen utelias näkemään mitä Chille tapahtuu seuraavaksi, mutta toisaalta kykenen elämään ilman sitä tietoa. Hankalaa, eikö?

Chi's Sweet Home kertoo kissanpennusta, joka eksyy emostaan ja sisaruksistaan. Yamadan perheen poika löytää Chin ja kissa tulee heidän mukanaan kotiin siksi aikaa, että sille löytyy oma koti, sillä Yamadojen talossa ei saa pitää lemmikkieläimiä. Chi ikävöi kovasti kissaperhettään, mutta loppujen lopuksi hän kiintyy Yamadan perheeseen, aivan kuten myös he kiintyvät kissanpentuun. Sen jälkeen on selvää, että Chi saa jäädä, vaikka helppoa se ei tule olemaan.

Minua liikutti todella paljon tuon kissanpennun ikävä ja suru emon ja sisarusten luo. Olen jotenkin todella herkkä eläinten ikävälle ja surulle, vaikka kyseessä olisikin "vain" sarjakuva tai vaikkapa elokuva, joten siinä mielessä tätä ei tuntunut kovin kivalta lukea. Chin mokailuista ja uusien taitojen oppimisesta sekä kommelluksista, joihin Yamadan perhe kissan takia joutuu, oli kiva lukea ja ne naurattivat kovasti. Aika moni juttu piti hyvin paikkaansa ja oli mukava kurkistaa kissan ajatusmaailmaan, joka tuntui kyllä kieltämättä aika osuvalta.

Sarjakuvan kissarepliikit tai -ajatukset on kirjoitettu lässynlää-kielellä eli esimerkiksi S on T ja D on L. Toisaalta se oli aika söpöä, mutta pitemmän päälle se alkoi minua ainakin jo vähän ärsyttää. Hyvinhän tuo valinta (joka on varmaan alkuperäiskielelläkin toteutettu jotenkin samantyylisesti) kuvaa kissan pentuisuutta, mutta liika on liikaa kumminkin. Onneksi sentään ihmishahmot puhuvat normaalisti, jotta ei lukemisen aikana omakin "puhe" jumitu Chin tasolle. Piirrostyyli tässä sarjakuvassa on selkeä ja samalla hyvin monipuolinen ja kuvaava. Tässä on osattu käyttää kuvien kautta huumoria todella hyvin, vaikka repliikit eivät välttämättä niin paljon naurattaneetkaan.

Tällä sarjakuvalla on siis puolensa, jotka toisaalta innostavat minua lukemaan muutkin osat ja toisaalta sitten eivät innosta minua yhtään. Oli kuitenkin mielenkiintoista tutustua tähän sarjakuvaan ja pitkästä aikaa lukea myös mangaa, sillä viimeksi olen mangaa tainnut lukea joskus yläasteella.

♠♠♠♠

Garfield Treasury 2 & 3

Jim Davis: Garfield Treasury 2, Paws 2001

Jim Davis: Garfield Treasury 3, Paws 2002

Jim Davisin Karvinen on eittämättä suosikkisarjakuvani. En tiedä mikä siinä lumoaa niin kovasti, sillä vaikka esimerkiksi Simonin kissa vetää sille vertoja oikein onnistuneesti, niin Karvinen on ja pysyy suosikkina. Onkin suoranainen ihme, että en ole sarjishaastetta suorittaessani tai ylipäätään muutenkaan lukenut aikoihin Karvista vaan kaikkea muuta. Lainasin nämä englanninkieliset albumit, kun alkoi tehdä mieli palata tämän hauskan sarjiksen pariin. Valitsin nimenomaan englanninkieliset versiot, sillä näissä on värikuvitus toisin kuin suomenkielisissä.

Karvinen ei sen kummempia esittelyjä kaipaa, kaikki tietävät millainen tuo laiskanpulskea ahmatti on. Nämä albumit sisältävät aitoa karvismaisuutta tempauksineen, joista saavat kärsiä niin Esko, Osku, postimies kuin lukuisat muut tielle osuvat henkilöt. Näitä sarjakuvia ei voi lukea nauramatta, sillä tapahtumat ovat sen verran korkealentoisia ja humoristisia, että lukijan mielikuvitus lähtee liitoon. Samoin pidän tämän sarjakuvan piirrostyylistä, joka on kyllä toisaalta itseään toistava, mutta samalla onnistunut kuvaesitys tapahtumista.

Englanninkielisenä Karvisen lukeminen ei tuottanut minulle sen suurempia vaikeuksia, mutta välillä kyllä jäin pohtimaan, että mitä jokin sana tarkoitti. Kun lukee periaatteessa tuttua sarjakuvaa vieraalla kielellä, niin pääsee todella testaamaan, että välittävätkö kuvat riittävästi informaatiota tapahtumista. Karvisen kohdalla niin voi sanoa, sillä tiettyjen sanojen vieraus kyllä paikkaantuu kuvien avulla. En tosin tiedä päättelinkö kaiken oikein, mutta aika lähelle ainakin.

En oikeastaan tiedä mitä muuta kirjoittaisin tästä sarjakuvasta. Joistakin sarjiksista vain on ihan hirveän vaikea keksiä mitään sanottavaa, vaikka kuinka niistä pitäisi. Lisää vaikeusastetta antaa sarjakuvan tunnettavuus, sillä en halua kerrata itsestään selviä asioita, jotka miltei jokainen jo tietää. Tiivistetään nyt vielä, että tämä on hyvin piirretty ja lennokas sarjakuva, josta ei huumoria puutu. Jos joskus ottaa jokin asia päähän, niin Karvinen tuo kyllä hymyn huulille. Sitä paitsi Eskolla menee ihan varmasti huonommin kuin kenelläkään muulla! :-D

♠♠♠♠♠

Simonin kissa vs. maailma

Simon Tofield: Simonin kissa vs. maailma

71 s., Gummerus 2013

alkup. 2012

 

Simonin kissan tempausten seuraaminen jatkuu nyt toistaiseksi viimeisen Simonin kissa vs. maailma -nimisen albumin kanssa. Tämä albumi on ihan erilainen kuin muut sarjan albumit, sillä tässä ei ole totuttuun tapaan koko kirjan läpi kulkevaa kohtalaisen yhtenäistä tarinaa, vaan yksi sivu kertoo yhden tarinan periaatteella "Simonin kissa vastaan jokin asia".

Simonin kissaa vastustaa lähes koko maailma linnunpöntöistä ulkoiluun ja seeprasta pennunhallintaan ja pyöräretkiin. Niin kyllä vastustaa itse Simoniakin lähes kaikki mikä kissaakin, sillä Simonhan melko usein saa tuntea nahoissaan seuraukset, vaikkakaan ei ihan aina. On hauska katsella näitä yhden sivun kuvia Simonin kissan elämästä, sillä kuvissa on tuttuun tapaan aimo annos selkeälinjaisuutta ja samalla ilmeikkyyttä ja hauskuutta. Tämä albumi on lisäksi värikuvitettu, mikä tekee tästä todella upean verrattuna aikaisempiin albumeihin, sillä onhan värikuvitus aina kuitenkin ilmeikkäämpi kuin mustavalkoinen.

 

Tämä kirja on taatun hauskaa kissameininkiä, joka todella naurattaa kovasti. Näistäkin tarinoista löytää hieman totuuksia oikeasta kissanomistajuudesta ja omien kissojen sielunelämästä, mutta kuitenkin hieman kärjistäen ja liioitellen: ja se juuri tekee näistä sarjakuvista niin hauskoja! Toivon todella, että näitä albumeita tulisi vielä lisääkin.

 

♠♠♠♠½

Simonin kissa: Simonin kissan pentu

Simon Tofield: Simonin kissa - Simonin kissan pentu

238 s., Gummerus 2012

 

Kirjoitin tammikuun lopulla ensimmäisestä Simonin kissa -albumista, josta pidin kovasti. Tämä Simonin kissan pentu ei tee poikkeusta sääntöön, jonka mukaan pidän kovasti tästä sarjakuvasta. Simonin kissa on hieman pahankurinen ahmatti, joka aiheuttaa omistajalleen harmaita hiuksia ja jännittäviä hetkiä. Nyt kissan pasmat menevät pahemman kerran sekaisin, kun isäntä löytää ulkoa kissanpennun, jonka hän tuo asumaan heidän luokseen. Kissa ei voi sietää pentua ja vanhemman oikeudella rohmuaa pienen ruuat ja tekee tälle jäynää.

 

Minua nauratti monta kertaa tätä lukiessani (tai oikeastaan selatessani, sillä tässähän ei ole tekstiä ollenkaan). Mieleeni muistuivat elävästi ajat, kun nuorempi kissani tuli taloon. Ai että vanhemmalla oli sulattelemista, ja voisin hyvinkin kuvitella, että kissani olisivat tehneet toisilleen samalla tavalla kiusaa kuin nämä Simonin kissat tässä toisilleen tekevät. Kiusanteko on lopuksi aika harmitonta ja hauskaa, ja aika paljon siitä voisi tapahtua ja tapahtuukin myös tosielämässä. Lopussa pentu osoittaa Kissalle olevansa oikeaa aineista, mikä sangen hellyttävästi johtaa ystävyyteen ja avunantoon.

 

Simonin kissan pentu on sangen höppänä tapaus, joka ei ole ihan penaalin terävin kynä. Pentu kuitenkin oppii ja ottaa mallia isosta kaveristaan, ja on hauskaa seurata miten pikkukisu oppii elämästä koko ajan uutta. Nämä kaksi kissaa tuovat hieman mieleen parivaljakon Karvinen ja Osku, sillä Karvinen ei näennäisesti yhtään pidä Oskusta, mutta pitää kumminkin. Hieman samanlainen asetelma on tässäkin.

 

Kuten jo tammikuussa kirjoitin, Tofield osaa uskomattoman vähäeleisesti luoda eläviä ja aitoja kuvia, jotka todella kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Kuten jo tuolloin tammikuussa totesin, sanat voisivat olla tässä jopa liikaa. Nyt kuvat saavat yksinoikeudella koko huomion ja lukija pystyy tulkitsemaan niitä ihan miten tahtoo. Tätä kirjaa selaa läpi yhä uudelleen ja uudelleen samalla mielenkiinnolla kuin ensimmäiselläkin kerralla.

 

Simonin kissan pentu on mielestäni todella hyvä kokonaisuus, mutta kyllä siinäkin välillä on jotain sellaisia kohtia, että en ihan tajua miksi ne on piirretty mukaan. Nämä liittyvät ulkokohtauksiin, jossa kuvaan astuu muitakin eläimiä kuin vain nämä kissat. Siinä Tofield lyö mielestäni hieman yli ja alkaa liioitella hieman liikaa, mutta muuten hän vie tarinaa eteenpäin onnistuneesti.

♠♠♠♠½

Lyhytarvioita kuvakirjoista

Ajattelin kirjoittaa muutaman lyhytarvion hiljattain lukemistani lasten kuvakirjoista, sillä minulla on aika vaiheessa yksi paksumpi romaani ja jotain haluan tarjota uskollisille lukijoilleni, joita on tullut viime päivien aikana lisääkin. :) Tervetuloa uusille lukijoille!

 Tracey Corderoy (teksti) & Tina Macnaughton (kuvitus): Leevin uintiretki

Karisto 2011

alkup. Oh Dylan!, suom. Tuula Syvänperä

Bongasin töissä tämän suloisesti kuvitetun kuvakirjan Leevi-nimisestä ankanpoikasesta, joka pääsee emona ja sisartensa kanssa uimaan. Matkan varrella vain sattuu yhtä ja toista, kun Leevi pääsee vauhtiin.

Kirja herttaisesta Leevistä on oikein hellyyttävä, mutta juonellisesti se ei ole maata mullistava. Kirjan parasta antia on mielestäni kuvitus ja extraa sille antaa hileet, jotka kimaltelevat lukiessa. Kirjassa on aika paljon toistoa, siis samantyyppiset lauseet kertaantuvat. Uskon, että ainakin pienemmät lapset pitäisivät siitä, ja tuon toistuvuuden vuoksi tämä voisi ehkä sopia kesäiselle satutunnillekin luettavaksi.

 Mauri Kunnas: Vampyyrivaarin tarinoita

Otava 2009, 6.p.

1.p. 1991

Vampyyrivaarin tarinat on Mauri ja Tarja Kunnaksen yhteistyön tulos. Siinä pääroolissa on Draakkulan vaari, joka haluaa pitää yllä vampyyrien perinteitä ja pelotella ihmisiä. Draakkulat ovat siitä hauskoja vampyyrihahmoja, että he ovat samalla kertaa krokotiileja. Draakkulan perhe, samoin kuin moni muukin tämän kirjan hahmoista, on tuttu myös Tassulan tarinoita -sarjasta. Mielestäni nämä Tassulan hahmot eivät vedä vertoja koiramäkeläisille, mutta on näissäkin puolensa.

Vampyyrinvaarin tarinoita sisältää useita lyhyitä tarinoita, joissa on kunnasmaisen yksityiskohtainen ja onnistunut kuvitus. Kirja on varmasti lasten mielestä jännittävä, mutta pelottava se ei ole. Vampyyrivaari on hauska tapaus ja hänen tempauksistaan on kiva lukea, vaikka välillä tuntui, että jokin tarina oli hitusen teennäinen tai tekemällä tehty. En tiedä miksi minusta tuntui siltä, mutta tuntuipahan vain.

 Mauri Kunnas: Kuningas Artturin ritarit - Kappale kissojen varhaista historiaa

Otava 1997

Kuningas Artturin ritarit on niin ikään Mauri ja Tarja Kunnaksen yhteistyön tulos. Mauri Kunnas kirjoittaa esipuheessaan hauskasti, että hänen täytyi tehdä kissojen tähdittämä kuvakirja, sillä koirat olivat alkaneet pitää hänestä erityisesti Seitsemän koiraveljeksen jälkeen, mutta kissat olivat olleet hieman nyreissään. Siispä kuningas Artturin tarinan pääosaan pääsi kissa.

Kuningas Artturin ritarit sisältää useampia tarinoita ja tämä kirja on aika paksu, niin että yhdeltä istumalta tätä ei kyllä varmaankaan tule ainakaan lapsen kanssa luettua. Minulle kuningas Arthurin taru on aika vieras, vaikka olenkin kuullut siitä osia, joten oli jännittävää sukeltaa tarinaan kuvakirjan kautta. Sen nojalla mitä olen tarinasta aikaisemmin kuullut, voin todeta, että Kunnas kyllä noudattaa uskollisesti tämän tarinan esikuvaa, vaikkakin höystää sitä pienillä ekstroilla. Kunnaksen kuvitus on yksityiskohtaista ja monipuolista, en oikeasti käsitä miten hänen hahmonsa ovat aina yhtä ilmeikkäitä näennäisen pienienkin asioiden ansiosta.

Kuningas Artturin ritareissa on mukana aika monta hahmoa, ja ainakin minulle tuotti aluksi hieman vaikeuksia pysyä kärryillä siitä, kuka on kukin. Vilkuilin sangen tiheään sisäkannessa esiteltyjen hahmojen kuvia saadakseni selville hahmojen taustoja ja kyetäkseni sijoittamaan ne tarinan sisään järkevästi. Välillä tarinat myös etenivät jotenkin harppauksittain, ja tarkistinkin usempaan otteeseen, että puuttuuko kirjasta sivuja välistä. Ei puuttunut. Toisaalta jos Kunnas ei olisi vähän karsinut tarinaa, niin tämä olisi ihan huisin paksu kirja.

Kokonaisuutena pidin paljon Kuningas Artturin ritareista, ja olenkin sitä mieltä, että historialliset kuvakirjat ovat ehdottomasti Kunnaksen bravuureja.

Auringonvärinen kissa

Arvi Arjatsalo (teksti) & Kristiina Louhi (kuvitus): Auringonvärinen kissa

?  s., Sanomaprint/Lasten oma kirjakerho 1990

Kävin maanantaina kirppiksellä kiertelemässä ja bongasin sieltä tämän todella hyväkuntoisen kuvakirjan Auringonvärinen kissa. Koska olen suunnaton Kristiina Louhi -fani, niin pakkohan tämä kirja oli ostaa eikä hintakaan ollut kuin euron. Myös kirjan juoni vaikutti mielenkiintoiselta, joten siis miksipä ei.

Auringonvärinen kissa kertoo Tanusta, jonka lemmikkikissa Kultapallo on ollut kadoksissa jo kolme päivää. Tanu on lohduton, mutta onneksi isä on laittanut lehteen ilmoituksen kadonneesta lemmikistä ja ajatus Kultapallon löytymisestä ei enää tunnukaan niin mahdottomalta. Ja puhelin soikin ja Kultapallon tuntomerkkejä vastaava kissa on löytynyt. Vaan kissa ei olekaan suloinen pieni tyttökissa vaan surkean näköinen iso kollikissa. Kissa tuntuu tahtovan Tanun lemmikiksi, sillä joka paikassa minne perhe menee ilmoituksen perusteella, on vastassa sama kollikissa.

Tämä kirja on mielestäni hyvin koskettava. Pelkkä ajatuskin siitä, että omat kissani pääsisivät karkuun ja en tietäisi missä ne ovat tai mitä on tapahtunut, on sietämätön. Pystyn myös ymmärtämään lapsen surun ja ikävän lemmikkiä kohtaan, sillä minulla on siitä kokemusta lapsuusvuosiltani. Mielestäni Arjatsalo käsittelee asiaa hyvin ja aidosti ja Louhen kuvitus täydentään sanoja mainiosti. Kirja on lämminhenkinen kokonaisuus, jossa on myös jonkinlainen opetus: myös lapsi ansaitsee kuulla totuuden eikä hänelle saisi uskotella mitään vain siksi, että lapselle tulisi parempi mieli. Suru kasvattaa ja totuus helpottaa, vaikka aluksi tuntuisikin pahalta.

Kirjan lopussa kerrotaan, että tämä tarina on tosi. Ehkä juuri siksi se on niin aidon tuntuinen.

arvosanoittamaton

---

Meidän auringonvärinen kissa oli nimeltään Roope. Se ilmestyi surkeana kulkukissana kotipihaani ja oli tavattoman ihmisystävällinen, utelias ja rohkea. Roope kotiutui meille eikä kukaan tuntunut sitä kaipaavan. Kerran se katosi ja lopuksi löytyikin noin kilometrin päästä kotoa ylittämässä suojatietä S-marketin ja postin välissä. Roope tuotiin kotiin, mutta kollikissa jatkoi retkiään, sillä kulkuria oli mahdoton enää opettaa valjaille. Sitten Roope katosi toisen kerran ja äitini sai tietää, että eräs saman kadun asukki oli saattanut tehdä kissalle jotain. Mies oli ampunut Roopen vain siksi, että kissa vaani hänen lintulaudallaan ruokailevia lintuja. Ja se tuntui todella pahalta ja ei sitä voi koskaan unohtaa, mutta totuus helpotti: ainakin me tiedämme mitä tapahtui ja kissa saatiin haudatuksi eikä enää tarvinnut miettiä mitä tapahtui. Tämä kirja nostatti taas kaikki muistot mieleen, vaikka tapahtumasta on jo melkein kymmenen vuotta. Roope oli hieno kissa ja elää aina muistoissani. ♥