Uusintaluku: Häräntappoase

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase

8 h 22 min., Otavan äänikirja 2019

alkup. 1984

lukija: Paavo Kääriäinen

 

Anna-Leena Härkösen Häräntappoase on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani. Olen lukenut sen niin monta kertaa, että olen jo seonnut laskuissa. Viimeisimmästä lukukerrasta on kulunut jo 7 vuotta, mikä yllätti minut, sillä nuorempana luin teoksen vähintään joka toinen vuosi. Olen nähnyt kirjan pohjalta tehdyn minisarjankin niin monesti, että aluksi oli vähän vaikea tottua Paavo Kääriäisen ääneen kertoja-Alluna sarjassa Allun roolin upeasti näytelleen Santeri Kinnusen sijaan.

 

Häräntappoase kertoo peruskoulunsa päättävästä Allusta, joka on kaverinsa Taalan kanssa tehnyt mahtavia suunnitelmia kesäksi. Poikien on tarkoitus lähteä Tukholmaan viettämään railakasta kesää ja vähän töitäkin tekemään, mutta Allun äiti sotkee suunnitelmat lupaamalla etäisille sukulaisilleen, että Allu voi hyvin lähteä maalle heinätöihin auttamaan. Pian Allu löytääkin itsensä Torvenkylältä Lahja ja Svante Takkisen talosta ja pääsee pöyhiämään heiniä pellolle niin että henki on lähteä. Penseydestään huolimatta Allu alkaa viihtyä maalla, kun kohtaa Kertun.

 

Mielestäni on hämmästyttävää miten hyvin Härkösen jo 35 vuotta sitten julkaistu esikoisteos on säilyttänyt raikkautensa. Häräntappoase on riemastuttava teos, joka saa minut kerta toisensa jälkeen nauramaan ääneen. Pidän kirjan rikkaasta ja hauskasta kielestä sekä Härkösen muistakin teoksista tutuksi tulleesta nasevasta dialogista. Allu on hahmona jotenkin hykerryttävä, sillä hän on samalla kertaa paitsi ironinen mutta myös jotenkin pehmeän luonteinen. Allun tyyli ajatella liioitellen ja tahattoman hauskasti lisää hänen hauskuuttaan. Tällä lukukerralla kuitenkin kiinnitin ensimmäistä kertaa oikein todella huomiota siihen, miten armottomasti Allu välillä ajattelee kanssaihmisistään ja etenkin heidän ulkonäöstään. Se tuntui kaikesta lukukokemuksen tuottamasta nostalgisuudesta huolimatta vähän ikävältä, mutta onneksi Allu ei kuitenkaan yleensä ole kenellekään suoranaisen ilkeä - vähän vittumainen kyllä välillä kuitenkin.

 

♠♠♠♠♠

K15: Vahinkoja

Jyri Paretskoi: K15 - Vahinkoja

80 s., Otava 2019

 

Viime vuonna Jyri Paretskoin uuteen sarjaan K15 ilmestyi kaksi osaa ja nyt jo kolmas osa on julkaistu. Olihan tämäkin ihan kiva lukea, mutta kyllä minä jo enemmänkin odotan, että Shell's Angles saisi jatkoa. Sitä odotellessa K15 on hyvää välilukemista.

 

K15: Vahinkoja jatkuu lähestulkoon siitä mihin edellinen osa Salaisuuksia päättyi. Ronin jännityksellä odottama syntymäpäivä on koittanut ja hänen ystävänsä Sara ja Niko järjestelevät hänelle pieniä yllätysjuhlia. Suurin yllätys tulee kuitenkin Ronin itsensä suunnalta, sillä hänelläkin on omat suunnitelmansa syntymäpäivänsä osalta.

 

Tämäkin kirja on edeltäjiensä tavoin hauska ja täynnä kommelluksia. Uutta kulmaa teokseen tulee Saran ja Nikon välillä orastavasta ihastumisesta ja rakastumisesta. Sinänsä tarina on kevyt eikä oikein kauheasti herättänyt mitään ajatuksia. Näin aikuisena lukijana tämä oli minulle lähinnä ajatusten nollaamista, mutta todennäköisesti nuorempi lukija saa tästä enemmän irti. Itse huomasin vain kaipaavani koko ajan entistä enemmän Shell's Anglesien laajempia juonikuvioita ja muita ulottuvuuksia.

 

Tätä teosta lukiessani tajusin, että Paretskoi näyttää tekevän tämän sarjan osalta saman kuin Shell's Anglesienkin: hän vaihtaa keskushenkilöä niin, että eri osissa aina joku kaveriporukasta on kaiken keskiössä. Tässä kirjassa on Saran vuoro. Se mahdollistaa sen, että lukiessaan jokaisen osan, saa hahmoihin kuin huomaamatta uusia kulmia.

K15 & K15: Salaisuuksia

Jyri Paretskoi: K15

80 s., Otava 2018

***

Jyri Paretskoi: K15 - Salaisuuksia

94 s., Otava 2018

 

Aivan mahtavien Shell's Angles -kirjojen kirjoittajalta Jyri Paretskoilta alkoi tänä vuonna ilmestyä uusi sarja K15. Uutta sarjaa kuvataan Skamin henkiseksi, ja vaikka en sarjaa ole katsonutkaan, niin osasin jo aavistaa millaisia nämä kirjat olisivat. Ne ovat suorapuheisia ja humoristisia ja niiden keskeisimpiä teemoja on ystävyys.

 

Roni on 14-vuotias poika, jolle äiti on luvannut paljastaa hänen isänsä nimen Ronin täytettyä 15 vuotta. Siihen saakka äiti kuitenkin vaikenee kuin muuri. Roni on suorapuheinen hahmo ja hänestä huomaa heti, että hänelle on jotain autismiin liittyviä oireita, kuten vaikeuksia hahmottaa sanattomia sosiaalisia viestejä. Kun koulussa Roni suoraan kertoo pitävänsä runkkaamisesta ja tilanteesta kuvattu video leviää netissä, on kiusaamisaalto valmis. Ronilla on rinnallaan kuitenkin paras kaverinsa Niko sekä yllättäen myös luokan uusi tyttö Sara, joka alkaa kaveerata poikien kanssa.

 

Teos K15: Salaisuuksia jatkuu lähes tismalleen siitä mihin edellinen osa loppui. Aikajänne teoksien välillä on lyhyt, vain pari viikkoa. On koittanut kesäloma ja Ronin syntymäpäivä on ihan kohta. Roni odottaa jännityksellä päivää, jolloin saisi vastauksia moniin kysymyksiin. Sitä ennen kuitenkin hän yrittää auttaa Nikoa tekemään vaikutuksen Saraan ja tekee itse katoamistempun, kun äiti ei näytäkään pitävän lupaustaan.

 

Näissä sarjan kahdessa ensimmäisessä kirjassa on todellakin mukana huumoria, joka on tuttua jo Paretskoin aiemmista nuortenkirjoista. Hän osaa kuitenkin samalla käsitellä myös vaikeampiakin aiheita, mikä sekin on tuttua jo Paretskoin aiemmista nuortenkirjoista. Hänellä on taito kirjoittaa nuorten maailmasta aidon ja elävän tuntuisesti. Pidin näistä kirjoista ja mielestäni tällaisille kirjoille on tilaustakin, sillä näitä on helppo tarjota vähemmän lukevilla yläkoululaisille: kirjan paksuus ei nouse kynnyskysymykseksi, tarinat ovat mukaansatempaavia ja kuvaavat hyvin nuorten maailmaa.

Karhukirjeitä kesäleiriltä

Jukka Parkkinen: Karhukirjeitä kesäleiriltä

94 s., WSOY 2004

kansi: Mika Tuominen

 

Kyselin pari viikkoa sitten kirjabloggaajilta vinkkejä hyvistä lyhyistä tarinoista, joita voisin lukea alakouluikäisille pitämässäni kirjastokerhossa. Kriteerinä oli, että tekstin pitäisi olla hauskaa, sillä aiheena oli vitsit ja huumori. Minulle vinkattiin mm. Parkkisen Karhukirjeitä, joihin en ollut ennemmin tutustunutkaan. Kun valikoin sopivia tarinoita kerhoon, tiesin heti lukevani kirjan vielä kokonaan ja oikein ajatuksen kanssa. Karhukirjeistä välittyi heti tekstin monitasoisuutta, huumoria ja hyviä juonikuvioita.

 

On kesä ja Otso viettää kesäänsä Amalia-tädin hoivissa omien vanhempiensa huidellessa ties missä. Tädin mukana Otso pääsee VPK:n kesäleirille, jossa harjoitellaan katastrofeihin valmistautumista ja tietysti paloturvallisuusasioita. Kirjeensä Otso osoittaa ystävälleen Karvoselle, joka on jäänyt kaupunkiin. Kommelluksilta leirillä ei todellakaan vältytä, sillä vapaapalokuntalaisille sangen epätyypillinen lausahdus "antaa palaa" näyttäisi toteutuvan hyvin kirjaimellisesti. Muutenkin erilaisten taitojen harjoittelu on vähän niin ja näin, sillä Amalia-täti on oikea sähläri eikä suunniteltu ohjelma onnistu yleensä läheskään niin kuin piti.

 

Karhukirjeissä on monitasoista huumoria, joka huvittaa sekä lapsilukijaa että aikuistakin. Parkkinen käyttää sanoja taitavasti ja niistä välittyy aikuisille paljon sellaista, mitä lapset eivät välttämättä huomaa. Nokkelasta sanankäytöstä kertoo jo sarjan nimi Karhukirjeitä. Tämän kirjan perusteella sanoisin, että nämä ovat mitä oivallisinta luettavaa lasten ja aikuisten yhteisiin satuhetkiin, sillä Karhukirjeiden äärellä viihtyy kaikki. Meillä ainakin oli kerhossa hauskaa lukemieni tarinoiden  parissa! Voisin jossain vaiheessa lukea vaikka lisääkin näitä ihan omaksi ilokseni.

 

♠♠♠♠♠

Villi viikko

Tuula Kallioniemi: Villi viikko

92 s., Otava 2017

 

Koostin tällä viikolla töissä kirjavinkkilistaa nuorille ja päätin kollegan heitosta innostuneena laittaa yhden osion otsikoksi "lyhyet kirjat", joita yläastelaiset aina säännöllisin väliajoin kaipaavat. Pyysin apua kanssabloggaajilta, sillä halusin varmistua laittavani listalle oikeasti hyviä lyhyitä kirjoja. Yksi vinkki oli tämä Tuula Kallioniemen teos Villi viikko, jonka päätin itsekin lukea.

 

Villi viikko kertoo seiskaluokkalaisesta Viltsusta, joka lähetetään kesälomallaan viikoksi mummolaan auttelemaan. Mummola on oikein kunnon landella eikä Viltsu ole asiasta innoissaan. Samaan kohteeseen saapuu myös Viltsun mielestä ärsyttävän näsäviisas Pinja sekä oikein kunnon maalaisjuntilta vaikuttava Kassu. Perillä käy ilmi, että mummo lähtee viikoksi matkoille ja jättää nuoret huolehtimaan omin päin kanoista, vuohen lypsämisestä ja muusta huushollaamisesta. Kun kyseessä sattuu olemaan alkeellinen mökki ilman sisävessaa ja juoksevaa vettä tai edes sähköhellaa, on viikosta kehkeytymässä vähintäänkin mielenkiintoinen kaikkiin mukavuuksiin tottuneille nuorille. Lisäjännitystä viikkoon tuo lähistöllä liikuskeleva outo hiippari.

 

Villi viikko on nopsaan tahtiin etenevä ja helppolukuinen kirja, jossa keskitytään juonen kannalta oleellisiin asioihin ja jätetään muut asiat sivuun. Tapahtumissa on helppo pysyä mukana ja hahmotkin ovat ihan mukavia, joten heidän seurassaan viihtyy helposti tämän lyhyen kirjan verran. Kallioniemi kuvaa mielestäni hyvin nuorten keskinäistä kanssakäymistä ja suhtautumista maailmaan sekä kirjoittaa sutjakkaa tekstiä, jonka dialogit tuntuvat nuorten suuhun sopivilta. Kaiken kaikkiaan siis onnistunut kirja, jossa lyhyessäkin ajassa ehtii tapahtumaan vaikka mitä!

Miia Martikaisen kärsimysviikko

Nelli Hietala: Miia Martikaisen kärsimysviikko

161 s., Karisto 2016

kansi: Kati Rapia 

Nelli Hietalan teos Miia Martikaisen kärsimysviikko vaikutti nimestään huolimatta sen verran hyväntuuliselta kirjauutuudelta, että päätin lukea sen.  Teos osoittautuikin kommellusten sävyttämäksi tarinaksi, josta löytyy ytimekästä dialogia ja hyvää huumoria.

Miia on 17-vuotias lukiolainen, joka joutuu viettämään kesälomaansa mökillä äitiensä kanssa. Mökillä on tylsää, sosiaalinen elämä kärsii ja hyttyset hyökkii kimppuun - kaikki on siis sanalla sanoen ankeaa, kunnes puhkeaa myrsky, joka kuljettaa rantaan veneen ja veneessä miehen ja tämän Miiaa hieman vanhemman pojan.

Tylsä mökkiloma saa siis odottamattoman käänteen, joka piristää Miian elämää kummasti. Ympäristöään sangen terävästi tarkkaileva nuori nainen huomaa pian, että hänen ennakkoluuloistaan huolimatta veneen mukana saapunut Taneli on melko puoleensavetävä tyyppi. Kun kaksikko joutuu lähtemään kaupunkiin hakemaan bensaa Tanelin ja tämän isän veneeseen, on luvassa pari hulvatonta kesäpäivää, jotka saavat Miian pohtimaan asioita uudelleen ja luottamaan siihen, että aika näyttää mitä tuleman pitää eikä turhia kannata stressata.

Takakansi taisi luvata, että tämä on oikea feelgood-romaani. Sitä tämä kyllä oli! Tästä teoksesta välittyy nuoruus ja into ja kaikkivoipaisuus, ja kesämiljööseen istutettuna kombo on hyvin toimiva. Kesä ja nuoruus tuntuvat aina kuuluvan saumattomasti yhteen, ja niin on tässäkin teoksessa asian laita. Pidin myös teoksen henkilöhahmoista, sillä Miia on mukavan pirtsakka tapaus eivätkä muutkaan hahmot ankeilta tunnu. Tämän teoksen perusteella kuvittelisin, että Nelli Hietalasta tulemme vielä kuulemaan, sillä hän kyllä osaa kirjoittaa viihdyttävästi ja sujuvasti.

♠♠♠♠

DIMIMY - Kaipaan

Estelle Maskame: DIMIMY - Kaipaan

375 s., Gummerus 2016

alkup. Did I Mention I Miss You?, 2016

suom. Sirpa Parviainen

 

Vaikka Estelle Maskamen kirjoittaman trilogian toinen osa DIMINY - Tarvitsen ei lunastanutkaan täysin odotuksiani ja olin jopa hieman pettynyt, odotin mielenkiinnolla päätösosaa DIMIMY - Kaipaan. Valitettavasti tämäkin teos tuntui jotenkin lattealta verrattuna trilogian avausosaan, joka antoi odottaa paljon. Ei tämäkään huono teos ole, mutta mielestäni Maskame ei ole pystynyt pitämään yllä samaa tasoa kuin ensimmäisessä osassa.

 

On jälleen kulunut noin vuosi siitä, kun Eden Munro näki Tyler Brucen. Avioliiton kautta sisarpuoliksi päätyneet nuoret olivat viettäneet ikimuistoisen kesän New Yorkissa, ja kun heidän salasuhteensa paljastui heidän ystävilleen, he päättivät kertoa itse asiasta perheelleen. Vastaanotto ei ollut kaikilta osin lämmin ja Tyler lähti yllättäen omille teilleen jättäen Edenin selviytymään yksin heihin kohdistuneiden negatiivisten kommenttien keskelle. Eden jaksoi pitää yllä toivoa, että Tyler ottaisi yhteyttä ja selittäisi, mutta kun kuukaudet vierivät, hän päätti luovuttaa ja keskittyä opintoihinsa Chicagon yliopistossa. Kesälomalla Santa Monicaan palannut Eden ei kuitenkaan ole ainoa, joka on tullut takaisin - myös Tyler on palannut.

 

DIMIMY kuvaa melko pitkälti paitsi Edenin ja Tylerin myös koko heidän perheensä yhteisiä välienselvittelyjä. Edenin ei ole helppo antaa Tylerille anteeksi sitä, että tämä lähti eikä edes ilmoittanut minne. Edenin isän taas ei ole helppo antaa anteeksi sen paremmin Edenille kuin Tylerillekaan sitä, että nämä menivät rakastumaan toisiinsa. Myöskään Tylerin veli Jamie ei suhtaudu tilanteeseen sopuisasti. Koko perhe on täysin sekaisin, eikä Tyler tunnu käsittävän millaisen myrskyn hän jätti taakseen lähtiessään.

 

Mielestäni DIMIMY ei ollut läheskään yhtä kiinnostava juonikuvioiltaan kuin etenkään ensimmäinen osa. Maskame onnistuu välittämään sinänsä hyvin perheriitojen turhauttavuuden, mutta jotenkin tuntui typerältä lukea kaikista uusista mutkista matkassa, kun kuitenkin koko ajan oli jotenkin ilmeistä, että kaikki asiat tulevat selviämään. Erityisesti Edenin ja Tylerin suhteen oli paikoin jopa pitkäveteistä lukea miten asiat eivät osa sujuakseen, kun kuitenkin koko ajan aavisteli, että kyllä se sopu vielä löytyy. Minua häiritsi myös Tylerin naiivius, sillä tyyppi tuntui vain odottaneen, että Eden odottaisi häntä vuoden ihan rennosti ja kaikki olisi ennallaan.

 

Jos minua häiritsi juonikuvioiden junnaavuus ja joidenkin hahmojen käytös, häiritsi minua myös  tekstissä vilisevät ylisanat. Kaikki on niin täydellistä koko ajan: täydelliset hampaat, täydellinen kroppa, täydellinen hymy (joka paljastaa täydelliset hampaat, tietenkin). En voi olla ihmettelemättä miten Maskame on jämähtänyt toistelemaan samantyyppisiä kuvauksia läpi kirjan, kun aikaisemmin hän on mielestäni kirjoittanut värikkäämmin.

 

Kokonaisuutena DIMIMY - Kaipaan oli ihan sujuvahko kirja, mutta kyllä tästä puuttui sitä kipinöintiä ja jännitystä, jota aikaisemmissa osissa on ollut. Olen kyllä tyytyväinen, että Edenin ja Tylerin tarina "päättyy" tähän, sillä välillä tuntui, että Maskamella ei enää ole hirveästi annettavaa heidän tarinalleen. Vaan kun trilogiaa ajattelee kokonaisuutena, niin kyllähän tämä oli selkeästi kahden nuoren kasvutarina, jossa heistä tuli aikuismaisia ja vastuullisia, joten sinänsä sama punainen lanka jatkuu kautta linjan.

 

♠♠♠½

DIMINY - Tarvitsen

Estelle Maskame: DIMINY - Tarvitsen

384 s., Gummerus 2016

alkup. Did I Mention I Need You?, 2015

suom. Sirpa Parviainen

 

Kun helmikuussa luin Estelle Maskamen esikoisteoksen DIMILY - Rakastan, sen jatko-osa pääsi heti eniten odottamieni kevään uutuuskirjojen joukkoon. Täytyy myöntää, että odotukseni tätä seuraavaa osaa kohtaan olivat tosi korkealla. Tästä syystä minä kyllä hieman petyin, sillä mielestäni tämä jatko-osa ei yltänyt ensimmäisen osan tasolle kiinnostavuudessa tai juonenkuljetuksessa.

 

On kulunut vuosi siitä, kun kalifornialaistunut Eden Munro hyvästeli New Yorkiin vuodeksi lähtevän Tyler Brucen. Vuosi on ollut pitkä aika selvitellä mitä Eden oikeastaan tuntee velipuoltaan kohtaan. Kun Tyler kutsuu Edenin kesällä kuudeksi viikoksi New Yorkiin, Eden ei epäile suostua - ei, vaikka poikaystävä ei suhtaudu viikkokausien eroon kovin myönteisesti. Vaikka Eden seurustelee ja Tylerkin on muuttunut vuoden aikana paljon, on varsin pian molemmille selvää, että mikään ei ole muuttunut heidän välillään. Niin Eden kuin Tylerkin joutuvat pohtimaan voisiko heidän jutullaan koskaan olla tulevaisuutta, sillä epäilemättä sen julkitulo saisi aikaan kohun huolimatta siitä, että heistä sisarpuolia tekee vain Tylerin äidin ja Edenin isän välinen vihkisopimus.

 

New York on Edenin haaveiden kaupunki, jonne hän todella on odottanut pääsevänsä. Kaupunki onkin keskeinen osa kirjaa, sillä sen eri paikkoja metroasemista kahviloihin mainitaan useasti ja luodaan samalla ikäänkuin kaupungin karttaa, jotta lukijakin tietäisi missä päin ja kuin lähellä Tylerin asuntoa mikäkin paikka on. Miljöön kuvausta ei mielestäni kuitenkaan ole liikaa, vaan juuri sopivasti antamaan puitteet tarinalle ja välittämään Edenin ihastusta kaupunkia kohtaan. Tässä asiassa Maskame onnistuukin mielestäni yhtä hyvin kuin trilogian avausosassa.

 

Juoni sen sijaan ei mielestäni ole tässä teoksessa niin vetävä kuin ensimmäisessä osassa. Toki Edenin ja Tylerin välinen kipinöinti tuo mukavaa värähtelyä tarinaan ja heidän suhteensa onkin tarinan keskeinen juttu, mutta mielestäni jotenkin juoni oli tässä teoksessa pitkän aikaa aika pysähtynyt. Ensimmäisessä osassahan päästiin seuraamaan heidän suhteensa kehitystä pala palalta, nyt vain seurataan pitkään miten mukavaa heillä toistensa seurassa on. Kunnolla alkaa tapahtua oikeastaan vasta sitten, kun kaupunkiin pelmahtaa Santa Monicasta kalifornialaiskolmikko, jonka yhden jäsenen näkemisestä ei ilahdu Eden sen enempää kuin Tylerkaan. Silloin alkaa kuohua eikä se kuohunta lopu ennen kuin kirjakaan loppuu. Teoksen loppupuoli sisältääkin melkoisesti epätietoisuutta, itkua, rohkeutta, helpotusta ja ehkä turtumustakin.

 

Kokonaisuutena DIMINY - Tarvitsen oli myös ihan kiva lukukokemus, vaikka minun odotukseni eivät oikein täyttyneetkään. Toivottavasti trilogian kolmas osa olisi sitten hieman kiinnostavampi ja vetävämpi, sillä aion edelleen lukea sen, vaikka tähän osaan hieman petyinkin. Täytyyhän minun saada selville miten Edenille ja Tylerille käy!

 

♠♠♠♠

Neropatin päiväkirja 4 - Kovan onnen kesä

Jeff Kinney: Neropatin päiväkirja 4 - Kovan onnen kesä

218 s., WSOY 2012

alkup. Diary of a Wimpy Kid: Dog Days, 2009

suom. Sakari Hyrkkö

 

Neropatin päiväkirjojen lukeminen on ollut muutaman kuukauden tauolla, mutta nyt tuntui sopivalta jatkaa sarjan lukemista. Tällä kertaa vuorossa oli neljäs osa, joka on nimeltään Kovan onnen kesä.

 

Greg Heffleyn mielestä täydellinen loma muodostuu yövalvomisista ja päivällä nukkumisesta, konsolipelien pelaamisesta ja sisätiloihin linnoittautumisesta. Valitettavasti hänen vanhempansa ovat eri mieltä asiasta ja äiti haluaakin perheen viettävän niin yhteistä aikaa ulkoilmassa kuin poikien viettävän kahdenkeskistä isä-poika -aikaa. Näyttää siltä, että Gregin kesästä muodostuu todellinen kovan onnen kesä.

 

Aikaisemmissa osissa tilannekomiikka ja tukalat tilanteet ovat yleensä napanneet minut heti mukaansa ja saaneet minut hykertelemään naurusta. Tällä kertaa minusta kuitenkin tuntui, että tarina lähti etenemään jokseenkin hitaasti, mutta kun se sitten lopulta tapahtui, oli naurunpyrskähdykset taattuja. Gregin kesän seuraamisesta muodostuikin ihan hauska lukukokemus! Ehkä hieman kuitenkin toivoisin, että Greg jo hieman kypsyisi, mutta toisaalta sarja perustuu kyllä nimen omaan Gregin hieman lapsekkaalle "kaikkivoipaisuudelle" ja hänen kuvitellulle erinomaisuudelleen sekä ironialleen, joten kovin radikaali muutos Gregissä muuttaisi myös sarjaa.

 

Uskoisin, että tämä kertomus Gregin kesäsuunnitelmista ja niihin puuttuvista vanhemmista on sellainen, johon nuoren lukijan on helppo samaistua. Tässäkin teoksessa tulee siis esiin aikaisemmista osista tuttu tietynlainen "nuoren itsekkyys", joka Gregistä huokuu. Myös vanhempien "tollous", jota teoksessa kuvataan humoristisesti muttei lainkaan ilkeästi, on varmasti monelle teinille samaistuttava aihe.

 

♠♠♠½

DIMILY - Rakastan

Estelle Maskame: DIMILY - Rakastan

409 s., Gummerus 2016

alkup. Did I Mention I Love You?, 2015

suom. Sirpa Parviainen

 

Tammikuussa kuulin uudesta nuortenkirjatrilogiasta, joka on saavuttanut suurta menestystä maailmalla. Estelle Maskame aloitti trilogian kirjoittamisen 13-vuotiaana julkaisten tarinaa pala palalta netissä. Tarina saavutti nopeasti suosiota ja niin Maskame solmi kustannussopimuksen ja alkuperäistekstit poistettiin netistä. Kirjojaan varten Maskame on kirjoittanut tarinaa uudelleen.

 

Kuultuani tästä trilogiasta ajattelin aluksi, että ihan kiva, mutta ei varmaan minun juttuni. Päädyin kuitenkin nappaamaan avausosan lainalle ajatuksella "kokeilen tätä ekaa osaa", mutta en vieläkään uskonut tämän olevan minun juttuni. Kuitenkin melko nopeasti lukemisen aloitettuani tajusin, että nyt minulla on käsissä todella koukuttava nuortenkirja ja odotankin jo huhtikuuta, jolloin seuraava osa ilmestyy. Maskame yllätti minut täysin!

 

Teos kertoo 16-vuotiaasta Eden Munrosta, jonka vanhemmat ovat eronneet tytön ollessa 13-vuotias. Isä jätti vaimonsa ja tyttärensä Portlandiin ja lähti rakentamaan uutta elämää pitämättä lainkaan yhteyttä Edeniin. Yllättäen isä kutsuu Edenin viettämään kesää Santa Monicaan, jotta tämä voisi tutustua myös äitipuoleensa ja kolmeen velipuoleensa. Ajatus kesästä vihaamansa isän luona ei erityisemmin houkuttele Edeniä, mutta suostuttuaan tuumaan Eden huomaa, että tämä kesä todella muuttaa hänen elämänsä. Syynä on hänen vanhempi velipuolensa (avioliiton kautta) Tyler Bruce, joka on melkoinen öykkäri. Eden ei voi sietää Tyleriä ja tunne on molemminpuolinen. Yllättäen Eden huomaa ihastuneensa velipuoleensa, jonka kovan kuoren alla on myös herkempi puoli. Edenin täytyy todella hallita tunteensa paitsi "sukulaisuussuhteen" myös Tylerin tyttöystävän ja yleisen moraalikäsityksen vuoksi.

 

Mistähän minä nyt aloittaisin tämän positiivisten kommenttien tykityksen? Ensinnäkin mielestäni Maskamen teksti on todella hyvää (kiitos myös suomentajalle) ja sikälimikäli juoni noudattelee aiempia netissä julkaistuja tekstejä, niin hänellä on kyllä ollut jo 13-vuotiaana todella hyvä mielikuvitus. Itse hieman epäilin aluksi, että tämä on varmaan joku vähän kliseinen teiniräpellys, mutta olin väärässä, sillä teos on kyllä mielestäni laadukas ja onnistuu naulitsemaan myös aikuisen lukijan paikoilleen. Tietysti Tylerin hahmo on melko perinteisellä pahan pojan imagolla varustettu ja Edenin ihastuminen aluksi inhoamaansa tyyppiin myös melko nähty juttu, mutta uutta maustetta tuo velipuoli-sisarpuoli -asetelma. Opin itsekin pitämään Tylerista, mutta ennen kaikkea pidin lujasta ja päättäväisestä Edenistä, joka tuntuu kykenevän sopeutumaan melkein mihin tahansa. Eden on ihan yksinkertaisesti mukava likka.

 

Vaikka Maskame ei mielestäni juurikaan keskity kalifornialaisen miljöön kuvailemiseen vaan enemmänkin ihmissuhteisiin, niin mielestäni miljöö välittyy lukijalle hyvin. Minulle miljööstä tulee mieleen sekoitus hohdokkuutta ja uutuudenviehätystä, mutta myös kodikkuutta. Kodikkuuden tunne syntyy varmasti myös siitä miten yllättävän sopeutuvaisesti Eden solahtaa uuteen kotiinsa ja uuteen kaupunkiin. Itse alunperin epäilin myös hieman vierastavani rikkaiden kalifornialaisnuorten maailmaa, mutta viihdyinkin yllättävän hyvin, mikä varmasti johtuu myös Edenin "tavallisuudesta".

 

Kaikille varmaan kävi nyt selväksi, että pidin tästä kirjasta. Olen todella vakuuttunut tästä avausosasta ja iloinen siitä, että päätin päihittää ennakkoluuloni. Uskon kyllä, että tästä trilogiasta tulee hitti myös Suomessa, sillä kaikki ainekset siihen on olemassa: teoksessa on nuoruuden eloisuutta, kokeilunhalua ja ihastumista ja ne aiheet kiinnostavat yleensä nuoria. Ainut negatiivinen kommentti minulta tulee teoksen loppupuolelta, sillä silloin yhtäkkiä paljon tapahtumia vyöryi yli, myös Portlandin päässä kuohui ja kaikesta tunnemyrskystä huolimatta tunnelmasta tuli vähän turhan seesteinen. Onneksi ihan lopussa saatiin vinkki siitä, että pinnan alla kytee edelleen!

 

♠♠♠♠½

Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset

121 s., Tammi 2008, 6.p.

1.p. 2001

kuvitus: Markus Majaluoma

 

Luettuani pari Karjalaan sijoittuvaa, sota-aikaa kuvaavaa tai sivuavaa ja mullistavia asioita käsittelevää teosta, tunsin kaipaavani maisemanvaihdosta. Sitä minulle tarjosi Heinähattu, Vilttitossu ja Rubesin veljekset, joka todellakin viihdytti minua ja sai minut nauramaan.

 

Kattilakosken perhe on vuokrannut huvilan, jonne he lähtevät viettämään kesää. Vahinko vain, että huvila paljastuu pieneksi tuvaksi eikä vastaa lainkaan Hannan toiveita. Mökille kuitenkin jäädään jo ihan perheen pojan takia, sillä lapsi osoittaa liiallista kiinnostusta sanomalehtien lukemiseen ja kaipaa näin ollen uusia virikkeitä. Hannankin loma saa mullistavan käänteen, kun naapuriin asettuu Rubesin taiteilijaveljekset Kustaa ja Aatami. Heinähatun ja Vilttitossun mielestä näissä taiteilijoissa tosin on jotain perin kummallista ja omituisen tuttua. Samaan aikaan Isonapa ja Rillirousku nauttivat -tai ainakin yrittävät nauttia - kesälomastaan ja välttyä kaikenlaisilta selkkauksilta. Sen pitäisi olla helppoa, kun Kattilakosken lapsia ei ole lähimaillakaan - vai onko?

 

Olen jo aikaisemmin täällä blogissakin todennut, että lapsena Heinähatut ja Vilttitossut tuntuivat jotenkin työläiltä ja sitä myöten tylsiltä kirjoilta, vaikka luinkin jo ihan sujuvasti. Nykyään Heinähatut ja Vilttitossut herättävät minussa suurta hilpeyttä ja en voi kuin ihmetellä mikä näissä silloin mukulana oikein tökki. Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset oli minulle uusi tuttavuus, joten en aluksi yhtään osannut aavistaa miksi Rubensin veljet olivat niin tutun oloisia. Olisihan se kannestakin pitänyt jo hoksata!

 

Minulla oli ihan suunnattoman hauskaa lukiessani Rubensin veljesten epätoivoisesta pyristelystä Hanna Kattilakosken takiaisenotteessa. Hauskaa oli paitsi Kustaan ja Aatamin koominen pukeutusmityyli myös se todella huono tuuri, joka heidän kohdalleen osui heidän joutuessaan juuri Kattilakoskien mökkinaapureiksi. Erityisen koominen hahmo oli mielestäni valonarka Aatami, joka rullautui lakanaan. Katsokaa nyt tuota kansikuvaa oikein tarkkaan, jo on erikoisen ja hauskan näköistä porukkaa! Suosittelen kyllä todellakin tätä kirjaa, oli tämä niin hauska.

 

♠♠♠♠♠

Kummajaisten kylän kuuma kesä

Mervi Heikkilä & Jussi Matilainen: Kummajaisten kylän kuuma kesä

kuvitus: Miranda Koskinen

134 s., Haamu 2015

a-kappale kustantajalta

 

Kun vuosi sitten huhtikuussa luin Mervi Heikkilän ja Jussi Matilaisen teoksen Kummajaisten kylä, en aavistanut lainkaan, että siitä kehkeytyisi sarja. Hyvät ainekset olivat kuitenkin olemassa, joten minun ei kai olisi pitänyt yllättyä. Vastikään ilmestyi Kummakylä -nimeä kantavaan sarjaan toinen osa, Kummajaisten kylän kuuma kesä.

 

Kummajaisten kylän luettuani olin todella innoissani ja annoin teokselle omalla mutuhuttuasteikollani täydet viisi pistettä, sillä mielestäni teoksessa oli onnistuttu monin tavoin: kieli, miljöö, tapahtumat/juoni ja hahmot olivat onnistuneita. Tästä syystä olen todella ällistynyt siitä, että Kummajaisten kylän kuuma kesä jäi melkoisen hajanaiseksi kokonaisuudeksi, joka ei minua onnistunut viehättämään siinä määrin missä sarjan avausosa onnistui.

 

Kummajaisten kylän kuuma kesä kuvaa nimensä mukaisesti hyvin kuuman kesän tapahtumia Korpikylässä, kylässä joka on sinänsä ihan tavallinen, mutta jossa kansanperinne elää vahvana. Päähenkilöinä nähdään edellisestä osasta tutut lapset/nuoret, jotka olivat kyllä jääneet hyvin mieleen. Ystävysten kesästä ei tosiaankaan kehkeydy tavallista, sillä näyttää siltä, että uusi opettaja viihtyy epätavallisen hyvin Susi-Herkon aavemökillä, noitien kätyreinä tunnetut käärmeet luikertelevat pitkin pihoja ja metsän haltioillakin näyttäisi olevan sanansa sanottavana. Jännittävien tapahtumien rinnalla eletään normaalia arkea, kuten uidaan, ostetaan jäätelöä ja hengaillaan kavereiden kanssa.

 

Kuten edellä totesin, Kummajaisten kylän kuuma kesä ei minua viehättänyt eikä vakuuttanut siinä määrin missä sarjan avausosa. Teoksen hahmot ja kieli ansaitsevat kyllä samanlaista kiitosta kuin Kummajaisten kyläkin, mutta juonenpunonnaltaan ja jännittävyydeltään tämä jää mielestäni kauas taakse. Ihan ensimmäisenä ongelmana näen sen, että juoni on jotenkin ihan liian löysä eikä se onnistu pitämään jännittynyttä fiilistä yllä samalla tavoin kuin edellinen osa. Juoni tuntuu ajelehtivan kuin ylikuuman kesäpäivän laiskat tunnit, vailla mitään selkeää päämäärää. Ainoastaan yhdessä kohtaa jännitys pääsee tiivistymään kunnolla, mutta muuten kaikki ne "kummalliset", yliluonnolliset ja jännittävät mausteet, joista pidin edellisessä osassa, ovat joko jääneet hyvin kevyiksi tai kokonaan pois.

 

Odotukseni eivät siis täyttyneet, mutta ihmekös tuo, sillä Kummajaisten kylä asetti riman hyvin korkealle minun silmissäni. Tässä teoksessa olisi ollut ainesta samanlaiseksi jännityspaketiksi kuin edeltäjänsä, mutta kun juoni todellakin ajelehtii liikaa, niin ei siitä sellaista voi muodostua. Jahka teos saa jatkoa, toivon, että jännityselementtejä lisätään ja juonenkulkua tiivistetään, niin että mielenkiintokin pysyy vielä terävämmin hereillä.

 

♠♠♠

Nostalgiset nuortenkirjat: Laura, kultatukka

Tuija Lehtinen: Laura, kultatukka

187 s., Otava 1997

kannen maalaus: Vincent Backum

Olen jo pitkään halunnut palata Tuija Lehtisen ihanan Laura-sarjan pariin, ja nyt sitten haasteeni tiimoilta sen vihdoin tein. Muistan löytäneeni Laurat ensimmäistä kertaa ollessani neljännellä luokalla, jolloin sarja nappasi minut täysin otteeseensa ja tartuin aina innolla entuudesta tuntemattomaan sarjan osaan. Sarjaa on parjattu ainakin Demin nettikeskusteluissa ja kieltämättä allekirjoitan joitakin esille nousseita seikkoja, mutta se ei silti himmennä sitä tosiasiaa, että Laura-sarja on mielestäni toimiva kokonaisuus. Laura, kultatukka on sarjan ensimmäinen osa.

Laura on 13-vuotias tunnollisenkunnollinen teinityttö, aina kiltti, jalomielinen ja kärsivällinen. Kuulostaa kieltämättä aika ärsyttävältä typykältä, mutta minä en ole jostain syystä koskaan kirjoja lukiessani Lauran hahmosta ärsyyntynyt, toisin kuin tv-sarjaa katsoessani. Lauran perheeseen kuuluu kolme veljeä ja vanhemmat. Kaveripiiri ei ole järin laaja, mutta naapurissa asuu paras kaveri Jenna.

Sarja kuvaa pääosin kesälomaa seiska- ja kasiluokkien välillä. Tuolloin Laura käy ensimmäisillä treffeillään, hengailee Jennan kanssa, murehtii Sakke-veljeään ja ilmapiiriä kotona, ja toimii aina niin kuin on oikein, vaikka se ajaisi hänet hankaluuksiin. On muuten mainitsemisen arvoista, että tämä teos on kestänyt aikaa todella hyvin. (Nuorten) maailma on muuttunut melkoisesti 17 vuodessa, mutta silti teos on edelleen toimiva ja pääosin uskottava nuortenkirja.

Niin, pääosin uskottava. Nykyään ehkä näin kiltti hahmo ei ole nuorten mieleen, sillä kirjoilta saatetaan kaivata enemmän vauhdikkuutta ja sitä myöten myös vetävyyttä. Onhan tässäkin särmää, kun jengit pitää valtaa ja laittaa porukan väistymään tieltään. Mutta nimenomaan nämä jengit ovat epäuskottavia, kun kukaan ei muka tee asialle mitään ja tyrannia jatkuu. Samoin jotkut sanavalinnat ovat lapsekkaita, mikä hieman ehkä syö tehoa, jos ajatellaan kohderyhmää eli teini-ikäisiä.

Mutta muuten kyllä ehdottomasti Laura säilyttää arvonsa silmissäni. Ei tämä nyt enää ihan niin tenhoavalta tuntunut kuin yli 10 vuotta sitten, mutta siitä huolimatta viihdyin kirjan parissa. Aluksi tarina tuntui käynnistyvän vähän hitaanpuoleisesti, mutta pian huomasin lukevani aina vain uuden ja uuden kappaleen, vaikka minun olisi pitänyt olla tekemässä jo jotain ihan muuta. Ja vaikka joitakin sanavalintoja moitin lapsekkaiksi, niin on tämä kirja muuten sujuva ja huumoria tästä löytyy, niin että kyllä välillä sai hihitelläkin.

♠♠♠½

Viivi ja pitkä kuuma kesä

Tittamari Marttinen: Viivi ja pitkä kuuma kesä

230 s., Tammi 2014

kansi: Erika Kallasmaa

En ole koskaan aikaisemmin lukenut yhtäkään Viivi Pusu -kirjaa, vaikka nuorempana aika monta kertaa ainakin kirjekaverini niitä minulle suositteli. Tittamari Marttinen ei myöskään ole koskaan oikein ollut minulle se "oma kirjailija" enkä ole liiemmin hänen tyylistään pitänyt. Mutta yhtä kaikki, uusin Viivi Pusu vaikutti niin mielenkiintoiselta ja ihanan kesäiseltä teokselta, että päätin kokeilla.

Viivin pitkään kuumaan kesään mahtuu niin mökkeilyä, grillimyyjän töitä, reissaamista kavereiden kanssa kuin myös osallistuminen paikallisteleviossa esitettävään kokkikilpailuun. Kesä on tapahtumia täynnä ja henkilöhahmojakin ihan riittämiin, mutta Viivin kuvioihin oli tosi helppo päästä sisälle, vaikka aiemmin en ollutkaan hänestä kertoviin kirjoihin tutustunut. Itse en ainakaan kokenut minkäänlaista haittaa siitä, sillä Marttinen kyllä sujuvasti taustoittaa hahmoa samalla kuin punoo uutta juonta.

Sujuvaa luettavaa tämä kirja ainakin oli kaikin puolin, mutta mutta. Niin. Pidin tätä kauhean lapsellisena ja epärealistisena, sellaisena harhakuvitelmia maalailevana. Ja kyllä, fiktio saa olla epärealistista, mutta kuitenkin välillä kuviot menevät himpun verran liian paljon liian epätodellisiksi. Viivi esimerkiksi ryhtyy Lindan tilalle grillimyyjäksi tuosta vain. Joo niin vissiin, ei ne työmarkkinat toimi silläviissiin. Miksi pitää luoda kuva, että niin on? Lisäksi Viivi on hyvin nuori ja jotenkin muka kovin itsenäinen, mikä on mielestäni hitusen ristiriitaista. Välillä muuten reipas hahmo kilpistyy melko lapsekkaaksi, mikä hieman haittasi minua. Toki Viivin ikäinen hahmo voi olla välillä lapsekaskin, mutta ero oli hieman liian räikeä.

Niin, ihan kivoja vaiheitahan Viivin kesään mahtuu ja tämä on varmasti hyvin oivallista luettavaa jollekin yläasteikäiselle. Tällaiselle kyyniselle 22-vuotiaalle tämä vain oli turhan lapsellista ja tosielämästä kaukaista. Tuntuu vähän pahalta arvostella teosta näin, kun tiedän kuitenkin, etten ole sen kohderyhmää. Mutta siitä huolimatta ei, en usko, että olisin pitänyt tästä yhtään enempää 15-kesäisenäkään. Ihan kiva kirja, mutta ei minun juttuni.

♠♠♠

Häräntappoase

Härkönen, Anna-Leena: Häräntappoase

316 s., Seven 2008, 6. p.

1. p. Otava 1984 

Anna-Leena Härkösen esikoisteos Häräntappoase on kuulunut suosikkikirjoihini jo vuosia, aina siitä lähtien kun 15-vuotiaana sen ensimmäisen kerran luin. Olen lukenut tämän kirjan useampaan otteeseen ja nähnyt siitä tehdyn tv-sarjankin monesti (ja taidankin sen lainata taas kirjastosta).

Häräntappoase kertoo Allusta, joka joutuu kesälomallaan rengiksi Torvenkylään sukulaistensa Takkisten heinäpelloille. Allu on hyvin pessimistinen kaiken maalaiselämään liittyvän suhteen, mutta hän löytääkin Torvenkylästä jotakin odottamatonta: rakkauden.

Pidän teoksesta erityisen paljon sen rikkaan ja hauskan kielen vuoksi. Härkönen on onnistunut luomaan hyvin onnistuneen minäkertojahahmon, jonka ajatuksiin on helppo upota. Minäkertoja Allun ironisuus, ivallisuus, pessimistisyys ja silti samanaikainen pehmeys ovat hykerryttävä yhdistelmä. Allun ajatukset saavat nauramaan väkisinkin. Härkönen käyttää hauskoja sanavalintoja ja kuvailee hyvin.

Ainoa asia, mistä en hirveästi teoksessa pidä on se, että loppuosa kirjasta alkaa edetä huimaa vauhtia ja tapahtumissa viipyy kummallinen lopullisuuden tuntu: samalla tavalla kuin syksyllä tajuaa kesän jääneen taakse. Loppuratkaisu ei myöskään hirveästi iske, mutta toisaalta se on uskollinen kirjan "yllättävyydelle" ja ehkä joka ironiseksi luonnehdittavalle asetelmalle: aluksi Allu ei halua maalle ja sitten ei halua sieltä enää pois.

Pystyn näkemään terävästi tapahtumien miljöön eikä se tunnu lainkaan kaukaiselta, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin 1980-luvun alkupuolelle, jolloin minusta ei ollut tietoakaan. Mainittakoon myös, että minusta filmatisointi on sangen onnistunut ja tapahtumien puolesta hyvinkin uskollinen teokselle.

♠♠♠♠♠

Rebekka: mansikoita ja morsiusneitoja

Lehtinen, Tuija: Rebekka: mansikoita ja morsiusneitoja

222 s., Otava 2011

Tuija Lehtinen on aina jostakin syystä jäänyt minulle hieman vieraaksi kirjailijaksi. Olen toki lukenut esimerkiksi koko Laura- ja Rebekka-sarjat sekä pari muuta teosta, mutta en ole koskaan erityisesti odottanut uutta teosta tai muutenkaan aivan into piukassa ollut hänen kirjojensa perään. Ovathan ne viihdyttäviä ja piristäviä, mutta moni muu kirja on vain kiilannut hänen teostensa edelle.

Rebekka: mansikoita ja morsiusneitoja on sarjan kuudes osa. Sarja kertoo yläasteikäisestä Rebekasta, joka asuu perheensä kanssa vanhassa pappilassa. Rebekka harrastaa piirtämistä ja vaatteiden suunnittelua/ompelua ja koirien kanssa touhuamista. Eli aika tavallinen tyttö on kyseessä. Rebekan elämässä kuitenkin sattuu ja tapahtuu hieman keskimääräistä teinityttöä enemmän: tuskin kovin monella on Kiinasta adoptoituja siskoja, jotka perustavat morsiusneitopalvelun tai tuskin kovin moni lähtee vaellusriparille Lappiin?

Kirjassa on paljon hauskoja sattumuksia, joita erityisesti siskojen tempaukset ovat omiaan luomaan. Hieman vaikeampia aiheita kuvaa sitten esimerkiksi poikaystävän muutto toiselle paikkakunnalle. Vaikka Lehtinen kirjoittaakin hyvin ja se iskee nuoriin lukijoihin lähes poikkeuksetta, huomaan itse ajattelevani hieman toisin. Jotenkin tuntuu, että teoksessa on kaikki hieman liian erilaista ollakseen kovin uskottavaa. Rebekka on muka aina pirteä ja touhukas, varsinainen reipas papintytär. Hän onnistuu aina ja on olevinaan hyvinkin aikuismainen ja vastuullinen. Rebekka on siis oikea tähtityttö, ja sitä on vaikea uskoa. Eikö jokainen joskus suutu tai epäonnistu?

Kaiken kaikkiaan tämä oli kuitenkin ihan hauska kirja luettavaksi näin kesän korvalla ja varmaankin tulen lukemaan lisää Rebekka-kirjoja, jos niitä vielä tulee. En voi vaan jättää sarjaa kesken, haluan tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Osaa Lehtinen siis vangita parikymppisenkin lukijan huomion.

♠♠♠