Rottien pyhimys

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Gummerus 2021, äänikirja

lukija: Erja Manto

Anneli Kanto on kirjailija, johon minulla on hieman ristiriitainen suhde. Pidän kovasti hänen Viisi villiä Virtasta -kuvakirjoistaan ja muistakin lastenkirjoistaan, mutta aikuisille suunnatut kirjat eivät vie minua samalla tavalla mennessään. Olen joskus yrittänyt lukea Piru, kreivi, noita ja näyttelijä -romaania, mutta muistaakseni se jäi heti alkuvaiheessa kesken, sillä kerronta ei miellyttänyt minua. Samanlainen olo jäi Rottien pyhimyksestä, vaikka kuuntelinkin kirjan loppuun. Kannon kirjoissa on monia kiinnostavia aiheita ja pidän historiasta, joten haluaisin pitää hänen kirjoistaan, mutta ehkä minun on vain myönnettävä, että nämä eivät ole minua varten.

Rottien pyhimys kertoo Hattulan Pyhän Ristin kirkon koristemaalausurakasta 1500-luvulla. Kirkkoa saapuvat Ruotsin puolelta koristamaan maalarit Anders ja Martinus sekä heidän oppipoikansa Vilppu, mutta onnettomien sattumien vuoksi miehet tarvitsevat pian lisää apua pysyäkseen urakan tahdissa. Silloin siveltimeen pääsee tarttumaan paikkakunnalla hieman hyljeksitty tiilimestarin ottotytär Pelliina, joka osaa piirtää ja jolla on silmää väreille ja sommittelulle. Kesä maalausurakan parissa mullistaa heistä jokaisen elämän, mutta eritoten Pelliinan, joka saa uutta itsevarmuutta onnistumisistaan.

Kanto on asiantunteva mitä historian faktoihin tulee. Hän kertoo yksityiskohtaisesti 1500-luvun maalaustaiteesta, värien hiertämisestä, materiaaleista ja työnteosta. Ajankuva välittyy hyvin niin miljöön kuin yhteiskunnallisten asioiden kuvaamisen kautta. Mielestäni tarina ei ole kovin juonivetoinen eikä kerronta vienyt mennessään. Tunnetilat eivät välity minulle asti, enkä usko sen johtuvan äänikirjasta, sillä Erja Manto on yksi suosikkilukijoistani. Tällä kirjalla on ansionsa, mutta jonkinlaista kipinää olisin kaivannut lisää.

Viipurin valtiatar

 

Kristiina Vuori:  Viipurin valtiatar

e-äänikirja 10 h 43 min., Tammi 2019

lukija: Krista Putkonen-Örn

kansi: Mika Kettunen

Nyt kun bloggausinto on taas päällä, kirjoitan jo aiemmin syksyllä kuuntelemastani äänikirjasta Viipurin valtiatar. Olen pitänyt Kristiina Vuoren kirjoista eikä tämäkään ollut pettymys. On jotenkin mukava huomata, että vaikka kirjan kuuntelusta on jo pidempi aika, juoni ja kirjan herättämät ajatukset ovat jääneet hyvin mieleeni eikä kirjoittaminen tunnu hankalalta. On epäilemättä hyvän tarinan merkki, kun se jää niin hyvin mieleen.

Gunilla Bese on Viipurin linnanpäällikön puoliso, joka nousee itse väliaikaisen linnanpäällikön asemaan jäätyään leskeksi. Sisukas Gunilla hallinnoi Viipurin linnaa lopulta kaksi vuotta eikä epäröi puolustaa omaansa. Kahdeksan lapsen äiti osoittaa, että hän on todella yhtä lujaa jollei lujempaakin tekoa kuin moni mies. Hän näyttää epäilijöille, että hänestä on tehtäväänsä.

Kristiina Vuori on valinnut romaaninsa päähenkilöksi todella mielenkiintoisen persoonan. Hahmon taustalla on todellisuudessakin elänyt Gunilla Bese, joka hallitsi Viipurin ja Savonlinnan läänityksiä miehensä jälkeen, mutta luopui niistä lopulta vävynsä hyväksi ja sai tilalle toisia läänityksiä Ruotsista. Emme voi tietää todellisen Gunillan ajatuksia, mutta Vuorella on todellakin kyky puhaltaa hahmonsa eloon ja luoda heille tarina. Gunillallakin on kaksi salaisuutta, toinen romanttinen, toinen on se, että hän on erilainen kuin muut. Hänen miehensä ymmärsi häntä, oli hänen kilpensä ja suojamuurinsa maailmaa vastaan kaikkein pimeimpinä hetkinä. Miehen kuoleman jälkeen Gunilla joutuu astumaan uuteen rooliin ja rakentamaan suojansa uudelleen.

Olen pitänyt Vuoren teoksista aikalailla yhtä paljon kaikista, vaikka juonellisesti Neidonpaula on ollut mukaansatempaavin. Tämä Viipurin valtiatar tuntuu kuitenkin ehkä kaikkein vahvimmalta henkilö- ja historiankuvaukselta. Gunilla Besen hahmo on hyvin monisyinen, esimerkiksi hänen äidinroolissaan on erilaisia vivahteita samoin kuin persoonassaan muutenkin. Hyvä esimerkki siitä, että historia ei ole vain miesten.

Neidonpaula

Kristiina Vuori: Neidonpaula

20 h 30 min., Tammen äänikirja 2016

lukija: Kirsti Valve

 

Kristiina Vuori on kehkeytynyt yhdeksi luottokirjailijoistani. En välttämättä odota kuumeisesti häneltä uutta kirjaa tai valitse ensisijaisesti hänen kirjojaan, jos luettava on hakusessa, mutta pidän Vuoren kirjoista paljon. Aina kun aloittaa hänen kirjansa, tietää, että luvassa on kiehtova historiallinen miljöö, sujuvaa tarinankerrontaa ja mahdollisuus uppoutua tarinan matkaan. Neidonpaula on Vuoren neljäs teos ja siinä palataan esikoisteoksessa Näkijän tytär tutuksi tulleen Ilveksen suvun pariin.

 

Truda ja Brita ovat kaksoset, toisilleen läheiset ja rakkaat, vaikkakin kuin yö ja päivä, varjo ja valo. He ovat niin saman näköiset, että juuri kukaan ei erota heitä toisistaan ilman eri värisiä käsivarsinauhoja. Truda ja Brita kuuluvat äitinsä puolelta Ilveksen tietäjäsukuun. Tapahtumat sijoittuvat 1400-luvun Naantalin luostarikaupunkiin. Parantajan taitoja omaavasta Trudasta on tuleva nunna, kun taas sisällään vellovaa villiyttä kammoava Brita sen sijaan on kihlattu pormestarin pojalle. Kun kirkon holveja saapuu maalaamaan kisälli Lukas Danske, tuntuu tyttöjen välille ensikertaa ilmestyvän juopa, jota on vaikea kuroa umpeen.

 

Neidonpaula on laaja romaani, jossa mielestäni Vuorelle ehkä hieman tyypillisestikin pohjustetaan miljöötä ja hahmoja laveasti ja kuljetetaan juonta pitkät pätkät ennen kuin tapahtumat pääsevät varsinaisesti kunnolla alkuun. Vaikka kieltämättä paikoitellen odotin jo hieman kärsimättömänä tapahtumien lähtevän kunnolla liikkeelle, pidin kuitenkin tästä kirjasta paljon. Erityisesti pidin Britan hahmosta, sillä vaikka hän onkin kaksosista se varjoisa yö, sisimmältään villi, on Brita kuitenkin mielestäni jotenkin ajattelevaisempi ja ennen kaikkea toimissaan avoimempi kuin Truda, jossa pilkahtaa paikoin kataluutta ja viekkautta. Trudan hahmosta en pitänyt oikeastaan lainkaan, vaikka Britan silmin kuvattuna Trudassa on paljon hyvää.

 

Minun silmissäni Vuoren tuotanto on tasalaatuisen hyvää eikä oikeastaan mikään kirja nouse ylitse muiden, mutta Neidonpaulasta kuitenkin pidin ehkä jopa enemmän kuin muista kirjoista.  Vuoren uudemmat teokset, kuten Elinan surma ja Filippa, jotka kietoutuvat todellisiin ihmisiin ja tapahtumiin kiehtovat omalla tavallaan, mutta Neidonpaula herätti kuitenkin ehkä enemmän ajatuksia ja tunteita. Suosittelen kyllä tutustumaan tähän kirjaan, vaikka et olisi Näkijän tytärtä lukenutkaan.

 

♠♠♠♠

Näkijän tytär

Kristiina Vuori: Näkijän tytär

20 h 52 min., Tammen äänikirja 2016

alkup. 2012

lukija: Kirsti Valve

 

Näkijän tytär on Kristiina Vuoren esikoisteos. Olen kuunnellut ennen tätä 5 Vuoren kirjaa äänikirjoina ja valtaosasta olen pitänyt kovasti. Näkijän tytär olikin tietyssä mielessä hienoinen pettymys, sillä kesti todella pitkään ennen kuin tarina oikeasti kietoi minut mukaansa. Kun se sitten tapahtui, pidin teoksesta, vaikkakaan en kaikista sen juonellisista ratkaisuista.

 

Näkijän tytär kertoo Eirasta, joka kuuluu äitinsä puolelta Starkin mahtisukuun. Tyttö on kuitenkin saanut alkunsa ryövärin käytyä hänen äitinsä kimppuun eikä hänen virallinen isänsä ole häntä koskaan tunnustanut. Äidittömäksi jäävähän tytön elämässä hän on saanut lähinnä hyljeksintää ja torjuntaa kaikkien muiden paitsi isoisänsä ja kasvinveli Rikhardin tahoilta. Ei riitä, että Eiraa hyljeksitään hänen syntyperänsä vuoksi, sillä lisäksi tyttö leimataan pahan hengen merkitsemäksi, kun hänen näkijän- ja shamaanintaitonsa alkavat paljastua. 

 

Lauttian emäntä Talvikki ottaa Eiran siipiensä suojaan, sillä mitä ilmeisimmin Eira on hänen sukuaan. Talvikin suku on tunnettu shamaanisukuna, joten Eira oppii vähitellen hallitsemaan ja käyttämään taitojaan. Aikuistuvan neidon mieli askartelee kuitenkin muidenkin asioiden parissa. Hän rakastuu sukulaiseensa Rikhardiin. Liitto heidän välillään on mahdoton, mutta tunne palaa kirkkaana. Eira kuitenkin kihlataan väkevälle soturi Elofille, joka samaan aikaan pelottaa ja kiehtoo Eiraa.

 

Näkijän tytär sijoittuu 1200-luvulle, aikaan jolloin Hämeessä oli levotonta. Katolinen kirkko ja vanha uskonto taistelevat tilastaan eikä väestön ole helppo hyväksyä kirkon veroja ja käskyvaltaa. Teoksen miljöö on mielestäni onnistunut ja ajankuva tuntuu kiinnostavalta. Hahmoista en sen sijaan oikein pitänyt. Eira tuntui monessa kohtaa lähinnä typerältä tytönhuitukalta eikä muissakaan hahmoissa oikein ollut tarttumapintaa. Elofia kohtaan jostain syystä tunsin kuitenkin jonkinlaista sympatiaa.

 

Näkijän tyttären juonessa on paljon sellaista, josta en oikein pitänyt. Ensinnäkin juoni oli paikoitellen todella hidastempoinen. Kestää pitkään ennen kuin Eiran tai kenenkään tarina oikeasti lähtee etenemään kunnolla. Asioita pohjustetaan ja pyöritellään pitkään ja tapahtumat jäävät lopulta kaiken sen varjoon. Tiettyjä asioita venytetään ja pitkitetään ja Eira kohtaa vähän liiankin monia vastoinkäymisiä. Mielestäni Vuori on keskittynyt kirjailijana esikoisteoksestaan. Uudemmat teokset ovat ytimekkäämpiä, mikä on hyvä asia. En pitänyt kaikista juonenkäänteistä ja lopussa jotkin asiat tuntuvat jäävän vaille selitystä, mutta oli tässä kuitenkin jotain sellaista tenhoa, joka sai kuuntelemaan kirjan loppuun.

 

♠♠♠

Elinan surma

Kristiina Vuori: Elinan surma

e-äänikirja, 10 h 15 min.

Tammi 2018

lukija: Krista Putkonen-Örn

Olen odottanut sitkeästi ja suurella mielenkiinnolla hetkeä, jolloin pääsisin kuuntelemaan Kristiina Vuoren uuden kirjan Elinan surma. Mp3-levyllä ilmestynyt äänikirja ei päässyt kuunteluuni, koska minulla ei ole sellaisia sujuvasti toistavaa laitetta. Kun teos vihdoin tuli Ellibsin valikoimiin, syöksyin salamana lainaamaan kirjan itselleni. Odotin Elinan surman olevan dramaattisempi kuin mitä se sitten todellisuudessa olikaan, mutta kuuntelukokemus oli silti hyvä ja odottamisen arvoinen.

Elinan surma sijoittuu keskiajalle ja kertoo Laukon kartanon avainpiika Kirstistä, joka on rakastunut tilan isäntään, Klaus Kurkeen. Kirsti odottaa suhteen ja samalla asemansa virallistamista, kun hänen kasvattiperheensä saapuu vierailulle mukanaan Kirstin kasvattisisar Elina. Kauhukseen Kirsti huomaa Klausin kiinnittävän Elinaan enemmän huomiota kuin olisi syytä. Hitaasti Kirsti katsoo haaveidensa lipuvan ohitseen, mutta hän ei ole valmis luovuttamaan. Onko mitään tehtävissä?

Elinan surma on dramaattinen nimi kirjalle ja se tuleekin keskiaikaisesta Elinan surmavirsi -runoelmasta, josta kirjailija on saanut inspiraatiota teokseensa. Surmavirren tapahtumien todenperäisyyttä ei ole varsin pystytty todistamaan, mutta mielikuvitusta ruokkiva se on aivan taatusti. Tämä romaani ei kuitenkaan ole niin hurja kuin voisi olettaa, ja se oli minulle aluksi hieman pettymys. Kuitenkin Vuori on kirjoittanut tarinan, joka vie mennessään ja kuvaa mielestäni hyvin toiveiden särkymisen karvautta, vahvaa tahtoa saada haluamansa mihin hintaan tahansa sekä päähenkilö Kirstin kasvua ihmisenä. Teos on kokonaisuutena myös paljon romanttisempi kuin mitä nimi antaa ymmärtää.

♠♠♠♠

Disa Hannuntytär

Kristiina Vuori: Disa Hannuntytär

15 h 56 min., Tammi 2014

lukija: Erja Manto

Kirjaston e-äänikirjojen kautta olen löytänyt monta mielenkiintoista äänikirjaa, ja yksi niistä on Kristiina Vuoren 1300-luvun loppuun sijoittuva Disa Hannuntytär. Se on varmaankin pisin äänikirja, jonka olen kuunnellut, ja siltä se myös välillä tuntui.

Disa Hannuntytär kertoo rälssisukuun naidusta Disasta, jonka avioliitto on ollut yhtä kärsimystä miehen osoittautuessa väkivaltaiseksi. Ainoa iloa Disalle on ollut tämän 10-vuotias poika, joka surmaa isänsä. Siinä vaiheessa alistuneen Disan taistelutahto herää ja hän ryhtyy kaikin keinoin puolustamaan poikaansa julmalta keskiaikaiselta oikeuskäytännöltä. Alkaa pako kohti Turkua, josta Disa on kotoisin. Hän uskoo löytävänsä sieltä turvapaikan itselleen ja pojalleen, mutta ensin on päästävä perille takaa-ajajien silmiä välttäen.

Disan ympärillä pyörii miehiä, jotka tarjoaisivat leskelle auliisti apuaan. Miehet eivät suinkaan ole vähäpätöisiä, vaan yksi heistä on Turun linnanherra Knut Bonpoika ja toinen taas tunnettu laivuri Sebastian Tarsi, joka tuntuu ilmestyvän lähettyville aina kun Disa kipeimmin apua tarvitsee. Sen sijaan omat veljet eivät olekaan niin auliita auttamaan sisartaan kuin Disa oli olettanut. Disa on vielä melko nuori nainen, eikä ihme että hänenkaltaisensa leski noteerataan. Disalla on kuitenkin järki päässä, mutta se ei tarkoita etteikö sydämiä silti vielä särkyisi.

Disa Hannuntytär on kirja, josta ei käänteitä puutu. On isänsurma, hurja pako, pelastuminen, miehittäjäjoukkojen tulo Turkuun, sydämen arpapeliä ja niin edelleen. Mielestäni tämän kirjan ongelmana on se, että tässä tapahtuu vähän liiankin paljon. Tarina tuntuu vain venyvän ja venyvän, kun aina uusi käänne nostetaan esiin. Mielestäni tämän kirjan aineksista olisi saatu kirjoitettua vaikka kaksikin kirjaa. Nyt kuitenkin käy niin, että jossain vaiheessa Disan elämän käänteet alkavat tuntua jokseenkin epäuskottavilta ja hieman puuduttaviltakin. Minulle ainakin tuli välillä fiilis "mitä nyt vielä?".

Vaikka teos alkoi paikoitellen puuduttaa ja sitä olisi voitu mielestäni tiivistää ja karsia, on sanottava, että Vuorelta ainakin löytyy mielikuvitusta. Hän myös tuntee historian ja luo lukijalleen upean ajankuvan ja miljöön, jota itse arvostan kyllä suuresti. Täytyy kuitenkin sanoa, että jos itse olisin tätä kirjaa lukenut, olisi tämä hyvinkin saattanut jäädä kesken. Äänikirjana tämä kuitenkin tuli kuunneltua, sillä pidän Erja Mannosta kertojana paljon.

♠♠♠

Synnintekijä

Milja Kaunisto: Synnintekijä

308 s., Gummerus 2013

Nyt minäkin vihdoin löysin aikaa lukeakseni Milja Kauniston esikoisteoksen Synnintekijä. Kirja on odotellut hyllyssä jo parisen viikkoa, kun kouluun luettavat kirjat ovat vieneet huomioni. Täytyy sanoa, että tässä on oikein kelpo esikoisteos, vaikka minun mielestäni hiottavaakin vielä olisi.

Synnintekijä kertoo Turun piispa Maunu Tavastin ottopojasta Olavi Maununpojasta, joka lähtee Pariisin Sorbonneen opiskelemaan teologiaa. Vastavihityllä papilla on edessään monenlaista oppimista siitä, mitä piilee ylhäisen ulkokuoren ja näennäisen hurskauden alla. Olavi itse on viaton poikanen, jota Pariisin jumalaton elämä järkyttää. Kirja ei kerro pelkästään Olavin eli Olaus Magnuksen vaan myös hänen opiskelutoverinsa Miraclen tarinaa. Vaikka kaverukset ovatkin päähenkilöitä ja heidän kauttaan kuvataan tuota keskiaikaista kulttuuria, niin pääosassa on todellakin myös "rietas ja armoton keskiajan Eurooppa", kuten takakannessa luvataan.

Pidin kirjan ideasta kovasti, sillä tämäntyyppinen faktoihin perustuva kaunokirjallisuus ja tosiseikoista kehitellyt tarinat ovat mieleeni. Aina on mielenkiintoista spekuloida. Lisäksi en ollut aikaisemmin lukenut oikeastaan mitään keskiajalle sijoittuvaa kirjallisuutta, joten siinäkin mielessä tämä oli uutta ja ihmeellistä. Kahden erilaisen tarinan yhteenpunominen ja lopun yllätyksellisyys oli toimiva ratkaisu, enpä olisi ikinä arvannut lopussa paljastuvaa "jymyjuttua". Teemana katolinen kirkko keskiajalla on onnistunut valinta, jossa riittää varmasti jutunjuurta.

Mikä sitten tökki? Ensiksi kuvailun runsaus. Minun makuuni tässä on ihan liikaa adjektiiveja ja sitä myöten yksityiskohtia. Alussa ne jopa vaivasivat, tuntui että itse tarina kärsii liiasta kuvailusta. Siihen kuitenkin tottui, mutta en silti päässyt tuosta tunteesta eroon. Toiseksi runsaat ranskan- ja latinankieliset ilmaisut. Osa toki selitettiin tekstin mukana auki ja Ranskaan sijoittuvassa tarinassa ranskankieliset ilmaisut tuovat autenttisuutta, samoin keskiajan katolisiin piireihin kuului todellakin latina, mutta ilmaisut olivat jokseenkin ikäviä sellaiselle, joka ei puhu ranskaa. Tuntui että joitakin nimiä piti tarkistella tekstistä ja vaivasi jotenkin se, että kaikkea ei kuitenkaan selitetty. Lisäksi lukemisen sujuvuus kärsi ainakin minun kohdallani näistä ilmaisuista, joten niitä olisi tosiaan voinut olla vähemmän. Vaihtoehtoisesti kirjan loppuun olisi voinut koota selityksiä noille lauseille.

Olin aika yllättynyt, sillä tämä kirja oli paljon irstaampi kuin osasin odottaa. En sano, että se olisi välttämättä huono asia, sillä se kyllä toimii kirkon tekopyhyyden kuvastimena ja ilmentää tuon ajan raadollisuutta ja tietynlaista estottomuutta. Onneksi Kaunisto on kirjoittanut juoneen myös kauniita ja hyviä asioita, ei pelkkää irstautta ja pahuutta, sillä ne luovat vastapainoa eikä teksti muodostu liian uskaliaaksi. Toisaalta minua kyllä hieman häiritsi se, että Olaus Magnus tuntui jopa hämmentävän himokkaalta pappismieheksi ja kaikki hänen persoonansa ympärillä pyöri vain "onanian saastan" ja himojen ympärillä. Toisaalta sehän juuri kuvaa hyvin sitä, että ei munkit ja keskiaikaiset kirkonmiehet olleet todella mitään puupökkelöitä.

Miljöö on mielestäni hyvin kuvattu, erityisesti pidin Ranskan eteläisten alueiden kuvauksesta. Kansikuva mielestäni kuvastaa hyvin miljöötä ja on todella onnistunut ja näyttävä. Siitä välittyy kyllä tosiaan tuo yhteys miljööseen, mutta jotenkin tuntuu, että se ei täysin avaudu minulle. Onko alaosan ylösalaisin olevilla puilla jokin syvällisempi merkitys, siinäpä vasta pohtimista minulle. Joka tapauksessa tässä on sanoisinko jopa houkutteleva kansi.

Kuten heti alkuun totesin, sangen kelpo suoritus esikoiskirjalijalta. Takakansi lupaa jo tarinalle jatkoa, mutta en tiedä odotanko sitä erityisellä mielenkiinnolla, mutta kyllä varmaan tulen jatko-osankin lukemaan. Toivottavasti jatko-osassa ei briljeerata niin paljon kuvailulla ja keskitytään enemmän juoneen, jotta voisin täysin heittäytyä sen vietäväksi. Kaunistolla on vielä mielestäni hieman parannettavaa, mutta hänellä kyllä on jo taito kehitellä mielenkiintoinen juoni ja kirjoittaa värikkäästi ja hätkähdyttävästi. Tätä kirjaa en ainakaan missään nimessä tule unohtamaan eikä se huku massaan. Vaikka tuntuu, että arviossani kritiikki nousee pääosaan, niin tässä on myös paljon hyvää.

♠♠♠½