Me, Keisarinna

Laila Hirvisaari: Me, Keisarinna

576 s., Otava 2013

kannessa kuva F. Rokotovin öljymaalauksesta

Olen viimeisimmät illat viettänyt sangen intensiivisesti Venäjän keisarinna Katariina II seurassa, sillä välittömästi aloitettuani Laila Hirvisaaren uutuusromaanin Me, Keisarinna, se imaisi minut otteeseensa täysin. Tämä kirja on yksi eniten odottamistani syksyn uutuuksista, sillä kuten olen useaan otteeseen tuonut täällä blogissani esille, Laila Hirvisaari on yksi suosikkikirjailijoistani.

Me, Keisarinna on jatkoa teokselle Minä, Katariina. Se jatkaa tarinaa oikeastaan siitä mihin edellinen osa jäi, mutta erilaista tälle kirjalle on se, että tarina ei etene niin kronologisesti kuin ensimmäisessä osassa. Minusta tuntuu hieman siltä, että Hirvisaari on lähtenyt kokeilemaan hieman erilaista kerrontatyyliä, sillä hän liikuttelee tarinaa ajassa edestakaisin hyvin tiheään tahtiin. Ratkaisu on toteutettu sangen onnistuneesti, mutta minun on pakko tunnustaa, että en aina pysynyt selvillä siitä, mitä milloinkin oli tapahtunut eli en osannut sijoittaa tapahtumia aikaan. Olisin kaivannut selkeämpiä siirtymiä, kuten edellisessä osassa oli.

Tarina kertaa Katariinan vaiheita koko hänen hallituskaudeltaan eli ikävuosien 33-67 väliltä. Kerronta on erilaista myös siinä suhteessa, että nyt Katariina ei vain kertaa elämäänsä ylikamariherralleen Leon August Denikille, vaan myös tavallaan puhuu niistä itsekseen. Vaikka Katariina onkin päähenkilö, nyt hänen lähipiirinsä vaiheet nousevat entistä enemmän esiin monella tapaa. Se on hyvä asia, sillä tapahtumista saatava kuva on monipuolisuudessaan sellainen, joka auttaa lukijaa ymmärtämään myös päähenkilön toimintaa eri tavoilla.

Siinä missä edellinen osa käsitteli vahvasti naisen alamaisuutta aviomieheensä nähden sekä synnyttäjän roolia, tässä teoksessa pääosassa on vahva nainen, jolla ikääntyneenäkin on oikeus naiseuteen ja rakkauteen. Yksinvaltiaan henkilökohtaisen elämän ohella myös hänen hallitsijana tekemänsä ratkaisut ovat nyt suurennuslasin alla ja kirja käsittelee naiseuden ohella myös katumusta tehdyistä teoista. Katumukseen liittyy tietysti vahvasti moraaliset seikat, ja mielestäni oli hyvin mielenkiintoista lukea Venäjän vaiheista sotien värittämällä 1700-luvulla itsevaltaisen hallitsijan näkökulman kautta.

Mielestäni Hirvisaari onnistuu jälleen luomaan mielenkiintoista historiallista ajankuvaa, jonka juoni pitää lukijan otteessaan. Ihan tämä ei edellisen osan tasolle yltänyt erityisesti tuon ajassa siirtyilyn vuoksi, mutta aika lähelle kumminkin!

♠♠♠♠+

Minä, Katariina

Hirvisaari, L.: Minä, Katariina
601 s., Otava 2011

kannessa kuva A. Andropovin maalauksesta

Sain vanhemmiltani joululahjaksi Laila Hirvisaaren Finlandia-palkintoehdokkaanakin olleen teoksen "Minä, Katariina". Ahmin sen jo kolmessa päivässä läpi, sillä teos on todella mainio ja pitää hyvin otteessaan. Hirvisaari on yksi lempikirjailijoistani, pidän kovasti hänen tyylistään. Hän saa helposti vangittua tiiviitä tunnelmakuvia pieniinkin yksityiskohtiin sekä hänen henkilöhahmonsa ovat aina jotenkin intensiivisiä ja monisyisiä. "Minä, Katariina" täytti odotukseni loistavasti enkä ollenkaan ihmettele sen Finlandia-palkintoehdokkuutta.

Teos kertoo Venäjän keisarinna Katariina II ja hänen tiestään hallitsijaksi. Tarina etenee Katariinan eli alkujaan Sophie Auguste Frederike Anhalt-Zerbstin lapsuudesta hänen vanhuutensa päiviin, jolloin hän loukkaantuu portaissa ja päättää purkaa elämäntarinansa totuudenmukaisena ystävälleen, kamariherra Leonille.

Venäjälle muuttaessaan Katariina, tuleva suuriruhtinatar, on vasta 14-vuotias. Mukaansa hän saa etäisen äitinsä sekä muutamia palvelijoita, mukaan lukien uskotut ystävänsä Fannyn, Alexandran ja Leonin. Tie uudessa kotimaassa ei ole ruusuinen. Hänen äitinsä paljastuu Saksan vakoojaksi, mikä uhkaa koko naimakauppaa; Katariinaa ei ole vielä vihitty Pietarin kanssa. Keisarinna Elisabeth on kylmä ja etäinen, jopa julma nainen. Hän tahtoo hoville vain kruununperijän ja hallita kaikkea ympärillään olevaa. Hovi on ulkoisesti loistava, ja juuri se luo kontrastia hovin sisäiselle julmuudelle, kylmyydelle ja turmeltuneisuudelle. Teos kuvaa hyvin Katariinan olemista kahden tulen välissä, sitä miten hän ikävöi taakse jäänyttä, mutta kuitenkin hänellä on valtava halu päästä keisarinnaksi aikanaan, joten hänen on kestettävä.

Vaikka Katariina tuntuukin tuottavan pettymyksen hoville, Pietari tuottaa pettymyksen Katariinalle: mies on yksinkertainen, peseytymistä kammoava ja tinasotilasleikkejään rakastava pösilö, joka ei kykene rakastelemaan vaimonsa kanssa. Syyt vieritetään Katariinan niskoille, hänenhän pitäisi herättää miehessään himoa! Lopulta Katariina tulee raskaaksi hoviherralle ja saa hänen kanssaan lapsen, tulevan keisarin Paavalin. Elisabeth vie lapsen julmasti itselleen eikä anna äidin tavata lastaan. Samoin käy Katariinan toisen lapsen, Annan, kohdalla. Kun pikkuinen kuolee, alkaa Katariinan ja keisarinna Elisabethin hienoinen lähentyminen: Pietari on puolihullu preussilaisuuden ihannoija, sen keisarinnakin on nyt tajunnut. Pietari aikoo valtaan tullessaan liittää Venäjän Saksan alamaaksi. Se täytyy estää. Elisabeth antaa Katariinalle testamentin siitä, miten tehtään vallankaappaus.

Kun Elisabeth sitten kuolee, ei vallankaappusta voi heti suorittaa, sillä Katariina on raskaana. Hänen kolmas lapsensa syntyy salaisesti ja annetaan kasvatettavaksi Leonille ja Alexandralle. Jännitys tiivistyy, kun tapahtumat alkavat edetä nopein harppauksin vallankaappauksen aikaan; nyt Venäjällä on yksinvaltias keisarinna Katariina, ja Pietari toimitetaan vankilaan.

"Minä, Katariina" kuvaa paitsi millaista juonittelua ja manipulointia hovielämä on ollut, myös naisten aseman ikiaikaisia teemoja, kuten miehensä alamaisuutta ja synnyttäjän roolia, josta on vasta nykypäivänä alettu kunnolla irtautua. Teos myös herättää ajattelemaan, että yksinvaltiaallakin on tunteita, kipeitä salaisuuksia ja pelkoa, vaikka julkisesti hän olisikin vahva persoona. Menneisyyden varjot seuraavat Katariinaakin.

Itse pidin teoksesta kovasti jo ensiksi sen historiaan liittyvän miljöön vuoksi, mutta myös siksi, että se kertoo rohkeasti ja kaunistelematta oman totuutensa. Kaikki ei ole historiallisesti täysin tarkkaa, mutta silti kirjassa piilee oma totuuden siemenensä; kaikki me olemme kuitenkin vain ihmisiä yhteiskunnallisesta asemastamme riippumatta. Hirvisaarella on asiantunteva ote, joten teoksessa on helppo pysyä mukana ja tarina etenee kronologisesti. Aluksi teos oli kyllä hieman hidastempoinen kuvatessaan aikaa ennen Venäjälle muuttoa, mutta kun päästiin itse asiaan, taipaleeseen keisarinnaksi, tarina elävöityi huomattavasti. Kuvailu on rikasta, mutta kuitenkin mielikuvitukselle tilaa jättävää. Kirja tulkitsee asioita, mutta myös tuo esiin kyseenalaistusta tulkintoja kohtaan Leonin ja Katariinan keskustellessa.

Annan Laila Hirvisaaren teokselle "Minä, Katariina" arvosanaksi 4,5/5. Hidastempoisuus alussa ei haittaa, kun tarinaan pääsee täysin sisälle ja se alkaa avata ovensa hovimaailman salaisuuksiin. Kuitenkaan en voi antaa täysiä pisteitä, sillä vaikka kirja paneutuukin Katariinan elämään, jotenkin tuntuu, että välillä vaiheet jäävät ehkä hieman pintapuolisiksi. Vaikka moitinkin alun hidastempoisuutta, niin kuitenkin joissakin kohdissa tarina etenee melkein liiankin nopeasti, asioista olisi voinut kertoa ehkä hieman laajemminkin. Teoksen luoma yleiskuva ei kuitenkaan rikkoonnu näiden puutteiden vuoksi.

♠♠♠♠½