Lukupiirikirja: Surun ja ilon kaupunki

Mika Waltari: Surun ja ilon kaupunki

WSOY 2008, alkup. 1936

Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisellä on tänä vuonna juhlavuosi, sillä sen ensi-ilmestymisestä on kulunut 80 vuotta. Olen Sinuhen ja muutamia muita Waltarin romaaneja lukenut nuorempana, mutta sittemmin on kulunut noin 15 vuotta vailla Waltaria. Sinuhen juhlavuosi innosti minut ottamaan meille lukupiirikirjaksi Waltarin Surun ja ilon kaupungin, sillä en halunnut kopauttaa piiriläisiä "järkäleellä päähän".

Surun ja ilon kaupunki kertoo huhtikuisesta päivästä Helsingissä. Keskiössä on joukko erilaisia ihmisiä, joiden lukija saa havaita liittyvän toisiinsa niin, että jokainen heistä kuuluu jollakin tavalla tuon päivän kohtaamisten ketjuun. Aamujunalla Helsinkiin matkustaa muukalainen, jonka tulee tehdä elämänsä uudelleen. Sairaalassa poika toipuu leikkauksesta ja odottaa kovasti kotiin pääsyä. Toisaalla vanhapiika tekee kuolemaa. Elämän ja kuoleman kirjo samassa kevätpäivässä.

Työväenluokkainen nuorimies on täynnä tunteen paloa, niin rakkautta kuin vihaakin. Herrasväkeen kuuluvaa neitoa hän rakastaa, mutta yhteiskunta itsessään synnyttää vihaa. Toinen nuorukainen on liikemiehen poika, jolla on kaikki maallinen hyvä, mutta joka on täynnä poliittista paloa. Isä on kuin irrallinen olento, viileän kohtelias ja alentuvan hyväntahtoinen mies, joka ei ymmärrä lapsiaan. Uskonnonopettaja Laurila sen sijaan tuntuu ymmärtävän opettamiaan nuoria, vaikka joutuukin punnitsemaan missä kulkee opettajan ja ystävän välinen ero.

On myös muuan kirjailija, jonka kirjoittaminen takkuaa. Kirjoituskoneen näppäimet tuijottavat takaisin eikä tekstiä synny. Kotona tunnelma on hieman kireä, mutta tytär ja pieni musta koira ovat täynnä innostusta. Tutkin lukupiiriä varten hieman Waltarin elämää ja minun tekisi mieli ehdottaa, että kirjailijan hahmo kuvaa jollakin tavalla Waltaria itseään.

Surun ja ilon kaupunki oli minulle mieluisa lukukokemus. Sen tunnelmassa on jotain kirkasta, mutta silti hahmojen kokemusten myötä kapeaa ja epätoivoista. Waltarin henkilökuvaus on tarkkaa. Monista hahmoista huolimatta jokainen painuu mieleen eikä sekoitu toisiinsa. Henkilöhahmojen moniulotteisuus, heidän haaveensa ja kipupisteensä, ovat onnistuneita. Teologinen ja yhteiskunnallinen kuvaus herättää 1930-luvun maailman yhä eloon.

Tutustu myös Sarin arvioon P.S. Rakastan kirjoja -blogissa.

Lukupiirikirja: Perno Mega City

Noora Vallinkoski: Perno Mega City 

359 s., Atena 2018, 2., tarkistettu painos

kansi: Jussi Karjalainen

Valitsin lukupiiriimme luettavaksi Noora Vallinkosken esikoisromaanin Perno Mega City, joka herätti ilmestyttyään paljon kohua. Saamieni tietojen mukaan teos vedettiin pois myynnistä vain pari päivää ilmestymisensä jälkeen. Muistin itsekin hatarasti, että kirjastoja pyydettiin poistamaan niteet kokoelmasta ja tilalle toimitettiin uudet, mihin sain myös vahvistuksen. Vaikka kyseessä on fiktiivinen teos, se poiki Vallinkoskea vastaan nostettuja syytteitä kunnianloukkauksesta ja yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisestä. Osan hahmoista koettiin olevan tunnistettavissa todellisiksi henkilöiksi nimiensä, asuinpaikkansa, taustansa tai jonkin todellisen tapahtuman perusteella. Tapaus ei lopultaa edennyt oikeuteen asti, sillä Vallinkoski ja neljä asianomistajaa pääsivät sopimukseen, jossa Vallinkoski sitoutui maksamaan yhteensä 5500 euroa korvauksia. Suomalaisittain ajatellen harvinainen tapaus, ja aikamoisen myllyn läpi joutui esikoiskirjailija menemään.

Sain itse käsiini tästä kirjasta sekä tämän lukemani tarkistetun painoksen että ensimmäisen painoksen. Omien muistiinpanojeni pohjalta onnistuin jopa puoliksi sattumalta löytämään ne hahmot, joita oli jouduttu hieman muuttamaan nimen osalta tai muuten, mutta en lähde tässä erittelemään mistä hahmoista on kyse. Sen kuitenkin voin todeta, että itse en olisi osannut yhdistää syytteitä juuri näihin hahmoihin, mutta toisaalta se taitaa vain osoittaa sen, että muutokset tekivät hahmoista neutraalimpia. Toki ilman tätä kohua tuskin olisin pitänyt yhtään mitään hahmoa tunnistettavana. Asiaa oli kyllä kiinnostavaa tutkia kertojanvapauden näkökulmasta.

Perno Mega City kertoo Hannasta, joka syntyy duunariperheeseen ja viettää lapsuutensa ja nuoruutensa Pernon lähiössä Turussa. Tietyllä tavalla teos käsittelee huono-osaisuutta ja eräänlaista lannistuneisuutta, mutta ei se kuitenkaan ole millään tavalla ankea tai toivoton, vaan aina jostain pilkahtelee valoa. Elämässä on vakaita ja turvallisia jaksoja, ja erityisesti perheen isä tuo elämään sekä vakautta että turvaa, kun äiti meinaa upota punaisen hetekan syövereihin mielen sairastuessa. Tätä on luonnehdittu myös köyhyyden kuvaukseksi, mutta sitä se ei mielestämme ole, sillä perhe ei kärsi suoranaista puutetta mistään, heillä on oma auto, jonkinlainen kesämökkikin ja matkustavatpa he myös ulkomaille. Vanhemmat käyvät töissä ja ruokaa on aina, vaikka vaatteita ei pestäkään Omo Colorilla.

Perno Mega Citystä käyty keskustelu pyörii pitkälti oikeuskohun ympärillä, jolloin sekä teos itsessään että sen kirjalliset ansiot jäävät sivuosaan. Meidän piiriläiset olivat yleisesti pitäneet tästä teoksesta, ja hieman pohdittiinkin, että olisiko tämä voinut olla vielä parempi, jos sen olisi voinut lukea aidosti ja puhtaasti fiktiona ilman kohun lyömää leimaa, joka sai  väkisinkin tarkastelemaan teosta myös muussa valossa. Erityisesti pidimme Vallinkosken sujuvasta kerronnasta ja huumorin pilkahduksista. Itse naurahtelin ihan ääneen asti Vallinkosken nasevalle kerronnalle. Koimme myös, että hän on tavoittanut lapsen näkökulman todella aidosti ja onnistuneesti. Juuri se lapsen asiat asioina -katsantokanta toi oman huumorinsa teokseen. Toivoisin Vallinkosken kirjoittavan lisää, sillä hän on aidosti hyvä ja otteessaan pitävä kertoja. Toivottavasti Perno Mega Cityn nostattama myrsky ei ole lannistanut häntä.

Aaveiden Tampere

Rimma Erkko & Artemis Kelosaari: Aaveiden Tampere - Kummitustarinoita Tammerkosken rannoilta

125 s., Haamu-kustannus 2020

kuvitus: Suvi Kari

Saatu arvostelukappaleena kustantantajalta, kiitos!

 

Haamu-kustannuksen julkaisemat kansanperinteen tuntemia kummitustarinoita sisältävät teokset (mm. Aaveiden Pohjanmaa, Hotellien henget, Aaveiden Eesti ja Aaveiden Turku) ovat sellaisia, että ne päätyvät lukulistalleni aina hyvin nopeasti ilmestyttyään. Aihepiiri kiinnostaa minua kovasti, ja koska Tampere jäi sydämeeni viimeisen opiskeluvuoteni aikana kulkiessani siellä graduseminaarissa, oli tämä nyt erityisen kiinnostava uutuus. Minulla on ollut hieman ikävä Tampereelle, sillä en ole matkustanut sinne nyt muutamaan kuukauteen koronan takia. Tämä teos kuljetti minut toisenlaisen Tampereen miljööseen!

 

Aaveiden Tampere esittelee 10 kummitustarinaa. Tampereen kummitustarinoissa sisällissodalla on huomattava rooli, olihan kaupunki veristen taisteluiden näyttämönä ja Kalevankankaalle haudattiin sodan uhreja. Tampereelta löytyy kuitenkin myös vanhempia kummitustarinoita ja toisenlaisia tragedioita, joiden uskotaan olevan kummittelun taustalla. Tähän teokseen valikoitujen kummitustarinoiden miljöönä nähdään Finlaysonin ja Amurin alueet, Milavida, Tullikamari, Tampereen teatteri, Kalevankankaan hautausmaa, Pyynikki, Hatanpään kartano, Pispala, Ahlman ja Haiharan kartano. Lähes kaikki kohteet olivat jo entuudestaan tuttuja paikkoja esimerkiksi kirjallisuudesta tai historiantunnilta, tai sitten ihan paikkoina itsessään.

 

Minulle tämän teoksen kohteista kiinnostavin oli Kalevankankaan hautausmaa, jossa kävin kiertelemässä tammikuussa, kun graduseminaarin jälkeen jäi runsaasti aikaa ennen junan lähtöä. Tykkään hautausmaista, sillä niiden rauhallisuus, ajattomuus ja surumielinen kauneus saavat mielen rauhoittumaan. Kalevankankaan hautausmaa oli mielestäni viehättävä paikka, selvästi hyvin hoidettu ja vaalittu hautausmaa. Siksi olikin ehkä hieman hämmentävää lukea, että paikan ilmapiiriä on kuvailtu painostavaksi (etenkin öisin) ja sitä on pidetty "pahana paikkana". Itse toki vierailin siellä aurinkoisena tammikuun päivänä pikkupakkasen kaunistamassa ilmassa, mutta silti nuo kuvailut tuntuvat yllättäviltä. Toisaalta se osoittaa, että kokemuksia on monenlaisia, eikä siksi kummittelukokemuksiakaan voi suoralta kädeltä leimata epäuskottaviksi. Itse olen jopa taipuvainen uskomaan sellaisiin asioihin muutenkin.

Aaveiden Tampere on kirjoitettu sujuvasti, hieman tarinoivaa otetta käyttäen. Taustatyötä on selvästikin tehty ja tarinoista tuodaan esille erilaisia versioita, jos sellaisia on olemassa. Aaveiden Turku -teoksen tavoin Aaveiden Tampere on myös eräänlainen matkaopas kaupungin historiaan ja sen merkittäviin kohteisiin, mutta jotenkin tässä teoksessa oli "sisarteostaan" perusteellisempi ote. Pidin tästä kirjasta kyllä, ja enemmänkin olisin lukenut Tampereen kummituksista. Suosittelen tutustumaan, jos haluatte nähdä Tampereen uusin silmin!

ps. Olen ottanut kirjasta kuvan kotipaikkani vanhalla hautausmaalla, jonne haudattiin viimeksi käsittääkseni 1950-luvulla. Se sijaitsee lähellä jokea, joka tulvi usein pahasti hautausmaalle ja legendan mukaan vei maata pehmentäessään myös arkkuja mennessään. En tiedä onko tulvien tuhoja kuinka kovasti paisuteltu, mutta kovin monia hautoja siellä ei kivistä päätellen enää ole. Paikka on etenkin kesällä kaunis ja erityisesti pidän vanhoista puista, joita siellä kasvaa kujana portilta lähtien. Kuvassa kirja on asetettu isoäitini isoäidin hautakiven päälle, joten kenen sattuu hautakiveä en toki ole kuvaa ottaessani lainannut. Aleksandra Hedvig kuoli vuonna 1956.

Lukupiirikirja: Kun mustarastas laulaa

Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa

320 s., Gummerus 2015

alkup. I skymningen sjunger koltrasten

suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi 

 

Lukupiirimme kokoontui marraskuussa kaksi kertaa ennen joulutauolle jäämistä. Ensimmäisellä kerralla käsittelimme Linda Olssonin teosta Kun mustarastas laulaa. Olssonin tuotanto oli toiveaihe, johon suhtauduin itse hieman jännityksellä. Olen aikaisemmin lukenut Olssonin teokset Laulaisin sinulle lempeitä lauluja, Sonaatti Miriamille ja Kaikki hyvä sinussa, joista osasta pidin ja osasta en saanut kauheasti mitään irti. Kun mustarastas laulaa nappasi minut kuitenkin mukaansa nopeasti ja pidin teoksesta todella.

 

Kun mustarastas laulaa on kaunis, yllättävän koskettava kirja. Se sijoittuu tukholmalaiseen kerrostaloon, jossa teoksen kaikki päähenkilöt asuvat. Elias on nuori taiteilija, Otto iäkkäämpi herrasmies ja entinen antikvariaatin omistaja, Elisabeth puolestaan tuorein tulokas ja täysin omiin oloihinsa eristäytynyt. Kun Eliakselle toimitetaan Elisabethille aiottu lähetys, alkavat kolmikon elämät vähitellen kietoutua toisiinsa. Kukin tavallaan murtautuu omasta horroksestaan, Elisabeth tosin ehkä näkyvimmin. Itselläni meni ihan kylmät väreet, kun tilanne konkretisoitui ensimmäistä kertaa kunnolla (juonipaljastusvaara!) Elisabethin löytäessä Eliaksen pahoinpideltynä talon seinustalta (juonipaljastusvaara päättyy!).

 

Pidin paljon tämän teoksen miljööstä ja etenkin vuodenaikojen tunnelmat välittyivät hyvin. Kirjan nimi ja kansi ovat mielestäni kauniit, antavat lupauksen tietynlaisesta sisällöstä. Lukupiirissä puhuimme siitä, miten toisaalta tämä teos onkin hyvin herkkävireinen, mutta samaan aikaan paikoitellen kuitenkin kuin jännittävin trilleri. Huomasimme myös, että teos on joissakin kohdissa hyvinkin monitulkintainen, mikä herätti kiinnostavaa keskustelua. Loppuratkaisu oli myös puhutteleva, hieman kohtalokkaan tuntuinen ja silti tietyllä tapaa lempeän avoin. Minulle Kun mustarastas laulaa on lukemistani Olssonin kirjoista paras.

Aaveiden Turku

Artemis Kelosaari: Aaveiden Turku - Kummitustarinoita Suomen vanhimmasta kaupungista

109 s., Haamu 2019

kuvitus: Suvi Kari

arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

 

Sain Artemis Kelosaaren Aaveiden Turku -kirjan arvostelukappaleeksi heti tuoreeltaan, mutta säästelin kirjan lukemista syksyyn ja lähestyvän Halloweenin aikaan. Nimensä mukaisesti tässä kirjassa keskitytään turkulaisiin kummittelukohteisiin, joita esitellään kaikkiaan 10. Turku ei ole minulle kovinkaan tuttu kaupunki ja viimeksi olen käynyt siellä yli 10 vuotta sitten, mutta mielestäni tämä on kuitenkin kiinnostava lisä Haamun julkaisemien kummittelukohteita esittelevien kirjojen sarjaan.

 

Turku on Suomen vanhin kaupunki, jonka historiaan kuuluu monenlaisia vaiheita. Ei siis ihme, että kaupungista löytyy moniakin kohteita, joissa on aistittu henkien läsnäoloa. Itselleni kaikkein kiinnostavin kohde oli Brinkhallin kartano, jossa olen jopa vieraillut viimeisimmällä Turun reissullani. Kartanossa on kuvattu Hovimäki-sarja ja Käsky-elokuva, joten paikka lienee monelle tuttu sitä kautta. Hovimäki on myös itse asiassa syy sille, miksi olen kartanossa vieraillut. Mielestäni Brinkhallin kartanosta kertova luku oli myös kaikkein antoisin ja perusteellisin.

 

Aaveiden Turku on aiheena kiinnostava, mutta valitettavasti monissa kohteissa tyydytään vain viittaamaan kummittelun mahdolliseen syyhyn tai kohteessa sattuneisiin "traagisiin onnettomuuksiin", mutta niistä ei kerrota sen enempää. Olisin halunnut tietää niistä lisää, koska lopulta ne ovat osa kummitteluilmiön jännitystä ja tuovat ehkä jonkinlaista kansanomaista traagista romantiikkaakin siihen. Vähän jää turhauttamaan, kun asiat jätetään avoimiksi ja siirrytään seuraavaan asiaan. Kohteiden monipuolisista kummitteluilmiöistä olisin halunnut mielelläni myös tietää lisää, sillä joistakin kohteista kerrotaan vain jokin esimerkki ja mainitaan, että havaintoja on muitakin. Millaisia havaintoja? Kaikkiko samanlaisia ja samalta aikakaudelta?

 

Kummittelu kiehtoo minua ilmiönä ja olen lukenut kohtalaisen määrän aihetta käsitteleviä teoksia. Luen niitä aina vähän tietokirjamaisella otteella, sillä kerrotaanhan teoksissa todellisista kohteista, niiden historiasta ja niihin liittyneistä ihmisistä faktan näkökulmasta. Kummitteluilmiötäkin on joissakin kirjoissa käsitelty mielestäni onnistuneesti siten, että ilmiöt mahdollisine selityksineen on esitetty neutraalisti ja lukijan itsensä päätettäväksi on jäänyt se, mihin haluaa uskoa. Esimerkkinä tästä mainittakoon vaikkapa Eero Ojasen ja Mauri Karvosen teokset. Samanlaisin odotuksin lähdin tämänkin kirjan pariin, mutta tämä tuntui välillä enemmänkin matkaoppaalta Turun menneisyyteen ja kummituskohteisiin, mikä ei sekään ole huono asia. Erilaiset odotukset tietysti vaikuttivat lukukokemukseeni. Suosittelen kuitenkin tätä kirjaa niille, jotka haluavat nähdä Turun uusin silmin.

 

♠♠♠

Rutosti hevosia

Luiz Ruffato: Rutosti hevosia

159 s., Into 2014

alkup. Eles eram muitos cavalos, 2014

suom. Jyrki Lappi-Seppälä

Seinäjoen kirjaston nojatuolimatkailuhaaste on edennyt osaltani muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta Eurooppaan painottuen. Halusin päästä matkaamaan myös vielä merkintöjä vailla olleeseen Etelä-Amerikkaan, joten valitsin luettavakseni brasilialaisen Luiz Ruffaton teoksen Rutosti hevosia. Ennen lukemisen aloittamista hieman epäröin, sillä teos vaikutti silmämääräisesti todella polveilevalta. Sitä se olikin, mutta omaksi yllätyksekseni viihdyin hyvin.

Rutosti hevosia sijoittuu Brasilian suurimpaan kaupunkiin São Pauloon. Sen väestöstä iso osa muodostuu siirtolaisaaltojen tuomista vierasmaalaisista, joista isoin ryhmittymä on Wikipedian mukaan italialaiset. Heitä on kaupungissa yli puolet sen väestöstä, 6 miljoonaa. São Paulo on kaupunki, jossa on niin vaurautta kuin köyhyyttäkin. Varakkaiden ja köyhien asuinalueita on saatettu eristää jopa sähköaidoin ja rikollisuus kaupungissa on maailman kärkiluokkaa. Rikollisuus ei olekaan mitään pieni näpistyksiä, vaan tehtyjen rikosten kärjessä ovat Wikipedian mukaan ryöstöt, murhat ja kidnappaukset. Väkivaltaa ei kaihdeta.

Rutosti hevosia on moniääninen yhdenpäivänromaani. Siinä näyttäytyy niin hyvinvointi kuin kurjuuskin. Varovaistakin toiveikkuutta tuntuu kuitenkin aina varjostavan pelko. Köyhiin kohdistuu jopa ihan suoranaista mielivaltaa ja kaupungissa harhautuu helposti rikoksen poluille tai ajautuu vahvempiensa vallan alle. Varakkaatkaan eivät voi elää huolettomasti, sillä väkivallan uhka on todellinen. Kaupungissa jyllää myös kaikkinainen keplottelu ja jokaisen tulee katsoa eteensä ja ajatella ensin omaa etuaan. Tämä näyttäytyy esimerkiksi pimeän työn tekemisenä ja rikollisuutena.

En yleensä juurikaan pidä moniäänisistä teoksista. Tässä teoksessa pääsee ääneen kymmeniä eri asemassa olevia henkilöitä. Osa teksteistä on silkkaa tajunnanvirtaa vailla välimerkkejä. Lukemiseen joutui paikoitellen oikein todella keskittymään, mutta siitä huolimatta teos on todella hyvä. Se on hengästyttävä, vimmainen ja rehellinen. Välillä mietin miten tuollaisessa paikassa voi elää. Tuli vähän toivotonkin olo. Osa tarinoista kulki ihan iholle asti. Huh! Seuraavaksi luen kyllä jotain vähän kevyempää.

♠♠♠♠

Akvarelleja Engelin kaupungista

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

215 s., Gummerus 2016

 

Jukka Viikilän esikoisromaani Akvarelleja Engelin kaupungista voitti kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2016. Itse en alunperin ollut järin kiinnostunut tästä teoksesta, vaikka ajattelinkin tämän jossain vaiheessa lukea. Kun pikalaina nyt osui kohdalle, päätin lukea tämän. Vaikka Akvarelleja Engelin kaupungista on kooltaan pieni kirja, vei sen lukeminen aikaa ja vaati paljon keskittymistä. Tämä on mielestäni oikein sopiva kirja luettavaksi näin vuodenvaihteen kynnyksellä, sillä Engelin fiktiivisessä yöpäiväkirjassa nousee monesti esiin ajan kuluminen, menneisyys ja tulevaisuuden haaveet - samat teemat tulevat itselläkin mieleen tällaisena vuoden vaihtumisen ajankohtana.

 

Akvarelleja Engelin kaupungista on Helsingin suunnitelleen saksalaistaustaisen arkkitehdin Carl Ludvig Engelin fiktiivinen yöpäiväkirja, joka alkaa keväästä 1816. Tuolloin nuori arkkitehti oli saanut mainion työtilaisuuden päästä suunnittelemaan Helsingin kaupunkia uudelleenrakentamiskomitean toimesta. Niinpä Engel perheineen muuttaa Helsinkiin ja lupaa vaimolleen, että tila ei ole pysyvä ja että tie vie jo pian takaisin Berliiniin, heidän rakkaaseen kotikaupunkiinsa. Vuodet vierivät ja kaupunki valmistuu talo talolta. Ennen kuin sitä oikein käsittääkään, on jo vuosi 1840.

 

Yöpäiväkirjan kuvaamiin vuosiin mahtuu kaikenlaisia tapahtumia. Eniten Engeliä pohdituttaa kaupungin hioutuminen pikkuhiljaa hänen suunnitelmiensa mukaan. Hän kiintyy luomukseensa ja Helsingistä on nousemassa todella suuri taidonnäyte, jollaista ei ihan jokainen arkkitehti pääsekään rakentamaan. Samaan aikaan erityisesti Charlotte-vaimo kaipaa takaisin kotiinsa, vaikka yrittääkin sopeutua Helsinkiin ja lopulta löytää sieltä ystäviäkin. Silti avioparin mielessä elää toive päästä takaisin Berliiniin. Yöpäiväkirjassaan Engel pohtii minkälaisen hinnan on loppujen lopuksi joutunutkaan maksamaan siitä, että on päässyt toteuttamaan ammatillista kunnianhimoaan ja luomaan todellisen elämäntyön.

 

Mielestäni Akvarelleja Engelin kaupungista on jotenkin työläs kirja, jonka lukeminen todellakin vaati keskittymistä. Koin tämän ehkä hieman vaikeaselkoiseksi, sillä toisinaan yöpäiväkirjan merkinnät olivat lyhyitä ja tuntuivat täysin irrallisilta muihin merkintöihin nähden. Välillä myös vuodet vierivät nopeaan tahtiin eikä joistain ajanjaksoista jäänyt oikein mitään mielikuvaa. Tarinaa oli tästä syystä vaikea seurata. Teksti puolestaan tuntuu mielestäni sujuvalta ja selkeältä, mutta se ei paljon auta, jos ajatus meinaa harhailla juonenkulun kannalta.

Sinänsä tämän teoksen aihe on mielenkiintoinen, sillä en ole ennen ajatellut sitä miten Helsinki on rakentunut ja millaista rakennusvaiheen aikaan kaupungissa on ollut ja miltä se on näyttänyt. Löysin tästä myös yhdyskohtia samaa ajankohtaa kuvaaviin teoksiin ja mielikuvani tuosta ajasta laajentuivat. Se oli ihan kiintoisa kokemus. Kaupunkia minua paremmin tunteville tämä saattaa olla vieläkin kiinnostavampi katsaus.

♠♠♠

DIMINY - Tarvitsen

Estelle Maskame: DIMINY - Tarvitsen

384 s., Gummerus 2016

alkup. Did I Mention I Need You?, 2015

suom. Sirpa Parviainen

 

Kun helmikuussa luin Estelle Maskamen esikoisteoksen DIMILY - Rakastan, sen jatko-osa pääsi heti eniten odottamieni kevään uutuuskirjojen joukkoon. Täytyy myöntää, että odotukseni tätä seuraavaa osaa kohtaan olivat tosi korkealla. Tästä syystä minä kyllä hieman petyin, sillä mielestäni tämä jatko-osa ei yltänyt ensimmäisen osan tasolle kiinnostavuudessa tai juonenkuljetuksessa.

 

On kulunut vuosi siitä, kun kalifornialaistunut Eden Munro hyvästeli New Yorkiin vuodeksi lähtevän Tyler Brucen. Vuosi on ollut pitkä aika selvitellä mitä Eden oikeastaan tuntee velipuoltaan kohtaan. Kun Tyler kutsuu Edenin kesällä kuudeksi viikoksi New Yorkiin, Eden ei epäile suostua - ei, vaikka poikaystävä ei suhtaudu viikkokausien eroon kovin myönteisesti. Vaikka Eden seurustelee ja Tylerkin on muuttunut vuoden aikana paljon, on varsin pian molemmille selvää, että mikään ei ole muuttunut heidän välillään. Niin Eden kuin Tylerkin joutuvat pohtimaan voisiko heidän jutullaan koskaan olla tulevaisuutta, sillä epäilemättä sen julkitulo saisi aikaan kohun huolimatta siitä, että heistä sisarpuolia tekee vain Tylerin äidin ja Edenin isän välinen vihkisopimus.

 

New York on Edenin haaveiden kaupunki, jonne hän todella on odottanut pääsevänsä. Kaupunki onkin keskeinen osa kirjaa, sillä sen eri paikkoja metroasemista kahviloihin mainitaan useasti ja luodaan samalla ikäänkuin kaupungin karttaa, jotta lukijakin tietäisi missä päin ja kuin lähellä Tylerin asuntoa mikäkin paikka on. Miljöön kuvausta ei mielestäni kuitenkaan ole liikaa, vaan juuri sopivasti antamaan puitteet tarinalle ja välittämään Edenin ihastusta kaupunkia kohtaan. Tässä asiassa Maskame onnistuukin mielestäni yhtä hyvin kuin trilogian avausosassa.

 

Juoni sen sijaan ei mielestäni ole tässä teoksessa niin vetävä kuin ensimmäisessä osassa. Toki Edenin ja Tylerin välinen kipinöinti tuo mukavaa värähtelyä tarinaan ja heidän suhteensa onkin tarinan keskeinen juttu, mutta mielestäni jotenkin juoni oli tässä teoksessa pitkän aikaa aika pysähtynyt. Ensimmäisessä osassahan päästiin seuraamaan heidän suhteensa kehitystä pala palalta, nyt vain seurataan pitkään miten mukavaa heillä toistensa seurassa on. Kunnolla alkaa tapahtua oikeastaan vasta sitten, kun kaupunkiin pelmahtaa Santa Monicasta kalifornialaiskolmikko, jonka yhden jäsenen näkemisestä ei ilahdu Eden sen enempää kuin Tylerkaan. Silloin alkaa kuohua eikä se kuohunta lopu ennen kuin kirjakaan loppuu. Teoksen loppupuoli sisältääkin melkoisesti epätietoisuutta, itkua, rohkeutta, helpotusta ja ehkä turtumustakin.

 

Kokonaisuutena DIMINY - Tarvitsen oli myös ihan kiva lukukokemus, vaikka minun odotukseni eivät oikein täyttyneetkään. Toivottavasti trilogian kolmas osa olisi sitten hieman kiinnostavampi ja vetävämpi, sillä aion edelleen lukea sen, vaikka tähän osaan hieman petyinkin. Täytyyhän minun saada selville miten Edenille ja Tylerille käy!

 

♠♠♠♠

Sitten juoksin pakoon

Marie Jalowicz Simon: Sitten juoksin pakoon - Juutalaistytön selviytymistarina 1940-1945

420 s., Gummerus 2015

alkup. Untergetaucht - Eine junge Frau überlebt in Berlin 1940-1945, 2014

toim. Irene Stratenwerth ja Hermann Simon

suom. Otto Lappalainen

 

Aloitin jokin aika sitten lukemaan Marie Jalowicz Simonin tarinaa, jossa hän kertoo miten onnistui piilottelemaan Berliinissä juutalaisvainojen aikaan. Aihe sinänsä on mielestäni kiinnostava, mutta jotenkin en vain tuntunut oikein jaksavan keskittyä teokseen ja siitä syystä lukeminen tuntui aika pitkänsitkeältä.

 

Marie Jalowicz Simonin tarina on yhdellä sanalla sanoakseni uskomaton. Teos on toimitettu hänen videonauhoille sanelemiensa vaiheiden pohjalta, mikä entisestään tuo lisää eloa ja autenttisuutta tarinalle. Siitä välittyy tehokkaasti nuoren naisen tunteet pelosta hetkellisiin onnenpilkahduksiin sekä epätoivosta tyytyväisyyteen ja selviytymistahtoon. Maan alla piilotellut nuori nainen joutui alistumaan milloin minkäkinlaisen hyväksikäytön alle, sillä mikään ei tullut ilmaiseksi. Edes lähimpien tuttavien apu ei ollut pyyteetöntä, ja Marie Jalowicz tunsi jatkuvaa kiitollisuudenvelkaa kaikkia häntä auttaneita kohtaan.

 

Tuntuu uskomattomalta, että joku juutalainen todellakin onnistui piilottelemaan Berliinissä juutalaisvainojen aikaan. Tavallaan Marie Jalowicz eli melkoisen näkyvääkin elämää, tosin peitenimien turvin: hän esimerkiksi hoiti kauppa-asioita aivan normaalisti ja kävi toisinaan tuttaviensa luona vierailulla. Hänellä kävi todellakin tuuri, että hän selvisi hengissä, vaikka helpolla se ei tapahtunutkaan. On hienoa, että nyt Jalowiczin tarina on julkaistu, sillä se on todellinen aikalaiskertomus ja selviytymistarina.

 

Vaikka teoksessa onkin niitä aineksia, joita hyvässä kirjassa yleensä on, ei lukeminen tosiaan meinannut millään edistyä. Välillä luin jotakin kevyempää, jotta sain taas uutta puhtia tämän kirjan lukemiseen. Toisinaan tarina tuntui minun makuuni ehkä liian hitaasti etenevältä, sillä Jalowiczin elämässä oli hänen tilanteestaan huolimatta paljon tyveniä hetkiä, jolloin hän lähinnä odotti mitä seuraavaksi tapahtuu. Samalla tavoin minä lukijana jäin odottamaan tulevia käänteitä. Kokonaisuutena kuitenkin ymmärrän hyvin tämän teoksen arvon, sillä sain tästä ajattelemisen aihetta ja uutta näkökulmaa II maailmansodan aikaan. Marie Jalowicz oli rohkea nuori nainen, ja varmasti rohkeutta kysyi myös vuosikymmenien jälkeen kertoa koko tarina ja muistella vaikeita aikoja.

Elämänlanka

Victoria Hislop: Elämänlanka

442 s., Bazar 2014

alkup. The Thread, 2011

suom. Susanna Tuomi

 

Victoria Hislop on kirjailija, jonka kirjailijankyvyistä minulle on jäänyt positiivinen mielikuva jo ennen kuin olin lukenut ensimmäistäkään hänen kirjoistaan. Mielikuvasta huolimatta en oikeastaan tiennyt mitä odottaa, kun aloin lukemaan Hislopin Elämänlankaa. Teos osoittautui sisällöltään paljon laajemmaksi kuin aavistinkaan, sillä takakannen perusteella olin vähän kuvitellut, että kyseessä olisi jokin rakkaustarina. On Elämänlanka sitäkin, mutta samalla se on myös otteessaan pitävä tarina Kreikan historian mullistuksista, joihin kietoutui lukuisia ihmiskohtaloita.

 

Kun Dimitri Komninos syntyy vuonna 1917, syttyy samana päivänä hänen kotikaupungissaan Thessalonikissa tuhoisa tulipalo, jossa tuhoutuu monta kotia ja kukoistavaa yritystä. Rikkaan perheen esikoinen varttuu elämänsä ensimmäiset vuodet vaatimattomissa oloissa tulelta säästyneessä äitinsä lapsuudenkodissa Irinikadulla, mikä jättää hänen ajattelutapaansa todellista avarakatseisuutta. Vuonna 1922 Smyrnassa pikkutyttö Katerina Sarafoglou pakenee äitinsä ja sisarensa kanssa Turkin sotajoukkoja. Kaaoksen keskellä tyttö kadottaa perheensä, mutta hän pääsee Thessalonikiin matkaavaan laivaan ja päätyy ystävällisen Eugenian hoiviin. Thessalonikissa Eugenia, hänen kaksostyttönsä ja Katerina pääsevät asumaan Irinikadulle, josta muslimiperhe on väestönvaihdossa pakotettu siirtymään Turkin alueelle. 

 

Yli 80 vuotta myöhemmin Dimitri ja Katerina kertovat tarinansa pojanpojalleen. Tarinaa sävyttävät muun muassa etniset vainot, natsimiehitys, sisällissota sekä taloudelliset nousu- ja laskukaudet, joista sitkeät thessalonikilaiset yrittivät selviytyä parhaan kykynsä mukaan. Vaikka olen kuvitellut, että minulla on kohtalaisen hyvät perustiedot historiasta, minun täytyy tunnustaa, että nämä Kreikan vaiheet olivat minulle ihan uutta tietoa. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä mitä maa ja sen kansalaiset ovat vuosien aikana joutuneet kärsimään. Hislop kirjoittaa mieleenpainuvasti ja koskettavasti siitä, miten ihmisiä vaihdettiin kuin tavaraa, miten etniset vainot romuttivat monta unelmaa ja miten hirveän monet ihmiset kärsivät puutetta ja kurjuutta.

 

Hislopin henkilöhahmoihin on helppo kiintyä. Vaikka Dimitri ja Katerina muodostuivatkin tarinan keskushenkilöiksi, niin myös juutalainen Morenon perhe jäi mieleeni voimakkaasti, sillä heidän kauttaa Hislop kirjoittaa natsimiehityksen ajasta ja juutalaisten pakkosiirrosta Puolaan. Siinä missä Morenojen oli vaikea lähteä kotimaastaan, oli myös heidän lukuisille ystävilleen vaikea luopua perheestä, joka oli kaikella tapaa niin samanlainen kuin heidän omansa, mutta uskonto leimasi heidät erilaisiksi, vääränlaisiksi. Hislopin luoma kuva monikulttuurisen Thessalonikin muutoksista on niin elävä, että tämä kirja ei taatusti unohdu mielestäni.

 

♠♠♠♠♠

Hovimäki: Oolannin sodasta sortovuosiin

Anna-Lisa ja Carl Mesterton, Kirsti Manninen, Jussi-Pekka Aukia:

Hovimäki - Oolannin sodasta sortovuosiin

415 s. + Hovimäen aikaan s. 417-431

Gummerus 2004, 2.p.

perustuu samannimiseen tv-sarjaan

kirjasarjan neljäs osa

 

Aloitin viime keväänä minulle rakkaan Hovimäki-sarjan uudelleenluvun. Luin kolmannen osan kesäkuussa ja siitä vierähtikin aikaa nyt tähän helmikuuhun saakka ennen kuin neljänteen osaan tartuin. Nuorempana luin Hovimäet aina ahmimalla peräkkäin, mutta nykyään on niin paljon kirjoja lukulistalla, että uusintaluvut joutuvat odottamaan. Osittain pitkä aikaväli selittyy myös sillä, että tämä ajanjakso Oolannin sodasta sortovuosiin on minulle epämieluisin niin kirja- kuin tv-sarjassakin, joten lukeminen lykkääntyy myös makuasian vuoksi.

 

Tämä teos siis käsittää vuodet 1851-1896. Ajanjakso on pitkä ja hovimäkeläisten vaiheisiin mahtuu paljon kaikenlaista niin hyvässä kuin pahassakin. Kirja kuvaa tapahtumia laajemmalla aikavälillä kuin tv-sarjan tuotantokausi, joten muutamaan kysymykseen tulee tätä teosta lukiessa vastaus. Minulle tämä kirja on kuitenkin epämieluisin muutamasta syystä, jotka oikeastaan vasta nyt tämän ties monennenko lukukerran jälkeen pystyn erottelemaan. Yksi syy on hahmot, joista muutama vähemmän miellyttävä astuu kuvioihin ja useampikin tuttu ja pidetty hahmo kuolee. Toinen syy on miljöö, sillä tämä teos sijoittuu melko pitkälti Helsinkiin tai muualle maailmalle eikä niinkään Hovimäelle. Kolmanneksi syyksi mainitsen tunnelman, joka ei mielestäni ole kovinkaan mukava, vaikka niin kartanolaisille kuin sepän perheellekin tapahtuu positiivisiakin asioita.

 

Hovimäellä siis tapahtuu niin hyvässä kuin pahassakin. Lindhofien perhettä kohtaa onnettomuus toisensa perään, kun ensin perheen nuorin lapsi Carl Erik menehtyy, Wilhelm joutuu lähtemään maasta pidettyään humalassa venäläisvastaisen maljapuheen, Carl Magnus loukkaantuu pahoin lasihytin palossa ja menehtyy ja sitten menehtyy vielä koko perheen kantava voima Johanna-rouva. Myös Marie kohtaa pettymyksiä elämässään eikä Wilhelmkään löydä lopullista onnea, jonka hän mielestäni ansaitsisi. Sepän perheessä emännän menehdyttyä nuori Katri joutuu ottamaan vastuun kaikista taloustöistä eikä asiaa helpota muistamaton Stina-muori, jota pitäisi vahtia kaiken työn lomassa. Mutta on myös positiivisia käänteitä, kun niin Katri kuin veljensä Juhokin pääsevät opiskelemaan, Marie pääsee maailmalle oppimaan lisää maalaamisesta ja Wilhelm astuu isännän saappaisiin varmoin ottein.

 

Wilhelm on tässä sarjassa yksi niistä hahmoista, jotka minua eniten surettivat. Hän olisi ansainnut todellisen ja kestävän onnen, sillä avioliitto oikukkaan Vavan kanssa ei sitä hänelle tuo. Wilhelm on pystyvä isäntä ja hän olisi tarvinnut rinnalleen samanlaisen emännän kuin Magnuksella oli aikoinaan Johanna. Vava sen sijaan ei välitä muusta kuin itsestään enkä voi olla tuntematta häntä kohtaan vastenmielisyyttä, sillä hänen sisimpänsä paljastuu hyvin katalaksi. Vava ei ollut kartanon emännäksi alunperinkään yhtään sen sopivampi kuin Wilhelmin oma Hanna-äiti, mutta eri syistä. Hahmoista suosikkieni kärjessä säilyy edelleen Sepän Erkki, joka kohtelee kaikkia tasapuolisesti. Siitä syystä tuntuukin haikealta, että tässä teoksessa sanotaan hyvästit paitsi Erkille myös monelle muulle tutuksi tulleelle hahmolle, kuten Carl Magnukselle, Johannalle ja Anna-mamsellille. Erityisen ikävää on luopua Johannasta ja Annasta, jotka ovat olleet vuosikymmeniä kartanon elämän keskushahmoja ja vahvoja tukipilareita, joita ilman Hovimäen tunnelma on ratkaisevasti erilainen. Palvelusväki alkaa haipua taka-alalle, kun ennen taas he elivät läheisesti mukana kartanolaisten elämässä. Taloudenpitokin tuntuu olevan epävakaampaa Wilhelmin vakaasta isännyydestä huolimatta.

 

Hovimäen tunnelma siis muuttuu ja miljöö keskittyy muutenkin  pitkälti Helsinkiin. Tuntuu, että kartanomiljöö jää hyvin toissijaiseksi, kun taas aiemmin Hovimäki on ollut nimen omaan koko tarinan sydän. Myös historiallisena ajanjaksona tämä on mielestäni jotenkin puuduttava: toki britit hätyyttävät satamakaupunkeja, usean vuosikymmenen jälkeen järjestetään vihdoin valtiopäivät, koulujärjestelmälle luodaan pohja ja kohdataan hirveät nälkävuodet, mutta todellista toimintaa on kuitenkin kovin vähän ja osittain hovimäkeläisten vaiheiden nivoutuminen historiallisiin tapahtumiin on hieman epäluontevan oloinen. Muutoin ajanjaksona tämä on kuitenkin siinä mielessä kiintoisa, että hovimäkeläisille tapahtuu koko ajan jotain mullistavaa, joka muuttaa jopa käsityksiäni joistakin hahmoista. Esimerkiksi voisin mainita, että lapsena sarjaa ensimmäistä kertaa katsoessani Vava oli kiehtova hahmo, sillä hän oli niin kovin erilainen kuin kartanon aiemmat emännät. Nykyään tuo erilaisuus ei kiehdo, vaan lähinnä harmittaa niin Wilhelmin kuin kartanonkin puolesta.

 

Mielestäni teoksen päällimmäinen tunnelma on jotekin ankea ja se tietysti syö intoani niin tätä kirjaa kuin samaa ajanjaksoa käsittelevää tuotantokauttakin kohtaan. Ankeus johtunee suurimmaksi osaksi siitä, että teoksessa on niin paljon kuolemaa ja huolen varjot häivähtävät itse kunkin yllä. Onnen hetket ovat loppujen lopuksi melko ohikiitäviä. Tunnelma tuntuu osittain myös hieman hätäiseltä, sillä teoksen loppupäähän on ympätty monien vuosien edestä tapahtumia melko suppeaan tilaan. Ymmärrän toki, että sillä on haluttu kuroa umpeen tuotantokausien väliin jääviä aikoja, mutta mielestäni niiden kertomiseen olisi voinut kuitenkin panostaa enemmän. Hienoa on kuitenkin se, että teos antaa vastauksen monille kysymyksille, kuten mikä oli Esterin kohtalo, mitä Paulin elämässä tapahtuu ja miten helsinkiläiset Ingbergin sisarukset päätyvät Hirvikoskelle asumaan.

 

Vaikka olenkin nyt purkanut tuntemuksiani, on tämäkin osa mielestäni sarjaan sopiva ja sillä on ehdottomasti arvonsa kokonaisuudessa. Onnekseni voin kuitenkin todeta, että pidän kirjasarjan viidennestä osasta melkoisesti enemmän kuin tästä, sillä siinä on jo ehtinyt tottua ajatukseen kartanosta erilaisena kuin aiemmin. Siinä myös kuvioihin astuu vahvemmin sellaisia hahmoja, joista opin pitämään paljon, kuten Ruth, Felix ja Otto-pehtoori. Vaan siitä lisää sitten ajallaan!

 

Sarjan aiemmat osat ovat Ruotsin vallan iltarusko, Keisarin auringon alla ja Heräämisen aika.

Neidonkenkä

Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä

358 s., Otava 2009

kannen alkup. kuva: Paavo Poutiainen

kannen suunnittelu: Piia Aho

 

Huomasin yhtäkkiä, että olen viimeksi lukenut Kähkösen Kuopio-sarjaa yli vuosi sitten, vaikka vakaana aikomuksenani oli lukea sarjan kaksi viimeistä osaa, Neidonkenkä ja Hietakehto, aika pian "samaan syssyyn". Neidonkenkä oli minulla useamman kuukauden lainassakin, mutta sitten palautin sen takaisin kirjastoon, kun en vain kerta kaikkiaan saanut aikaiseksi aloittaa sen lukemista. Nyt pitkän tauon jälkeen aikaisempien osien tapahtumat ovat edelleen hyvin muistissa ja lukunautinto tuntui miltei kaksinkertaiselta, kuin olisi kotiin palannut, kun pääsi tuttujen hahmojen pariin.

 

Neidonkenkä on sarjan edellisen osan, Lakanasiipien, tavoin yhdenpäivänromaani. Tapahtumapäivä on 9.6.1942. Sodasta huolimatta tulevaisuuteen on katsottava, vaikka itse kukin on joutunut jotain sodalle uhraamaan: terveyden, kodin, rakkaan, nuoruuden, tulevaisuudenuskon. Nälkätalven muistot elävät edelleen, vaikka välillä pilkahtaa myös toivonkipinä, kun Tuomen naiset pääsevät leipomaan leipää ruisjauhoista ja Tatrassa järjestetään lähes vanhaan tyyliin kunnon illallisjuhlat.

 

Eilen illalla mieleeni rakentui ajatus siitä, miten paljon yksi päivä voi pitää sisällään. Tuntuu hyvältä, että sulattelin tätä kirjaa kaikessa rauhassa ennen tämän tekstin kirjoittamista, sillä nyt alitajuntaisesta tiedosta rakentui oikea oivallus. Yksi päivä voi pitää sisällään niin paljon. Ihmisiässä se on vain ohikiitävä hetki, mutta kuten Kähkönen osoittaa, jokin yksi ainut päivä voi tyystin muuttaa sen, mihin suuntaan elämä lähtee kulkemaan. 9.6.1942 yksi tarinan henkilöistä menettää tulevaisuudenunelmansa, joku toinen taas näkee yllättäen tulevaisuutensa ja joidenkin silmät avautuvat maailman todellisuuteen - aikuisuudella kun on vapaudenhuuman kääntöpuolena vastuu ja vaatimukset.

 

Siinä missä hahmojen tunteet ja toiveet herättävät ajatuksia, myös miljöö piirtyy eteeni selkeänä. Kähkönen kuvaa ihanan raikkaasti kesäpäivää niin kaupungissa kuin sitä ympäröivissä metsissä. Luonnon pystyy aistimaan niin syvästi, että tuntuu kuin itsekin olisi mukana lehdoissa siinä missä kaupungin kaduilla ja pihoillakin. Kähkönen kuvaa hienosti elämää sota-aikana, jolloin ei voinut jäädä rypemään kurjuudessa ja pohtimaan, että nyt on sota. Arjen rattaiden piti pyöriä, lapset ja vanhukset ruokkia, käydä töissä ja hoitaa kasvimaata. Minä pidin tästä teoksesta todella paljon.

 

♠♠♠♠½

Lakanasiivet

Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet

398 s., Otava 2007, 4.p.

kannen alkuperäinen kuva: Eino Mäkinen

kannen suunnittelu: Piia Aho

Vihdoin pääsin taas palaamaan Kähkösen ihanan Kuopio-sarjan pariin, joten tässä tulee ajatuksiani neljännestä osasta. En ollut tästä aivan yhtä vakuuttunut kuin kolmesta aiemmasta teoksesta (Mustat morsiamet, Rautayöt, Jään ja tulen kevät), mutta toisaalta teoksen rakenne on ratkaisevasti erilainen. Lakanasiivet on yhdenpäivänromaani, mikä vaatii ehkä hieman sulattelua ja totuttelua, kun on tottunut aiemmissa osissa seuraamaan jo tutuiksi tulleiden hahmojen elämää hieman pidemmällä aikavälillä.

Lakanasiivet kuvaa vuoden 1941 sotakesään sijoittuvaa ainoata päivää, jolloin Kuopiota pommitettiin. Teoksen keskeisessä roolissa ovat naiset, sillä kaikki kynnelle kykenevät miehet ovat sotarintamalla. On koskettavaa lukea miten kaupunkilaisten, niin naisten kuin jäljelle jääneen miesväestönkin, ajatukset kaupungin turvallisuudesta murtuvat vähitellen. Vielä jaksetaan uskoa, että syksyllä tulee rauha. Tuon uskon turvin arki on pysynyt jotenkuten kasassa, mutta silti elo kaupungissa on jatkuvan paineen alla. Kukin kipuilee tavallaan: Annaa ja Helviä kaihertaa ikävä lapsiensa luo, Hilda miettii olisiko sittenkin pitänyt elää hieman rennommin. Pommitus ei tuo kuitenkaan mukanaan vain raunioita ja epävarmuutta, sillä se myös hitsaa sen kokeneet ihmiset tiiviimmin kiinni toisiinsa.

Tässä teoksessa tarkastellaan yhä useamman henkilön elämää tuttujen hahmojen lisäksi. Ratkaisu on sinänsä ymmärrettävä, sillä jos teos kuvaa yhden päivän tapahtumia, niin muutaman naishahmon päivä tuskin riittäisi luomaan näin kattavaa ja monipuolista kuvaa siitä hälinästä, jonka aivan tavallisena kesäpäivänä äkillisesti alkanut pommitus sai aikaan. Jotenkin kuitenkin ehkä kaipasin sitä kotoista pientä piiriä, joka oli aikaisemmista kirjoista tuttu. Kerronnasta on kyllä pakko sanoa sellainen mainitsemisen arvoinen seikka, että Kähkönen onnistuu luomaan hyvin kiireettömän tunnun kirjaan: hänellä ei ole tarvetta typistää yhtä päivää pieneen tilaan, vaan hän antaa hahmoille tilaa ja tietyllä tavalla myös aikaa.

Kaikki aikaisemmat osat ovat näyttäytyneet silmissäni jonkinlaisina värisekoituksina. Jouduin hetken pohtimaan, että mikä kuva minulle Lakanasiivistä jäi, mutta sitten se piirtyi silmieni eteen hyvin selkeänä. Lakanasiivet jätti minulle kuvan hyvin hyvin kuuman kesäpäivän valosta, jolloin kaikki tuntuu väreilevän auringon kuumuudessa. Kaiken ympärillä on lämmin autere, mutta samalla ilmassa on jotain hyvin painostavaa. On yhä edelleen mielenkiintoista huomata se, että Kuopio-sarja luo silmieni eteen visuaalisia ilmiöitä ilman, että Kähkösen tarvitsee niitä erityisesti esiin maalailla.

♠♠♠♠

Maunon kaupunki

Katri Tapola (teksti) & Kristiina Louhi (kuvitus): Maunon kaupunki

31 s., Tammi 2008

Maunon kaupunki on Katri Tapolan ja Kristiina Louhen ensimmäinen yhteinen kuvakirja. Se kertoo kaupunkilaispoika Maunosta, jolla on erinomaisen hyvä mielikuvitus ja todellinen kiinnostus eläintieteeseen. Mauno osoittaa, että kaupungissakin voi törmätä vaikka minkälaisiin otuksiin, kunhan vain osaa katsoa tarpeeksi tarkkaan.

Mielestäni tämä kirja oli juoneltaan jotenkin omituinen. Vaikka tämä ilmentääkin erinomaista mielikuvitusta ja on puettu mainiosti Maunon mielikuvituksen tuotteeksi, niin minuun tämä ei oikein uponnut. Tässä tapahtuu paljon asioita, jotka kyllä liittyvät toisiinsa, mutta tuntuvat jäävän jotenkin irrallisiksi. Lisäksi tässä kirjassa välillä tuntuu, että Mauno kaipaisi enemmän virikkeitä tai että hän on oikeasti hieman kummallinen, aivan kuin hän ei tajuaisi, että mistä oikeasti on kyse ja että kaikki on hänen mielikuvituksensa tuotetta.

Mielestäni Tapola kuitenkin on saanut tekstiinsä hyvin mukaan sen perusajatuksen, että kaupungissakin on kaikenlaista mielenkiintoista nähtävää, tehtävää ja koettavaa eikä kaikki ole vain betoniviidakkoa ja laatikkotaloja. Minä jotenkin näkisin tämän asian niin, että Tapola haluaa puhua kaupungissa asuvien lapsiperheiden puolesta ja kuvata sitä, että kaupungissakin on virikkeitä ja siellä voi elää onnellisen lapsuuden.

Kristiina Louhen kuvitus on mielestäni jälleen kerran onnistunut, mutta mitäpä muuta lempikuvittajaltani odottaisinkaan. Louhi täydentää mainiosti Maunon mielikuvituksekasta kaupunkikuvaa, sillä kuvat kertovat myös paljon sellaista, mitä ei sanoista löydy. Kuvitus ansaitsee erityismaininnan värien käytöstä, joka on todella hyvää ja iloisen näköistä. Kuvituksessa on välillä miltei jotain kömpelöä, mutta toisaalta se sopii erinomaisesti tämän kirjan tunnelmaan ja sen pirteään ja mielikuvituksekkaaseen sekamelskaan.

♠♠♠