Rósa & Björk

Satu Rämö: Rósa & Björk

Hildur-sarjan 2. osa

WSOY 2023

Luin keväällä Satu Rämön Hildurin, joka avaa samannimisen sarjan. Vaikka se ei dekkarina ollut mielestäni suurikaan jännitysnäytelmä, pidin tosi paljon kirjan miljööstä ja islantilaisen yhteiskunnan ja arjen kuvauksesta. Samoista asioista pidin tässäkin, mutta Rósa & Björk on edeltäjäänsä jännittävämpää luettavaa, etenkin kun Hildurin lapsena kadonneiden sisarten - Rósan ja Björkin - mysteeriin tulee uutta valoa.

Islannin vuonoilla Hildurin poliisipiirissä paikallinen kunnallispoliitikko löydetään murhattuna hiihtoladulta. Tapaus tulee Hildurin tiimille selvitettäväksi. Melko pian on ilmeistä, että kyse ei ole yksittäisestä henkirikoksesta, vaan tapaus on osa isompaa kokonaisuutta, jonka juuret ulottuvat vuosien taakse.

Viihdyin Islannin vuonoilla ja vaihtelevissa sääolosuhteissa nyt vähintään yhtä hyvin kuin Hilduria lukiessa. Kadonneiden siskojen tapauksen yksityiskohtien valottuminen pakottaa päähenkilö-Hildurin kohtaamaan kipeän menneisyytensä. Katoamista edeltävistä vaiheista paljastuu paljon sellaista, mikä asettaa tapauksen uuteen valoon.

Tämä teos sijoittuu ajallisesti ajanjaksoon, jolloin koronavirus alkoi levitä, rajat sulkeutua ja karanteeneista tulla arkipäivää. Tuntuu absurdilta, että se tosiaan oli silloin arkipäivää eikä mikään dekkariin kehitelty käänne. Se kuitenkin tuo jännityskertoimia poliisityöhön, kun ennestäänkin rajalliset henkilöresurssit supistuvat entisestään. Oman lisämausteensa virus tuo myös Jakobin yksityiselämään, sillä huoltajuuskiista Norjassa asuvasta pojasta jatkuu yhä.

Olen kuullut useamman ihmisen sanovan, että nämä kaksi ensimmäistä osaa ovat sarjan parhaat. Vähintään yhtä moni on kehunut koko sarjaa. Aion jatkaa sarjan parissa edelleen ja ottaa asiasta itse selvää, sillä tuntuu, että Hildurin lähipiiristä paljastuu vielä monenlaisia asioita.

Vain kahdesti elämässä

Taylor Jenkins Reid: Vain kahdesti elämässä

Gummerus 2024

alkup. One True Loves

suomentanut Päivi Pouttu-Delière

äänikirjan lukijana Rosanna Kemppi

Miten ihana ja kamala tarina samaan aikaan!

Vain kahdesti elämässä kertoo Emmasta, joka löysi rakkauden ja onnellisen loppunsa jo lukiossa. Jessen kanssa hän lähtee opiskelemaan ja rakentamaan aikuista elämäänsä Los Angelesiin, mahdollisimman kauas pikkuisesta kotikaupungistaan ja vanhempiensa kirjakaupasta, jonka jatkajiksi he tyttäriään toivovat. Seikkailuntäyteinen elämä Jessen rinnalla päättyy kuitenkin äkisti, kun Jesse katoaa onnettomuudessa heidän ensimmäisenä hääpäivänään.

Niin Emma joutuu alkaa rakentamaan loppuelämäänsä uudelleen yksin. Pidin hänen hahmonsa kehittymisestä ja siitä, miten hän alkoi ymmärtää mitkä asiat hänelle itselleen lopulta ovat tärkeitä ja merkityksellisiä. Juuri kun Emma tuntuu löytäneen paikkansa ja on alkanut kokea taas olonsa turvalliseksi, uskaltanut jopa rakastua vanhaan ystäväänsä Samiin, selviää että Jesse onkin elossa.

Nautin tästä kirjasta tosi paljon aina siihen saakka, kunnes Jesse löytyi elossa ja Emma joutui ikään kuin kahden vaiheille. Se tilanne oli kerta kaikkiaan raastava ja tukala! Mielestäni Emman tarina ja rakastuminen ensin Jesseen ja sitten Samiin oli kerrottu kiinnostavasti ja mukaansatempaavasti. Vaikka ennalta tiesi miten Emmalle ja Jesselle tulee käymään, se oli helppo unohtaa, kun kuvattiin heitä nuorina lukiolaisina. Kun Jesse sitten löytyi, minua ahdisti Emman puolesta ja tuntui pahalta etenkin Samin puolesta, sillä olihan Jesse Emman ensirakkaus. Kaiken kaikkiaan kolmikon tilanne oli laadultaan sellainen, että eihän siitä kolhuitta voi selvitä.

Vaikka pidin Emman hahmosta, niin en kyllä voinut ymmärtää hänen kaikkia ratkaisujaan. Hahmot olivat kaikenkaikkiaan todella mieleenpainuvia, samoin kuin itse tarinakin. Mielestäni tässä oli monia todella viisaita ajatuksia ihmissuhteista ja elämän merkityksellisistä asioista, mutta en valitettavasti saanut äänikirjasta poimittua niitä talteen. Tämä on niin ihanuudessaan kuin kamaluudessaankin paljon parempi kuin kirjailijan aiempi teos Evelyn Hugon seitsemän aviomiestä, joten toivottavasti lukijat löytävät tämänkin.

Lukupiirikirja: Sydämenlyönneissä ikuisuus

Jan-Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus

Gummerus 2016

alkup. Das Herzenhören, 2002

suomennettu englanninkielisestä uudistetusta laitoksesta The Art of Hearing Heartbeats

suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi

Lukupiirimme jää kesätauolle ja halusin kevään viimeistä kokoontumista varten luettavaksi jotain ihanaa. Valitsin Jan-Philipp Sendkerin Sydämenlyönneissä ikuisuus, jota olin kuullut kehuttavan, mutta joka silti yllätti minut melko totaalisesti. Itse asiassa sain tämän kirjan alunperin ennakkokappaleena blogin myötä, mutta lukematta jäi ja lopulta se päätyi poistoon kirjahyllystäni. En olisi arvannut, että kyseessä on näin mukaansatempaava ja hieman jännittäväkin tarina!

Burmasta kotoisin oleva juristi Tin Win katoaa lähdettyään aivan tavalliseen tapaan töihin kotoaan New Yorkista, mutta ei koskaan saavu työpaikalleen. Se aamu on viimeinen kerta, kun perhe kuulee hänestä mitään. Neljä vuotta myöhemmin tytär Julia saa käsiinsä vanhan rakkauskirjeen, jonka hänen isänsä on kirjoittanut jollekin burmalaisnaiselle. Epätietoisuus isän kohtalosta vaivaa Juliaa siinä määrin, että hän päättää pakata matkalaukkunsa ja matkustaa kirjeessä mainittuun burmalaiskylään ottaakseen selvää isästään.

On oikeastaan hyvä, että tämä kirja säästyi minulla luettavaksi vasta nyt, sillä en ole lainkaan varma olisinko 8 vuotta sitten ymmärtänyt tarinan kauneutta tällä tavalla. Teksti on todella kaunista, mistä kuuluu kiitos myös suomentajalle. Kerronnassa on herkkyyttä, mutta se ei missään kohtaa johda kovasti kavahtamaani tekotaiteellisuuteen. Tin Winin nuoruudessaan kokema rakkaustarina, ja olosuhteet joissa se versoi, vievät mukanaan.

Sydämenlyönneissä ikuisuus välittää kuvan Burmasta, jossa uskotaan ennustuksiin ja astrologiaan. Juuri tuo usko tuo monelle lohtua, mutta myös johtaa siihen, että ihmisille tulee pakonomainen tarve puuttua oletettuun kohtaloonsa. Mistään muusta välittämättä ihmiset ovat valmiita tarttumaan ties minkälaisiin konsteihin, jotka uskovat pelastusrenkaikseen. Astrologia vaikuttaa myös Tin Winin elämänpolkuun monessa kohtaa, mutta ei koskaan hänen omasta tahdostaan.

Sydämenlyönneissä ikuisuus on lumoava tarina. Haluan lukea myös Burma-trilogian kaksi myöhempää osaa, jotka toivottavasti ovat yhtä hyviä kuin tämäkin.

Väärän auton kyytiin

Päivi Hannula: Väärän auton kyytiin

Tammi 2024

MTV:n uutispäällikkö ja rikostoimittaja Päivi Hannula on koonnut suomalaisia katoamistapauksia käsittelevään kirjaansa Väärän auton kyytiin mysteeriksi jääneitä kohtaloita. Poikkeuksen tekee Ilpo Härmäläisen tapaus, joka luo uskoa siihen, että ehkä muidenkin kohtalot voisivat vielä selvitä, ehtihän Härmäläinen olla kadoksissa lähes 30 vuotta ennen läpimurtoa. Kaikkia tapauksia yhdistää se olettama tai fakta, että henkilöt ovat nousseet väärän auton kyytiin kohtalokkain seurauksin.

Väärän auton kyytiin on laadukas teos. Siitä näkee, että kirjoittaja on asiantunteva rikostoimittaja. Toisinaan tuli olo kuin lukisin laajaa laadukasta reportaasia tai artikkelia, mutta se ei ole suinkaan huono asia. Pidin siitä, että Hannula ei hae lisädramatiikkaa tai keksi villejä teorioita, vaan pohjaa tekstinsä saatavilla olleisiin poliisin asiakirjoihin ja tekemiinsä haastatteluihin. Hän on pureutunut myös tapausten uutisointiin lähinnä poliisitiedotuksen näkökulmasta.

Hannula on kriittinen tutkija, joka kysyy ja kyseenalaistaa eikä pelkää nostaa esiin virheitä, joita poliisityössä on tehty ja jotka ovat olleet ratkaisevia tapausten pimeäksi jäämisessä. Oli pysäyttävää todeta miten monen tapauksen kohdalla poliisi on kuitannut omaisten hädän lähinnä kohauttamalla olkiaan ja toteamalla "kyllä routa porsaan kotiin ajaa". Näin on hukattu ratkaisevia ensimmäisiä tunteja ja päiviä, jolloin kadonneen jäljet ovat päässeet kylmenemään. Edes kadonneen löytyminen ei ole välttämättä tuonut selvyyttä tapahtumien kulusta saatikka syyllisestä.

Vaikka Hannula nostaa esiin epäkohtia, niin ei hän unohda myöskään onnistumisia. Ilpo Härmäläisen tapaus on hyvä esimerkki siitä, että jo varsin epätoivoiselta näyttänyt tapaus ratkesi alun virheistä huolimatta. Myös aikanaan tehdyt viisaat valinnat voivat myöhemmin tuoda apua, vaikka juuri sillä hetkellä ratkaisua ei löytyisikään. Hannula kiittää myös yksittäisiä tutkijoita tai tutkinnanjohtajia, kun he sen ansaitsevat.

Väärän auton kyytiin on mielestäni true crimea parhaasta päästä. Esiin pääsee myös suurelta yleisöltä hieman tuntemattomammiksi jääneitä tapauksia, mikä lisäsi ainakin omaa mielenkiintoani tätä kirjaa kohtaan. Suosittelen kaikille genrestä kiinnostuneille ja myös niille, jotka arvostavat laadukasta toimittajantyötä.

Kiltti tyttö, julma kosto

Holly Jackson: Kiltti tyttö, julma kosto

sarjan 2. osa

Kariston äänikirja 2023

alkup. Good Girl, Bad Blood

lukijoina Mimosa Willamo, Valtteri Lehtinen, Yasmine Yamajako

suom. Leena Ojalatva

Kiltin tytön murhaopas vei siinä määrin hyvin mukanaan, että piti hetipian rynnätä kuuntelemaan jatko-osaa Kiltti tyttö, julma kosto. Pippa on alkanut Ravin kanssa pitää podcastia, jossa käsitellään murhaoppaassa ratkaistun Andie Bellin tapauksen oikeudenkäyntiä. Samalla kuullaan mitä Little Kiltoniin kuuluu nyt, kun moni on alkanut nähdä kotikaupunkinsa uusin silmin.

Koska Andie Bellin tapauksen selvittäminen vei vaaraan niin Pippan kuin hänen rakkaimpiaankin, hän on päättänyt ettei enää ala tutkia uusia juttuja. Niin hän sanoo aluksi myös ystävälleen Connorille, joka pyytää Pipin apua. Hänen veljensä Jamie on kadonnut eikä poliisi tee mitään, sillä Jamie on ennenkin lähtenyt omille teilleen ja palannut aina parin päivän kuluttua takaisin. Päivät kuluvat eikä Jamieta näy. Pip tarttuu tapaukseen ja melko pian hänelle selviää, että Jamie on tainnut sotkeentua isompaan vyyhtiin. Eniten askarruttaa, kenen kanssa Jamie on jutellut verkossa ennen katoamistaan.

Kiltti tyttö, julma kosto on yhtä jännittävä kuin Murhaopas, mutta perussävyltään tämä on mielestäni paljon avausosaa synkempi. Andie Bellin tapaus on jättänyt syvät jäljet Pipiin ja oikeudenkäynti pitää asioita pinnassa. Kun hän ryhtyy tutkimaan Jamien katoamista, hän alkaa laiminlyödä kouluaan ja valehtelee läheisilleen. Hän toimii kuin pakon ajamana, toisinaan jopa aggressiivisesti.

Podcastin myötä Andie Bellin tapaus ja Pippan rooli sen ratkaisussa on noussut viraaliksi, mikä lisää Pippaan kohdistuvaa huomiota. Toiset leimaavat hänet valehtelijaksi ja kirjoittavat hänestä armottomaan sävyyn, toiset taas luottavat häneen kuin vuoreen. Se on melkoinen tilanne vasta aikuistumisen kynnyksellä olevalle nuorelle. Mielestäni on selvää, että Pip kaipaisi henkistä tukea ja jopa ihan ammattiapua, mutta sellaista ei tunnu olevan tarjolla, vaikka vanhemmat ovatkin huolissaan. Lohtua tarjoaa Ravi, mutta myös Pipin isä suhtautuu mielestäni hienosti tyttäreensä ja kasvattaa häntä ymmärryksellä.

Odotan kovasti huhtikuussa ilmestyvää sarjan kolmatta osaa, sillä nämä kirjat ovat kyllä olleet huippuhyviä ja jännittäviä. Toivon, että asiat kääntyvät Pipin kannalta parhain päin. Sain muuten juuri viime viikolla kuulla, että ensi viikolla ilmestyy myös sarjan esiosa Kiltin tytön murhaleikki, joka täytyy toki myös lukea.

Esther Wildingin seitsemän salaisuutta

Holly Ringland: Esther Wildingin seitsemän salaisuutta

Minervan äänikirja 2023

alkup. The Seven Skins of Esther Wilding, 2022

suomentanut Kaisa Haatanen

lukijana Rosanna Kemppi

Kuuntelin aiemmin tänä vuonna Holly Ringlandin taianomaisen esikoisteoksen Alice Hartin kadonneet kukat, joka lumosi miljööllään ja kävi sydämeen tarinallaan. Sellaisen kirjakokemuksen jälkeen tietysti myös Esther Wildingin seitsemän salaisuutta lähti kuunteluun. Pidin tästäkin, mutta en ihan niin kovasti kuin edellisestä.

Esther on hieman hukassa monellakin tapaa. Opinnot jäivät jo aikoja sitten kesken eikä elämälle tunnu oikein löytyvän suuntaa. Lisäksi häntä painaa huono omatunto ja suuri suru, sillä hänen sisarensa Aura katosi vuosi sitten mereen eikä hänen kohtalostaan saatu varmuutta. Ennen katoamistaan Aura olisi halunnut puhua Estherin kanssa jostakin, mutta Esther ei mennyt paikalle. Vanhempiensa pyynnöstä hän lopulta päättää seurata Auran jalanjälkiä Tanskaan ja Färsaarille selvittääkseen mitä sisarelle siellä oikein tapahtui viimeisinä vuosinaan, sillä tuon matkan aikana jokin muuttui lopullisesti.

Mielenkiintoisinta antia tässä kirjassa oli juonen punoutuminen meriaiheisten kansantarujen ympärille. Kansantarujen hyljenaiset, meren väki ja kohtaamiset ihmisten kanssa olivat minulle uudenlaisia tarinoita, vaikka käsittääkseni kyseessä on siis aivan oikeat kansantarinat. Seitsemän eri tarinaa liittyvät Auran seitsemään eri tatuointiin, jotka kaikki kertoivat tarinaa hänen elämänsä merkittävistä käänteistä. Kirjassa onkin hyvin pitkälti kyse nimen omaan Aurasta, ja siksi hieman hämmästyttääkin, että kirjan nimihahmo on silti hänen sisarensa Esther. On hänkin tärkeä hahmo ja tavallaan hän luo nahkansa tässä tarinassa, mutta mielestäni kyse voisi olla pikemminkin Aura Wildingin seitsemästä salaisuudesta (tai seitsemästä ihosta, kuten alkuteoksen nimi viittaa).

En tiedä, en ihan lumoutunut tästä tarinasta. Liikaa salaisuuksia, epäonnekkaita sattumia ja ehkä hieman epäuskottaviakin käänteitä. Miljöö oli kuitenkin hieno tässäkin ja kansantaru-yhteys myös. 

Tyttö maissipellossa: Anna Jokisen mysteerikuolema

Jenni Stammeier: Tyttö maissipellossa - Anna Jokisen mysteerikuolema

6h 45min., Docendo 2022

lukija: Laura Hänninen

Tyttö maissipellossa on paitsi tositarina Anna Jokisen katoamisesta ja kuolemasta Torontossa 1910-luvun alkupuolella myös laajemmin kuva siirtolaisnaisten asemasta uudessa maassa, jonne lähdettiin niin suurin toivein. Unelmien maa ei tarjonnut kaikille sitä vaurautta ja hyvinvointia, jota niin moni lähti tavoittelemaan. Vastassa oli erilainen yhteiskunta, kielimuuri ja ankaraa työntekoa, kaikki asioita, joita siirtolaisväestön yhteisöllisyys ei aina pystynyt lievittämään.

Keuruulaissyntyinen reilu parikymppinen Anna Jokinen katosi Torontossa joulukuussa 1913 tanssi-illan jälkeen ja hänet löydettiin kolme viikkoa myöhemmin kuoleman kielissä maissipellosta. Hän menehtyi ennen kuin ehti kertoa, mitä hänelle oikein tapahtui. Kirjassaan Jenni Stammeier avaa mahdollisia vaihtoehtoja tapahtumaan liittyvien faktojen ja tuon ajan ilmiöiden ja olemuksen kautta. Selvää on, että Annan tapaukseen ei koskaan saada aukotonta vastausta, mutta vaihtoehtoisia selityksiä kyllä löytyy varsin hyviäkin.

Vaikka teos nimensä mukaisesti kertoo Anna Jokisen tapauksesta, on se ihan ihan yhtä lailla tai jopa enemmänkin tarkka kuvaus siirtolaisnaisten asemasta 1900-luvun alun Kanadassa. Yhteiskunnallinen kuvaus luo vankan viitekehyksen Annan tapaukselle niin, että tämä kirja ei missään tapauksessa oli true crime -jännitystarina vaan pikemminkin naisen asemaa ja tuon ajan maailmanmenoa kuvaava tietoteos. Pidin tätä hyvin mielenkiintoisena. Teos oli selkeä ja äänikirjanakin helposti seurattava. Minulla sattui olemaan samaan aikaan lainassa tämä teos ihan kirjana, joten pystyin tarkistamaan karttakuvia, mutta Annan jäljillä pysyi kyllä hyvin myös ilman sitä mahdollisuutta.

Suosittelen tätä kirjaa erityisesti niille, joita kiinnostaa historia, naisen asema ja sen kehitys yhteiskunnassa, siirtolaisuus tai rikostarinat.

Kadonnut kylä

Camilla Sten: Kadonnut kylä

447 s., Bazar 2020

alkup. Staden, 2019

suom. Jänis Louhivuori ja Risto K. Träff

 

Luin eilen loppuun Camilla Stenin jännärin Kadonnut kylä. Kyseessä on eräänlainen suljetun paikan trilleri, joskin keskushenkilöillä olisi periaatteessa koska tahansa mahdollisuus nostaa kytkintä ja lähteä. Mielestäni tämä oli kyllä hurjan hyvä ja etenkin loppua kohden paikoin jopa kylmiä väreitä nostattavan jännittävä kirja!

 

Kadonnut kylä etenee kahdessa aikatasossa. Vuonna 1959 poliisipartio saapuu Silvertjärnin kaivoskylään selvittämään outoja tapahtumia. Keskustorilta löytyy pylvääseen sidottu runneltu ruumis, mutta kylän muut asukkaat tuntuvat kadonneen jäljettömiin. 900 ihmisen katoamistapaus ja torilta löydetyn uhrin kohtalo jäävät mysteeriksi. Silvertjärnin kylä autioituu.

 

Vuonna 2019 dokumenttiohjaajaksi opiskeleva Alice työryhmineen aikoo kuvata Silvertjärnin tapauksesta dokumenttielokuvan. Alice haluaa lopputyönään selvittää, mitä kaivoskylässä oikein tapahtui 60 vuotta aikaisemmin. Hänellä on henkilökohtainen sidos kylään, sillä hänen isoäitinsä koko perhe katosi jäljettömiin vuonna 1959 eikä siihen aikaan jo toisaalle muuttanut isoäiti saanut koskaan tietää, mitä tapahtui hänen vanhemmilleen ja teini-ikäiselle pikkusisarelleen. Monta kysymystä on ratkaisematta.

 

Pian työryhmän saavuttua Silvertjärniin, he huomaavat tavaroidensa katoilevan ja siirtyilevän kuin omia aikojaan. Puhelimissa ei ole kenttää, mutta tiimin radiopuhelimista kuuluu outoja ääniä, joita kukaan ryhmäläisistä ei myönnä aiheuttaneensa. Yön hämärissä näyttää siltä, että kylän laitamilla liikkuu ihmismäinen hahmo, joka kuitenkin kuitataan mielikuvituksen tuotteena. Jotain muutakin aavemaista kuin 60 vuotta vanhan mysteerin varjo tuntuu Silvertjärnissä kuitenkin olevan.

 

Ai että, tämä todella on jännäri sanan varsinaisessa merkityksessä. Juuri tällaiset vanhojen mysteerien ympärille kietoutuvat jännitystarinat ovat minulle hyvin mieluisia. Pidän myös suljetun paikan trillereistä, joten tässä teoksessa yhdistyi kaksi suosikkiasetelmaani. Kirjan miljöö oli kyllä todella mielikuvitusta ruokkiva. Teoksen hahmoista voisin sanoa, että näihin nykypäivän hahmoihin en oikein saanut kunnolla otetta, vaikka heissä olikin kiinnostavia rosoja. Sen sijaan vuoden 1959 silvertjärniläiset olivat mielestäni hahmoina paljon väkevämpiä. Luulin jo pari kertaa olevani vähän jäljillä ja tietäväni mistä katoamismysteerissä on kyse, mutta teos onnistui silti yllättämään lopussa oikein kunnolla. Mielikuvissani Silvertjärnissä jylläsivät ties mitkä yliluonnolliset voimat, mutta väärässä olin, sen voin sanoa.

Ei jälkeäkään: 11 suomalaista kadonnutta ja kaivattua

 

Tiina Saari ja Maiju Majamaa: Ei jälkeäkään - 11 suomalaista kadonnutta ja kaivattua

8 h 58 min., Into Kustannus 2020

lukija: Jari Nissinen

Lainasin Tiina Saaren ja Maiju Majamaan kokoaman Ei jälkeäkään -teoksen alunperin ihan perinteisenä kirjana, mutta lopulta kuuntelin teoksen kuitenkin äänikirjana. Teos pitää sisällään 11 suomalaisen kadonneen tarinat. Heistä osa on edelleen kateissa ja omaiset vailla vastauksia.

Tähän teokseen mukaan otetuista katoamistapauksista valtaosa oli minulle mediasta jo entuudestaan tuttuja. Raisa Räisäsen tapaus lienee näistä tunnetuimpia, samoin Anni Törnin kohtalo. Kirjailijat ovat tehneet mielestäni hyvin perusteellista työtä, sillä paitsi että he ovat ottaneet selvää tutkimuksien etenemisestä, he ovat keskustelleet myös kadonneiden omaisten ja muiden läheisten kanssa. Juuri tuo omaisten/läheisten näkökulma on tässä teoksessa olennainen. Millaista on, kun oma läheinen katoaa? Mitä joutuu käymään läpi, kun ihmistä ei löydy välttämättä vuosikymmenienkään kuluessa? Miten tehdä surutyötä, jos pieni toivonkipinä vielä elää? Miten tehdä surutyötä, vaikka aavistaisi ettei läheinen enää tule takaisin, kun ei tiedä mitä tälle tapahtui?

Läheisten näkökulma antaa mediasta tuttuihin tapauksiin uudenlaisia piirteitä ja on paikoitellen hyvin koskettavakin, vaikka äänikirjaversiossa tunne jääkin etäämmälle. Tuntuu rankalta ajatella, että osassa tapauksista kysymykset jäävät ehkä ikuisesti vaille vastausta, vaikka läheisen maalliset jäännökset olisikin löydetty. Läheisten tunnetta ja ajatuksia ei voi mitenkään edes kuvitella, kun ei ole itse joutunut kokemaan samaa, mutta on arvokasta, että tässä kirjassa Saari ja Majamaa antavat heille mahdollisuuden kertoa.

Kilpikonnan kuorella

John Green: Kilpikonnan kuorella

7 h 37 min., WSOY 2017

alkup. Turtles All the Way Down, 2017

suom. Helene Bützow

lukija: Anna Saksman

 

Blogini laahaa pahemman kerran jäljessä luetuista kirjoista, mutta yritän nyt pääsiäisen aikana saada maaliskuun kirjat pakettiin, että saisin jollakin tavalla todellisesta rytmistä kiinni. Kuuntelin maaliskuussa monia äänikirjoja aika pienessä ajassa ja yksi niistä oli John Greenin Kilpikonnan kuorella. Olen lukenut lähes kaikki Greenin suomennetut teokset näitä ihan tuoreimpia lukuun ottamatta. Olen pitänyt erityisesti Arvoitus nimeltä Margosta ja Kaikista viimeisistä sanoista sekä Let it snowsta, jossa Green on yhtenä kirjoittajana. Kilpikonnan kuorella oli siis ihan mukava paluu Greenin kirjojen pariin, vaikka ei tämä mielestäni hänen parhaimpiinsa ihan yltänytkään.

 

Aza on pakko-oireisen häiriön käanssa kamppaileva nuori, jonka paras ystävä vetää mukaansa selvittämään kadonneen miljonäärin tapausta. Aza tuntee miljönäärin vanhemman pojan Davisin jo aiemmalta ajalta, sillä he ovat osallistuneet samoille vanhempansa menettäneiden lasten leireille. Aza ei ole mitenkään innokas tekemään omaa salapoliisintyötä, mutta hän haluaa olla hyvä ystävä, joten hän lähtee mukaan. Helppoa Azalla ei tosiaankaan ole, sillä hän pyrkii tekemään kaikkensa miellyttääkseen milloin ketäkin, vaikka on pään sisällä myllertää.

 

Kilpikonnan kuorella on kirja, joka on aiheestaan huolimatta kohtalaisen kepeää kuunneltavaa. Vaikka Azan elämää rajoittaakin pakko-oireinen häiriö, niin hän kokee silti paljon kaikkea sellaista, mikä on nuorten tavallista arkipäivää. Siinä mielessä teos on aika elämänmakuinen, vaikkakin toisaalta myös miljönääri-ulottuvuudellaan melko korkealentoinenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun Aza ystävineen alkaa oivaltaa tapauksesta enemmän kuin poliisi.

 

En ole aikaisemmin lukenut kirjaa, jossa päähenkilöllä olisi pakko-oireinen häiriö. Siinä mielessä kirja tarjosi minulle jotain ihan uutta näkökulmaa, joskin Azan mielessä kehää kiertävät ajatukset olivat paikoitellen tukahduttaviakin teoksen yleisestä kepeähköstä tunnelmasta huolimatta. En lopulta oikein tiedä, miten koinkin teoksen niinkin kevyesti, kun ottaa huomioon, että tässä on teemoja orpoudesta, suuresta epävarmuudesta ja elämää rajoittavista pakkoajatuksista. Ehkä teos lopulta käsitteli asioita kevyesti tai sitten se vain tuntui siltä gradun kirjoittamisen ja tenttikirjojen keskellä.

 

♠♠♠

Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

809 s., Tammi 2014

alkup. La vérité sur l'affaire Harry Quebert, 2012

suom. Anna-Maija Viitanen

 

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on kirja, jonka lukeminen on kutkutellut mielessäni jo pitkään. En ole tainnut lukea yhtäkään arvostelua kirjasta, mutta silti tiedän, että teos on ollut todella pidetty ja kiitetty. Tuon tiedon perusteella olinkin jo ennen lukemista täysin vakuuttunut siitä, että tulisin pitämään tästä kirjasta. En oikein tiedä mistä tuo ennakko-odotus lopulta kumpusi, mutta siitä huolimatta taisin hieman pettyä. Totuus Harry Quebertin tapauksesta on hyvä kirja, loppua kohti todellinen page-turner, mutta ei kuitenkaan ihan niin hyvä kuin odotin.

 

Totuus Harry Quebertin tapauksesta kertoo nuoresta kirjailijasta, Marcus Goldmanista, joka on opiskeluaikoinaan ystävystynyt professorinsa Harry Quebertin kanssa ja tuo ystävyys on kantanut läpi vuosien. Harry on ollut Marcukselle todellinen tuki ja ystävä, joka itsekin kirjailijana on kyennyt antamaan hänelle arvokkaita neuvoja. Kun Harry yllättäen pidätetään syytettynä 33 vuotta sitten kadonneen 15-vuotiaan Nola Kellerganin murhasta, Marcus rientää ystävänsä tueksi. Marcus ryhtyy selvittämään Nolan tapausta vapauttaakseen Harryn syytteistä. Hän saa selville paljon sellaista, minkä poliisi on aikanaan painanut villaisella. Nolan tapaus onkin paljon sotkuisempi vyyhti kuin ikinä voisi kuvitella.

 

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on kirja, jossa kuvataan paitsi kirjan kirjoitusprosessia Marcuksen kirjoittaessa teostaan Harry Quebertin tapauksesta myös tarkka kuvaus rikostutkinnan monisyisyydestä ja siitä, mikä kaikki voi mennä pieleen. Teos on miljööltään kiinnostava, sillä Auroran pikkukaupungissa tapahtunut sittemmin murhaksi osoittanut katoamistapaus jättää väistämättä jälkensä koko alueeseen. Mielenkiintoinen kudelma muodostuu myös Nolan tunteneista ihmisistä, joiden kertomusten kautta henkilökuva Nolasta rakentuu - ja lopulta myös pirskahtaa rikki kirjailijan yllätettyä lukijansa.

 

En oikeastaan koskaan lue näin paksuja kirjoja kuin tämä. Jotenkin pelkkä ajatuskin hirvittää, vaikka kirja muuten kiinnostaisikin. Kuitenkin vaikka Totuus Harry Quebertin tapauksesta lähti liikkeelle hieman hitaammin ja vaisummin kuin odotin, en kertaakaan harkinnut jättäväni kirjaa kesken. Tarina on kiinnostava, vaikka ei niin huikean vetävä kuin odotin. Minulle se todellinen lukukoukku iski vasta jossain 700 sivun tienoilla ja sitten luinkin yhtä kyytiä malttamatta lopettaa. Punnitsin mielessäni vaihtoehtoja nukkumaan käymisestä kirjan loppuun lukemiseen, mutta lopulta minulla ei oikeastaan ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin lukea kirja loppuun saakka. Tuo viimeiset reilu 100 sivua olikin sitten huikeaa kyytiä, kääntelin sivuja eteenpäin valppaan uteliaana ja odotin mitä tapahtuukaan. Huikean loppusuoran ansiosta olen lähes valmis unohtamaan sen, että kirja oli odottamaani hidastempoisempi. Tylsä tämä ei kuitenkaan missään vaiheessa ollut, niin ei pidä kenenkään luulla.

 

Tämän kirjan luettuani olen ajatellut, että luen Dickeriltä myös hänen kaksi muuta teostaan, tosin siihen voi mennä lähes yhtä paljon aikaa kuin tämänkin teoksen lukemisen toteuttamiseen. Baltimoren sukuhaaran tragedia kiinnostaa erityisesti. Olen ymmärtänyt, että monet, jotka ovat pitäneet tästä kirjasta hurjasti, ovat olleet hieman pettyneitä Baltimoren sukuhaaran tragediaan. Ehkä minun kohdallani sitten käykin toisin päin ja se onnistuu täräyttämään minulta jalat alta. Nähtäväksi jää selviääkö se jo ensi vuonna.

♠♠♠♠

Mustarastas

Inka Nousiainen: Mustarastas

149 s., WSOY 2019

kansi: Martti Ruokonen

 

Inka Nousiaisen kirjoittama Mustarastas perustuu näyttelijä Eeva Soivion monologiin Mustarastas - eli kadonnut veli. Monologi ja sitä myöten myös siihen perustuva kirja käsittelee Soivion kohtaamaa suurta tragediaa. Soivio oli 13-vuotias, kun hänen 17-vuotias isoveljensä Juha katosi risteilyalukselta. Mustarastas kuvaa perheen tuntoja järkytyksestä  toivoon, kaipuusta ja menetyksestä ja menetyksen hyväksymisestä, parantumisesta.

 

Inka Nousiainen on kirjoittanut todella herkkävireisen kirjan, joka käy sydämeen. Teos ei kuvaile suuria tunteita dramaattisin sanoin, mutta ne kytevät ihmisten eleissä ja ajatuksissa tukahduttavina ja tuskallisina. Voiko olla mitään pahempaa kuin epätietoisuus, joka ei pääty? Kaikki ne loputtomat kysymykset siitä, mitä oikein on tapahtunut, kiertävät kehää vailla vastauksia. Miten pystyy koskaan hyväksymään sen, että vastauksia niihin kipeisiin kysymyksiin ei koskaan saada?

 

Mustarastas on kirja, joka pitää itse kokea. On vaikea kuvata kaikkia niitä ajatuksia, joita lukiessa risteili pään sisällä. Vaikka kyseessä onkin romaani ja se suo kirjoittajalle vapauksia, on tämä silti mielestäni todella yhdenmukainen Soivion todellisen tarinan kanssa. Luin esimerkiksi Ylen artikkelia, jossa Eeva Soivio kertoo asioista juuri  samalla tavalla kuin Nousiainen on myöhemmin tähän romaaniin kirjannut. Tämä yhdenmukaisuus tekee kirjasta vielä koskettavamman. Tämän ohuen kirjan lukeminen ja sulattelu vaatii aikaa.

Rose on poissa

Katja Kettu: Rose on poissa

284 s., WSOY 2018

kannen maalaus: Manuela Bosco

 

Juuri kun vuosi 2018 oli vaihtumassa uuteen ja raketit räiskyivät kiivaimmillaan, luin viimeiset sivut Katja Ketun Finlandia-palkintoehdokkaanakin olleesta uutuusteoksesta Rose on poissa. Lukuvuoden 2018 viimeiseksi jäänyt kirja on minulle yksi viime vuoden vahvimmista, vaikka ihan alkuun tuntuikin hieman vaikealta tottua teoksen rehevään kieleen.

 

Lempi on fintiaani, suomalaisen miehen ja intiaaninaisen tytär, joka lähti reservaatista nuorena tyttönä 45 vuotta sitten. Hänen äitinsä Rose oli juuri kadonnut ja isänsä Ettu menetti muistinsa. Vasta nyt, yllättävän puhelinsoiton saatuaan, Lempi palaa reservaattiin. Muistot lapsuudesta hyökyvät yli. Niistä ja yllättäen löytyneistä Rosen Lempille vuonna 1973 kirjoittamista kirjeistä alkaa muodostua kokonaisuus, joka alkaa vihdoin ehjätä Lempiä. Kovin sirpaleinen Lempi nimittäin on ollut, kuten elämänsäkin, sillä valkoisten keskuudessa hänestä on yritetty pestä pois intiaania eikä hän ole tuntenut oloaan koskaan täysin tervetulleeksi intiaanienkaan keskuudessa.

 

Teos rakentuu kirjeistä, joista osa on kirjoitettu helmikuussa 1973 ja osa elokuussa 2018. Ensimmäiset kirjeet ovat Rosen kirjeitä Lempille, Pikku Käpälälle, jälkimmäiset puolestaan ovat Lempin kirjeitä Jim Harmaaturkille.  Rosen katoamisen arvoitus on vaivannut etenkin muistinsa menettänyttä Ettua, mutta ei se ole muidenkaan muistista päässyt unohtumaan. Rosen kirjeiden löytyminen paljastaa lopulta Lempille mitä hänen äidilleen todella tapahtui, mutta Ettua tieto ei enää kykene tavoittamaan. Omissa kirjeissään Lempi purkaa sydäntään Jimille, joka työskentelee poliisilaitoksella, mutta joka ennen kaikkea on mies, josta olisi kerran voinut tulla Lempin polkukumppani.

 

Rosen tapaus ei ole ainoa katoamistapaus intiaanireservaatissa, sillä joukko muita intiaaninaisia ja -lapsia on myös poissa. Kukaan ei kuitenkaan tutki niitä kunnolla. Rosen katoamisen taustalta löytyykin jotain paljon suurempaa kuin mitä aluksi ajattelisi. Se osoittaa, että Rosen sydän oli suurempi kuin kenelläkään muulla ja oikeudentuntonsa korkealla. Katja Kettu yllättää lukijansa - tai ainakin minut - kun juonensäikeet punoutuvat yhdeksi ja paljastavat totuuden.

 

Katja Kettu on vahva kirjailija ja hänen tuotannostaan etenkin Kätilö on tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Sen olenkin lukenut peräti kahdesti. Rose on poissa on mielestäni yhtä väkevä teos kuin Kätilö. Se vangitsee otteeseensa pihtien lailla ja kuljettaa mukanaan intiaanireservaattiin, jonka miljöö tuntuu niin todelliselta, että sinne melkein sulautuu mukaan. Vahva suositus!

 

♠♠♠♠♠

Kuolema Sherlock-seurassa

Graham Moore: Kuolema Sherlock-seurassa

477 s., Atena 2012

alkup. The Sherlockian (USA), The Holmes Affair (Iso-Britannia), 2010

suom. Taina Wallin

kansi: Nina Leino

 

Käsittelemme lukupiirin syyskauden ensimmäisessä kokoontumisessa lukupiiriaiheista kaunokirjallisuutta. Valittavana oli kirjoja laidasta laitaan ja itse päädyin valitsemaan Graham Mooren dekkarin Kuolema Sherlock-seurassa. Minua kiinnosti se, että Moore kuljettaa tarinaa kahdessa aikatasossa ja kietoo kaksi erilaista arvoitusta toisiinsa. Siinä hän kyllä onnistuu todella hyvin! Teoksen yhteys kirjallisuus- tai lukupiiriin on jokseenkin löyhä, mutta oli kyllä mukava sukeltaa kirjaan, jossa kirjallisuus on keskeisessä asemassa.

 

Vuonna 1893 Arthur Conan Doyle on kyllästynyt Sherlock Holmesiin ja päättää tappaa tämän - kirjallisessa mielessä toki. Tuo päätös sysää aikaan erikoisen tapahtumasarjan, sillä lontoolaiset eivät ota lähes todellisena henkilönä pitämänsä Holmesin poismenoa kevyesti. Muutamien vuosien kuluttua Doylen maine elää edelleen ja moni uskoo hänen olevan Holmesin veroinen salapoliisi. Hän saakin vihjeen nuoren naisen murhasta, jota ryhtyy selvittämään. Hän aikoo näyttää olevansa Holmesia parempi etsivä.

 

Vuonna 2010 sherlockistiyhteisö kokoontuu New Yorkissa vuotuiseen tapaamiseensa. Tällä kertaa luvassa on kuitenkin jotain erityistä, sillä ansioituneinen sherlockisti Alex Cale on lopultakin vuosikymmenien uurastuksen jälkeen löytänyt Doylen kadonneen päiväkirjan. Päiväkirja on kiehtonut sherlockisteja ympäri maailmaa, sillä sen ajatellaan ratkaisevan Doylen elämän mysteerit. Cale kuitenkin vaikuttaa kaikkea muuta kuin onnelliselta löydöstään ja hän epäilee, että häntä seurataan. Ennen kuin Cale ehtii paljastaa päiväkirjan sisällön, hänet löydetään murhattuna hotellihuoneestaan ja päiväkirja on tiessään. On yhteisön uusimman jäsenen, Harold Whiten, aika astua esiin.

 

Harold White ottaa kunniatehtäväkseen ratkaista Calen murhan sekä ottaa selvää mitä tapahtui jälleen kerran kadoksiin joutuneelle päiväkirjalle. Avukseen hän saa nuoren toimittajan, Sarahin. Hänen avullaan Doylen jälkeläinen saa yhteyden Haroldiin ja pyytää tätä palkkalistoilleen etsimään päiväkirjan. Matka kuljettaa Haroldin Lontooseen, Doylen ja Holmesin kaupunkiin.

 

Teos etenee kahdessa aikatasossa. Toisessa tasossa selvitetään tuoretta henkirikosta ja päiväkirjan arvoitusta Haroldin kanssa, toisessa puolestaan eletään Doylen kanssa juuri sitä ajankohtaa, jonka kadonnut päiväkirja kattaa. Vähitellen juonet alkavat punoutua yhteen ja koko ajan rinnalla kulkee myös Doylen Holmes-tuotanto, johon Harold tutkimuksissaan vahvasti nojaa. On mielenkiintoista seurata mitä todella tapahtui päiväkirjan ajanjaksona, kun yhtä aikaa nykyajassa kamppaillaan palapelin palasien yhdistämisessä.

 

Alussa Kuolema Sherlock-seurassa tuntui vähän raskassoutuiselta teokselta, mutta muutaman kymmenen sivun jälkeen tarina imaisi mukaansa ja tulinkin lukeneeksi tämän lähestulkoon kokonaan yhden päivän aikana. Juonikuvio on niin kiehtova, että aika kuluu kuin huomaamatta, vaikka aloinkin jo epäillä noinkohan saan tämän luettua ajoissa. Tämä on melkoinen tarina!

 

♠♠♠♠

Gekko

Reijo Mäki: Gekko

e-äänikirja, 11 h 39 min., Otava 2018

alkup. Otava 2018

lukija: Ville Tiihonen

 

Kaipasin kuunneltavakseni jotain rikoskirjaa ja päädyin varaamaan Reijo Mäen uusimman Vares-dekkarin Gekko. Kyseessä on sarjan 29. osa, mutta minulle vasta kolmas Vares-dekkari, jonka olen lukenut. Aina välillä kuulee kommentteja, että Varekset eivät enää oikein jaksa kiinnostaa ja tarinat tuntuvat kiertävän samaa kehää. Minä kuitenkin pidin kovasti tästä kirjasta ja tarina vei mennessään, mihin tosin saattaa vaikuttaa sekin, että sarja on minulle kohtalaisen vieras.

 

Yksityisetsivä Jussi Vares saa tässä kirjassa tehtävän romanisuvun päämieheltä, joka pyytää Varesta etsimään kadonneen kummityttönsä. Kadonnut nuori nainen, Elssa Rothman, on lahjakas taiteilija, joka ei kummisedän tai muidenkaan ystävien, tuttavien tai sukulaisten mukaan taatusi olisi kadonnut vapaaehtoisesti. Vailla toimeksiantoa ollut Vares ottaa tehtävän hoitaakseen, sillä hän on tavannut kummisetä Karlo Vihtori Rothmanin jokin aika sitten muissa yhteyksissä. Selvittäessään Elssan tapausta Vares törmää monenlaisiin tyyppeihin ja pala palalta rakentaa Elssan katoamista edeltävistä tapahtumista palapelin, josta tuntuu löytyvän yhteyksiä myös varakkaan juristipariskunnan raakaan murhaan.

 

Gekko on otteessaanpitävä ja sujuvasti etenevä dekkari, joka marraskuisesta miljööstään huolimatta sopii täydellisesti kesälukemistoon. Gekkon juonenkäänteet ovat uskottavia ja riittävän monisyisiä, Vareksessa itsessään on tuttua särmää ja tarina keskittyy hyvin itse tapaukseen, vaikka tottakai lukija saa kuulla myös Luusalmen ja Pastorin kuulumisista eikä Vareksen naisjutuiltakaan vältytä. Sopiva kombo yksityisetsivän työtä ja siviilielämää siis. 

 

♠♠♠♠

Minne tytöt kadonneet

Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet

9 cd-levyä, 11 h 11 min

Tammen äänikirja 2010

lukija: Henna Hyttinen

Bloggaustahtini laahaa pahasti luku-/kuuntelemistahtini jäljessä, mutta yritän saada luettuja siirrettyä tänne blogiin vähitellen! Kuuntelin hiljattain Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet, sillä innnostuin taas Maria Kallio -dekkareista kuunneltuani Väärän jäljillä äänikirjana. Minne tytöt kadonneet ei kuitenkaan ollut mielestäni oikein sujuva kirja, sillä siinä on paljon sivujuonteita ja vaikka osasta niistä rakentuu yhteinen päätarina, niin jotkut sivujuonteet olivat ihan irrallisia ja näin ollen mielestäni tarpeettomia. Kuunteluintooni vaikutti kuitenkin vielä tuota seikkaa enemmän äänikirjan lukija, sillä koko teksti on pajatettu käytännöllisesti katsoen yhteen pötköön eikä mitään pieniä pausseja kappaleiden välillä tai dialogien kohdalla puhujan vaihtuessa oikeastaan ole. Lisäksi dialogin tulkinta on hyvin eleetöntä ja välillä on vaikea pysyä kärryillä kuka milloinkin puhuu.

Tarina alkaa Maria Kallion Afganistaninmatkasta. Kansainvälisen yhteistyön tuloksena perustetun poliisikoulun avajaisiin matkanneen Marian ja tämän kollegoiden saattueeseen osuu autopommi, jonka seurauksena Marian saksalainen kollega ja ystävä kuolee. Maria palaa Suomeen saatuaan runsaasti uutta perspektiiviä näkökulmiinsa. Koska kansainvälisen yhteistyön projekti on nyt saatettu loppuun, Mariaa pyydetään johtamaan omaa epätyypillisten rikosten jaosta Espoon poliisiin. Ensimmäisenä tehtävänä on selvittää minne ovat kadonneet kaksi maahanmuuttajatyttöä. Kun kolmas tyttö löydetään kuristettuna, jaos alkaa haravoida kahta muuta juttua vielä entistäkin tarkemmin. Muita murhia ei enää saa tulla!

Niin, mielestäni tuo Marian Afganistanin kuvio on hieman ylimääräinen tässä kirjassa, sillä loppujen lopuksi sillä tai millään siihen liittyvällä ei ole oikeastaan mitään tekemistä Kallion johtaman jaoksen ja sen tutkimien rikosten kanssa. Ehkä siitä syystä tarina ei lähtenyt heti vetämään kovinkaan voimakkaasti ja lisäksi tällaisen ylimääräisen kuvion kuljettaminen mukana ei mitenkään paranna teoksen sujuvuutta. Välillä tuntuu myös, että tähän teokseen on valittu kolme maahanmuuttajatapausta, jotta saadaan annettua kerralla mahdollisimman laaja kuva erilaisista kulttuurivaikuttimista ja toimintatavoista sekä perhemalleista. Tässä kohtaa olen hieman sitä mieltä, että vähempi parempi, vaikka sinänsä Kallion jaoksen tutkimuksia olikin ihan kiinnostavaa seurata.

Tällä teoksella on siis puolensa ja puolensa. Aion kyllä lukea tai kuunnella loputkin sarjan teokset jossain vaiheessa, vaikka tämä Minne tytöt kadonneet ei taas Lehtolaisen kirkkainta osaamista minun silmissäni edustakaan. Huomasin muuten taannoin, että minulla on tämän jälkeen enää kolme varsinaista Maria Kallio -dekkaria lukematta. Niin vain yhtäkkiä salavihkaa on tullut selvitettyä monta juttua Kallion, Koivun, Puupposen ja muiden tuttujen tyyppien kanssa!

♠♠♠

Hot dog

Reijo Mäki: Hot dog

  13 cd-levyä, 14 h 29 min.

Otava 2016

lukija: Ville Tiihonen

En ole mikään Jussi Vareksen fani, vaikka muutamia elokuvia olenkin nähnyt ja yhden kirjan lukenut ennen tätä äänikirjakokemusta. Pidin kyllä aikoinaan Mustasiipi -kirjasta ja uskoin palaavani joskus Vareksen pariin, mutta en sitten kuitenkaan tuntenut niitä kohtaan erityistä mielenkiintoa. Lainasin tämän äänikirjan alunperin oikeastaan siksi, että veljeni luki sen kirjana ja kertoi siinä olevan viittauksia Etelä-Pohjanmaalle. Koska seutu on minulle tuttua, päätin ottaa selvää miksi Jussi Vares oikeastaan saapuu lakeuksille. Ja täytyy myöntää, että tarina ei ollut huono ja voisi olla ihan kiinnostavaa nähdä samainen teos joskus elokuvanakin, jos sellainen tehdään. Lisäksi mieleeni heräsi ajatus, että voisin joskus kuunnella lisääkin Varesta äänikirjana, sillä tämäkin dekkarisarja tuntuu kuuluvan monen muun ohella kategoriaan "kuuntelen kyllä äänikirjana, mutta en välttämättä kirjana jaksa lukea".

On kesä ja Jussi Vares hengailee Luusalmen ja Pastori Alasen kanssa helteisessä kaupungissa. Tapahtuu kaikenlaisia kaljanhuuruisia kommelluksia, mutta Vares ryhdistäytyy toden teolla saatuaan puhelinsoiton ystävänsä Eero Prännin sisarelta. Irene Pränni kertoo Varekselle, että aikaisemmin poliisinakin työskennellyt Eero on kadonnut yllättäen. Vares ryhtyy selvittämään mitä Eeron elämään viime vuosina oikein kuuluikaan, sillä poliisintyöt jätettyään Pränni muutti kotitilalleen Kurikkaan ja yhteydenpito loppui. Melko pian Vares saa selville, että Eeroa jäi selvästi kaihertamaan muutaman vuoden takainen kapakassa sattunut ampumisvälikohtaus, jota hän oli poliisintyössään tutkinut. Tuohon tapaukseen liittyy alamaailman kuvioita ja näyttää siltä, että Prännillä oli tiedossaan jotakin sellaista, minkä tietäminen ei välttämättä ollut hyväksi.

Mielestäni tämä oli kiinnostava dekkari, joka eteni sujuvasti ja siinä oli mukavasti erilaisia sivujuonteita, jotka lisäsivät tarinan kiinnostavuutta. En ole erityisen ihastunut Vareksen ja hänen kavereidensa kaljankittaamiseen ja muuhun koheltamiseen, mutta toisinaan ylilyöntien aiheuttama kyllästynyt huokaus unohtui, kun jotain uutta ja mielenkiintoista paljastui tutkitusta tapauksesta. Ja olihan joskus ihan hauskakin lukea minkälaisia kohelluksia kaveruksille sattui, sillä Mäki osaa kyllä huvittaa lukijaansa. Teksti on nasevaa ja siinä on hyviä sanavalintoja. Lisäksi Ville Tiihonen osoittautui mielestäni erinomaiseksi lukijaksi tälle äänikirjalle, sillä hän esimerkiksi osasi löytää dialogeista hyvin sävyjä, jotka välitti kuulijalle.

♠♠♠♠

Naapuri

Herman Koch: Naapuri

516 s., Siltala 2015

alkup. Geachte Heer M., 2014

suom. Sanna van Leeuwen

 

Kirjallisuuspiirin seuraavana aiheena on Herman Kochin teokset. Odotan mielenkiinnolla mitä sanottavaa muilla piiriläisillä on Kochin teoksista, sillä minä pidän niistä. Alunperin muuten kiinnostuin Illallisesta juuri kirjallisuuspiirin kautta, muuten tuskin olisin sitä koskaan lukenut: kansikuva ei oikein houkutellut tarttumaan kirjaan ja ottamaan selvää mistä kirja oikein oikeasti kertoo. Kirjallisuuspiirissä oli pakko kuunnella mitä toinen kertoo lukemastaan, ja kuten olen monesti todennut, joskus "pakko" toimii kirjallisuudenkin kohdalla. Illallinen innosti minut lukemaan Lääkärin heti sen ilmestyttyä ja nyt tuli sitten Naapurin vuoro.

 

Naapuri kertoo samassa kerrostalossa asuvista kirjailijasta ja tämän naapurista, jonka nimeksi myöhemmin paljastuu Herman. Kirjailija, herra M., on menestynyt työssään, mutta ura on hiipumaan päin. Hänen menestysteoksensa on tosipohjainen kertomus katoamistapauksesta, jossa oppilaansa kanssa lyhyessä suhteessa ollut historianopettaja Landzaat katosi. Jopa menestysteos on jo painumassa unohduksiin samoin kuin herra M., mutta alakerran naapuri muistaa kyllä. Näyttää siltä, että hän saattaa tietää tapauksesta jopa enemmän kuin voisi olettaa. Mitä alakerran naapuri salaa ja miksi hän tuntuu vahtivan kirjailijan jokaista liikettä?

 

Pidin kovasti siitä miten Koch kietoo kahden naapuruksen näkemykset asioista yhteen. Todellinen tarina opettajan katoamisen takana aukenee lukijalle pala palalta, ja vaikka minä jo jossain kohtaa arvasinkin kuinka siinä on todella saattanut käydä, paljastui tapauksesta kuitenkin vielä jotakin yllättävää. Juuri sellaisessa yllättävyydessä Koch on parhaimmillaan, hän kyseenalaistaa ihmisluonteen hyvyyden ja laittaa lukijansa pohtimaan mihin äärimmäisyyksiin yksilö voi mennä oman etunsa nimissä. Tässä teoksessa kokonaisuus on kiehtova ja kertojan ja ajan vaihtelut jättävät välillä lukijan piinaavaankin epätietoisuuteen siitä mitä seuraavaksi tapahtuu.

 

Mielestäni Naapuri on ehkäpä Kochin paras teos. Tässä kokonaisuus tuntuu kertojan ja ajan vaihteluista mielestäni selkeimmältä ja siitä jää tasaisin kokonaiskuva. Myös taustatarina, "kirja kirjassa" on mielenkiintoinen siinä missä sen ympärille punottu nykyhetkikin. Pidin myös jännityksestä, joka nousee välillä ja sitten lukijan annetaan taas hieman hengähtää. Tämä oli kerrassaan mainio teos, piti hyvin otteessaan ja välillä vähän huvittikin etenkin henkilöhahmoja kuvattaessa. Koch nostaa tunteilematta esille kunkin hahmon ulkonäölliset erityispiirteet, luonteenheikkoudet ja kaikki epäkohdat yleensäkin, ja juuri tuo terävyys onkin yksi parhaista asioista Kochin kerronnassa.

 

♠♠♠♠½

Arvoitus nimeltä Margo

John Green: Arvoitus nimeltä Margo

399 s., WSOY 2015

alkup. Paper Towns 2008

suom. Helene Bützow

 

Luin vuosi sitten John Greenin nimen nuorison huulille tuoneen kirjan Tähtiin kirjoitettu virhe, mutta en ollut siihen järin ihastunut. Alunperin ajattelin, että en taida lisää Greeniä lukea, etenkään kun Arvoitus nimeltä Margon nimi ei tuntunut erityisen kiinnostavalta. Niin ja ei aihekaan oikein kiinnostanut. Mutta niin se mieli muuttui ja onneksi niin, sillä Arvoitus nimeltä Margo osoittautui suurelta osin todella hauskaksi teokseksi.

 

Arvoitus nimeltä Margo on 18-vuotiaan Margo Roth Spiegelmanin naapurin ja ikätoverin Quentin Jacobsenin näkökulmasta kerrottu tarina. Quentin on eräänlainen kiltti poika ja Margo taas koulun suosituin tyttö, jonka vaikutusvalta on yllättävän laaja. Lapsesta asti naapureina asuneet Quentin ja Margo olivat leikkitovereita, mutta vuosien myötä he etääntyivät toisistaan. Vuosien jälkeen Margo ilmestyy yllättäen keskellä yötä Quentinin ikkunan taa ja pyytää pojan mukaansa kostoretkelle. Hulvattoman yön jälkeen Quentin kokee jälleen lähentyneensä Margon kanssa, mutta sitten käy ilmi, että Margo on kadonnut ja ilmeisesti omasta tahdostaan.

 

Quentin on rakastanut Margoa esimerkiksi aina, joten hän kokee suoranaiseksi velvollisuudekseen löytää tytön. Apunaan hänellä on Margon jättämät vihjeet sekä parhaat kaverinsa Radar ja Ben. Täytyy sanoa, että minulla oli kyllä todella oikein hupaisaa Margon ja Quentinin kostoretkellä sekä Radarin ja Benin seurassa. Tässä teoksessa oli jotenkin hyvin iskevää huumoria, jossa oli ripaus ironiaa, ja se toimi minulle hyvin. Pidin paljon myös tämän teoksen hahmoista, jos Margoa ei oteta lukuun. Quentin kavereineen on "reiluja jätkiä", joilla on huumorintajua, eikä Quentinin perheessä tai muissa tuttavissakaan ole mitään erityisen häiritsevää piirrettä. Mutta Margosta en pitänyt, sillä hän osoittautui mielestäni täysin itsekeskeiseksi henkilöksi, enkä voi sulattaa sellaista edes kirjan hahmossa.

 

Kokonaisuutena tämä oli kyllä tosi toimiva kirja, mutta tuo Margon halu olla maailman napa vielä katoamisensa jälkeen jotenkin ärsytti. Quentin ei paljon muuta ajatellutkaan kuin Margon löytämistä, mikä oli myös hieman "pakkomielteenomaista". Siinä kohtaa kuitenkin punnittiin tosiystävyys, jota Ben ja Radar osoittivat, ja se oli hieno juttu tässä kirjassa. Myös loppuratkaisu on toimiva, sillä loppu jää arvoituksellisesti hieman auki, mikä sopii hyvin teokseen, jossa ratkotaan katoamisarvoitusta.

 

♠♠♠♠

Dekkariviikko: Tuomitut

Vera Vala: Tuomitut

457 s., Gummerus 2015

Arianna de Bellis tutkii, osa 4

Vera Valan uuden dekkarin ilmestymisestä on alkanut muodostua minulle jonkinlainen "tapaus", sillä vaikka en erityisen paljon dekkareita luekaan enkä koe sitä itselleni välttämättä kovin läheiseksi genreksi, niin uuteen Arianna de Bellis tutkii -dekkariin tarttuu aina mielellään. Tuomitut on dekkarisarjan neljäs osa. Vala säilyttää edelleen yhtä tasaisen varman otteensa kuin sarjan aikaisemmissakin osissa, vaikka tässä kirjassa kulkeekin oikeastaan kaksi erillistä ja samalla toisiinsa kietoutuvaa juonta sen lisäksi, että sarjalle tunnusomaisesti tämäkin teos sisältää paljon erilaisia yksityiskohtia.

Tällä kertaa Arianna ryhtyy selvittämään asiaparinsa Angelon avustuksella Torinossa tapahtunutta katoamistapausta, jonka selvittämiseen toimeksianto tulee Ariannan sukulaisilta. Näyttää siltä, että kadonnut Rosalina on mahdollisesti liittynyt outoon lahkoon ja hänen henkensä saattaa olla vaarassa. Samaan aikaan Torinossa kuohuu, kun useampi pappi löytyy surmattuna ja kaikki viittaa sarjamurhaajaan, joka aikoo jatkaa työtään edelleen. Pappisurmia on tutkimassa poliisin ohella myös Ariannan veli Ares. Näyttää siltä, että Rosalinan lahkolla saattaa olla jotain kytköksiä Torinon pappisurmiin.

Kirjoitin sarjan edellisestä osasta Villan Sibyllan kirous, että jännittävyysaste on noussut ja lukijalta vaaditaan enemmän ajatustyötä, kun leppoisat lenkkeily- ja ruoanlaittohetket on rajattu teoksessa minimiin ja keskitytään enemmän itse rikokseen. Tässä teoksessa Vala näyttää taas kuvaavan enemmän myös Ariannan arkipäivää, mutta edelleen tarina keskittyy hyvin tiiviisti rikokseen. Tapahtumat keskittyvät vain muutamiin päiviin ja tunnelma on hyvin latautunut. Mielenkiintoisena pidin erityisesti kahden alunperin erilliseltä vaikuttavan juonen punoutumista toisiinsa sekä Ariannan isoveljen, pappi Areksen, nostamista hyvin keskeiseksi hahmoksi. Kiinnostavia olivat myös erilaiset kultit ja katolisen kirkon kiemurat.

Tapahtumat keskittyvät tiiviisti pappisurmiin ja Rosalinan katoamiseen liittyviin tutkimuksiin, mutta myös Ariannan elämän kiemuroita päästään tarkastelemaan. Raskaana oleva Arianna on pettänyt rakastettuna Bartolomeon luottamuksen ja hän kamppailee ristiriitaisten tunteidensa parissa, sillä Bartolomeo ei näytä olevan enää kiinnostunut muusta kuin syntymättömän lapsensa hyvinvoinnista. Samaan aikaan Ariannaa kalvaa huoli siitä, onko el Lobon varoitus Ariannan ja syntymättömän lapsen mahdollisesta hengenvaarasta aiheellinen. Myös Ariannan menneisyydestä tuntuu kumpuavan yhä uusia tietoja ja muistinmenetyksen kattavalta ajalta paljastuu asioita, jotka yllättävät. Tässä romaanissa ollaan kuitenkin ennen kaikkea nykytilanteessa eikä keskitytä niin paljon muistinmenetyksen aikoihin kuin edellisissä osissa. Ratkaisu on virkistävä.

Valan dekkareissa olen pitänyt paljon siitä, miten taidokkaasti hän ottaa mukaan runsaasti yksityiskohtia muun muassa italialaisesta kulttuurista ja historiasta sekä antiikin mytologiasta ja luo samalla lukijalle helposti ymmärrettävän kokonaisuuden. Italia näyttäytyy Valan dekkareissa hyvin kiehtovana paikkana, ja jälleen kerran en voi muuten kuin uteliaana odottaa millaisia vaiheita seuraavassa dekkarissa Ariannan tielle osuu. Tuomitut on epäilemättä mielestäni mielenkiintoisin Arianna de Bellis tutkii -dekkari ja loppuhuipennus suorastaan salpasi hengen. Mahtavaa!

♠♠♠♠♠