Amelie

R.M. Rosenberg: Amelie

Hakoisten naiset, osa 3

Tammi 2025

äänikirjan lukijana Sanna Majuri

Riikka-Maria Rosenbergin hieno Hakoisten naiset -sarja saa Ameliesta arvoisensa päätösosan. Sarjan kiinnostavat ja todellisuuspohjaiset henkilöhahmot, yksityiskohtien värittämä ajankuva ja vetävä kirjoitustyyli tekevät Hakoisten naisista yhden parhaista historiallisista romaanisarjoista, mitä olen koskaan lukenut.

Amelie sijoittuu 1800-luvun jälkipuoliskolle. Vuonna 1855 Hakoisten kartanon perijän Hans Gustaf Boije af Gennäsin ja Amelien katseet kohtaavat ja nuoret näkevät toisensa yhtäkkiä aivan uudella tavalla. He ihastuvat ja rakastuvat, menevät salakihloihinkin, sillä moni pitää Amelieta liian vaatimattomana puolisona vapaaherralliselle Göstalle. Rakkaus on kuitenkin sinnikäs ja periksiantamaton. Amelie ja Gösta saavat toisensa, mutta elämä Hakoisissa ei ole aina nuorelle rouvalle helppoa.

1800-luvun jälkipuolisko on monenlaisten uudistusten aikaa. Maanviljelykseen ja tilanpitoon virtaa uusia tuulia, perustetaan kansakouluja, alkoi kansallisen heräämisen aika ja suomen kielen asema vankistui. Hakoinenkaan ei ole missään umpiossa suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan, vaan kaikuja tästä kaikesta nähdään ja koetaan myös siellä. Huomaa, että Rosenberg tuntee lähdeaineistonsa, historioitsija kun on. Toinen taito onkin tehdä historia näin eläväksi, ja senkin hän osaa.

Amelie on hahmona ainakin aluksi melko arka ja viaton, joten ei toisaalta ole ihme, että hänen kykynsä emännöidä kartanoa kyseenalaistetaan. Hän kuitenkin lunastaa paikkansa myös epäilijöiden silmissä, vaikka rakkaudessa solmittu liitto ei sekään aina ole sellainen, jollaiseksi Amelie sen tytönunelmissaan kuvitteli.

Arvostan Rosenbergin sarjassa erityisesti sitä, että hän nostaa esille sellaisia sukuja ja tarinoita, jotka ovat ehkä olleet jo hieman painumassa unholaan. Uskallan väittää, että juuri niin on ollut käymässä ainakin niiden Hakoisten naisten kohdalla, joista ei ole jäänyt juurikaan lähdeaineistoa, vaan Rosenberg on koonnut henkilöhahmonsa pienistä murusista ja luovuuttaan käyttäen. Odotan mielenkiinnolla Rosenbergin tulevia aluevaltauksia. Kaksplus-lehden artikkelin mukaan seuraavaksi on luvassa isonvihan aikaiselle Pohjois-Pohjanmaalle sijoittuva tarina, jossa pääosassa ovat rahvaan naiset.

Vapaaherratar

R.M. Rosenberg: Vapaaherratar

Hakoisten naiset 2

Tammen äänikirja 2024

lukija:  Sanna Majuri

Hakoisten kartanon tarina jatkuu Vapaaherrattaressa, joka on Hakoisten naiset -sarjan toinen osa. Kuten Hakoisten Annaa kuunnellessani, hurmioiduin myös Vapaaherrattaren seurassa vetävästä juonenkuljetuksesta ja hienosta ajankuvasta. Vapaaherrattaren mukana pääsemme kurkistamaan 1700-1800-lukujen taitteeseen, jolloin sota jälleen kerran kosketti suomalaisia.

Tarinan keskiössä on vapaaherratar Helena von Burghausen, jonka puoliso Erik Leijonhufvud palaa syksyllä 1790 kotiin Kustaan III:n sodasta muuttuneena miehenä. Kun Erik päättää ostaa Hakoisten kartanon ja suunnittelee sen myötä myös tulevaisuutta, Helena toivoo ja uskoo uuteen alkuun. Aika jossa he elävät on kuitenkin armoton. Idän suunnalta nousee uhka, joka tempaisee perheen ainoan pojan mukaan sotaan. Kotona Helena hoitaa omaisuuttaan määrätietoisesti ja pyrkii turvaamaan niin poikansa tulevaisuuden kuin myös omansa ja tyttäriensä, joita Leijonhufvudeille on siunaantunut neljä.

Tämän teoksen ajankohta on historiasta minulle paljon tutumpi kuin ensimmäisen osan, siitä on pitänyt etenkin Hovimäki-sarja hyvää huolta. Nautin, kun sain uppoutua Suomen historian pyörteisiin ja  kartanomiljööseen. Rosenberg on jälleen poiminut ajankuvaansa herkullisia yksityiskohtia muotisuuntauksista, lääketieteestä, seuraelämästä ja uusista hienouksista, joista yksi on perheen lemmikkilintu Papegoja-papukaija.

Vaikka Vapaaherratar on kaunokirjallisuutta, ovat sen keskeiset henkilöt todellisia ihmisiä ja olennaisimmat käänteet heidän elämässään tosia. Oman kiinnostavan säväyksensä antaa Rosenbergin kotikartanostaan Janakkalan Hakoisista sattumalta löytämät kirjeet, jotka on osoitettu Helena von Burghausenille hänen lapsiltaan. Niiden kirjeiden suomennoksia Rosenberg siteeraa teoksessaan suoraan. Ylen verkkosivuilla julkaistu uutinen näistä kirjeistä toimi itse asiassa minulle kimmokkeena näihin kirjoihin tutustumiseen.

Vapaaherratar on mielenkiintoinen ja todellisen kuunteluflow'n nostattava teos, jonka lukijana Sanna Majuri on kyllä aivan mainio. Odotan mielenkiinnolla millainen seuraava osa tulee olemaan. Siitä tulee ilmeisesti päätösosa trilogialle, mutta toivon todella Rosenbergin kirjoittavan vielä paljon lisää historiallisia romaaneja.

Domowik

Ilkka Auer: Domowik

262 s., Haamu 2018

kansi: Ilkka Auer

Sainpas pitkästä aikaa luettua kirjan omasta hyllystä! Alunperin Domowik kotiutui minulle arvostelukappaleena kustantajalta, mutta tartuin siihen kuitenkin lopulta vasta näin vuosia myöhemmin. Kyseessä on nuortenkirja, jossa yhdistyy monta minua kiehtovaa elementtiä, kuten vanha kartano, sukusalaisuudet, kummalliset viestit ja maaginen realismi.

Vilma Sumeliuksen perhe muuttaa yllättävän testamentin myötä perimäänsä vanhaan Hästebäckin kartanoon lähelle Raaseporin linnaa. Perinnön jättänyt isosetä on jättänyt jälkeensä myös Vilmalle suunnattuja erikoisia viestejä, joiden avulla hänelle paljastuu vähitellen uuden kodin salainen puoli. Domowik-nimisen kotihengen avulla Vilma alkaa selvittää sukunsa arvoituksia.

Etukäteen tietämäni perusteella pidin melko todennäköisenä, että Domowik veisi minut mennessään oitis. Niin ei kuitenkaan käynyt, enkä oikeastaan missään vaiheessa lumoutunut teoksesta niin kuin etukäteen olin kuvitellut. Sinänsä juoni on ihan kekseliäs ja vanha kartanomiljöö kiehtova, mutta jokin tarinankerronnassa ei napannut mukaansa. Ehkä olin itsekin asettanut tälle liikaa odotuksia, mutta siitä huolimatta petyin. Ehkä 15 vuotta nuorempi minä olisi ollut tästä kirjasta ihan haltioissaan, mutta nyt tämän tarinan taika ei vain välittynyt minulle asti.

Maailmanlopun kahvila

Nelli Hietala: Maailmanlopun kahvila

197 s., Karisto 2021

kansi: Emmi Kyytsönen

Nelli Hietalan Varotoimia ja Miia Martikaisesta kertovat kirjat ovat tarjonneet minulle hyväntuulista ja mukaansatempaavaa luettavaa. Kun aloin lukea Maailmanlopun kahvilaa, olin aluksi hieman hämmästynyt, sillä teos lähti jotenkin todella nihkeästi liikenteeseen. Voisi verrata, että yhtä nihkeästi kuin päähenkilö Aurelian matkalaukunraahaus syrjäkylän kaduilla.

Aurelia on kohta 37 vuotta täyttävä lapseton sinkku, joka saapuu auttelemaan tätiään tämän ränsistyneeseen kartanoon serkkunsa toiveesta. Aurelialla on oikeastaan kaikki palikat elämässä avoinna, lapsihaave on kipeä salaisuus ja työpaikan menetys on heittänyt taloudellisen tilanteen myös avoimeksi. Yllättäen juuri maaseudulla Aurelian elämään ilmestyy kaksikin miestä, naapurihuoneessa majaileva ja lapsuudesta etäisesti tuttu rakennusmies Tuomas sekä hurmaava ja charmantti vaikkakin kyseenalaisessa maineessa oleva Joonas. Puuttuvaa rakkautta ja kadonnutta ovulaatiota metsästäessään Aurelia turvautuu muinaisiin rohtoihin ja kummituksen vihjeisiin, jotka sysäävät tilanteita koomisten käänteiden kautta eteenpäin.

Vaikka teos lähtikin hitaasti liikkeelle, jossain kohtaa se tempaisi minut mukaansa niin, että kirja oli illalla suorastaan pakko jättää kesken ja alkaa nukkua. Viimeisten 30 sivun kohdalla selasin sivuja miettien, että ei kai tämä nyt vielä lopu, vastahan tässä on päästy hyvään vauhtiin. Loppui se, ja ehkä vähän äkkinäisesti ja töksähtäen, mutta onneksi kuitenkin niin kuin toivoinkin. Aurelia on tosi välitön tyyppi, jotenkin hänestä on helppo pitää. Samoin Tuomas, Anni-täti ja kartanon puutarhan ja tallirakennuksen kimpussa häärivät muut rakentajat toivat teokseen hauskasti väriä ja särmää. Myös kartanolla kummitteleva nuorena kuollut puutarhurin vaimo Viivi on mukava lisä hahmojen joukossa. Mua yleensäkin puhuttelee tuollaiset traagiset hahmot ja yliluonnolliset vibat, joten Viivin hahmo oli kuin kirsikka kakun päälle.

Tykkäsin tämän kirjan miljööstä ja tarinasta, vaikka tarina alun hitauden jälkeen etenikin todella nopeassa tahdissa ja loppui töksähtäen. Olisin mielelläni viihtynyt Aurelian matkassa kartanolla vielä pidempäänkin, joten olisi mielestäni ihan herkullinen ajatus, jos tälle tarinalle saataisiin vielä joskus jatkoa. Miten esimerkiksi Anni-tädin vanhaan talliin kaavailtu kahvila käynnistyy, saadaanko vanha puutarha matkailijoille auki ja mitä mieltä Viivi-kummitus on siitä?

Aurelia on ruoan ystävä ja loistava kokki, joten kuittaan tällä kirjalla Seinäjoen hahmohaasteen kohdan 28.

Rouva Westaway on kuollut

Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut

14 h 13 min., Otavan äänikirja 2018

alkup. The Death of Mrs Westaway, 2018

suom. Antti Saarilahti

lukija: Karoliina Kudjoi

 

Päädyin kuuntelemaan Ruth Waren uusinta teosta Rouva Westaway on kuollut oikeastaan sattumalta. Kirja kulki käsieni läpi varaushyllyyn useamman kerran, joten päätin tutustua siihen äänikirjana, kun se Ellibs-verkkokirjastossa tuli vastaan. Ja voi onni, että tein niin! Pidin tästä jännityskirjasta ihan valtavasti monestakin syystä.

 

Rouva Westaway on kuollut kertoo Harriet Westawaysta, joka saa yllättäen kirjeen, jossa kerrotaan hänen isoäitinsä kuolleen. Harriet tajuaa oitis, että kyseessä on erehdys ja kirje on tarkoitettu jollekulle muulle samannimiselle henkilölle. Velkojat hengittävät Harrietin niskaan ja selvitettyään netistä tietoja Westawayn perheestä, hän päättää lähteä hautajaisiin perinnön toivossa. Harriet on nimittäin tullut siihen tulokseen, ettei rikkaalla suvulla tuntuisi missään, jos muutama sata puntaa menisikin väärälle henkilölle.

 

Harriet tutustuu Westawayn sukuun perheen kartanossa. Vähitellen hän alkaa aistia tunnelmassa jotain outoa. Millainen oikeastaan on Harrietin äidiksi luultu Maud Westaway, joka on kadonnut parikymmentä vuotta sitten? Onko hän vielä elossa? Kun Harriet tajuaa, että hänen omalla suvullaan on oikeasti yhteys tähän Westawayn sukuun, muuttuu tilanne mutkikkaammaksi. Pian Harriet huomaa, että alkaa olla liian myöhäistä perääntyä.

 

Rouva Westaway on kuollut aivan mahtavan mukaansatempaava psykologinen jännitysromaani. Sen menneisyyteen jämähtänyt kartanomiljöö kutkuttaa mielikuvitusta ja teoksen tunnelmassa on jotain, jota voisi luonnehtia perienglantilaiseksi. Jossain vaiheessa kyllä arvasin jo osittain mitä salaisuutta suvussa kannetaan, mutta juonikuviot kääntyivät mutkittelemaan oikein toden teolla. Juonikuviot vääntyivät välillä kyllä vähän turhankin moneen solmuun, mutta toisaalta se tihensi jännitystä. Henkilöhahmot jäivät osittain mielestäni hieman ohuiksi, mutta palasten loksahdellessa paikoilleen osa hahmoista sai uutta syvyyttä. Päähenkilö Harrietista kyllä pidin.

 

Nautin tämän kirjan kuuntelemisesta oikein todella. En muista kuunnelleeni aiemmin Karoliina Kudjoin lukemia äänikirjoja, mutta tämän perusteella kyllä vahva suositus niille. Hänen ääntään oli miellyttävä kuunnella ja hän tulkitsi teosta juuri sopivan ilmeikkäästi. Myös Ruth Ware oli minulle uusi tuttavuus, mutta vaikutuin tästä teoksesta niin paljon, että varasin jo kaksi muuta hänen jännäriään äänikirjoina Ellibs-verkkokirjastosta. Ihan mahtava fiilis, että löysin tällaisen jännityskirjan ja kirjailijan, josta innostuin näin paljon!

♠♠♠♠

Espoon kadonneita kartanoita

Espoon kadonneita kartanoita

tekstit: Tryggve Gestrin, Maarit Henttonen, Marja Sahlberg, Jyri Vilja

119 s., Espoon kaupunginmuseo 2017 

 

Olen ollut pienestä pitäen ihastunut kartanorakennuksiin ja hieman vanhempana tuli kuvioihin mukaan myös kiinnostus niiden historiaa kohtaan. Espoon kadonneita kartanoita on nimenäkin houkutteleva ja minua alkoi kiinnostaa miksi kartanot ovat kadonneet, millaisia ne ovat olleet ja mitä niiden historiaan on mahtunut. Espoo on minulle vieras paikka, mutta siitä huolimatta kirja vei minut mukanaan.

 

Espoon kaupunginmuseo ryhtyi kirjaprojektiin, kun vuonna 2014 järjestetyn Kadonneet kartanot -näyttely poiki paljon kyselyitä aihetta käsittelevästä kirjasta. Kirjassa kuvataan paitsi kartanohistorian käsitteitä (mikä ylipäätään on kartano) myös syitä sille miksi kartanokulttuuri alkoi kadota. Tarkemmin esitellään Albergan, Dalsvikin, Finnon, Frisansin, Gräsan, Jorvin, Otnäsin ja Träskändan kartanot. Niistä minulle historiasta ja historiallisista romaaneista olivat vähintään nimitasolla tuttuja Alberga, Dalsvik, Otnäs ja Träskända.

 

Jokaisen kirjaan valikoituneen kartanon kohdalla kerrotaan sen synnystä, tärkeimmistä vaiheista sekä hiipumisesta. Teoksessa on kuvia, jotka esittävät paitsi koko kartanon tiluksia myös tilan päärakennuksia. Monta kertaa hämmästyin ja tulin hieman surulliseksikin, kun oivalsin kauniin rakennuksen päätyneen purkutuomion alle sen jäätyä vaille hoitoa. Joskus jopa ihan hyväkuntoinen rakennus oli purettu tontin uuden käyttötarkoituksen tieltä pois, mikä tuntui vielä ikävämmältä: miksi tuhota mitään hyväkuntoista ja säilyttämiskelpoista? Joskus kartanon hiipumisen taustalla oli jokin onnettomuus, kuten tulipalo, jonka jälkeen uutta rakennusta ei rakennettu.

 

Tämän kirjan myötä kartanoiden ja kartanoperinteen katoaminen tuli ymmärrettävämmäksi. Kartanokulttuuri alkoi hiipua, kun yhteiskunta muuttui. Viimeistään kaupungistumisen myötä suurtilojen ylläpito kävi työlääksi, vaikka samaan aikaan maatalouskoneet kehittyivät. Ei ole realistista olettaa, että vielä nykypäivänä vietettäisiin herraskaista kartanoelämää sukuperintöjen turvin, vaikka kyllä ymmärtääkseni jonkin verran sukukartanoita Suomessa edelleen on. Aikansa kutakin, kuitenkin. Onneksi nykyään ollaan jo havahduttu kartanoiden vaalimisen kannalle ja niistä on tehty hotelleja, kokous- ja juhlatiloja sekä matkailukohteita, joten niiden elämä jatkuu uudella tavalla.

Uppalan Kartanon aarre

Mervi Heikkilä (teksti) & Marjo Nygård (kuvitus): Uppalan Kartanon aarre

37 s., Haamu 2017

arvostelukappale kustantajalta, kiitos!

 

Seinäjoella sijaitseva Uppalan kartano oli minulle lapsena jonkinlainen haavetalo. Kartanon ohi ajaessamme kyselin aina mikä tuo mielenkiintoiselta näyttävä suuri vaaleanpunainen talo oikein on. Hieman villiintynyt puutarha oli omiaan ruokkimaan mielenkiintoani vielä lisää. Olen oikeastaan aina tuntenut mielenkiintoa kartanoita kohtaan, mutta Uppala siinä kerrostalojen keskellä oli jotenkin erityisen kiehtova. Voitte varmaan uskoa, että olin onneni kukkuloilla, kun pääsin muutama vuosi sitten käymään ensimmäistä kertaa tuossa lapsuushaaveideni kartanossa, joka toimii nykyään ravintolana. Kun kuulin, että on ilmestymässä Uppalan kartanoon sijoittuva lastenkirja, oli itsestäänselvää, että minä lukisin sen.

 

Uppalan Kartanon ikioma kummitus Kosti on vaipumassa epätoivoon, sillä hän on hukannut aarrearkkunsa avaimen. Hän ei kertakaikkiaan muista minne avain on jäänyt, mutta onneksi Kuuvoiman avulla taikoja tekevä Silkki-kissa lupaa auttaa. Silkki-kissan selässä Kosti Kummitus pääsee kulkemaan ajassa aina 1800-luvulle asti. Avain ei kuitenkaan ota löytyäkseen, vaikka monenlaista ystävykset matkallaan kohtaavatkin. Löytävätkö he avaimen ja ennen kaikkea onko aarre jotain herkullista syötävää, kuten Silkki toivoo? Lähde matkalle Seinäjoen historiaan Kostin ja Silkin kanssa, niin saat tietää!

 

Uppalan Kartanon aarre on mielestäni viehättävä kuvakirja, joka tarjoaa lukijalleen paikallishistoriaa mielikuvituksellisen tarinan ohessa. Tässä teoksessa on aika paljon tekstiä, joten kovin pienille lapsille tämä ei välttämättä ole oikea valinta - se on toki yksilöllistä. Heikkilän teksti on kuitenkin niin eloisaa ja värikästä, että uskon sen huvittavan lukijaansa/kuulijaansa ja auttavan pitämään mielenkiintoa yllä pidempienkin tekstipätkien kohdalla. Eloisaa ja värikästä on myös Nygårdin luoma kuvitus, joka miellyttää minun silmääni suuresti. Suosittelen kovasti tutustumaan tähän teokseen! Tämä kirja olisi myös varmasti mainio tuliainen Etelä-Pohjanmaalta, jos matkaat jonnekin ja haluat viedä jotain kotiseutuusi liittyvää lahjaksi jollekulle.

Linnaisten kartanon viheriä kamari

Zachris (Sakari) Topelius: Linnaisten kartanon viheriä kamari

205 s., WSOY 1992, 5.p. (1.p. 1928)

alkup. Gröna kammaren i Linnais gård, 1859

suom. Ilmari Jäämaa

 

Linnaisten kartanon viheriä kamari on kauhuromanttinen tarina Linnaisten kartanon salaperäisestä kummituksesta, joka tuntuu viihtyvän erityisen hyvin viheriässä kamarissa. Kartanoa asuttaa ylhäinen leskimies eversti Littow, hänen kaksi nuorta tytärtään Anna ja Ringa, tyttöjen kotiopettajatar sekä everstin iäkäs täti, joka viihtyy yksikseen. Littowin aatelissuvussa kiertää monenlaisia sukutarinoita, joista osa liittyy läheisesti perheen kotikartanoon. Entistä salaperäisemmän kartanosta tekee viheriä kamari, jossa moni voi todistaa tapahtuneen omituisia ja selittämättömiä asioita. Kun nuori arkkitehti Lithau saapuu kartanoon suunnittelemaan sokkeloisen rakennuksen remontti, joutuu hän majoitetuksi viherään kamariin tilanahtauden vuoksi. Mutta mitä arkkitehti kokee viheriässä kamarissa? Ja miten käy useammankin nuoren sydämessä heräävälle rakkaudelle? Kuka rakastaa ja ketä?

 

Ajattelin, että Linnaisten kartanon viheriä kamari voisi olla sopivaa luettavaa kesäiltoihin huolimatta siitä, että sen miljöö on talvinen. Olin oikeassa, kauhuromanttinen tarina soveltuu mainiosti luettavaksi tähän vuodenaikaan. Tarina lähti mielestäni melko hitaanlaisesti liikkeelle ja aluksi teksti tuntui hieman sekavalta, mutta kun tarinaan pääsi hieman kiinni, pysyi mielenkiinto hyvin yllä. Kyseessä on liki 90 vuotta vanha suomennos, mikä varmasti osaltaan vaikutti siihen, että alussa oli hieman vaikea saada tekstistä kunnolla selkoa. Tarina kuitenkin kokonaisuudessaan oli ihan mielenkiintoinen, vaikka kauhua tässä ei mielestäni ollut oikein nimeksikään eikä romantiikkaakaan ihan valtavissa määrin. Mutta käsitykset muuttuvat, Stephen Kingiin tottuneet nykylukijat toki mieltävät kauhuksi ihan muuta kuin ihmiset vuonna 1859.

 

Tuntui viehättävältä lukea vaihteeksi oikeasti vanhaa teosta kaikkien uutuuksien keskellä. Yleisesti ottaen klassikoiden lukeminen on minulle mieluista, mutta niitä tulee nykyään luettua hyvin harvoin. Aion kuitenkin palata klassikkojen pariin vielä heinäkuun aikana, kun osallistun kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. En ole vielä päättänyt mitä lukisin, mutta ehtiihän tässä!

Hovimäki: Oolannin sodasta sortovuosiin

Anna-Lisa ja Carl Mesterton, Kirsti Manninen, Jussi-Pekka Aukia:

Hovimäki - Oolannin sodasta sortovuosiin

415 s. + Hovimäen aikaan s. 417-431

Gummerus 2004, 2.p.

perustuu samannimiseen tv-sarjaan

kirjasarjan neljäs osa

 

Aloitin viime keväänä minulle rakkaan Hovimäki-sarjan uudelleenluvun. Luin kolmannen osan kesäkuussa ja siitä vierähtikin aikaa nyt tähän helmikuuhun saakka ennen kuin neljänteen osaan tartuin. Nuorempana luin Hovimäet aina ahmimalla peräkkäin, mutta nykyään on niin paljon kirjoja lukulistalla, että uusintaluvut joutuvat odottamaan. Osittain pitkä aikaväli selittyy myös sillä, että tämä ajanjakso Oolannin sodasta sortovuosiin on minulle epämieluisin niin kirja- kuin tv-sarjassakin, joten lukeminen lykkääntyy myös makuasian vuoksi.

 

Tämä teos siis käsittää vuodet 1851-1896. Ajanjakso on pitkä ja hovimäkeläisten vaiheisiin mahtuu paljon kaikenlaista niin hyvässä kuin pahassakin. Kirja kuvaa tapahtumia laajemmalla aikavälillä kuin tv-sarjan tuotantokausi, joten muutamaan kysymykseen tulee tätä teosta lukiessa vastaus. Minulle tämä kirja on kuitenkin epämieluisin muutamasta syystä, jotka oikeastaan vasta nyt tämän ties monennenko lukukerran jälkeen pystyn erottelemaan. Yksi syy on hahmot, joista muutama vähemmän miellyttävä astuu kuvioihin ja useampikin tuttu ja pidetty hahmo kuolee. Toinen syy on miljöö, sillä tämä teos sijoittuu melko pitkälti Helsinkiin tai muualle maailmalle eikä niinkään Hovimäelle. Kolmanneksi syyksi mainitsen tunnelman, joka ei mielestäni ole kovinkaan mukava, vaikka niin kartanolaisille kuin sepän perheellekin tapahtuu positiivisiakin asioita.

 

Hovimäellä siis tapahtuu niin hyvässä kuin pahassakin. Lindhofien perhettä kohtaa onnettomuus toisensa perään, kun ensin perheen nuorin lapsi Carl Erik menehtyy, Wilhelm joutuu lähtemään maasta pidettyään humalassa venäläisvastaisen maljapuheen, Carl Magnus loukkaantuu pahoin lasihytin palossa ja menehtyy ja sitten menehtyy vielä koko perheen kantava voima Johanna-rouva. Myös Marie kohtaa pettymyksiä elämässään eikä Wilhelmkään löydä lopullista onnea, jonka hän mielestäni ansaitsisi. Sepän perheessä emännän menehdyttyä nuori Katri joutuu ottamaan vastuun kaikista taloustöistä eikä asiaa helpota muistamaton Stina-muori, jota pitäisi vahtia kaiken työn lomassa. Mutta on myös positiivisia käänteitä, kun niin Katri kuin veljensä Juhokin pääsevät opiskelemaan, Marie pääsee maailmalle oppimaan lisää maalaamisesta ja Wilhelm astuu isännän saappaisiin varmoin ottein.

 

Wilhelm on tässä sarjassa yksi niistä hahmoista, jotka minua eniten surettivat. Hän olisi ansainnut todellisen ja kestävän onnen, sillä avioliitto oikukkaan Vavan kanssa ei sitä hänelle tuo. Wilhelm on pystyvä isäntä ja hän olisi tarvinnut rinnalleen samanlaisen emännän kuin Magnuksella oli aikoinaan Johanna. Vava sen sijaan ei välitä muusta kuin itsestään enkä voi olla tuntematta häntä kohtaan vastenmielisyyttä, sillä hänen sisimpänsä paljastuu hyvin katalaksi. Vava ei ollut kartanon emännäksi alunperinkään yhtään sen sopivampi kuin Wilhelmin oma Hanna-äiti, mutta eri syistä. Hahmoista suosikkieni kärjessä säilyy edelleen Sepän Erkki, joka kohtelee kaikkia tasapuolisesti. Siitä syystä tuntuukin haikealta, että tässä teoksessa sanotaan hyvästit paitsi Erkille myös monelle muulle tutuksi tulleelle hahmolle, kuten Carl Magnukselle, Johannalle ja Anna-mamsellille. Erityisen ikävää on luopua Johannasta ja Annasta, jotka ovat olleet vuosikymmeniä kartanon elämän keskushahmoja ja vahvoja tukipilareita, joita ilman Hovimäen tunnelma on ratkaisevasti erilainen. Palvelusväki alkaa haipua taka-alalle, kun ennen taas he elivät läheisesti mukana kartanolaisten elämässä. Taloudenpitokin tuntuu olevan epävakaampaa Wilhelmin vakaasta isännyydestä huolimatta.

 

Hovimäen tunnelma siis muuttuu ja miljöö keskittyy muutenkin  pitkälti Helsinkiin. Tuntuu, että kartanomiljöö jää hyvin toissijaiseksi, kun taas aiemmin Hovimäki on ollut nimen omaan koko tarinan sydän. Myös historiallisena ajanjaksona tämä on mielestäni jotenkin puuduttava: toki britit hätyyttävät satamakaupunkeja, usean vuosikymmenen jälkeen järjestetään vihdoin valtiopäivät, koulujärjestelmälle luodaan pohja ja kohdataan hirveät nälkävuodet, mutta todellista toimintaa on kuitenkin kovin vähän ja osittain hovimäkeläisten vaiheiden nivoutuminen historiallisiin tapahtumiin on hieman epäluontevan oloinen. Muutoin ajanjaksona tämä on kuitenkin siinä mielessä kiintoisa, että hovimäkeläisille tapahtuu koko ajan jotain mullistavaa, joka muuttaa jopa käsityksiäni joistakin hahmoista. Esimerkiksi voisin mainita, että lapsena sarjaa ensimmäistä kertaa katsoessani Vava oli kiehtova hahmo, sillä hän oli niin kovin erilainen kuin kartanon aiemmat emännät. Nykyään tuo erilaisuus ei kiehdo, vaan lähinnä harmittaa niin Wilhelmin kuin kartanonkin puolesta.

 

Mielestäni teoksen päällimmäinen tunnelma on jotekin ankea ja se tietysti syö intoani niin tätä kirjaa kuin samaa ajanjaksoa käsittelevää tuotantokauttakin kohtaan. Ankeus johtunee suurimmaksi osaksi siitä, että teoksessa on niin paljon kuolemaa ja huolen varjot häivähtävät itse kunkin yllä. Onnen hetket ovat loppujen lopuksi melko ohikiitäviä. Tunnelma tuntuu osittain myös hieman hätäiseltä, sillä teoksen loppupäähän on ympätty monien vuosien edestä tapahtumia melko suppeaan tilaan. Ymmärrän toki, että sillä on haluttu kuroa umpeen tuotantokausien väliin jääviä aikoja, mutta mielestäni niiden kertomiseen olisi voinut kuitenkin panostaa enemmän. Hienoa on kuitenkin se, että teos antaa vastauksen monille kysymyksille, kuten mikä oli Esterin kohtalo, mitä Paulin elämässä tapahtuu ja miten helsinkiläiset Ingbergin sisarukset päätyvät Hirvikoskelle asumaan.

 

Vaikka olenkin nyt purkanut tuntemuksiani, on tämäkin osa mielestäni sarjaan sopiva ja sillä on ehdottomasti arvonsa kokonaisuudessa. Onnekseni voin kuitenkin todeta, että pidän kirjasarjan viidennestä osasta melkoisesti enemmän kuin tästä, sillä siinä on jo ehtinyt tottua ajatukseen kartanosta erilaisena kuin aiemmin. Siinä myös kuvioihin astuu vahvemmin sellaisia hahmoja, joista opin pitämään paljon, kuten Ruth, Felix ja Otto-pehtoori. Vaan siitä lisää sitten ajallaan!

 

Sarjan aiemmat osat ovat Ruotsin vallan iltarusko, Keisarin auringon alla ja Heräämisen aika.

Vaitelias perillinen

Kaari Utrio: Vaitelias perillinen

9 cd-levyä / 10 h 11 min, Tammen äänikirja 2009

lukija: Kaija Kärkinen

Kirjallinen joulukuuni alkoi äänikirjan parissa. Kuuntelin pari kuukautta sitten Kaari Utrion Pappilan neidot ja tykästyin kovasti. Nyt otin kuunteluvuoroon toisen Utrion teoksen Vaitelias perillinen, joka tuntui aluksi jotenkin sekavalta ja hankalasti etenevältä, mutta loppujen lopuksi vei mukanaan.

Vaitelias perillinen kertoo Rautialan kartanon perillisestä Robert Bravertista, joka on ammatiltaan Venäjän armeijan kapteeni. Robertin veljen kuoltua perheettömänä Rautialan kartanon ainoaksi perilliseksi jää Robert, joka palaa ottamaan perintönsä vastaan. Rautialassa häntä odottaa yrmeä äiti, joka jumaloi edesmennyttä esikoispoikaansa, saita ja juonitteleva eno sekä lähes yhtä juonikas serkku. Robertin ei uskota kykenevän huolehtimaan kartanosta saatika lasiruukista, sillä häntä pidetään yksinkertaisena tollona. Pakkaa sekoittaa paikkakunnalle saapunut nuori leskiparonitar Bravert, Robertin serkkuvainaan puoliso, ja tämän pieni poika. Robertin edesmennyt setä testamenttasi Hammarlundin kartanon Robertin veljelle riitauduttuaan poikansa kanssa, mutta kukaan ei ottanut lukuun pojan perhettä, joka nyt saapuu peräänkuuluttamaan oikeuksiaan.

Robert Bravert osoittautuu kuitenkin tarkkanäköisemmäksi kuin kukaan uskoisi, ja hän saakin selville yhtä ja toista muun muassa lasiruukin asioihin liittyen. Hän on myös hyvin oikeudentuntoinen persoona, joten hänestä on helppo pitää. Sen sijaan Robertin sukulaiset ovat kauheita tapauksia, jotka tavoittelevat häikäilemättä omaa etuaan ja tekevät kaikkensa, jotta kartanon omistaja tuntisi olonsa mahdollisimman epätoivotuksi henkilöksi omassa kodissaan. Robert osoittaa sotilaallista luonteenlujuutta kestäessään kaiken, sillä kuten sanottu, Robert on tarkkanäköinen mies ja tietää missä kohtaa kannattaa nostaa valtit esiin.

Aluksi teos tuntui kovin sekavalta, sillä hahmoja vilisti tarinassa paljon enkä oikein tahtonut päästä perille siitä kuka kukin on. Toisen levyn kohdalla tarina alkoi kuitenkin kunnolla vetämään ja hahmot kävivät tutummiksi, joten juonen seuraaminen helpottui. Tämä 1830-luvulle sijoittuva tarina paljastui viihdyttäväksi kartanoromaaniksi, jossa tapahtuu paljon kaikenlaista - vääryyttäkin - mutta lopussa oikeus voittaa. Tarinassa on myös romanttisia juonteita, kuten kunnon kartanoromaanilta kai sopii odottaakin. Minä viihdyin kyllä Vaiteliaan perillisen parissa, vaikka alku olikin takelteleva. 

♠♠♠♠

Hovimäki: Heräämisen aika

Anna-Lisa ja Carl Mesterton, Kirsti Manninen, Jussi-Pekka Aukia:

Hovimäki - Heräämisen aika

278 s. + Hovimäen aikaan s. 279-304

Gummerus 2004, 3.p.

perustuu samannimiseen tv-sarjaan

kirjasarjan kolmas osa

 

Hovimäki: Heräämisen aika valottaa tapahtumia, jotka jäävät televisiosarjan toisen ja kolmannen tuotantokauden väliin. Tässä kirjassa moni asia täydentyy ja muistan, että käsitykseni joistakin asioista muuttui, kun olin ensimmäistä kertaa lukenut tämän teoksen. Vastauksensa saa myös moni kysymys, joita ainakaan minä en tv-sarjaa katsoessani edes huomannut ajatella: miksi Sepän Erkki ei mennyt naimisiin, millainen oli Esterin tie kartanon emännäksi, kuinka Volodja sopeutui Hovimäelle ja niin edelleen.

 

Heräämisen aika kattaa ajanjaksona vuodet 1834-1847, jolloin Suomessa alettiin vähitellen heräämään kansallistuntoon. Kauppa kukoisti, Suomi Venäjän autonomisena osana kehittyi ja muun muassa Saimaan kanavaa alettiin rakentaa. Elämä oli verrattaen rauhallista eikä Venäjältä kuulunut minkäänlaisia hälyttäviä merkkejä. Maassa oli siis verrattaen rauhallista, mutta Hovimäellä tapahtui kuitenkin paljon. Ester palasi leskikapteenskana Pietarista ja asettui Hovimäelle, mutta aivan helposti ei hän emännäksi kartanoon päässyt. Kun kaiken olisi lopulta pitänyt olla hyvin, kohtasivat hovimäkeläiset monia menetyksiä ja kipeimmin ne tuntuivat osuvan Sepän sukuun. Kartanolla Carl Magnus ei näyttänyt parantaneen tapojaan, vaan surut ajoivat hänet eroon Esteristä, jota hän kuitenkin oli aina rakastanut.

 

Minä pidän kovasti tästä kirjasarjan kolmannesta osasta, vaikka joissakin kohdin siinä mielestäni sorrutaan hienoiseen ylimalkaisuuteen ja asioita kiidätetään eteenpäin vimmattua vauhtia. Jälkimmäinen tunne saattaa johtuu kyllä siitäkin, että Heräämisen aika on huomattavasti lyhyempi kuin sarjan muut kirjat. Eniten kuitenkin pidin tämän kirjan tunnelmasta ja siitä, että Sepän Erkki pääsee tässä melkoisen merkittävään asemaan ja nousee Sepän suvusta selkeästi näkyvimmäksi hahmoksi. Erkki on aina ollut hahmona sellainen, josta olen pitänyt, joten on mielenkiintoista kuulla tarkemmin hänen vaiheistaan: tv-sarja kun keskittyy hyvin pitkälti kuitenkin kuvaamaan elämää Hovimäellä ja Lindhofien välittömässä vaikutuspiirissä, kun taas Erkki kulki paljon maailmalla.

 

Yksi syy siihen, miksi pidän tästä teoksesta, lienee se, että tässä herää taas toiveikas tulevaisuuden odotus. Kartanon asiat tuntuvat sujuvan Carl Magnuksen heikkouksista huolimatta, sillä onhan hänellä aisaparinaan vastuullinen lapsuudenystävä Erkki. Lasiruukki kehittyy, elämä jatkuu menetyksistä huolimatta ja tulevaisuutta voi tähytä luottavaisin mielin. Kaikista takaiskuista huolimatta päällimmäinen tunnelma on siis valoisa ja myönteinen, tulevaisuuteen uskova.

 

Tässä teoksessa ei myöskään nouse esiin sellaisia hahmoja, jotka aiheuttaisivat ärsytystä tai olisivat mitenkään erityisen luotaantyöntäviä. Tähän mennessä Carl Magnuksen periluonteen puutteisiin ja heikkouksiinkin on jo ehtinyt tottua, niin että ne eivät aiheuta mitään suurempaa turhautumaa. Joskus silti miettii, että eikö hän todellakaan osaa olla onnellinen siitä mitä on saanut, sillä aina veri kuitenkin vetää muualle kaiken tärkeän ohitse. Esterissäkin ilmenee joitakin piirteitä, jotka ehkä hieman yllättävät, sillä hän osoittautuu yllättäen melko herkäksi ja lempeäksi hahmoksi, kun tähän mennessä hän on näyttäytynyt lähinnä vahvana ja vankkumattomana persoonana. Siispä kuten sanottu: tämä teos muutti aikoinaan joitakin käsityksiäni asioista.

 

Sarjan aiemmat osat ovat Ruotsin vallan iltarusko ja Keisarin auringon alla.

Hovimäki: Keisarin auringon alla

Anna-Lisa ja Carl Mesterton, Kirsti Manninen, Jussi-Pekka Aukia:

Hovimäki - Keisarin auringon alla

403 s., + Hovimäen aikaan s. 404-416

Gummerus 2004, 3.p.

 perustuu samannimiseen tv-sarjaan

kirjasarjan toinen osa

Kirjoitin maaliskuussa Hovimäki-kirjasarjan ensimmäisestä osasta ja lisäksi kuvailin suhdettani sarjaan. Siinä missä ensimmäinen tuotantokausi ja kirja ovat olleet aina suosikkejani, on jotenkin tämä toinen tuotantokausi ja kirja kuulunut niihin epämieluisimpiin. Pidän kyllä tästäkin ajanjaksosta Hovimäen väen elämässä ja se kietoutuu mielenkiintoisesti todellisiin historian tapahtumiin, kuten kyllä muutkin teokset, mutta jostain syystä en ole ikinä suhtautunut tähän tuotantokauteen kovin innokkaasti.

Keisarin auringon alla kuvaa vuosia 1822-1833 eli ajanjaksoa johon mahtui mm. Turun palo, Helsingin kohoaminen keskeisimmäksi kaupungiksi, paha koleraepidemia ja uskonnollinen herännäisyys. Kartanolaisille tämä aika merkitsee myös oman suunnan etsimistä, avioliittoja ja yritteliäisyyttä. Ajanjaksolle mahtuu siis kaikkea mielenkiintoista eivätkä Hovimäen väen muutkaan vaiheet kalpene tämän kaiken rinnalla, onhan heidän elämänkohtaloissaan paljon erilaisia vaiheita. Koska kaikki tällaiset avut ovat kunnossa mielenkiinnon herättämisen kannalta, syytän "epämielenkiintoisuudesta" hahmoja ja yleistä ilmapiiriä.

Moni teoksen hahmoista on tuttu jo edellisestä kirjasta, kuten Johanna Lindhof, Anna-mamselli, Sepän Maria, Aaron, Stina ja Johannan veli vaimoineen. Suureen osaan näistä hahmoista on jo ehtinyt kiintyä, sillä etenkin Johanna ja Anna ovat hyvin keskeisiä hahmoja sarjan kannalta. Keskeisistä hahmoista ongelmallisin ja luontaan työntävin lienee epäilemättä kartanon perijä, isättömänä kasvanut kiihkeäsieluinen Carl Magnus Lindhof. Hän osaa olla huumorintajuinen henkilö ja vastuullinen isäntä, mutta ihmissuhteensa hän hoitaa miten sattuu ja vastuullisuuden kääntöpuolena nähdään kuitenkin myös piittaamattomuutta ja vastuuttomuutta. Carl Magnus tukeutuu monessa kartanon asiassa äitiinsä, eikä oikein osaa loppuviimeksi ottaa täydellistä vastuuta kartanosta tai mistään muustakaan. Erityisesti ärsyttää tapa, jolla hän kohtelee vaimoaan. Carl Magnus ei halunnut vaimokseen serkkuaan Hanna Sundeliusta, eikä hän toden totta osoita vaimolleen minkäänlaista kiintymystä.

Hanna Sundelius oli pitkään inhokkihahmojani koko sarjassa: hänhän tuhosi Esterin ja Carl Magnuksen onnen. Jossain vaiheessa oivalsin, että ei suinkaan ollut Hannan syytä, että Carl Magnus joutui lähes pakon edessä naimaan hänet. Kun pääsin inhostani, aloin tuntea myötätuntoa Hannaa kohtaan. Hanna on herkkäsieluinen ja hentoverinen nainen, joka ei alun alkaenkaan ollut sopiva kartanon emännäksi sen enempää kuin Carl Magnuksen vaimoksikaan. Täysin en ärsyynnyksestäni Hannaa kohtaan ole vielä päässyt, sillä mielestäni Hanna olisi voinut yrittää hieman enemmän ja viitoittaa itse elämänsä suuntaa.

Kun kaksi teoksen keskeisimmistä ja samalla epämieluisimmista hahmoista on käsitelty, voidaan siirtyä miettimään tapahtumia. Jotenkin on turhauttavaa se, miten koko ajan jokin este tuntuu ilmestyvän paitsi Ullan ja Axelin myös Carl Magnuksen ja Esterin onnen tielle. On määräilevää enoa, opintoja, Turun palo ja avioliittoja. Miksei asiat vain voisi sujua vähän helpommin? Tässä teoksessa ei siis voi välttyä suurelta ihmissuhdedraamalta, mikä on varmaan yksi syy miksi tämä tuntuu ensimmäisen osan jälkeen jotenkin vieraalta: ensimmäisen osan keskeisiin sisältöihin ei kuulunut ihmissuhdedraamaa.

Ilmapiiri ei myöskään ole erityisen kutsuva. Kuten Ruotsin vallan iltaruskosta kirjoitin, siinä on jotenkin toiveikas olo tulevaisuuden suhteen. Lukija pystyy luottamaan siihen, että asiat järjestyvät, sillä Magnus Lindhof on periaatteen mies ja Johanna järkevä ja asiallinen kartanonrouva. Apunaan heillä on päättäväisiä, aikaansaavia ja reippaita ihmisiä, kuten seppä vaimoineen sekä Frieda-mamselli. Ruotsin vallan iltaruskossa kaikki tuntuu olevan epävarmaa ja kuin tuuliajolla. Vahvat neuvojat ja tukijat puuttuvat, Gustav Adolf Sundelius puuttuu joka asiaan, Carl Magnus ei tunnu millään kasvavan vastuulliseksi isännäksi ja ihmisiä vain poistuu kartanolaisten elämästä. On kuolemaa, sydänsuruja ja riitoja, ja vaikka teoksessa onkin myös onnea ja onnistumisia, päällimmäiseksi jäävät mieleen kaikki takaiskut. 

Hovimäki on kuitenkin aina Hovimäki, ja vaikka olenkin nyt purkanut tuntojani, ei se tarkoita, ettenkö olisi tämänkin kirjan parissa viihtynyt, vaikkakaan en niin hyvin kuin ensimmäisen kirjan parissa. Sarjan seuraava osa kuvaa vaiheita, joita ei tv-sarjassa nähdä. Vaikka olenkin sen jo useaan otteeseen lukenut, odotan silti jo mielenkiinnolla hetkeä, jolloin ehdin sen pariin palata.

Hovimäki: Ruotsin vallan iltarusko

Anna-Lisa ja Carl Mesterton, Kirsti Manninen, Jussi-Pekka Aukia: 

Hovimäki - Ruotsin vallan iltarusko

392 s. + Hovimäen aikaan (s. 393-416)

Gummerus 2004, 2.p.

Perustuu samannimiseen tv-sarjaan

Kirjasarjan ensimmäinen osa

Hovimäki. En edes yritä lähteä arvostelemaan tätä teosta samanlaisella asenteella kuin minulla yleensä on tapana kirjoja esitellessä, sillä Hovimäki on minulle jotakin sellaista, johon ei sovi kovin ankaralla kädellä kajota. Olen nähnyt tv-sarjan jokaisen tuotantokauden moneen monituiseen kertaan ja kirjatkin olen lukenut melkein yhtä useasti. Itse asiassa nuorempana Hovimäet olivat vakiolukemistoani ja onnentunteeni oli valtava, kun vihdoin san kerättyä koko kirjasarjan itselleni. Tunnustan, että sarjassa on joitakin epäjohdonmukaisuuksia eikä kirjatkaan välttämättä aina ole ihan sitä priimakirjallisuutta, mutta se mikä Hovimäessä viehättää, on tarina hahmoineen ja heidän kohtaloineen sekä upea miljöö.

Nuorempana olin niin tosifani, että yksi perheemme kesälomamatkoista suuntautui Turun Kakskertaan ihan siitä syystä, että pääsin käymään Brinkhallin kartanossa, jossa Hovimäki kuvattiin. Yllätyin hieman, sillä livenä kartano oli mielestäni paljon pienempi kuin tv:ssä, mutta moni muu fani taas oli kokenut asian päinvastoin: kartano oli suurempi kuin he olettivat. Vaikka mielikuvani kartanosta osoittautuikin vääräksi, niin upea paikka se silti oli. Oli mahtavaa päästä kiertelmään "Lindhofien kartanossa" ja paikan päällä nähdä missä mitäkin kohtauksia oli kuvattu. Paikka on oikein kaunis, mutta kartano oli sisältä valitettavan huonossa kunnossa, tapetit repsottivat ja lattiat olivat likaiset. Toivottavasti kartano vielä kunnostettaisiin entiseen loistoonsa.

Hovimäkeä tehtiin neljä tuotantokautta ja kuusi kirjaa, joista kolmas ja kuudes kuvaa tapahtumia tv-sarjan ulkopuolella. Minulle kaikkein rakkain tuotantokausi on aina ollut niistä ensimmäinen, se jossa pennitön luutnantti Magnus perii sääntöperintötilan ja pääsee Johanna-vaimonsa kanssa muuttamaan pois Viaporin kurjuudesta omaan kartanoonsa, vaikkei elämä sielläkään aina kovin helppoa ole. Ensimmäinen kirja Ruotsin vallan iltarusko, joka kuvaa juuri näitä samoja vaiheita hieman laajemminkin, on niin ikään minulle tärkein tästä sarjasta.

En tiedä miksi ensimmäinen kausi on minulle tärkein. Ehkä se johtuu siitä, että tulevaisuus tuntui menetyksistä, sodasta ja Magnuksen sokeutumisesta huolimatta siinä jotenkin valoisalta ja turvatulta. Magnus oli kapteeni myös siinä mielessä, että vakaasti, viisaasti ja harkiten hän ohjasi laivaansa eli kartanoaan kohti tulevaa. Tuntui siltä, että kaikki järjestyy, olihan talossa pystyvä isäntä, joka kyllä huolehtisi niin perheestään kuin palkollisistaankin. Ensimmäinen tuotantokausi päättyy Magnuksen dramaattiseen kuolemaan - ja samalla päättyy Hovimäellä tämä "turvattu aikakausi". Kartanon isäntä on kuollut, perillinen vielä kapaloissaan ja holhoojaksi määrätään Johannan ärsyttävä veli Gustav Adolf Sundelius, jota ohjaa ahneus ja kateus. Magnus oli minun lempihahmoni oikeastaan koko sarjan aikana, mihin ehkä liittyy osittain hieman pikkutyttömäistä ihailuakin: kun muksuna katsoin tätä sarjaa tv:stä, niin olihan Magnus nyt hyvin ritarillinen ilmestys ja ilmiselvä ihailun kohde voittamattomuudessaan.

Ruotsin vallan iltarusko -kirja kuvaa ajanjaksoa 1798-1820, vaikkakin viimeiset kymmenen vuotta onkin kuvattu sangen ylimalkaisesti pikakelauksella. Vuosiin mahtuu muutto Hovimäelle, lasten syntymät, kahden lapsen kuolema, sotavuodet ja venäläisten tulo kartanoon, Magnuksen sokeutuminen ja lopulta kuolema vuonna 1809. Todentotta kapteenska Lindhofilla oli kestämistä ja suuri tila emännöitävänään, mutta samalla tavalla kuin Magnusta, häntäkin ohjasi vastuuntunto niin perheestään kuin alustalaisistaan. Onneksi Johannalla oli tukenaan tuikea mamselli Frieda sekä monitaitoinen parantaja ja sepänvaimo Maria Heikintytär, sillä ilman heitä hän tuskin olisikaan pystynyt olemaan niin vahva kuin oli.

Se mikä Hovimäestä ehkä tekee niin hienon sarjan on se, että siinä ei keskitytä kuvaamaan pelkästään säätyläisten vaiheita, vaan tapahtumien keskiössä on koko ajan myös tavallinen rahvas. Säätyläiset ja torpparit, siis Lindhofit ja Sepät pitävät yhtä. Myös kartanon palvelusväellä on suuri rooli, sekään ei jää kulisseihin. Kuten sanottu, valloittavat hahmot ja todentuntuiset kohtalot antavat anteeksi pienet asiavirheet, epäjohdonmukaisuudet ja kirjojen kohdalla myös hienoisen kömpelyyden. Hovimäelle on aina yhtä mukava saapua ja siellä viihtyy hyvin.

Polku

Katariina Souri: Polku

400 s., Tammi 2012

Minulla on jo jonkin aikaa ollut kirjastosta lainassa Katariina Sourin (ent. Kata Kärkkäinen) uutuusromaani Polku. En tiedä miksi en ole oikein saanut tartuttua tähän kirjaan aikaisemmin, koska loppujen lopuksi tämä oli todella vetävä ja mielenkiintoinent teos. Tuo kansi on ainakin minun mielestäni hyvin kiehtova ja mystinenkin, oikein herättää uteliaisuuden. Lukukokemuksen jälkeen voin todeta, että sisältö ei ollut ihan niin "hämäräperäistä" kuin kansikuva antaa ymmärtää.

Polku kertoo tv-show'taan luotsaavasta Aurasta, joka päättää yllättäen hypätä pois oravanpyörästä ja matkustaa tyhjillään olevaan kotikartanoonsa viikonlopuksi, vaikka on vannonut ettei enää ikinä palaa tiluksille. Siellä Auran mieleen palaa uudelleen hänen äitinsä yllättävä kuolema vuosia aikaisemmin, Auran lapsuudessa. Palapelin palat alkavat pikkuhiljaa loksahdella kohdalleen ja Aura alkaa löytää myös todellisen itseytensä, sen joka on haudattu julkisuuskuvan taakse.

Pakko on muuten tähän väliin hieman kritisoida takakansitekstiä tai oikeammin sen kohtaa "uppoutuu yhä syvemmälle mielensä syövereihin, unien ja näkyjen maailmaan". Ei se nyt ihan noin dramaattisesti mene ja siltä osin olin ehkä hieman pettynyt, takakansi kun antoi odottaa paljon jännittäviä asioita. 

Tästä teoksesta kyllä löytyy psykologisen jännärin piirteitä, mutta kaiken kaikkiaan kuitenkin aika vähän. Tietyt kuvaukset Auran Viola-äidin nuoruudesta jotenkin taittavat jännitykseltä terävimmän kärjen ja arkipäiväistävät teosta. Tai ehkä pitäisi sanoa "värikylläistävät" sitä, koska ne ovat niin erilaisia kuin muut osuudet. Ne eivät oikein istu kokonaisuuteen ja minua ne hieman häiritsivätkin, koska muuten tämä teos olisi ollut todella jännittävä. 

Tästä teoksesta tulee hieman mieleen Päivi Alasalmen Vainola, vaikka eroavaisuuksiakin on huomattavasti. Polku on kuitenkin loppuratkaisultaa onnellisempi ja se sopii tälle teokselle hyvin: olkoonkin että se on ehkä tietyllä tavalla "helppo" loppuratkaisu. Loppusuoran tapahtumat ovat kyllä mielestäni aika tiheätunnelmaisia joiltakin osin, oikeasti jännitti miten kaikessa vielä käy, joten kevyt loppuratkaisu on tervetullutkin.

Suosittelen tätä teosta kaikille gotiikan henkeä vaalivien kirjojen ystäville sekä psykologisesta jännityksestä pitäville.

♠♠♠½

ps. Tämä teos on saanut mielestäni omituisen vähän mediahuomiota enkä ole bongannut tästä kai yhtäkään blogi-arviota. Olen siitä hieman yllättynyt. :o

*****
Muistakaahan muuten kaikki vielä osallistua Annikan arvontaan Rakkaudesta kirjoihin -blogissa! 

Vainola

Alasalmi, Päivi: Vainola

252 s., Gummerus 1996

Päivi Alasalmen Vainola oli ilmestymisvuonnaan Finlandia-palkintoehdokas, enkä kyllä yhtään ihmettele että miksi. Kun olin lukenut Alasalmen Metsäläiset, en pitänyt lainkaan todennäköisenä sitä, että enää palaisin hänen tuotantonsa pariin, vaan kuinkas kävikään. Olen tyytyväinen siihen, että annoin Alasalmelle toisenkin mahdollisuuden.

Vainola kertoo nuoresta Laura Auerista, joka vihitään kartanonomistaja Lauri Vainolan kanssa. Laura ei osaa kuvitellakaan millaiseksi hänen avioliittonsa kääntyy ja millainen hänen tuleva kotinsa on, sillä hän ei ole edes nähnyt tulevaa kartanoaan Vainolaa. Laura kohtaa uudessa kodissaan monia outoja asioita ja vaiettuja salaisuuksia, joista hän ryhtyy ottamaan selvää. Ja kuten teoksen takakannessa luvataan, hän todella kokee yllätyksen toisensa jälkeen.

Alasalmi on onnistunut mainiosti luomaan painostavan ja jännittävän tunnelman, joka saa lukijankin uteliaisuuden heräämään: mitä Vainolassa oikein tapahtuu? En olisi millään malttanut laskea tätä teosta käsistäni ja ensi lukemalta luin siitä miltei puolet. Hänen tekstinsä on sellaista, että tapahtumat ja paikat pystyy suorastaan näkemään, kerronta on todella elävää.

Teos etenee siten, että yksi luku käsittelee yhtä päivää. Se on mielestäni hyvin toimiva ratkaisu teoksen kannalta, sillä siten kirjailija pystyy päivä päivältä tihentämään teoksen tunnelmaa. Luvut on otsikoitu arvoituksellisesti ja houkuttelevasti, heti pitää saada syöksyä seuraavan luvun kimppuun, päästä askeleen lähemmäs arvoituksen ratkaisua.

Pidin tästä teoksesta kokonaisuutena paljonkin, mutta lopussa tunnelma jotenkin lässähti. En odottanut tämän kaltaista loppuratkaisua ja se jäi häiritsemään minua. Tapahtumat soljuivat jotenkin täysin päinvastoin kuin odotin ja jännitys katosi. Ihan lopussa tunnelma vielä kohoaa, mutta silti en pitänyt loppuratkaisusta laisinkaan. Siksi en voikaan antaa teokselle niin paljon pisteitä, kuin erilaisella lopulla olisin antanut.

♠♠♠♠