Lukupiirikirja: Ei enää Eddy

Édouard Louis: Ei enää Eddy

Tammi 2019

alkup. En finir avec Eddy Bellegueule, 2014

suomentanut Lotta Toivanen

Luimme maaliskuun lukupiirikirjana Édouard Louisin omaelämäkerrallisen romaanin Ei enää Eddy. Se näkyi suomeksi ilmestyttyään paljonkin minun somesyötteissäni samoin kuin Louisin myöhemmin ilmestyneet teokset, mutta ei ole kyllä tullut ennen tätä tutustuttua yhteenkään niistä. Tämän kirjan perusteella voisin lukea häneltä muitakin teoksia, mutta en ihan heti perään. Ei enää Eddy ei nimittäin päästä lukijaansa helpolla.

Kyseessä on siis omaelämäkerrallinen romaani, joka kuvaa nuoren Eddyn kasvuvaiheita lapsesta teini-ikäiseksi. Teos lähtee liikkeelle kiinnostavasti, oikein nykäisee mukaansa. Teksti on hyvää ja alun teemat todella kiinnostavia. Eddy kokee jo varhain erillisyyttä omasta perheestään, sillä hänen arvomaailmansa on rakentumassa aivan toisenlaiseksi. Perhe elää köyhyydessä ja niin heitä kuin muitakin ihmisiä Eddyn lähipiirissä vaivaa tietynlainen näköalattomuus. Ylisukupolviset taakat estävät tavoittelemasta toisenlaista elämää. Kouluttamattomuus ja raskas tehdastyö ovat edessä jokaisella.

Eddy kokee erillisyyttä muista myös orastavan homoseksuaalisuutensa vuoksi. Se on tärkeä teema, mutta minun mielestäni seksuaalisen heräämisen kuvaus oli paikoin liiankin räikeää ja tarpeettoman suoraa ja yksityiskohtaista. Lukupiiriläisistä moni sanoi kokeneensa samoin. Nuori Eddy tekee kaikkensa "parantuakseen" homoudesta, mutta ei se tietenkään auta. Yksi lukupiiriläisistä totesi todella osuvasti, että tämä kirja pitäisi luetuttaa kaikilla niillä, jotka ajattelevat, että homoseksuaalisuus on asia, josta voi jotenkin parantua. Olen samaa mieltä.

On helppo nähdä miksi tämä teos on ollut niin kohuttu ja ravisteleva, mutta muuten tämä ei suinkaan ole mikään helppo lukupala. Alle 200 sivua, mutta niin mieleenpainuva ja ajatuksia herättävä. Minua kiinnostaisi kyllä lukea ainakin Louisin isästään ja äidistään kirjoittamat teokset.

Lukupiirikirja: Leijat Helsingin yllä

Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä

Otava 1996

alkup. Drakarna över Helsingfors, 1996

suomentanut Arja Tuomari

äänikirjan lukijana Jussi Puhakka

Marraskuun lukupiirikirjana luimme Kjell Westön romaanin Leijat Helsingin yllä. On itse asiassa varsin yllättävää, että en ollut aiemmin hoksannut valita Westötä meille luettavaksi, vaikka olen hänen tuotannostaan ollut varsin tietoinen ja hän on tuntunut meidän piiriin hyvin sopivalta kirjailijalta. Keskustelu tästä olikin todella mielenkiintoista, vaikka - tai ehkä juuri siksi että - mielipiteet jakautuivat laidasta laitaan.

Westö on kirjailijana sellainen, jonka teokset vaativat minulta aina jonkinlaista "henkistä valmentautumista" ja tiettyyn lukutunnelmaan pääsyä, mutta jotka kyllä palkitsevat lukijansa lopulta. Minulle tuli Leijojen kanssa kiire, joten kuuntelin sen isoksi osaksi äänikirjana. Toimii oikein hyvin niinkin, vaikka hahmoja onkin runsaasti ja kerrontanäkökulma vaihtelee.

Riku Bexar on Leijojen keskushenkilö, joka on varttunut räkänokkaisesta helsinkiläispojasta aikuiseksi mieheksi ja isäksi. Siinä missä kertomus on Rikun aikuistumistarina, on se myös kuvaus lapsuudesta ja nuoruudesta nousukaudella. Perhesiteet, ystävyyssuhteet ja Helsinki ovat kaikki tarinan kannalta yhtä tärkeitä, päähenkilöä määritteleviä tekijöitä.

Leijoissa pidin eniten paitsi Westön kerronnasta myös hänen hahmoistaan, jotka ovat kyllä rosoisia ja joskus oikeastaan aika inhottavia, mutta myös hyvin inhimillisiä. Vaikka periaatteessa tarinaa olisi voinut tiivistääkin, pidin paljon siitä, miten Westö pysähtyy kuvaamaan ihmisten välisiä kohtaamisia ja henkilösuhteita. Teoksen pitkä aikajänne Rikun lapsuudesta aikuisuuteen asti mahdollistaa upean ajankuvan luomisen. Juuri teoksen runsaus viehätti minua, enkä siksi todella tiivistäisi hiukkaakaan.

Saa nähdä milloin seuraavan kerran saan oikean mielentilan Westön tuotantoon tarttumiselle, mutta tästä kokemuksesta jäi kyllä hyvä mieli.

Rakas Edward

Ann Napolitano: Rakas Edward

WSOY 2025

alkup. Dear Edward, 2020

suomentanut Saara Kurkela

Luin viime vuonna Ann Napolitanon ensimmäisen suomennetun romaanin Kaunokaisia, joka herätti kirjasomessa mielestäni paljon keskustelua. Itse pidin siitä paljon, ja niin teki moni muukin. Rakas Edward on mielestäni vielä Kaunokaisiakin parempi romaani.

Eräänä kesäisenä päivänä Adlerin perhe nousee lentokoneeseen suuntanaan Los Angeles, mutta kone ei koskaan pääse perille. Liki 200 ihmistä kuolee koneen pudottua. 12-vuotias Eddie Adler on ainoa, joka selviytyy lento-onnettomuudesta hengissä. Vaikka hän selviää hengissä ja ilman pysyviä fyysisiä vammoja, kuolee osa hänestä perheensä myötä. Kun Lacey-täti puolisoineen ottaa hänet hoiviinsa onnettomuuden jälkeen, Eddiestä tulee Edward.

Onnettomuuden jälkeinen julkisuusmylläkkä on kovaa, sillä jokainen haluaa osansa ihmepojasta, joka ainoana jäi henkiin. Lacey ja John tekevät parhaansa suojellaakseen Edwardia, jotta tämä voisi elää niin normaalia elämää kuin mahdollista. Kaikkein helpoimmalta Edwardista tuntuu naapurissa asuvan saman ikäisen Shayn seurassa. Suorapuheinen tyttö ei pelkää hänen menevän rikki, vaan kohtaa hänet kuin kenet tahansa.

Laceyn ja Johnin luona Edward löytää vähitellen oman tapansa selviytyä. Kirjassa seurataan Edwardin matkaa 12-vuotiaasta täysi-ikäiseksi. Vaikka mikään ei korvaa omaa perhettä ja iän karttuessa kaipuu etenkin 15-vuotiaana kuollutta veljeä kohtaan on kipeää, hän pystyy ajan myötä ymmärtämään, että siinä turmassa moni muukin menetti paljon tärkeää ja rakasta, ja että jokaisen elämällä on omat kipupisteensä.

Napolitano kuvaa romaanissaan myös toista aikatasoa eli onnettomuuslentoa hetki hetkeltä. Hän kuvaa paitsi Adlerin perhettä myös muutamia muita matkustajia, joista jokaisella on omat toiveensa, pelkonsa ja tulevaisuudensuunnitelmansa. Napolitano onnistuu tuomaan kauniilla, mässäilemättömällä tavalla esiin sen, miten paljon särkyy tällaisessa suuronnettomuudessa.

Rakas Edward on herkkävireinen ja kaunis romaani. Aika jännittäväkin, kun turmalentoa kuvataan hetki hetkeltä ja koko ajan tietää, että pahin tulee tapahtumaan. Tämä on kyllä yksi vuoden parhaista lukemistani kirjoista tähän mennessä. Napolitano on saanut innoituksensa tälle kirjalle tosielämän lento-onnettomuudesta, jonka matkustajista vain yksi jäi henkiin, mutta niin päähenkilö kuin muutkin hahmot sekä tapahtumat ovat fiktiota.

Alice Hartin kadonneet kukat

Holly Ringland: Alice Hartin kadonneet kukat

13h 40min., Minerva Kustannus 2022

alkup. The Lost Flowers of Alice Hart, 2018

suom. Hanni Salovaara

lukija: Rosanna Kemppi

Alice Hartin kadonneet kukat kiinnitti huomioni alunperin upealla kannellaan, mutta lukupinoon se ei silti heti päätynyt. Kuten niin monen muunkin kirjan kohdalla, tutustuin tähän äänikirjana löydettyäni sen kirjaston e-äänikirjastosta. Alice Hartin kadonneet kukat oli paljon voimakkaampi kokemus kuin osasin kuvitella.

Tämä teos on nimihenkilö Alicen kasvutarina lapsesta nuoreksi aikuiseksi. Hän jää orvoksi 9-vuotiaana ja muuttaa kotikaupungistaan tuntemattomaksi jääneen isoäitinsä Junen hoiviin. Kaiken tutun jäätyä taakse äitiään ikävöivä tyttö on kovin yksin. Isoäidin kukkatarhalla hän oppii kukkien kielen, jonka avulla pystyy sanoittamaan tunteita silloin, kun varsinaiset sanat ovat liian vaikeita sanottaviksi.

Tämä kirja pitää sisällään monenlaisia tunteita, kohtalonhetkiä ja arjen taikuutta. Pidin tästä kirjasta paljon enemmän kuin osasin odottaa. Australian hehkuva luonto ja kukat antavat upeat puitteet tälle tarinalle, joka tosiaan onnistuu riipaisemaan sydäntä. Yksi kirjan keskeisimmistä aiheista on parisuhdeväkivalta, niin henkinen kuin fyysinenkin. Ringland kuvaa aihetta niin hyvin, että se tukahduttaa ja ahdistaa, vaikka itse en onnekseni ole koskaan sellaista joutunut kokemaan. Ringland kuvaa tunteita niin hyvin, että ne tulevat lähelle, niin positiiviset kuin vaikeammatkin tunteet. Tiivistetysti: lämmin, mutta ravisteleva teos.

Lukupiirikirja: Kirjavaras

Markus Zusak: Kirjavaras

558 s., Otava 2008

alkup. The Book Thief, 2005

suom. Pirkko Biström

Meidän lukupiiri kokoontuu ensi viikolla ensimmäistä kertaa joulutauon jälkeen. Olen kuitenkin kerrankin hyvissä ajoin matkassa, sillä sain luetuksi silloin käsittelyssä olevan Kirjavarkaan jo viime vuoden puolella!

Kirjavaras sijoittuu natsi-Saksaan ja kertoo tarinan alussa 9-vuotiaasta Lieselistä, joka kirjavarkaanakin tunnetaan. Kirjavarkaan tittelin Liesel saa, sillä hän todellakin varastaa kirjoja. Hänellä on sanojen ja tarinoiden nälkä. Teoksessa seurataan paitsi Lieselin vaiheita myös hänen elämäänsä sivuavien ihmisten elämää. Tarinan kertojana on itse Kuolema, joka ei ole koskaan ollut kiireisempi kuin II maailmansodan aikaan.

Aloittaessani kirjaa mietin, miten ihmeessä oikein saan tämän luetuksi. Jotenkin en meinannut päästä kertojaratkaisuun kiinni ja kaikki tuntui sekavalta, mutta se toki saattoi johtua ihan omasta keskittymisen puutteestakin. Teos vei kuitenkin mennessään, kunhan ensin opin hieman tuntemaan hahmoja ja miljöötä. Tässä tarinassa on kiehtovuutensa, mutta samaan aikaan se on hieman kauheakin. Ennen kaikkea se tuntuu kuitenkin hyvin inhimilliseltä. Työn uuvuttama Kuolema ja ihmisten "hulluus" luovat yhdistelmän, joka jää mieleen.

Hahmoista pidin eniten Lieselin kasvatti-isästä Hansista, sillä hänen lempeä luonteensa tuntuu turvalliselta. Lieselin sitkeys ja oikeudenmukaisuus - kyllä, varkauksista huolimatta - voittavat myös puolelleen. Naapurissa asuvan Rudyn kasvua oli ihana seurata, sillä hänestä oli varttumassa suurisydäminen ja toiset huomioon ottava mies. Teos on täynnä mieleenpainuvia hahmoja, ja mielestäni Zusak kuvaa ihmisiä tarkkanäköisesti ja  ymmärtävästi.

Keskeistä tässä teoksessa ovat myös sanat ja tarinat. Liesel oppii vähitellen lukemaan kunnolla, ja tarinoiden kautta hän pääsee kauas arkitodellisuudesta. Ne tuovat lohtua ja turvallisuudentunnetta pommisuojassakin, kun ilmahälytys ujeltaa vaaraa kaupungin yllä. Zusak osoittaa hienosti, miten kirjoista ja sanoista on moneksi. Ne tuovat lohtua ja turvaa, harhauttavat ajatuksia, kuvaavat tunteita ja selittäväät maailmaa. Sanat yhdistävät ja erottavat, ne ovat voimakkaita ja voivat johtaa pahaankin, jos niitä osaa taitavasti käyttää. Sen tässä osoittaa Mein Kampf.

Kirjavaras on mieleenpainuva ja vaikuttava kirja, ja odotankin innolla lukupiirissä käytävää keskustelua. Uskon, että tämä on herättänyt myös muissa piiriläisissä paljon ajatuksia.

Anne Frankin päiväkirja (sarjakuva)

Ari Folman & David Polonsky: Anne Frankin päiväkirja

155 s., Tammi 2019

alkup. The Diary of a Young Girl, 2017

suom. Anita Odé 

Anne Frank on epäilemättä holokaustin tunnetuin uhri ja yksi II maailmansodan ajan tunnetuimmista henkilöistä muutenkin. Olen lukenut hänen päiväkirjansa joskus nuorempana ja se teki jo silloin vaikutuksen. Tarina on siis sinänsä tuttu, mutta tuntuu siltä, että tämä sarjakuvasovitus antoi taas uutta ajateltavaa ja syvyyttä niin Anne Frankin tarinalle kuin juutalaisvainoille ylipäätäänkin. Todella onnistunut toteutus kaikin puolin, mutta kuvitus on kyllä kerrassaan erinomainen.

Jos nyt jollekulle Anne Frankin tarina ei ole tuttu, niin tiivistettynä hänen päiväkirjassaan on kyse teini-ikäisen juutalaistytön autenttisesta kuvauksesta hänen perheensä sekä muutaman muun ihmisen piilotellessa natseja II maailmansodan aikaan amsterdamilaisen kerrostalon salaisessa siivessä. Päiväkirjassaan Anne purkaa tuntojaan elinolosuhteistaan, teini-iän myllerryksestä, ihmissuhteista ja haaveistaan, joita kohti haluaa suunnata sodan päätyttyä. Salaisen siiven piilottelijat löydettiin ja heidät lähetettiin keskitysleireille, jotka koituivat jokaisen kohtaloksi Annen isää lukuunottamata. Anne kuoli kevättalvella 1945 ollessaan 15-vuotias.

Myönnän, että olin alkuun hieman skeptinen sen suhteen, että miten Annen päiväkirja on saatu tiivistettyä sarjakuvaksi, mutta mielestäni siinä on onnistuttu hienosti. Kokonaisuuteen on saatu poimittua päiväkirjan ydinkohdat, joiden avulla Annesta ja ajan tapahtumista muodostuu selkeä kuva. On hienoa, että tämän sarjakuvan kautta alkuteos on uusien lukijasukupolvien tavoitettavissa helposti lähestyttävällä tavalla.

Kukaan ei tietenkään voi tietää miten Anne Frank olisi mahdollisesti itse kuvittanut päiväkirjansa, mutta mielestäni tämä sarjakuva on visuaalisesti kerrassaan upea. Ari Folman mainitsee jälkisanoissa, että he tekivät parhaansa tavoittaakseen kuvissa Annelle ominaisen huumorin ja sarkasmin. Mielestäni se välittyy erinomaisesti, itselleni jopa nyt paremmin kuin alkuteoksesta aikanaan, mutta toki tässä on vuosia vierinyt välissä ja taitoni tulkita tekstiä on kehittynyt. Mielestäni kuvitus on kekseliästä ja ilmeikästä, kaiken kaikkiaan hyvin onnistunutta.

Lukiessani oivalsin toden teolla miten syvällisesti Anne tarkastelee maailmaa. Päiväkirjan edetessä hän aikuistuu ja hänen oma näkemyksensä asioihin terävöityy. Kyseessä on aito kasvutarina, ja on todella surullista ajatella, että tämä tarina jäi aivan liian lyhyeksi.

Suon villi laulu

Delia Owens: Suon villi laulu

416 s., WSOY 2020

alkup. Where the Crawdads Sing, 2018

suom. Maria Lyytinen

kannen alkuperäissuunnittelu: Na Kim

Kun Delia Owens vahva esikoisteos Suon villi laulu ilmetyi viime vuonna, varasin kirjan oitis. Ehdin sen jo kertaalleen saamaan lainaankin, mutta en saanut aikaiseksi lukea. Onneksi en väkisin yrittänyt silloin tähän kirjaan tarttua, sillä nyt tuntui olevan sille oikea hetki. Oli ihanaa heittäytyä tarinaan ja sujahtaa marskimaalle juuri nyt.

Suon villi laulu kertoo Kyasta, joka jää yksikseen asumaan talonrähjäänsä syrjäiselle marskimaalle, kun koko hänen muu perheensä häipyy tavoittamattomiin yksi kerrallaan. Sisukas lapsi sinnittelee, pysyy hengissä periksiantamattomuutensa ja Jumpinin ja tämän vaimon hyväntahtoisuuden turvin. Suolla Kya on kotonaan, hän tuntee sen jokaisen piilopaikan, tietää sen kasveista ja eläimistä kaiken olennaisen. Ihmisten kanssa on vaikeampaa, ja hänet tunnetaankin kylillä outona Rämelikkana. Kun koko kylän kultapoika Chase Andrews löydetään kuolleena näkötornin juurelta, kohdistuvat epäilevät katseet yksinäiseen Kyaan.

Tämä on todella upea romaani ihan joka tavalla. Pidin tästä kirjasta niin paljon, että minun on vaikea pukea ihastustani sanoiksi. Ehkä ihan ensimmäiseksi ihastuin teoksen miljööseen, toisaalta niin karuun ja samalla kertaa elävään ja rikkaaseen marskimaan luontoon. Owensin tapa kuljettaa tarinaa kietoi mukaansa, lukeminen oli hyvin vaivatonta ja kieli kaunista (kiitos myös suomentajalle). Etenkin lopussa teoksesta tuntuu kehkeytyvän todellinen jännitysnäytelmä, kun eri aikatasojen vuorotteluna etenevä teos saavuttaa lakipisteensä. Silloin oli pakko valvoa ja lukea kirja loppuun, vaikka kuinka silmiä jo painoi väsy.

Kyan tarina raastaa. Se osoittaa ihmisyydestä jotain hyvin olennaista, nimittäin sen, miten tärkeää aito lähimmäisenrakkaus ja välittäminen on. Miksi Kya ikään kuin pakotettiin yhteisön ulkopuolelle ennakkoluulojen takia? Miksi ihmiset eivät tarjonneet apuaan lapselle, joka jätettiin selviytymään ihan yksin? Jumpin vaimoineen sekä nuori Tate luovat terävän vastakohdan yleiselle mielipiteelle, herättävät huomaamaan tilanteen totaalisen epäreiluuden. Kyan tarina saa myös ajattelemaan, miten ennakkoluuloilla on valtava voima, kun riittävän moni ihminen ajattelee samalla tavalla.

Owensin esikoisteos on hieno, loppuun saakka viimeistelty kirja. En lainkaan ihmettele, miksi teos on saavuttanut niin suuren kysynnän. Itsekin suosittelen tätä kyllä kaikille niille, jotka haluavat lukea mukaansatempaavan ja ajatuksia herättävän kasvutarinan tai tarinan ihmisyydestä.

Maresin voima

Maria Turtschaninoff: Maresin voima - Punaisen luostarin kronikoita 3

11 h 30 min., Tammi 2018

alkup. Breven från Maresi, 2018

suom. Marja Kyrö

lukija: Anni Kajos

 

Luin Maria Turtschaninoffin Punaisen luostarin kronikoiden avausosa Maresin jo alkuvuonna 2015, mutta jatko-osiin tutustuminen sai odottaa niiden ilmestymisen jälkeenkin vielä hyvän tovin. Olen vuoden sisään kuunnellut peräti kolme Turtschaninoffin kirjaa äänikirjoina, viimeisimpänä nyt tämän Maresin voiman, ja olen pitänyt niistä paljon. Jos et ole tutustunut hänen tuotantoonsa, suosittelen lämpimästi. Turtschaninoffin fantasiakirjat ovat todella todentuntuisia ja niiden miljöö kutsuva ja uskottava, niin että oikeastaan ne voisivat olla melkein kuin oikeaa historiaa.

 

Punaisen luostarin kronikoiden kolmannessa ja viimeisessä osassa palataan trilogian avausosasta tutun Maresin pariin. Naondel kuvaa Punaisen luostarin syntyyn johtaneita vaiheita, joten periaatteessa sen voisi lukea ensimmäisenä ja sitten vasta nämä kaksi muuta putkeen. Tässä teoksessa Maresi palaa luostarin suojatuista ja turvatuista olosuhteista takaisin puutteesta kärsivään kotikyläänsä, jota hallitsijan mielivalta kurittaa. Luostarissa Maresi on oppinut uusia tietoja, taitoja ja toimintatapoja, joten kotiinpaluu ei kaikilta osin ole täysin kitkatonta.

 

Maresi ei missään nimessä ole enää se sama tyttö, joka aikoinaan lähetettiin nälänhätää pakoon. Hänestä on tullut vahva ja itsenäinen, vaikka kyllä hänelläkin vielä kasvun paikkoja ja oppimista riittää. Kun hänen kotikyläänsä uhkaa uusi vaara, hän oppii itsestään paljon uutta. Hän oppii tunnistamaan voimansa ja jaksamisensa rajat. Voi siis sanoa, että tämä tarina on paitsi huikea seikkailu myös kasvutarina.

 

Minä pidin tästä teoksesta paljon. Maresin hahmo on hyvin pidettävä, mutta pidin myös esimerkiksi viisaasta ja harkitsevaisesta puunhakkaajasta, Maresin ymmärtäväisestä isästä ja lopulta myös Maresin äidistä, jotka alkuun hieman karsastin. Kuuntelin teoksen reipasta tahtia, koska teoksen miljöössä ja hahmojen parissa vain yksinkertaisesti viihtyy.

 

♠♠♠♠♠

Naistenviikolla: Arra

Maria Turtchaninoff: Arra

7 h 51 min., Tammen äänikirja 2019

alkup. Arra, 2008

suom. Marja Kyrö, 2010 

lukija: Anni Kajos 

 

Naistenviikon toisena kirjana esittelen Arran, joka valikoitui kuunneltavakseni lähes sattumanvaraisesti, kuten niin moni muukin kuuntelemani äänikirja. Arra on fantasiaromaani, jonka päähenkilö on Arra-tyttö. Hän on perheen nuorin lapsi, jota pidetään kummajaisena, koska tyttö ei puhu. Koska Arraa ei pidetä minkään arvoisena, jätetään hänet usein huomiotta. Sen ansiosta hänellä on mahdollisuus kuunnella mitä luonto hänelle puhuu. Kotikylä Simoran luonto laulaa hänelle omaa lauluaan.

 

Kun Arran kotitalo tuhoutuu tulipalossa, vie hänen tiensä Lagoran kaupunkiin. Arran asema ei kaupungissakaan ole paljon parempi kuin Simorassa, mutta toisaalta hän ansaitsee perheyhteisönsä suopeudun kutomalla upeita kuvakudoksia, joissa maisemat, talot ja ihmiset ikään kuin heräävät henkiin. Simorassa Arra kohtaa myös nuorukaisen, joka näkee hänet ja katsellaan saa Arran vapautumaan. Kun prinssi Surando miehineen lähtee sotaan ja joutuu saarroksiin, lähtee Arra hentoisesti olemuksestaan huolimatta ainoana pelastusretkelle.

 

Olipas mukaansatempaava fantasiaromaani! Pidin paljon teoksen miljööstä, jossa toisaalta on ripaus menneitä yhteiskuntarakenteita mutta kuitenkin myös paljon omaa. Teos piirtyi silmieni eteen värikkäänä ja eläväisenä. Myös henkilöhahmot olivat kiinnostavia. Etenkin Arran hahmo, joka kasvaa vieroksutusta ja monella tapaa väärinymmärretystä pikkutytöstä vahvaksi ja rohkeaksi nuoreksi naiseksi, on mielestäni hyvin onnistunut. Koko tarina tuntuu jotenkin taianomaiselta. Yhtäkkiä tässä kirjoittaessani myös oivallan, että juuri tällaisesta fantasiakirjallisuudestahan minä pidän: sopivassa suhteessa seikkailua, tarunhohtoa ja romantiikkaa on oikein toimiva kokonaisuus.

 

Maria Turtchaninoffin romaani Anaché on jatkoa Arralle. Sen haluan kyllä myös jossain vaiheessa lukea. Arra muistutti minulle taas sen, miten paljon loppujen lopuksi pidänkään fantasiakirjallisuudesta, vaikka sitä harvoin luenkin.

Yön eläjä

Kate Thompson: Yön eläjä

272 s., Gummerus 2010

alkup. Creature of the Night, 2008

 suom. Jaakko Kankaanpää

 

Kuulin vinkin Kate Thompsonin Yön eläjästä jo syksyllä, kun juttelin erään opettajan kanssa luokkakäynnin yhteydessä. Tämä teos tosiaan on lukemisen arvoinen! Teoksen tunnelma on jotenkin lumoava. Tulee mieleen sadesään "taikapiiri", joka sulkee lukijan sisätiloihin pehmeiden peittojen keskelle lukemaan kiehtovaa tarinaa.

 

14-vuotias Bobby joutuu muuttamaan Dublinista maaseudulle Clareen, kun hänen yksinhuoltajaäitinsä päättää pakata tavaransa ja viedä poikansa huonojen vaikutteiden ulottumattomiin. Dublinissa Bobby on ajautunut varastelemaan autoja ja tekemään taskuvarkauksia, polttamaan tupakkaa ja vähän muutakin. Ratkaisuna äiti pitää hiljaista maaseutua, mutta yhtä lailla hän tahtoo Dublinista pois myös itsensä takia.

 

Claressa perheen uudeksi kodiksi on vuokrattu talo, jonka aiempi asukas on kadonnut jälkiä jättämättä. Se ei paljon Bobbya kiinnosta, eikä myöskään tarinat talossa aikoinaan asuneesta lapsesta, jonka on sanottu olevan haltioiden vaihdokas. Bobby tahtoo vain takaisin kaupunkiin, vaikka pian hän huomaa, että se ei ole niin helppoa kuin hän toivoisi. Joutuessaan viipymään maaseudulla, alkaa Bobby huomata erikoisia yksityiskohtia talosta.

 

Yön eläjä on tarina nuoresta, joka yrittää löytää paikkansa. Äidin omankin elämän hallinnassa on toivomisen varaa eikä äidin ja pojan huonot välit edesauta sitä, että Bobby saisi elämässään tarvitsemaansa hyväksyntää ja rohkaisua. Tuuliajolla oleva poika huomaa yllättäen, että maaseudulla on ihmisiä, jotka eivät tuomitse häntä heti välittömästi. Näihin teemoihin kietoutuu ripaus irlantilaista kansanperinnettä haltioineen, mutta myös aavemaisempia sävyjä, kuten lukija saa huomata. Mikään jännitystarina tämä ei kuitenkaan lopulta ole.

 

♠♠♠♠½

 

Tällä kirjalla merkitsen Irlannin saavutetuksi Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa. 

Kuninkaan Anna

Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna

250 s., Gummerus 1983

alkup. Kungens Anna, 1982

suom. Kaija Kauppi

 

Lukupiirissämme käsitellään huomenna Ulla-Lena Lundbergin tuotantoa ja hieman meinasin piirin vetäjälle jo tulla hiki: ehdinkö sittenkään lukemaan kirjaa, aloitinko liian myöhään? Minua hirvitti myös se, että vaikka olenkin pitänyt Jäästä ja Marsipaanisotilaasta, on niistä jälkikäteen muodostunut päässäni jotenkin työläitä kirjoja. Mielikuva liittyy varmaankin kyseisten kirjojen paksuuteen, mutta sen tiedostaminen ei silti helpottanut lukemisen aloittamista. Vaan mitä vielä: eilen illalla pääsin toden teolla tarinan makuun ja luinkin kirjan loppuun, vaikka kello oli jo reilusti yli puolen yön. Mikä ihana tunne olikaan lukea vetävää kirjaa yön tihetessä ympärillä!

 

Kuninkaan Anna kertoo Kökarin saarella elävistä ihmisistä ja etupäässä Annasta, joka varttuu Kuningas-nimisessä torpassa. Torppa on saanut nimensä siitä, että se on kylän pienin. Annan tapaturmaisesti kuollut isä kantoi nimeä aina kunnialla, ja samaa suoraselkäisyyttä on myös Annassa. Anna on pidetty hahmo saarella, sillä on paitsi reipas myös alati hyväntuulinen niukasta elämästä huolimatta. Vaan Annakin sisimmässään etsii paikkaansa, ja kun kesävieraaksi saapuu tukholmalaistaiteilija Staffan, huomaa Anna kiinnostuvansa miehestä. Tunne on molemminpuolinen, mutta voiko Anna jättää sukunsa vuosisataisen elämäntavan ja lähteä Staffanin mukana Tukholmaan kesän päätyttyä? Voiko rakkaus pehmittää elämänmuutoksen karujen luotojen tytöstä kaupunkilaisnaiseksi?

 

Minä pidin tästä romaanista ihan valtavasti, sillä siinä on jotain todellista tenhoa. Olen monesti blogissani tuonut esille sen, että en ole millään muotoa meri-ihminen. Kuitenkin tätä romaania lukiessa meri, kalliot ja karu luonto piirtyivät silmieni eteen turvallisena ja kodikkaana maisemana. Juoni on sinänsä melko ennalta-arvattava tietyiltä osin ja tekstin suomennos tuntuu paikoin kömpelöltä puuttuvien välimerkkien ja lauserakenteiden vuoksi, mutta lukeminen oli kaikesta huolimatta miellyttävää. Olen jopa taipuvainen pitämään tätä tietyllä tapaa parempana kuin muita lukemiani Lundbergin teoksia, vaikka lajityypiltään tämä edustaakin viihteellisempää kirjallisuutta.

 

Lukiessani olin hämmästynyt miten tarina kuroutuu välillä odottamattoman eroottiseksi Annan kasvaessa tytöstä naiseksi. Olin kuvitellut lukevani tarinan viattomasta rakkaudesta raikkaassa saaristossa, joten eroottiset kohtaukset tulivat vähän yllätyksenä. Lundberg kuvaa aika rohkeastikin Annan kasvua tytöstä naiseksi, ja se oli virkistävää. Minulle jäi tämän kirjan luettua jotenkin tosi hyvä fiilis ja aion todellakin lukea myös sen jatko-osan, Kökarin Annan, heti kun vain suinkin ennätän. Hieman harmitti, että sitä ei minulla jo ollut lainassa, sillä olisin varmaan aloittanut sen yöllä jo heti tämän perään.

 

♠♠♠♠

Ruokarouvan tytär

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär

Syrjästäkatsojan tarinoita 5

496 s., Otava 2017

kansi: Timo Numminen

arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

 

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinat ovat onnistuneet vuosi vuoden jälkeenkin pitämään mielenkiintoni yllä ja usein olen jo alkanut odottamaan uutta osaa hyvissä ajoin. Tänä vuonna minulle kävi jokin lipsahdus ja päädyinkin varausjonossa ties mille sijalle, vaikka yleensä olen ollut ihan ensimmäisten joukossa jonossa. Päätin pyytää tästä arvostelukappaleen, sillä en millään malttanut odottaa omaa vuoroani kirjaston varausjonossa. Kiitos kustantajalle, että soitte tälle malttamattomalle mustosfanille mahdollisuuden jatkaa sarjan parissa heti teoksen ilmestyttyä!

Kirjoitin viime kesänä Ruokarouvan luettuani, että minusta toisaalta tuntuu kuin olisin lukenut sarjan viimeisen osan, vaikka samalla ounastelin ruokarouva-Idan tyttären Kirstin pääsevän seuraavaksi tarinan keskiöön. Jostain syystä olen erityisen ylpeä oivalluksestani sarjan jatkon suhteen, sillä todellakin tämän teoksen keskiössä on nimensä mukaisesti ruokarouvan tytär Kirsti. Vaikka toisaalta tuntuu hieman haikealta ettei sarjassa enää seurata niin kiinteästi Idan vaiheita, antaa päähenkilön vaihtaminen kirjailijalle mahdollisuuden kasvattaa tätä erittäin vetävää sarjaa vielä laajemmaksi. Päähenkilön vaihtamisesta johtuen lukija pääsee myös seuraamaan yhteiskunnallisia ja kulttuurisia virtauksia aitiopaikalta Kirstin mukana, ja se tuskin olisi ollut enää mahdollista perheellisen ja aloilleen asettuneen Idan kanssa.

Ruokarouvan tytär sijoittuu vuosiin 1924-1927 ja miljöönä nähdään niin Helsinki kuin Pariisikin. Kirsti on varttunut nuoreksi naiseksi ja opiskelee ranskaa Helsingin yliopistossa aivan kuten runoutta opiskeleva kasvattisisar Allikin. Ida toivoo tyttärilleen helpompaa tietä kuin itsellään ja kannustaa tyttöjä hankkimaan maisterin paperit. Kirsti kuitenkin huomaa viihtyvänsä paremmin Miilin ompelimossa hattuja somistamassa ja pukuja suunnittelemassa kuin yliopiston luennoilla. Opintojensa ja työnsä ohella Kirsti ehtii kokea myös ensirakkauden, jonka suhteen hänen täytyy tehdä vaikeitakin valintoja. Elämä näyttää Kirstille varjoisimpia puoliaan ja hakeakseen elämäänsä uusia tuulia hän matkustaa Pariisiin. Pariisissa hän pääsee keskelle tuoreimpia muotivirtauksia ja huomaa löytävänsä uutta suuntaa elämälleen.

Ruokarouvan tytär jatkaa samalla linjalla kuin sarjan aiemmatkin osat eli mielenkiinto pysyy yllä, juonenkäänteet ovat uskottavia ja lukija pääsee tutustumaan ajan keskeisiin henkilöihin päähenkilön tuttavapiirin kautta. Kirsti tuntuu edelleen samanlaiselta helposti lähestyttävältä luonnonlapselta, jollaiseksi hänet koin Ruokarouvassa. Muut teoksen keskeiset hahmot eivät kuitenkaan tuntuneet niin "läheisiltä" kuin etenkin edellisessä osassa, mutta onneksi kiinnostava miljöökuvaus ja Kirstin vaiheet muutenkin korvaavat tuon asian. Täytyy myöntää, että en aluksi ollut kovin innostunut Kirstin Pariisiin lähdöstä, mutta Mustonen onnistuu kuvaamaan Pariisinkin hyvin kiinnostavasti ja kodikkaasti.

Tämän teoksen kansiliepeessä todetaan, että sarja jatkuu. Se on hienoa se, ja Mustosen tahdin tuntien uskallan toivoa uutta osaa jo ensi vuodelle! Odotan suurella mielenkiinnolla millaiseksi saagaksi tämä sarja kasvaakaan ja päästäänkö vielä Kirstin jälkeen seuraamaan hänen jälkeläistensä vaiheita kuin sukutarinassa ikään. En lainkaan ihmettele, että kirjastoissa Mustosen uutuukaiseen ilmestyy salamannopeasti pitkät varausjonot, sillä hän osaa kirjoittaa hyvin elävästi ja tuo historian lähelle lukijaa.

♠♠♠♠½

DIMIMY - Kaipaan

Estelle Maskame: DIMIMY - Kaipaan

375 s., Gummerus 2016

alkup. Did I Mention I Miss You?, 2016

suom. Sirpa Parviainen

 

Vaikka Estelle Maskamen kirjoittaman trilogian toinen osa DIMINY - Tarvitsen ei lunastanutkaan täysin odotuksiani ja olin jopa hieman pettynyt, odotin mielenkiinnolla päätösosaa DIMIMY - Kaipaan. Valitettavasti tämäkin teos tuntui jotenkin lattealta verrattuna trilogian avausosaan, joka antoi odottaa paljon. Ei tämäkään huono teos ole, mutta mielestäni Maskame ei ole pystynyt pitämään yllä samaa tasoa kuin ensimmäisessä osassa.

 

On jälleen kulunut noin vuosi siitä, kun Eden Munro näki Tyler Brucen. Avioliiton kautta sisarpuoliksi päätyneet nuoret olivat viettäneet ikimuistoisen kesän New Yorkissa, ja kun heidän salasuhteensa paljastui heidän ystävilleen, he päättivät kertoa itse asiasta perheelleen. Vastaanotto ei ollut kaikilta osin lämmin ja Tyler lähti yllättäen omille teilleen jättäen Edenin selviytymään yksin heihin kohdistuneiden negatiivisten kommenttien keskelle. Eden jaksoi pitää yllä toivoa, että Tyler ottaisi yhteyttä ja selittäisi, mutta kun kuukaudet vierivät, hän päätti luovuttaa ja keskittyä opintoihinsa Chicagon yliopistossa. Kesälomalla Santa Monicaan palannut Eden ei kuitenkaan ole ainoa, joka on tullut takaisin - myös Tyler on palannut.

 

DIMIMY kuvaa melko pitkälti paitsi Edenin ja Tylerin myös koko heidän perheensä yhteisiä välienselvittelyjä. Edenin ei ole helppo antaa Tylerille anteeksi sitä, että tämä lähti eikä edes ilmoittanut minne. Edenin isän taas ei ole helppo antaa anteeksi sen paremmin Edenille kuin Tylerillekaan sitä, että nämä menivät rakastumaan toisiinsa. Myöskään Tylerin veli Jamie ei suhtaudu tilanteeseen sopuisasti. Koko perhe on täysin sekaisin, eikä Tyler tunnu käsittävän millaisen myrskyn hän jätti taakseen lähtiessään.

 

Mielestäni DIMIMY ei ollut läheskään yhtä kiinnostava juonikuvioiltaan kuin etenkään ensimmäinen osa. Maskame onnistuu välittämään sinänsä hyvin perheriitojen turhauttavuuden, mutta jotenkin tuntui typerältä lukea kaikista uusista mutkista matkassa, kun kuitenkin koko ajan oli jotenkin ilmeistä, että kaikki asiat tulevat selviämään. Erityisesti Edenin ja Tylerin suhteen oli paikoin jopa pitkäveteistä lukea miten asiat eivät osa sujuakseen, kun kuitenkin koko ajan aavisteli, että kyllä se sopu vielä löytyy. Minua häiritsi myös Tylerin naiivius, sillä tyyppi tuntui vain odottaneen, että Eden odottaisi häntä vuoden ihan rennosti ja kaikki olisi ennallaan.

 

Jos minua häiritsi juonikuvioiden junnaavuus ja joidenkin hahmojen käytös, häiritsi minua myös  tekstissä vilisevät ylisanat. Kaikki on niin täydellistä koko ajan: täydelliset hampaat, täydellinen kroppa, täydellinen hymy (joka paljastaa täydelliset hampaat, tietenkin). En voi olla ihmettelemättä miten Maskame on jämähtänyt toistelemaan samantyyppisiä kuvauksia läpi kirjan, kun aikaisemmin hän on mielestäni kirjoittanut värikkäämmin.

 

Kokonaisuutena DIMIMY - Kaipaan oli ihan sujuvahko kirja, mutta kyllä tästä puuttui sitä kipinöintiä ja jännitystä, jota aikaisemmissa osissa on ollut. Olen kyllä tyytyväinen, että Edenin ja Tylerin tarina "päättyy" tähän, sillä välillä tuntui, että Maskamella ei enää ole hirveästi annettavaa heidän tarinalleen. Vaan kun trilogiaa ajattelee kokonaisuutena, niin kyllähän tämä oli selkeästi kahden nuoren kasvutarina, jossa heistä tuli aikuismaisia ja vastuullisia, joten sinänsä sama punainen lanka jatkuu kautta linjan.

 

♠♠♠½

Samoilla silmillä

Peter Franzén: Samoilla silmillä

5 cd-levyä, 5 h 24 min

Tammi, 2013

lukija: Peter Franzén

Kuuntelin reilu vuosi sitten Peter Franzénin Tumman veden päällä -teoksen äänikirjana. Franzénin omiin kokemuksiin pohjautuva romaani oli todella vavahduttava ja ahdistavakin, joten tarvitsin reilun hengähdystauon ennen kuin päädyin kuuntelemaan tuon teoksen itsenäisen jatko-osan. Samoilla silmillä ei ole läheskään niin ahdistava kuin edeltäjänsä, vaan siinä on vapautuneisuutta ja toiveikkuutta.

Pete ja koko hänen perheensä on kokenut kovia, kun isän väkivaltaisuus on pakottanut heidät milloin pakenemaan yöpukusillaan mummolaan tai kohtaamaan kohtuuttomia rangaistuksia teoistaan, jotka eivät ole isää miellyttäneet. Nyt murrosikäiseksi varttuneen Peten, Suvi-siskon ja äidin elämässä on kääntynyt uusi, turvallisempi lehti, joka suo Petellekin vapauden olla samanlainen nuori kuin kaverinsakin - enää ei tarvitse pelätä. Isänkin elämässä on kääntymässä uusi lehti, sillä omien tekojensa seuraamusten kohtaaminen on ollut kova koulu.

Samoilla silmillä on paljon valoisampi teos kuin Tumman veden päällä, ja tunsin siitä kyllä suurta helpotusta. Toki Pete murkkuikäisen pojan tavoin hieman hakee paikkaansa ja saattaa ajautua vaikeuksiinkin, mutta siitä huolimatta elämä tuntuu lopultakin näyttävän hänelle valoisampaa puoltaan. Lukija ei varmasti voi olla tuntematta iloa Peten ja hänen sisarensa sekä äitinsä puolesta. Peten isä sen sijaan on surkeampi tapaus, mutta menneen valossa on vaikea tuntea tätä kohtaan mitään empatiaa.

Teos etenee kolmen kertojan äänin: Peten, isän ja äidin. Kerrontaratkaisun ansiosta Peten isää on ehkä hieman helpompi ymmärtää kuin muuten olisi, sillä ahdistuneen miehen itsetutkiskelu selvittää lukijalle tämän ajatuksia. Kerrontaratkaisu mahdollistaa myös sen, että lukija saa hyvän kokonaiskuvan siitä, miten itse kukin on jatkanut elämäänsä kaiken kamalan jälkeen. Oikeastaan myös Peten isä ja äiti tuntuvat etsivän paikkaansa maailmassa, sillä suuren elämänmuutoksen jälkeen kummaltakin on suunta hukassa huolimatta siitä, että etenkin äidin kannalta muutos oli positiivinen.

Samoilla silmillä on lyhyehkö mutta samalla lohdullinen kirja, sillä ainakin minusta lukijana tuntui lohdulliselta huomata, että asioilla on todellakin tapana järjestyä tavalla tai toisella. Koska tämä teos oli paljon edeltäjäänsä valoisampi, ei tämä vavahduttanut samalla tavalla tai herättänyt muutenkaan samalla tavalla ajatuksia. Samaan aikaan olen iloinen siitä, että Franzén kirjoitti tämän jatko-osan, sillä se ikään kuin sinetöi tarinan.

♠♠♠♠

Luoja lasta auttakoon

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon

180 s., Tammi 2016

alkup. God Help the Child, 2015

suom. Kaija Sivill

kansi: Eevaliina Rusanen

 

Toni Morrison on jo aiemmin lunastanut paikkansa suosikkikirjailijoideni joukossa, mutta Luoja lasta auttakoon sinetöi hänen asemansa entistä tiukemmin. Tähän mennessä lukemistani Morrisonin teoksista tämä uusin teos osoittautui ylivoimaisesti ajatuksia herättävimmäksi ja otteessaan pitävimmäksi teokseksi, vaikka olin jo ajatellut, että Morrison tuskin voi enää laittaa kovin paljon paremmaksi - niin korkealla rima jo oli. Luoja lasta auttakoon on teos, joka kosketti ja kauhistutti sisällöllään ja ilahdutti mainiolla kertojanotteellaan ja selkeydellään.

 

Bride on hieman yli 20-vuotias mustaakin mustempi nuori nainen. Tytön ihonväri oli kauhistus jo hänen äidilleen Sweetnessille, joka hänkin on tummaihoinen. Äitiä tyttären ihonväri inhotti niin paljon, että lopulta heidän välilleen oli kasvanut syvä kuilu, jonka ylittämiseen Bride oli pikkutyttönä valmis tekemään mitä tahansa. Hän tekee ison virheen, joka ei ole jättänyt häntä rauhaan vuosien jälkeenkään. Ihonväriään Bride ei kuitenkaan enää häpeä, vaikka hänen poikkeuksellisen tumma ihonsa herättääkin edelleen huomiota. Hänestä on kuitenkin kuoriutunut poikkeuksellinen kaunotar, jonka ulkokuoren alle monikaan ei vaivaudu katsomaan. Kulkuriluonteinen Booker kuitenkin pääsee Briden lähelle, mutta hänelläkin on omat kipupisteensä. Luoja lasta auttakoon on matka erilaisiin lapsuuksiin: Briden, Bookerin ja muutaman muun.

 

Tämän teoksen keskeisin teema on selkeästi lapsuuden vaikutus ihmisen myöhempiin vaiheisiin ja ajatusmalleihin. Morrison kuvaa kiinnostavasti sitä miten lapsuuden traumaattiset tapahtumat tai erilaisten temperamenttien yhteentörmäykset voivat ratkaisevasti vaikuttaa koko ihmisen minäkuvaan ja ajatuksiin. Morrison ei kiertele tai kaartele, vaan hän kuvaa raadollisesti niitä asioita, joita lapsi voi kohdata ja jotka jättävät jälkensä. Yksi isoimmista asioista on lapsiin kohdistuva seksuaalinen hyväksikäyttö, jonka kuvaaminen saa kenet tahansa normaalisti tuntevan ihmisen vavahtamaan paitsi kauhusta niin myös inhosta. Morrison ei vähättele myöskään lapsen tarvetta kokea hyväksyntää, sillä jokainen ihminenhän sitä kaipaa - aina.

 

Luoja lasta auttakoon on pieni kirja, jossa on hyvin tiivis tunnelma ja paljon asiaa. Tuttuun tapaansa Morrison kirjoittaa siten, että lukijalle jää voimakkaita mielikuvia, vaikka kirjailija ei välttämättä kuvailekaan tilanteita, ympäristöä tai henkilöitä kovinkaan yksityiskohtaisesti. Morrison osoittaa jälleen kykynsä kirjoittaa tiiviisti, mutta mieleenpainuvasti ja vivahteikkaasti isoista asioista. Mielenkiintoni ei herpaantunut missään vaiheessa ja vielä viimeiselläkin sivulla pakkaa sekoitettiin ihan pienellä jutulla. Suosittelen!

 

♠♠♠♠♠

Joutsen

Gudbergur Bergsson: Joutsen

152 s., LIKE 2001

alkup. Svanurinn, 1991

suom. Tapio Koivukari

 

Kirjallisuuspiirissämme tullaan tänään käsittelemään islantilaista kirjallisuutta ja vaikka olenkin jo yhden teoksen sitä silmällä pitäen lukenut, halusin kuitenkin lukea vielä hieman lisää. Gudbergur Bergssonin Joutsen vaikutti teokselta, joka voisi kiinnostaa minua, joten valitsin sen. Tässä teoksessa oli paljon hyviä ajatuksia, joista osa toki kovin tuttuja ja siinä mielessä kliseisiä, mutta kuitenkin niin hyvin tarinaan sopivia ja kirjoitettuja, että tuntui kuin Bergsson olisi ensimmäinen asian oivaltanut ihminen ikinä.

 

Joutsen kertoo 9-vuotiaasta tytöstä, joka jää kiinni näpistelystä ja lähetetään Reykjavikista maaseudulle oppimaan luonnonläheistä elämää ja parantumaan taipumuksestaan. Tyttö sulautuu maaseudun elämänrytmiin yllättävän helposti, vaikka hänellä ei olekaan kokemusta maaseudusta ja sen tavoista. Kesän aikana tyttö kokee kaikenlaista ja sivullisena kuulee paljon, vaikka ei ihan vielä täysin ymmärräkään kaikkea kokemaansa ja kuulemaansa.

 

Takakannessa luvataan, että "Bergsson sukeltaa tytön sielunmaiseman kerrostumiin sellaisella herkkyydellä", jota ei heti unohda. Sanoisin, että lupaus on lunastettu, sillä Bergsson onnistuu luomaan tytöstä pohdiskelevan olennon, jonka ajatuksissa on tietynlaista viisautta ja myös sellaista kykyä nähdä asioita vilpittömin lapsensilmin, joka jää mieleen. Itselleni jäi erityisesti mieleen kohta, jossa vasikka teurastetaan ja samaan aikaan emolehmä käyttäytyy omituisesti niityllä. Tyttö tulkitsee sitä omalla tavallaan ja siinä on jotain herkkää ja kaunista, ja ihan tottakin.

 

Mielenkiintoinen ristiriita tässä teoksessa nähdään siinä, miten kaupunkilaisvanhemmat arvelevat maaseudulla olevan tervehdyttävä vaikutus tyttöön, mutta samanaikaisesti tyttö kohtaa maaseudulla asioita, jotka hänelle entuudestaan ovat vieraita ja voivat aiheuttaa suuri mielenliikkeitä. Esimerkkinä tästä mainittakoon juurikin jo mainittu vasikan teurastus sekä jokseenkin perverssin, vaikkakin ulkoisesti ihan normaalinoloisen nuoren rengin seura. Maaseutu ei olekaan sellainen herrankukkaro kuin vanhemmat kuvittelivat, mutta tyttö ei valita vaan viihtyy maalla eikä näe rengin käytöksessä mitään omituista.

 

Tunnelmaltaan Joutsen on mielestäni jotenkin unenomainen teos, joka välillä tuntuu aika tasaisen lattean harmaalta. Vaikka kyseessä on ohut kirja, ei tämä kyllä ainakaan minun kohdallani osoittautunut nopealukuiseksi. Tarina ei jaksanut kiinnostaa kerrallaan kuin muutaman luvun ja sitten oli jo pidettävä tauko, sillä teos vain oli kaikista tapahtumista huolimatta hyvin tasapaksun oloinen. Kuitenkin jos joku kaipaa kirjaa, jota makustella rauhassa eikä tahdo mitään suuria syöksyjä tunnelmasta toiseen, on Joutsen varmasti oivallinen kirjavalinta.

 

♠♠♠

Parantola

Satu Mattila-Laine: Parantola

154 s., Karisto 2015

kansi: Satu Ketola

Haahuilin kirjastossa ja pysähdyin tutkimaan nuorten uutuushyllyä. Valitettava totuus on, että en enää useinkaan löydä siitä mitään kiinnostavaa, mutta Satu Mattila-Laineen Parantola kiinnitti huomioni. Siinä siirrytään ajassa taaksepäin ihan kuten suosikkinuortenromaanissani Mila Teräksen Tyttö tulevaisuudesta, joten oli ihan sanomattakin selvää, että Parantola on luettava.

15-vuotias Elisa on vintage-harrastaja ja historiafani, joka sairastaa epilepsiaa. Elisa on pitänyt sairautensa visusti salassa ja se vaikuttaa syvästi hänen minäkuvaansa. Rajun epilepsiakohtauksen jälkeen Elisa huomaa siirtyneensä ajassa 1930-luvun kaatumatautiparantolaan. Elisa ystävystyy laitoksessa asuvan Annan kanssa, sillä heillä tuntuu olevan paljon yhteistä, kuten rakkaus muotiin ja elokuviin. Parantolan lääkärillä on kuitenkin mielessä Elisan ja Annan varalle jotain ihan muuta kuin Elokuva-Aitan lukemista.

Parantola kuvaa mielestäni hienosti nuoren ihmisen (ja miksei vaikka vähän vanhemmankin) kapinaa kroonisen sairautensa edessä. Elisa kokee itsensä jotenkin vaillinaiseksi, ja epilepsiakohtauksen saaminen julkisella paikalla olisi pahinta mitä hän voi kuvitella. Aikamatka 80 vuoden taakse on muutakin kuin vain aikamatka: se on Elisalle henkisen kasvun paikka. Hänen ystävyytensä Annan kanssa jättää Elisaan syvän jäljen valaen häneen rohkeutta ja itsevarmuutta.

Mielestäni Satu Mattila-Laine kuvaa mielenkiintoisesti 1930-luvun arkea. Vaikka romaani sijoittuukin parantolaympäristöön, tuo se tavallisen 1930-luvun arkipäivän lähelle. Ajassa siirtyminen on myös toteutettu sujuvasti, joten kyseessä on selkeästi hyvin suunniteltu romaani. Vaikka itse pidinkin paljon aikamatkustusteemasta, se ei ole kaikkein oleellisinta tässä. Suosittelen tätä kirjaa luettavaksi myös niille, jotka aikamatkustusasiaa vierastavat, sillä mielestäni tämä on ennen kaikkea kasvukertomus.

♠♠♠♠

Näin minusta tuli tyttö

Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttö

360 s., Schildts & Söderströms 2015

alkup. How to Build a Girl 2014

suom. Sari Luhtanen

kansi Ellis Buttrey & Head Desing

En olisi varmaan koskaan tarttunut Caitlin Moranin Näin minusta tuli tyttö -romaaniin ellei yksi Facebook-kavereistani olisi kehunut kirjaa ja todennut, ettei ole pitkään aikaan nauranut niin paljon kirjaa lukiessaan kuin nyt. Sain tämän varausjonosta jo aiemminkin, mutta silloin en saanut aikaiseksi tarttua tähän teokseen. Olen yllättäen huomannut, että juuri senvihreät kannet kuin tässä kirjassa, aiheuttaa minulle hirveää vastahankaisuutta tarttua teokseen. Näin minusta tuli tyttö nappasi minut kuitenkin niin hyvin mukaansa, että kannen väri unohtui ja antipatiani katosi.

Näin minusta tuli tyttö kertoo Johanna Morriganista. Eletään vuotta 1990 ja esiinnyttyään nolosti paikallis-tv:ssä, Johanna tajuaa, ettei Johannana oleminen ole mitenkään hieno asia elämässä. Hän päättää luoda nahkansa uudelleen ja lakata olemasta se syrjäänvetäytyvä, alati masturboiva pullukka Johanna, joka hän on koko siihenastisen 14-vuotiaan elämänsä ollut. Niin syntyy Dolly Wilde, mustapukeinen, teräväkielinen musiikkitoimittaja, joka ei kaihda mitään eikä ketään. Johanna syntyi uudelleen Dollyna ja hänestä tuli JOKU, mutta sitten hänen tajuntaansa äkisti valkenee, että Dollyssa on jotain perustavanlaatuisesti vääränlaista. Herääkin kysymys, voiko asioita enää korjata.

Alunperin, kun olin kuullut teoksesta pelkän nimen ja nähnyt ällövihreän kannen (ja minä kun yleensä pidän kaikista väreistä!), kuvittelin tämän olevan joku angstihypetys teinin kasvukivuista: tylsää massaa, jolla ei ole enää mitään uutta sanottavaa. On totta, että tämä on kasvutarina ja kuvaus siitä, miten nuori nainen aikuistuu vähitellen. Tässä oli kuitenkin jotakin otteessaanpitävää, eikä tämä ollut ollenkaan sellainen tupakankäryinen ja nuhjuinen rock-maailmassa rämpimisen kuvaus, jota odotin. Tässä oli jotain lähes raikasta, vaikka tupakka, köyhyys, nuhjuisuus ja viinanhuurut eittämättä pääsivät osaansa tässä teoksessa. Viihdyin siis tämän teoksen parissa ihan hyvin ja muutaman kerran huomasin nauruhermoissani hienoista nykimistä, mutta erityisen hauskana tätä en osannut pitää. Oli kuitenkin mukava lukea jotain tavallisesta lukemistostani poikkeavaa, ja siihen tämä kyllä sopi hyvin.

♠♠♠½

Tumman veden päällä

Peter Franzén: Tumman veden päällä

7 CD-levyä, n. 8 h 30 min

Tammen äänikirja 2013

lukijana Peter Franzén

Peter Franzénin esikoisromaani Tumman veden päällä on ollut lukulistallani oikeastaan heti ilmestymisestään lähtien, mutta jotenkin en ole saanut aikaiseksi siihen tutustua. Aihe on tuntunut niin raskaalta, että en ole oikeastaan tavallaan edes halunnut ottaa teokseen tutustumista asiakseni. Nyt sitten äänikirjainnostukseni vallassa päätin tutustua teokseen äänikirjana, mutta en tiedä oliko se sittenkin väärä valinta. Tumman veden päällä osoittautui hyvin voimakkaaksi ja iholle hiipiväksi teokseksi, joka uskoakseni äänikirjana tuli vielä kiinteämmin iholle ja kokemuspiiriin, niin että välillä tuntui suorastaan ahdistavalta tuntea teoksen piirtyvän tajuntaani. Äänikirjaa oli myös hyvin vaikea keskeyttää, ja kuuntelinkin sitä lähes hypnoottisen tarkasti, vaikka kuinka olisi ahdistanut. Silloin koko ajan odotti, että koska tilanne laukeaa ja voi ottaa pienen breikin tarinaan.

Tumman veden päällä on osittain Franzénin omiin kokemuksiin pohjautuva kaunokirjallinen lapsuudenkuvaus Pete-pojasta. Pete on kouluiän kynnyksellä oleva poika, joka joutuu nuoresta iästään huolimatta näkemään järkyttäviä asioita kuten perheväkivaltaa, kun isä viinapäissään pahoinpitelee äitiä, tai kun isä rankaisee poikaa suhteettomissa määrin tämän virheistä tai tottelemattomuudesta. Pete, Suvi-sisko ja äiti elävät alituisessa pelossa. On hyviä aikoja, jolloin kaiken pahan voi unohtaa. Sitten tulee taas se yö, jolloin he joutuvat pakenemaan mummolaan yöpukusillaan. Kun kaikki lopulta muuttuu, ei pelko silti hellitä täysin otettaan.

Takakansi toteaa, että kyseessä on "herkkä ja riemastuttava kasvukuvaus". En nyt ihan ensimmäiseksi menisi kuvailemaan tätä teosta riemukkaaksi, sillä minä koin tämän ennen muuta vavahduttavana ja ahdistavana, ja minua suorastaan kylmäsi ajatella, mitä seuraavassa hetkessä voisi tapahtua. Herkkä teos tämä kuitenkin todella oli, ja kasvukuvauksena mielestäni tavoittaa hienosti lapsen näkökulman asioihin. Franzén kuvaa hyvin kaikkia niitä asioita, joihin lapsi kiinnittää huomiota, ja välittää taidokkaasti lapsen tunteita eri tilanteissa. Se onkin merkittävin syy siihen, miksi tämä teos tulee niin iholle ja nappaa huomion osakseen kaikeasta ahdistavuudesta huolimatta. Franzénin ääni on toinen syy sille, miksi teos pitää hyvin mielenkiinnon yllä. Olen aina pitänyt Franzénin äänestä, sillä se on jotenkin sävyisä ja kuunneltava. Hän lukee teoksensa vivahteikkaasti, mikä entisestään taas lisää tunnetta siitä, että teos tulee todella lähelle.

Tiedän jo nyt, että Tumman veden päällä tulee ehdottomasti olemaan minulle sellainen teos, joka jättää syvän muistijäljen. Minua kiinnostaisi tutustua myös Franzénin toiseen teokseen Samoilla silmillä, mutta sen aika ei ole vielä. Nyt tuntuu, että kaipaan jotain hieman kevyempää luettavaa, eräänlaisen hengähdystauon.

♠♠♠♠♠

Roskisprinssi

Tuija Lehtinen: Roskisprinssi

249 s., Otava 2006 (Seven-pokkari)

1. p. 1991

 

Tuija Lehtisen nuortenromaani Roskisprinssistä tehty samanniminen elokuva on lukeutunut suosikkeihini heti julkaisustaan lähtien. Pidän kyseisen elokuvan tunnelmasta ja olen nähnyt sen useampaan otteeseen, mutta kirjaa en ollut vielä lukenut. Jotenkin hieman pelottikin tarttua tähän kirjaan, sillä elokuva on minulle se oikea versio Roskisprinssistä. Vaan kyllä tämä kirjakin toimii todella hyvin, vaikka siinä onkin paljon eroa elokuvaan.

 

Roskisprinssi kertoo 17-vuotiaasta Jedistä, joka päättää jättää entisen helpon elämänsä ja lähteä kohti tuntematonta. Hän on kyllästynyt elämänsä näennäiseen helppouteen, sillä vaikka taloudelliset avut ovat kunnossa ja tie auki miltei taivasta myöten, niin todellisuus on toista. Uraputkessa elävien vanhempien ainoana lapsena ei ole helppoa, sillä yhteistä aikaa on kovin vähän, mutta toiveita ainokaisen suhteen löytyy sitäkin enemmän.

 

Jed päätyy pikkukaupunkiin, joka on hyvin erilainen hänen kotikontuihinsa verrattuna. Poika päättää irrottautua kultalusikka suussa syntyneen nuorukaisen roolista ja tienata itse leipänsä. Hän kokeilee töitä muun muassa postinjakajana, hautausmaanhoitajana ja roskakuskin apulaisena. Majapaikkanaan hän pitää milloin mitäkin, vaikka lopuksi myös oikea katto löytyy pään päälle. Reissunsa aikana Jed tutustuu mitä erilaisimpiin ihmisiin, joista merkittävimpiä ovat Lulu ja Veera. Ei pidä myöskään unohtaa hänen kintereillään uskollisesti jolkottolevaa koiraa, Jesse Jamesia.

 

Onhan tässä kirjassa periaatteessa hieman epäuskottavaa se, että alaikäinen nuori noin vain livahtaa teilleen ilman jälkiseuraamuksia, mutta se ei kyllä häirinnyt minua siitä huolimatta yhtään. Lehtinen kirjoittaa sujuvasti ja humoristisesti, ja hänen käyttämänsä kieli todellakin sopii nuortenkirjaan ja luo oikeanlaisen nuortenkirjatunnelman eikä mitään lässynlää-fiilistä. Voi miten monta kertaa naurahtelinkaan ääneen etenkin Jedin ironisille ajatuksille, mutta myös dialogille, joka on terävää ja huvittavaa.

 

Olen hämmentynyt siitä, miten hyvin pystyin irroittautumaan elokuvan luomista mielikuvista ja antamaan vain tarinan viedä. Toisaalta on helppo heittäytyä, sillä tämä tarina todellakin vie mukanaan. Siinä on paljon käänteitä, mielenkiintoisia (joskin välillä hieman turhankin stereotyyppisiä) hahmoja ja aitoutta. Jed kasvaa matkallaan paljon, aikuistuu ja oppii todella ottamaan itsestään vastuun. Hän löytää itsensä ja oman juttunsa, kun vanhempien toiveista muodostuva ristipaine ei ole koko ajan hänen ympärillään.

 

♠♠♠♠½

 

***

Luin hiljattain Lehtisen uutuuden Tyttö elää kesäänsä. Jos pidit siitä, pidät varmasti myös tästä ja päinvastoin.