Aaveiden Rauma

Saana Jaakkola & John Swallow: Aaveiden Rauma - Kummitustarinoita pitsikaupungista

kuvittanut Suvi Kari

Haamu 2021

mainos, kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta vuonna 2021

Sain vuonna 2021 Haamu-kustannukselta arvostelukappaleen Saana Jaakkolan ja John Swallow'n kirjoittamasta kirjasta Aaveiden Rauma: Kummitustarinoita pitsikaupungista. Kirja odotteli kuitenkin lukemistaan aina tähän vuoteen asti, vaikka muuten olen kyllä kaikki Haamu-kustannuksen julkaisemat "aavekaupunkikirjat" lukenut. Ehkä se johtuu siitä, että Rauma on minulle vieras kaupunki. Tiesin etukäteen lähinnä pitsit ja Rauman Lukon, mutta tämän kirjan jälkeen kaupunki on minulle hieman tutumpi.

Aaveiden Rauma esittelee 10 kohdetta, joissa perimätiedon mukaan kummittelee. Joidenkin kohteiden historia yltää jopa satojen vuosien taakse, mutta on mukana uudempiakin rakennuksia, joiden vaiheisiin liittyvät ihmiset eivät ole osanneet päästää niistä irti. Osa kummittelukokemuksista on aivan viime vuosilta, joten näyttää siltä, että jotkut eivät ole saaneet rauhaa vieläkään.

Raumalla on pitkä historia merellisenä kauppakaupunkina, mikä tulee selkeästi ilmi myös monista tähän kirjaan valikoituneista kohteista. Vaikka minua kiinnostaakin rajatieto ja erityisesti aaveet, pidän näistä aavekaupunkikirjoista erittäin paljon myös siksi, että niiden kautta perimätieto pysyy muistissa ja pääsee kurkistamaan kohteiden menneisyyteen. Historian kannalta pidänkin näitä kirjoja luotettavina, koska lähteet mainitaan kirjojen lopussa. Aaveista jokainen voi ajatella haluamallaan tavalla.

Erityisen kiinnostavia kummittelukohteita Raumalla ovat tämän kirjan perusteella mielestäni Pyhän Ristin kirkko, kaupparakennus Iso-Tolwane sekä Rustilan kartano. Minua kyllä todella kiinnostaisi käydä kurkistamassa kauppapuotiin ja tunnustella pystynkö itse aistimaan jotakin erikoista, vaikka samaan aikaan ajatus tuntuukin hieman hyytävältä. Kenties vielä joskus suuntaan kesälomareissulle ihmettelemään Raumaa ja sen historiallisia kohteita!

Tunturien yöpuolta - Vanhoja tarinoita

Samuli Paulaharju: Tunturien yöpuolta - Vanhoja tarinoita

170 s., Salakirjat 2018

tarinat sarjakuviksi piirtäneet: Lauri Pitkänen, Jouko Alapartanen, Petri Hiltunen, Lea Kaulanen & Elsa-Maria Kaulanen

Kurikkalaissyntyinen Samuli Paulaharju (1875-1944) oli kuuromykkäkoulun opettaja ja merkittävä kansanperinteen kerääjä ja tallettaja. Hän teki laajoja keräysmatkoja mm. Lapin ja Finnmarkin alueilla ja kirjoitti keräämiensä materiaalien pohjalta pääsääntöisesti tietokirjallisuutta. Tunturien yöpuolta on Paulaharjun ainoa kaunokirjallinen teos. Se pitää sisällään kokoelman synkkäsävyisiä ja aavemaisia kansantarinoita Lapin mailta.

Alunperin Tunturien yöpuolta ilmestyi vuonna 1934, ja vuonna 2018 siitä julkaistiin sarjakuvasovitus, joka tuo tarinat aivan uudella tavalla eloon. Lähes kaikki alkuperäisen teoksen tarinat ovat mukana tässäkin teoksessa alkutekstejä kunnioittaen ja kuviksi tulkiten. Sarjakuva-albumiksi tätä teosta on ehkä helpoin luonnehtia, mutta osa tarinoista on toteutettu mielestäni pikemminkin kuva- tai satukirjamaiseen tyyliin. Kumpikin toimii, ja kun kuvataiteesta on kyse, niin toisista tyyleistä luonnollisesti pidin enemmän kuin toisista.

Tunturien yöpuolta marssittaa esiin mielenkiintoisen joukkion erilaisia myyttisiä ja yliluonnollisia olentoja, valtaosa jollain tavalla aiemmin tuttuja. Monessa tarinassa liikutaan tämän- ja tuonpuoleisten maailmojen välillä ja erilaiset paholaishahmot ovat suosittuja. Lapin miljöö antaa aivan omanlaistaan taikaa tarinoille. Kiinnostavaa on myös se, että nämä tarinat ovat todellista suomalaista kansantarustoa, jonka Paulaharju on kirjannut kaunokirjalliseen muotoon. Aika moni kauhukirjallisuuden lukija tuntuu unohtaneen tämän teoksen olemassaolon, mutta tässä olisi vanhoja kauhutarinoiksi sopivia kansantarinoita suoraan Suomesta.

Minulle Tunturien yöpuolta on ensikosketus Samuli Paulaharjun tuotantoon, mutta ei varmastikaan viimeinen. Vasta viime kuukausina työni kautta minulle on alkanut valjeta Paulaharjun merkitys kansanperinteelle, joten monipuolinen tuotanto kyllä kiinnostaa.

Noitia, kalloja, vedenhenkiä: Maaginen matkaopas Pohjanmaalle

Riina Peltonen: Noitia, kalloja, vedenhenkiä - Maaginen matkaopas Pohjanmaalle

kuvitus: Mervi Heikkilä

141 s., Haamu-kustannus 2021

En tiedä miten on mahdollista, että minulta on aiemmin mennyt ihan ohi tämä Riina Peltosen kirjoittama toisenlainen matkaopas Pohjanmaalle, sillä kaikki kansanperinteeseen liittyvät uskomukset kiinnostavat minua jo ihan lähtökohtaisesti. Tämä oli todella kiinnostava löytö, kiitos vinkistä kollegalle!

Noitia, kalloja, vedenhenkiä: Maaginen matkaopas Pohjanmaalle pitää sisällään kymmenen erilaista kohdetta, joihin liittyy myyttisiä ja jännittäviä tarinoita. Kohteisen joukossa on niin luontokohteita kuin raunioita ja muinaisjäännöksiäkin. Itselle kohteista ainoa tuttu oli Isonkyrön Leväluhta, jossa olen muutama vuosi sitten käynytkin,

Riina Peltonen herättää kirjassaan kiinnostavalla tavalla henkiin niin todellisen historian kuin kansantarinat myytteineen. Kirjan luettuani jäi fiilis, että olisipa kiva kesällä hieman ajella maakunnassa ja käydä tutustumassa reitille osuviin kohteisiin, joten siinä mielessä matkaopas on varsin kuvaava sana tälle kirjalle. Hauskaa, että näitä paikallisia tarinoita on kerätty tällaiseksi helposti lähestyttäväksi ja sujuvalukuiseksi kirjaksi.

Aaveiden Tampere

Rimma Erkko & Artemis Kelosaari: Aaveiden Tampere - Kummitustarinoita Tammerkosken rannoilta

125 s., Haamu-kustannus 2020

kuvitus: Suvi Kari

Saatu arvostelukappaleena kustantantajalta, kiitos!

 

Haamu-kustannuksen julkaisemat kansanperinteen tuntemia kummitustarinoita sisältävät teokset (mm. Aaveiden Pohjanmaa, Hotellien henget, Aaveiden Eesti ja Aaveiden Turku) ovat sellaisia, että ne päätyvät lukulistalleni aina hyvin nopeasti ilmestyttyään. Aihepiiri kiinnostaa minua kovasti, ja koska Tampere jäi sydämeeni viimeisen opiskeluvuoteni aikana kulkiessani siellä graduseminaarissa, oli tämä nyt erityisen kiinnostava uutuus. Minulla on ollut hieman ikävä Tampereelle, sillä en ole matkustanut sinne nyt muutamaan kuukauteen koronan takia. Tämä teos kuljetti minut toisenlaisen Tampereen miljööseen!

 

Aaveiden Tampere esittelee 10 kummitustarinaa. Tampereen kummitustarinoissa sisällissodalla on huomattava rooli, olihan kaupunki veristen taisteluiden näyttämönä ja Kalevankankaalle haudattiin sodan uhreja. Tampereelta löytyy kuitenkin myös vanhempia kummitustarinoita ja toisenlaisia tragedioita, joiden uskotaan olevan kummittelun taustalla. Tähän teokseen valikoitujen kummitustarinoiden miljöönä nähdään Finlaysonin ja Amurin alueet, Milavida, Tullikamari, Tampereen teatteri, Kalevankankaan hautausmaa, Pyynikki, Hatanpään kartano, Pispala, Ahlman ja Haiharan kartano. Lähes kaikki kohteet olivat jo entuudestaan tuttuja paikkoja esimerkiksi kirjallisuudesta tai historiantunnilta, tai sitten ihan paikkoina itsessään.

 

Minulle tämän teoksen kohteista kiinnostavin oli Kalevankankaan hautausmaa, jossa kävin kiertelemässä tammikuussa, kun graduseminaarin jälkeen jäi runsaasti aikaa ennen junan lähtöä. Tykkään hautausmaista, sillä niiden rauhallisuus, ajattomuus ja surumielinen kauneus saavat mielen rauhoittumaan. Kalevankankaan hautausmaa oli mielestäni viehättävä paikka, selvästi hyvin hoidettu ja vaalittu hautausmaa. Siksi olikin ehkä hieman hämmentävää lukea, että paikan ilmapiiriä on kuvailtu painostavaksi (etenkin öisin) ja sitä on pidetty "pahana paikkana". Itse toki vierailin siellä aurinkoisena tammikuun päivänä pikkupakkasen kaunistamassa ilmassa, mutta silti nuo kuvailut tuntuvat yllättäviltä. Toisaalta se osoittaa, että kokemuksia on monenlaisia, eikä siksi kummittelukokemuksiakaan voi suoralta kädeltä leimata epäuskottaviksi. Itse olen jopa taipuvainen uskomaan sellaisiin asioihin muutenkin.

Aaveiden Tampere on kirjoitettu sujuvasti, hieman tarinoivaa otetta käyttäen. Taustatyötä on selvästikin tehty ja tarinoista tuodaan esille erilaisia versioita, jos sellaisia on olemassa. Aaveiden Turku -teoksen tavoin Aaveiden Tampere on myös eräänlainen matkaopas kaupungin historiaan ja sen merkittäviin kohteisiin, mutta jotenkin tässä teoksessa oli "sisarteostaan" perusteellisempi ote. Pidin tästä kirjasta kyllä, ja enemmänkin olisin lukenut Tampereen kummituksista. Suosittelen tutustumaan, jos haluatte nähdä Tampereen uusin silmin!

ps. Olen ottanut kirjasta kuvan kotipaikkani vanhalla hautausmaalla, jonne haudattiin viimeksi käsittääkseni 1950-luvulla. Se sijaitsee lähellä jokea, joka tulvi usein pahasti hautausmaalle ja legendan mukaan vei maata pehmentäessään myös arkkuja mennessään. En tiedä onko tulvien tuhoja kuinka kovasti paisuteltu, mutta kovin monia hautoja siellä ei kivistä päätellen enää ole. Paikka on etenkin kesällä kaunis ja erityisesti pidän vanhoista puista, joita siellä kasvaa kujana portilta lähtien. Kuvassa kirja on asetettu isoäitini isoäidin hautakiven päälle, joten kenen sattuu hautakiveä en toki ole kuvaa ottaessani lainannut. Aleksandra Hedvig kuoli vuonna 1956.

Aaveiden Turku

Artemis Kelosaari: Aaveiden Turku - Kummitustarinoita Suomen vanhimmasta kaupungista

109 s., Haamu 2019

kuvitus: Suvi Kari

arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

 

Sain Artemis Kelosaaren Aaveiden Turku -kirjan arvostelukappaleeksi heti tuoreeltaan, mutta säästelin kirjan lukemista syksyyn ja lähestyvän Halloweenin aikaan. Nimensä mukaisesti tässä kirjassa keskitytään turkulaisiin kummittelukohteisiin, joita esitellään kaikkiaan 10. Turku ei ole minulle kovinkaan tuttu kaupunki ja viimeksi olen käynyt siellä yli 10 vuotta sitten, mutta mielestäni tämä on kuitenkin kiinnostava lisä Haamun julkaisemien kummittelukohteita esittelevien kirjojen sarjaan.

 

Turku on Suomen vanhin kaupunki, jonka historiaan kuuluu monenlaisia vaiheita. Ei siis ihme, että kaupungista löytyy moniakin kohteita, joissa on aistittu henkien läsnäoloa. Itselleni kaikkein kiinnostavin kohde oli Brinkhallin kartano, jossa olen jopa vieraillut viimeisimmällä Turun reissullani. Kartanossa on kuvattu Hovimäki-sarja ja Käsky-elokuva, joten paikka lienee monelle tuttu sitä kautta. Hovimäki on myös itse asiassa syy sille, miksi olen kartanossa vieraillut. Mielestäni Brinkhallin kartanosta kertova luku oli myös kaikkein antoisin ja perusteellisin.

 

Aaveiden Turku on aiheena kiinnostava, mutta valitettavasti monissa kohteissa tyydytään vain viittaamaan kummittelun mahdolliseen syyhyn tai kohteessa sattuneisiin "traagisiin onnettomuuksiin", mutta niistä ei kerrota sen enempää. Olisin halunnut tietää niistä lisää, koska lopulta ne ovat osa kummitteluilmiön jännitystä ja tuovat ehkä jonkinlaista kansanomaista traagista romantiikkaakin siihen. Vähän jää turhauttamaan, kun asiat jätetään avoimiksi ja siirrytään seuraavaan asiaan. Kohteiden monipuolisista kummitteluilmiöistä olisin halunnut mielelläni myös tietää lisää, sillä joistakin kohteista kerrotaan vain jokin esimerkki ja mainitaan, että havaintoja on muitakin. Millaisia havaintoja? Kaikkiko samanlaisia ja samalta aikakaudelta?

 

Kummittelu kiehtoo minua ilmiönä ja olen lukenut kohtalaisen määrän aihetta käsitteleviä teoksia. Luen niitä aina vähän tietokirjamaisella otteella, sillä kerrotaanhan teoksissa todellisista kohteista, niiden historiasta ja niihin liittyneistä ihmisistä faktan näkökulmasta. Kummitteluilmiötäkin on joissakin kirjoissa käsitelty mielestäni onnistuneesti siten, että ilmiöt mahdollisine selityksineen on esitetty neutraalisti ja lukijan itsensä päätettäväksi on jäänyt se, mihin haluaa uskoa. Esimerkkinä tästä mainittakoon vaikkapa Eero Ojasen ja Mauri Karvosen teokset. Samanlaisin odotuksin lähdin tämänkin kirjan pariin, mutta tämä tuntui välillä enemmänkin matkaoppaalta Turun menneisyyteen ja kummituskohteisiin, mikä ei sekään ole huono asia. Erilaiset odotukset tietysti vaikuttivat lukukokemukseeni. Suosittelen kuitenkin tätä kirjaa niille, jotka haluavat nähdä Turun uusin silmin.

 

♠♠♠

Väärin haudattu sotamies

Riku Kauhanen: Väärin haudattu sotamies - Kummitustarinoita Suomen taistelukentiltä

226 s., Atena 2018

kansi: Timo Numminen

 

Kummitustarinat ja kummittelu rajatiedon ilmiönä kiinnostaa minua. Olenkin lukenut useampiakin kummitustarinaperinteestä kertovia kirjoja, kuten Tiina (Hietikko-)Hautalan, Mauri Karvosen ja Eero Ojasen kirjoja. Oli selvää, että halusin lukea myös Riku Kauhasen sota-aikojen kummitustarinoita valottavan teoksen Väärin haudattu sotamies. Siinä kuvataan kummitusjuttuja kaikkien Suomen maaperällä käytyjen sotien osalta nuijasodasta jatkosotaan asti.

 

Kauhasen kirja rakentuu osioihin, jotka keskittyvät tiettyyn sotaan liitettyihin kummitustarinoihin. Kummitustarinoita on kerätty ympäri Suomea ja koska sotatapahtumat ovat koskettaneet vuosisatojen aikana muitakin alueita Suomessa kuin Karjalan aluetta, rakentuu teoksen miljöökin koko Suomen kartalle. Kauhanen esittelee kirjassaan pitkälti suoria lainauksia arkistoihin kerätyistä kertomuksista ja yhdistelee niitä sitten todelisiin sotatapahtumiin ja historian faktoihin. Hän ei ota kantaa kummittelun todenperäisyyteen sinänsä, mutta tuo esiin tosiasiat tarinoiden ympäriltä.

 

Kummitustarinat ovat yleensä kiinnostavia, mutta tällä kertaa minun on todettava, että tämä kirja oli jotensakin tylsä. Se oli täynnä eritasoisia, tarinoiden tallentajan kirjoitustyyliä heijastelevia kertomuksia, joiden väliin upotetut historian faktat eivät ihan riittäneet minulle mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Kummitustarinoilla ei välttämättä tarvitse shokeerata, mutta teoksesta rakentui kokonaisuutena paperinmakuinen. Samalla se tosin virkisti muistia sotahistoriasta, joten tästä kirjasta on mahdollisuus ammentaa tietoa, jos jaksaa keskittyä täysillä.

 

On ajatuksena kiinnostavaa, että sotien aikoihin liittyvästä kummitusperinteestä on koottu oma opuksensa. Toteutus ei kuitenkaan ole niin vetävä kuin olisin olettanut. Halusin kuitenkin lukea kirjan loppuun, koska kummitusjuttuja on kerätty pitkin Suomea ja tähänkin kirjaan oli valikoitunut esimerkkejä myös minulle kotoisalta Etelä-Pohjanmaalta.

 

♠♠♠

Itämeren Auri

Johanna Valkama: Itämeren Auri

e-äänikirja, 15 h 25 min.

Otava 2018, alkup. Otava 2016

kansi: Timo Numminen

lukija: Petriikka Pohjanheimo

Olen viime aikoina innostunut entistä enemmän keskiaikaiseen tai sitä vanhempaan aikaan sijoittuvaan kirjallisuuteen, joten oli oikeastaan vain ajan kysymys milloin ottaisin luettavakseni Itämeren Aurin. Teos avaa rautakaudelle sijoittuvan sarjan Metsän ja meren suku, johon on nyttemmin ehtinyt tulla jo kaksikin jatko-osaa. Itämeren Auri minulta löytyy kirjana omasta hyllystä ja hyödynsin sitä tutustumalla miljöötä kuvaavaan karttaan sekä palaamalla tiettyihin kohtiin uudelleen. En ole aikaisemmin millään tavalla kuljettanunt kahta teosta rinnakkain, mutta ainakin nyt kokeilu toimii.

Auri on Suolammen kylän mahtavan parantajan, Tieran, lapsenlapsi. Aurilla on vain yksi haave, sillä hän haluaisi jonain päivänä olla Hämeen mahtavin parantaja. Isoäitinsä opissa Auri oppii paljon ja tie näyttää selkeältä kulkea, kunnes eräänä päivänä Auri löytää metsästä pahasti haavoittuneen muukalaisen. Meren takaa Itämaahan saapunut Haakon tekee Aurin oudon levottomaksi eikä parantajaksi ryhtyminen olekaan enää niin selvä juttu - parantajat kun eivät perusta perheitä.

Itämeren Auri on teos, josta ei seikkailua puutu. Mukana on myös romantiikkaa, mutta ennen kaikkea teos on mielestäni nuoren Aurin kasvutarina muinaisessa pohjolassa, jossa kukaan ei voi olla täysin turvassa viikinkien hyökkäyksiltä tai pahoilta hengiltä. Tarinassa onkin vahvasti läsnä myös pohjoismainen mytologia ja upea luonto, vaikka välillä tapahtumien kuvaus keskittyykin linnavuorille ja suljettuihin kyliin.

Kertomuksena Itämeren Auri on viihdyttävä ja kiinnostava, vaikka jossain vaiheessa loppua kohti tapahtumiin tuleekin käänteitä, jolloin kaikki tuntuu menevän solmuun. Ne hieman turhauttavat, koska ne tuntuvat lähinnä tarinan turhalta pitkittämiseltä. En kuitenkaan missään vaiheessa pitkästynyt tämän teoksen parissa ja aion varmasti jossain vaiheessa kuunnella seuraavankin osan.

♠♠♠♠

Aaveiden Eesti - Kummitustarinoita Virosta

Ville Hytönen & Tuulia Matilainen: Aaveiden Eesti - Kummitustarinoita Virosta

109 s., Haamu 2018

kansi ja kuvitus: Suvi Kari

arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

 

Blogiani pidempään tai edes jonkin aikaa seuranneet tietävät, että kummitusperinteeseen liittyvät kirjat kiinnostavat minua. Siitä syystä myös Aaveiden Eesti pääsi lukulistalleni ja sain sen kustantajalta arvostelukappaleeksi, joten pääsin kirjan pariin heti tuoreeltaan. Aaveiden Eesti sisältää mielenkiintoisia tarinoita eri puolelta Viroa. Minua kiinnostaa kummitusperinteestä kaikkein eniten kotimainen kummitusperinne, mutta Viron kummitusperinteessä löytyy myös sellaisia kulmia, joita ei niin Suomessa ole - esimerkiksi Neuvostomiehityksen aikaiset tapahtumat näyttävät jättäneen levottomia kulkijoita Viroon.

 

Aaveiden Eestissä kerrotaan, että Virossa kummituksista ollaan ylpeitä ja niihin suhtaudutaan hieman leikkimielisesti. Teos on tehty haastattelemalla virolaisia aiheesta. Kirjasta välittyykin selvästi virolaisten suomalaisiin verrattuna vähemmän skeptinen asenne yliluonnollisiin vieraisiin, ja se on kyllä virkistävää. Teoksesta löytyy 12 kummitustarinaa, joista puolet on Hytösen ja toinen puoli Matilaisen kirjoittamia. Teos on hyvin tasalaatuinen, mutta Matilaisen teksteissä on ehkä hieman tarinoivampi ote, mikä mielestäni sopii kummitustarinoita esitteleviin teksteihin hyvin.

 

Aaveiden Eestiin talletetut kummitustarinat sijoittuvat mm. Tallinnaan, Pärnuun ja Haapsaluun. Tarinoita on monenlaisia: epäonniset rakastavaiset ovat jääneet levottomiksi hengiksi maan päälle, riivaaja on ottanut ihmisiä valtaansa tai tietyt paikat aiheuttavat outoja tuntemuksia. Osa tarinoista ulottuu vuosisatojen taakse, osa on tuoreempia tarinoita. Läpileikkaus on siis laaja niin maantieteellisesti, ajallisesti kuin tarinatyypeiltäänkin.

 

Aaveiden Eesti on kiinnostava kirja, mutta jäi kaikista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta hieman ulkokohtaiseksi minulle. Uskon sen johtuvan lähinnä siitä, että Viro ei ole minulle tuttu ja siitä syystä en oikein pysty kuvittelemaan miljöötä mieleeni enkä osaa täysin hahmottaa mistä historian vaiheista tarinoita kumpuaa. Siksi suosittelenkin tätä kirjaa erityisesti niille, joille Viro tai virolainen kulttuuri on tuttuja.

Suomessa kummittelee

Eero Ojanen: Suomessa kummittelee - Selittämättömiä ilmiöitä ja kummallisia kokemuksia

242 s., Minerva 2018

kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy

 

Jos jokin tietokirjallisuudeksi luokiteltu laji minua erityisesti kiinnostaa, niin se on sitten kansanperinteeseen liittyvät tarinat ja niistä etenkin kummitusjutut. Luin pari vuotta sitten Eero Ojasen teoksen Suuri suomalainen kummituskirja, joka osoittautui hyvin laadukkaaksi teokseksi. Siitä syystä osasin odottaa myös tämän kirjan olevan laadukasta luettavaa, jossa aihealueet on jäsennelty hyvin ja niistä on kerrottu sopivan neutraalisti neutraalisti.

 

Suomessa kummittelee kertoo erilaisista kummista ilmiöistä noin sadan vuoden ajalta. Ojanen kertoo käyttävänsä yliluonnollisista asioista termiä "kumma", koska "yliluonnollinen" on sanana sellainen, että se heti värittää asian merkityksen epäuskottavaksi ja kuvaa asiaa, jota ei oikeastaan voisi olla olemassa. Itse suosin kuitenkin edelleen vanhaa tuttua yliluonnollista, koska sillä olen asiasta oppinut puhumaan eikä se minun mielessäni sävytä asiaa mitenkään muuten kuin korkeintaan kylmiä väreitä nostattavaksi.

 

Ojanen ei keskity tässä teoksessa kuvaamaan pelkkiä kummitusjuttuja, vaan ilmiöistä nostetaan esiin myös mm. etiäiset ja enkelit. Mielestäni Ojanen tekee teoksessaan hyvää työtä, sillä hän on rakentanut teoksensa siten, että siinä on ihmisten kertomuksia yliluonnollisista kokemuksistaan mutta myös tietoa siitä miten ilmiöitä on talletettu ja tutkittu Suomessa. Aihepiiri lomittuu osittain Ojasen Suureen suomalaiseen kummituskirjaan, mutta tässä teoksessa on myös paljon uutta ja kiinnostavaa.

 

Mielestäni Ojasen teos on enemmänkin kansanperinteen tallettamista kuin hyytäviä kummitusjuttuja, mutta niin hän on varmasti teosta kirjoittaessaan ajatellutkin asian. Suosittelen tätä(kin) teosta kaikille, joita kiinnostaa suomalainen kummitusjuttuperinne ja kummien kokemusten eri muodot.

 

♠♠♠♠½

Hotellien henget

Tiina Hautala: Hotellien henget - Kummitustarinoita suomalaisista majapaikoista

kuvitus: Suvi Kari

117 s., Haamu 2017

a-kappale, kiitos kustantajalle!

 

Kun kuulin, että kummitustarinoista jo pari kirjaa kirjoittaneelta Tiina Hautalalta ilmestyy uusi teos, tiesin haluavani lukea sen. Sainkin ilokseni Hotellien henget arvostelukappaleena kustantajalta, kiitos siitä! Tässä teoksessa Hautala keskittyy suomalaisten hotellien henkiin. Tarkasteluun pääsee 10 hotellia, joissa joko asiakkaat ja/tai henkilökunta ovat todistaneet omistuisia ilmiöitä, nähneet hahmojen ilmestyvän tyhjästä ja tunteneet tyhjissä huoneissa, että eivät todellakaan ole yksin.

 

Teoksessa tarkasteltavat 10 hotellia ovat GLO Hotel Art Helsingistä, Park Hotel Turusta, Mukkulan kartano Lahdesta, Hotelli Vanajanlinna Hämeenlinnasta, Imatran Valtionhotelli, Grand Hotel Tammer Tampereelta, Hotelli Punkaharju, Hotelli Central Vaasasta,  Hotelli Seurahuone Kokkolasta ja Hotelli Lasaretti Oulusta. Osan hotellien historia ulottuu jo satojen vuosien taakse, mutta siitä huolimatta on voitu esittää teorioita keitä kummittelijat voisivat olla ja miksi he ovat jääneet vartioimaan entistä työ- tai majapaikkaansa. Osa hengistä näyttäisi nimittäin olevan matkustavaisia, osa taas työpaikkaansa kiintynyttä henkilökuntaa.

 

Mielestäni Hautala on jälleen onnistunut kaivamaan esiin kiinnostavia tarinoita ja hän kirjoittaa niistä hyvin. Välillä kuitenkin huomasin kaipaavani vielä lisää tietoa, sillä ainakin parissa tapauksessa viitattiin johonkin tapaukseen, joka voisi selittää hengen levottomuuden, mutta asia jätettiin sen kummemmin avaamatta. Se ehkä hieman ärsytti minua, sillä tähän teokseen olisi voitu hyvin mahduttaa lisääkin tietoa: tätä olisi kyllä jaksanut lukea enemmänkin kuin 117 sivua. 

 

Kun kirja saapui käsiini, ilahduin siitä, että se oli saanut kovat kannet ympärilleen. Haamun kirjathan usein ovat pehmeäkantisia, joten tämä kovakantisuus oli mukava yllätys. Kuvitusta olisin kuitenkin kaivannut jonkin verran enemmän, joskin teoksen kuvitus on kyllä hyvin onnistunutta ja luo mystistä tunnelmaa. Olisin kuitenkin mielelläni katsellut vanhoja tai vaikka uusiakin kuvia teoksen kuvaamista hotelleista, jotta tunnelma olisi välittynyt vieläkin paremmin ja olisi ollut helpompi miettiä millaisessa paikassa näitä salaperäisiä kokemuksia on koettu.

♠♠♠♠

Kummajaisten kylä

Mervi Heikkilä & Jussi Matilainen: Kummajaisten kylä

kuvitus: Miranda Koskinen

141 s., Haamu 2014

pyytämätön a-kappale

Kun eilen postilaatikkoon oli saapunut Mervi Heikkilän ja Jussi Matilaisen yhteistyön tuloksena syntynyt teos Kummajaisten kylä, en kerrassaan millään malttanut olla siihen heti tarttumatta. Kyseinen kauhulla maustettu jännityskirja on suunnattu niin lapsille kuin nuorillekin, ja mielestäni siinä on kyllä onnistuttu hyvin.

Teos sijoittuu Korpikylään, jossa tuntuu tapahtuvan toinen toistaan kummempia sattumuksia. Viides- ja kuudesluokkalaiset päähenkilöt Sara, Sampo, Otto, Niko, Aino ja Karri ovat milloin minkäkin jännittävän legendan jäljillä tai kohtaavat hiuksianostattavia tapauksia. Joskus sattumuksille löytyy ihan luonnollinen selitys, toisinaan taas siitä ei voi olla ihan varma... Näiden kauhistuttavien ja jännittävien tapahtumien rinnalla mukana kulkevat tavalliset arkipäivän rutiinit ja tunteet: koulupäivät, läksyt, leikki, ihastuminen, ystävyys ja välillä myös vihastuminen.

Luin viime viikolla (9.4.2014) Eparista tästä kirjasta kertovan artikkelin, josta käy ilmi, että kumpikaan kirjailija ei ole enää täysin varma mitä kumpikin on kirjoittanut, sillä prosessin aikana ideat ovat vaihdelleet puolin ja toisin. Teksti onkin mielestäni hyvin tasalaatuista ja tarina etenee jouhevasti, joten kahden kirjoittajan olemassaoloa ei huomaa siitä lainkaan. Teosta voi mielestäni lukea myös novellimuotoisesti, vaikka tapahtumat seuraavat toisiaan kronologisesti, sillä jokainen luku sisältää oman tarinansa.

Mielestäni teksti ansaitsee erityisen kiitoksen siitä, että se tuntuu ikäneutraalilta. Paitsi että hahmojen puhekieli kuulostaa näiden ikään sopivalta, niin myös muuten teksti tuntuu monen ikäiselle sopivalta: nuori (tai aikuinen!) ei varmasti pidä sitä liian lapsellisena, mutta samaan aikaan teksti on helppotajuista ja varmasti sitä myöten pitää myös nuoremman lukijan mielenkiintoa yllä. Kieli on myös sopivan värikästä ja nokkelaa, sillä ajoittain mukana kulkee selkeästi eri tasoja, mikä varmasti osaltaan tekee teoksesta niin monen ikäiselle sopivan.

Miranda Koskisen kuvitus ei ole tyyliltään sellaista, joka minun silmääni ensimmäisenä miellyttäisi. Tähän teokseen kuvitus kuitenkin mielestäni sopii, sillä sen eräänlaisessa groteskiudessa on jotakin sellaista, joka täydentää tekstin luomaa jännittävää tunnelmaa hyvin. Mielestäni tyyli myös jotenkin sopii kirjaan, joka kuvaa Korpikylä -nimistä paikkaa. Kuvitus on myös useissa kohdissa omiaan luomaan hieman kauhistuttavaa ilmapiiriä, sillä aina luvun alkuun sijoitettu kuvituskuva luo jo mielikuvia tulevista tapahtumista.

Voin sanoa, että minä viihdyin tämän teoksen parissa erittäin hyvin. Erityisesti teoksen kieli ilahdutti minua, mutta myös sisältö tottakai ratkaisee. Kummajaisten kylä onnistui saamaan minut jännittyneeseen vireeseen ja uteliaisuuttani kutkutti kovasti, kun halusin tietää mitä yliluonnollista seuraavaksi tapahtuu ja onko sille sittenkin luonnollinen selitys. Täytyy sanoa, että Heikkilä ja Matilainen ovat luoneet erinomaisen kekseliäästi jännittäviä tapahtumia ja selittäneet ne samoin tein yhtä nokkelasti. Teos ei mene missään vaiheessa liian pelottavaksi, mutta ruokkii ihmisen luontaista jännityksen ja kauhun nälkää tehokkaasti.

♠♠♠♠♠

Aaveiden Pohjanmaa: Kummitustarinoita mailta ja meriltä

Tiina Hietikko-Hautala: Aaveiden Pohjanmaa - Kummitustarinoita mailta ja meriltä

kuvitus ja kansi: Suvi Kari

82 s., Haamukustannus 2013

 

Tiina Hietikko-Hautalan uusi kummitustarinoita sisältävä kirja Aaveiden Pohjanmaa on ollut yksi eniten odottamistani syksyn uutuuksista. Ostin muutama vuosi sitten äidilleni lahjaksi Hietikko-Hautalan ensimmäisen kummituskirjan Aaveiden kaupunki: Kummitustarinoita Vaastasta, jonka olen itsekin lukenut useampaan otteeseen. Mielestäni Hietikko-Hautala onnistuu molemmissa kirjoissaan välittämään tarinoillaan erinomaisesti kansanperinnettä monipuolisesti ja pohjiaan myöten.

 

Tässä kirjassa Hietikko-Hautala esittee 10 pohjalaista kohdetta, joissa perimätiedon mukaan kummittelee. Kirjailija kuvaa jokaisen kohteen historiaa ja taustoja erinomaisesti, ja lisäksi hän hakee useiden kohteiden kohdalla uskottavuutta meedioiden kokemuksista niissä, vaikka hän kuitenkin jättääkin joka tarinaan leijumaan sen ajatuksen, että "uskokoon ken tahtoo". Kirjailija osaa olla skeptinenkin, vaikka hänen vaikuttavan pohjatyönsä sekä kirjoitustyylinsä vuoksi tarinoihin on helppo uskoa. Kaksi kirjan tarinoista on esitelty myös Piiri -ohjelmassa, jota esitettiin televisiossa muutamia vuosia sitten.

 

Pidän tässä kirjassa erityisesti siitä, että Hietikko-Hautala osaa suhtautua näihin kummitustarinoihin monelta kantilta sekä rationaalisesti perustellen että tunteeseen nojaten. Hän osaa hyvin analyyttisesti käydä läpi paikkojen taustoja ja kummittelutilanteita ja muodostaa näiden pohjalta perusteluiden ketjuja, jotka tuovat uskottavuuspohjaa tarinoille tai asettavat kertomukset epäilyksen alle. Pidän myös siitä, että Hietikko-Hautala on valinnut tähän kirjaan tarinoita laidasta laitaan aina traagisista tarinoista arkisiin kohtaloihin saakka.

 

Erityisen mieleenpainuvana pidin Mustasaaressa sijaitsevan Grönvikin kartanon tarinaa, sillä siinä oli jotakin hohtoa ja historian havinaa. Siinä myös taustatyö tuntui kaikkein perusteellisimmalta. Kaiken kaikkiaan kaikki tarinat kyllä olivat mielenkiintoisia ja onnistuneesti rakennettuja. Kummitustarinat ovat mielestäni aina olleet kansanperinteen kiinnostavimpia aiheita, joten aiheeseen sukeltaminen oli oikein antoisaa. Toivottavasti Hietikko-Hautala kirjoittaa vielä lisääkin tämänkaltaisia teoksia, sillä niihin samalla tallettuu kirjoihin ja kansiin osa tuota kansanperinnettä vielä jälkipolvillekin asti.

♠♠♠♠½

Kummitustarinat ovat aina kiehtoneet mieltäni, vaikka en oikeastaan tiedä miten niihin suhtautua. Olen toisaalta hyvin järkiperäinen ihminen, mutta kummitustarinoihin olen kuitenkin aina uskonut jollakin tavalla. Ne ihan oikeasti jopa nostattavat niskavillani pystyyn. Kummitustarinat ja -legendat ovat kuitenkin sellainen juttu, jonka todenperäisyydestä ei voida kiistellä, koska kukaan ei oikeastaan tiedä varmaksi, että voivatko jutut olla totta. Niin tai näin,  tällaisten tarinoiden lukeminen tuo kuitenkin virkistävää jännitystä elämään!

Koiramäen lapset ja näkki

Mauri Kunnas: Koiramäen lapset ja näkki

42 s., Otava 2007

Pidän paljon Mauri Kunnaksen Koiramäki-aiheisista kirjoista, eikä Koiramäen lapset ja näkki ole poikkeus. Se on ollut yksi kesäkirjoistani jo vuosien ajan, vaikka en olekaan lukenut sitä joka vuosi. Nyt aloin kumminkin kaivata takaisin Koiramäelle, joten nappasin kirjan hyllystä ja nautin täysin siemauksin entisaikojen tarujen ja uskomusten maailmasta sekä kunnasmaisen upeasta kuvituksesta!

Koiramäen lapset ja näkki sisältää useita lyhyitä tarinoita eri aihepiireihin liittyen. Puhutaan näkistä, pääsiäistrulleista, aarnivalkeista ja hiidenväestä sekä aaveista. Mielestäni Kunnas on jännittävistä aihepiireistään huolimatta ottanut huomioon myös perheen pienimmät lapset, joten vanhemmat voivat huoletta lukea lapsilleen tarinoita: tuskin kukaan lapsi näistä yöuniaan menettää, kun Kunnas lopettaa tarinansa aina jotenkin hassunkurisesti ja lohduttavasti. Jännittävät tapahtumat ja oudot ilmiöt takaavat sen, että vanhempikin lukija viihtyy tarinoiden parissa. Niissä on ajatusta ja opettavaisuutta, kuten että ei kannata nauraa toisen vahingolle ja että me emme voi toimia muista piittaamatta miten tahdomme. Mielestäni Kunnas myös viestittää tällä kirjallaan, että vanhoilla tarinoilla on arvonsa ja sitä täytyy kunnioittaa, vanhoja taruja ei kannata unohtaa, sillä ne ovat osa kulttuuriperintöämme.

Kunnaksen kuvitus on aina yhtä hurmaavaa ja yksityiskohtaista, sitä tarkastelee mielellään pidempäänkin. Hänen eläinhahmonsa ovat vertaansa vailla ja oikein ilmeikkäitä versioita tavallisista haamuista ja maahisista. Erityisen paljon pidän sivuilta 34-36 löytyvistä hiidenväen kuvista, ne ovat mielestäni jotenkin todella söpöjä ja ilmeikkäitä. Suosikkitarinoihini lukeutuu juurikin kyseinen Hiidenväen polulla, samoin kuin Aarnivalkeat, Ylä-Knapin haamu sekä kirjan nimikkotarina Koiramäen lapset ja näkki.

Tämä kirja on kyllä ehdottomasti Kunnaksen parhaita lastenkirjoja.

♠♠♠♠♠

Kalevala

Kalevala

475 s., Otava 2009

koonnut Elias Lönnrot

julkaistu kokonaisuudessaan "Uutena Kalevalana" 1849

kansalliseepos

Ei voi muuta sanoa kuin että "minä tein sen"! Haastoin itseni kalevalanpäivänä lukemaan Kalevalan tämän vuoden loppuun mennessä, ja aika tiukille meni. En itse asiassa edes uskonut ehtiväni lukemaan tämän, mutta ehdin kuitenkin. Aloitin tämän lukemisen touko-kesäkuun vaihteessa ja pääsin noin puoleen väliin saakka, mutta sitten tuli muita kiireitä ja Kalevala jäi. Välillä luin pari runoa, mutta uudelleen tähän palasin toden teolla vasta muutama päivä sitten.

Kalevalan lukeminen on mielestäni aika haastavaa sen perinteisen runomitan, niin sanotun kalevala-mitan, ja vanhahtavien ja murteellisten sanojen vuoksi. Mielestäni sanasto ei kuitenkaan ole loppujen lopuksi pahin kompastuskivi eikä rytmiikkakaan: teos ei tule luetuksi, jos ei pääse juoneen kiinni. Rytmiin tottuu aika nopeasti ja tietysti sanasto vaikuttaa siihen miten pääsee juoneen mukaan, mutta tässä mielestäni esimerkiksi henkilöhahmojen runsaus ja "lempinimittely" asettaa enemmän haasteita. Juoni on polveileva ja palaa yhtäkkiä tiettyjen hahmojen pariin oltuaan ensin muiden hahmojen parissa. Sillä kyllä, minun(kin) mielestäni tässä teoksessa on juoni, vaikka sitä ei ehkä ensin niin ajattelisikaan.

Kalevala on yllättävän mielenkiintoinen teos ja viihdyttäväkin tietyllä tavalla, kun vain jaksaa keskittyä ja lukea riittävän pitkän pätkän kerrallaan. Suosittelen sen lukemista kaikille, koska onhan se kotimaiselle kirjallisuudelle merkittävä teos ja maailmallakin tunnettu ja luettu: siksi mielestäni suomalaistenkin pitäisi paneutua tähän paremmin, kun kyse on kumminkin meidän kansalliseepoksestamme. Ainahan voi esimerkiksi kuunnella äänikirjan tai lukea suorasanaisen version, jos kieli tuntuu liian kiemuraiselta. Entinen äidinkielen opettajani sanoi myös kerran, että kannattaisi lukea edes Mauri Kunnaksen Koirien Kalevala, jotta on edes pieni aavistus tästä teoksesta. Ainakaan minulle ei tätä koulussa juuri opetettu, pari runoa käytiin läpi ja se oli siinä. Siksikin koin tärkeäksi tutustua tähän teokseen paremmin itsenäisesti.

Mielestäni tätä lukiessa oli myös hauska huomata, että Hovimäen sepän emännän ja tyttären suusta olen kuullut/lukenut Kalevalastakin tuttuja säkeitä eri yhdistelmin. Lisäksi nykyäänkin usein käytetään Kalevalan sisältöä vertauskuvina joissakin asioissa, joten onhan se ihan kiva tietää mistä jutut juontavat juurensa.

On vaikea arvosanoittaa tällaista teosta, jonka arvon tuntee muttei itse osaa muodostaa siitä arvosanaan johtavaa mielipidettä. Siksipä päätän jättää tämän arvosanatta.