Lukupiirikirja: Jaakobin portaat

Joel Haahtela: Jaakobin portaat

192 s., Otava 2022

Maaliskuun lukupiirikirjana luimme Joel Haahtelan Jaakobin portaat. Haahtela on minulle itselleni sellainen kirjailija, jonka tekstistä on vaikea saada kiinni. Hänen utuinen ja unenomainen tyylinsä ei oikein uppoa, ja tuntuu, että jotain olennaista kirjan sanomasta menee ohi. Samalta tuntui Jaakobin portaiden kohdalla, mutta lukupiirikeskustelun myötä sain uusia oivalluksia.

Teoksen päähenkilönä on mies, joka saa puhelinsoiton jerusalemilaisesta psykiatrisesta sairaalasta. Hänen veljensä on siellä hoidettavana, hän on sairastunut niin sanottuun Jerusalemin syndroomaan, ja tarvitsee saattajaa kotiin. Mies matkustaa Jerusalemiin ja käy ilmi, että veli oli yrittänyt selvittää isoisän muistikirjassa kuvattujen Jaakobin portaiden arvoitusta.

Kuten sanottu, koin vaikeaksi saada tästä kirjasta kiinni. Minusta tuntuu, että vasta loppumetreillä ja etenkin lukupiirikeskustelun myötä oivalsin jotakin. Mies ja hänen veljensä ovat menettäneet äitinsä lapsena. Kumpikin tuntuu ajelehtivan elämässään, etsivän jotain kadonnutta. Kaikki tuntuu loksahtavan paikoilleen, kun mies löytää ikään kuin unennäkönä takaisin äidinrakkauteen, siihen tiettyyn ja silti universaaliin.

Jotenkin oivallus äidinrakkauden merkityksestä ja kaipuusta kolahti minuun. En tiedä halusiko Haahtela käsitellä juuri sitä aihetta, mutta minä löysin tästä ennen kaikkea sen aiheen. Ehkä se nousi minulle niin voimakkaasti esiin, sillä äitini kuolemasta on pian kulunut vuosi. Olen siis käsitellyt aihetta mielessäni hyvin paljon kuluneina kuukausina.

Haahtelan teksti vaatisi varmasti enemmän aikaa ja makustelua kuin mihin minulla oli mahdollisuus. Hänen pienoisromaaninsa ovat tiiviydestään huolimatta monisyisiä, jopa melkein yksityiskohtaisia. Hän ei ole minun kirjailijani, mutta moni lukupiirissä tuntui pitävän hänestä.

Unen kaivo

Kaarlo Sarkia: Unen kaivo

149 s., WSOY 1936

Kuten aiemmin Sarkian runoista kirjoittaessani totesin, halusin tutustua hänen runouteensa vielä lisääkin. Otin käsittelyyni Unen kaivon, sillä se oli loogisesti seuraavana yhteisniteessä ja lisäksi lainasin myös erillisniteen vahingossa: kaikki puhui Unen kaivon puolesta. Täytyy sanoa, että runot itsessään eivät minulle puhuneet sen enempää Sarkian taitojen kuin itsensäkään puolesta.

Unen kaivon runot ovat minun makuuni jotenkin liian mahtipontisia, sillä yleensä minua runoissa puhuttelee herkkävireisyys ja -vaistoisuus. Tämän kokoelman runot tuntuvat voimakkailta, vimmaisilta ja jopa hyvin armottomiltakin. Minun on jotenkin vaikea löytää tästä kokoelmasta sitä samaa tunnetta, josta kirjoitin Kahlittu & Velka elämälle -yhdistelmästä. Toisaalta Unen kaivo osoittaa, että Sarkialla on kykyjä kirjoittaa erityyppistä runoutta, herkkää ja voimakasta. En kuitenkaan voi mitään sille, että tämä kokoelma oli minulle pettymys.

Tässäkin kokoelmassa on mukana kaipaavia ja surumielisiäkin runoja, mutta päällimäiseksi kuvaksi kokoelmasta jää voimakkuus. En tiedä johtuuko se joistakin tietyistä runoista vai mistä, sillä kun selailen tässä samalla tätä kokoelmaa, niin en voi ymmärtää tuota tunnetta. Runoissa käsitellään monen muun asian ohella myös herkkiä tunteita, joiden pitäisi kaiketi pehmentää kokonaisvaikutelmaa. Ehkä Unen kaivon runot ovat kuitenkin suorempia ja lopullisempia aiheiltaan, sillä kuolema on myös läsnä useammassakin runossa. Kokoelmasta tekee myös melko raskaan se, että siinä on suhteellisen paljon pitkiä, useiden sivujen mittaisia runoja. En ole milloinkaan pitänyt kovin pitkistä runoista, mikä tietysti saattaa osaltaa estää runojen tulkintaa kohdallani.

En oikeastaan edes tiedä mitä kirjoittaa Unen kaivosta, sillä kuten huomata saattaa, se jätti minut sangen ristiriitaisten tunteiden valtaan. Selailin jo yhteisniteestä Kohtalon vaaka -kokoelman runojen nimiä. Ne vaikuttavat lupaavammilta, mutta yritän nyt olla luomatta liian suuria ennakko-odotuksia minkään suhteen, ettei taas kävisi niin kuin nyt. Unen kaivo ei ehkä puhutellut minua erityisemmin myöskään siksi, että odotin siltä jotain samaa kuin aiemmin lukemiltani Sarkian runoilta.

Kahlittu & Velka elämälle

Kaarlo Sarkia: Kahlittu ja Velka elämälle

yhteisniteessä Runot, WSOY 1964, 8.p.

Kaarlo Sarkia on minulle uusi runoilijatuttavuus. Olen jo jonkin aikaa halunnut tutustua hänen runoihinsa, sillä sain siihen kipinän syyskuussa luettuani Haltiakuusen alla - suomalaisia kirjailijakoteja -teoksen. Jos oikein muistan, siinä oli Sarkian kodin esittelyn yhteydessä käytetty jotakin hänen runoistaan, ja vaikken muistakaan mistä runosta oli kysymys, niin siitä ajatus alunperin lähti. Meidän kirjastosta löytyi ainoastaan yksi teos Sarkialta, yhteisnide Runot. Niteen ensimmäinen osa on Kahlittu ja Velka elämälle, siis kahden kokoelman yhdistelmä. En ole siis täysin varma miten yhdistely jakaantuu, joten bloggaan niistä yhtenä kokonaisuutena.

Sarkian runot ovat perinteistä loppusoinnullista runoutta. Hänen runoissaan käsitellään paljon luontoa, mikä on minulle kyllä hyvin mieluisa aihe. Hän kuvaa runoissaan myös tunteita ja sitä kautta ihmissuhteita, vaikkakin päällimmäisenä elementteinä niissä on kaipaus kuin menetettyä rakkautta kohtaan. Runoissa on siis haikeutta, mielestäni jopa suurimmassa osassa niistä. Se ei liene mikään ihmetyksen aihe, kun tietää hieman Sarkian taustaa, sillä hän sairasti tuberkuloosia. Vakava sairaus varmasti heijastuu runoihin. Samaten Sarkian homoseksuaalisuus aikana, jolloin siitä saattoi saada jopa vankeusrangaistuksen, on varmasti heijastunut hänen töihinsä ehkäpä juuri kuin menetetyn rakkauden kuvauksena.

Mielestäni Sarkia käsittelee aihepiirejään kauniisti. Suomalainen luonto ja maisemat piirtyvät silmien eteen hienosti, saunanpiipuista nousevat savut saattaa miltei haistaa ja lintujen laulun kuulla, puhumattakaan silmien eteen piirtyvästä visuaalisesta puolesta. Luonto on kuvattu jotenkin niin puhtaasti ja arvostavasti, kuin juuria kunnioittaen, että sitä ei voi kuin ihailla. Yhtä herkkävireisesti hän käsittelee suuria tunteita ihmisten välillä. Niissä on paljon saavuttamattoman kaipausta ja ikävää, mutta myös menetyksen surua. Mukaan mahtuu lisäksi ylistyssanoja rakkaimmalle, kuten joitakin runoja luonnehtisin. Osassa runoista Sarkia myös ottaa kontaktia lukijaan puhuttelemalla häntä suoraan.

Kaikenkaikkiaan luonnehtisin Sarkian runoja tietyllä tavalla ajattomiksi. Ainakin minun kauneudentajuani hänen luontorunonsa edelleen puhuttelevat, samoin tunteita kuvaavat runot ovat edelleen ajankohtaisia ja käsittelevät tunteita, jotka pysyvät samanlaisina ajasta toiseen. Aion ehdottomasti lukea lisää runoja Sarkialta, sillä niitähän tässä yhteisniteessä riittää!