Lukupiirikirja: Tapahtui veden äärellä

Kerstin Ekman: Tapahtui veden äärellä

Tammi 2022

alkup. Händelser vid vatten, 1993

1. suomenkielinen painos ilmestyi Otavan kustantamana vuonna 1994

suomentanut Oili Suominen

Luimme lukupiirin kauden päätöskirjana Kerstin Ekmanin kiitellyn romaanin Tapahtui veden äärellä. Dekkariksikin luonnehdittava romaani on suomennettu alun perin jo vuonna 1994, mutta siitä otettiin eri kustantajan toimesta painos vuonna 2022. Ehkä syynä oli kirjan pohjalta tehty televisiosarja, jota on Suomessa esittänyt Yle.

Tapahtui veden äärellä on kahdessa aikatasossa kuvattu kertomus. Tapahtumien ydin on juhannuksessa 1973, jolloin Svartvattnetin pikkukylässä tapahtuu henkirikos. Kaksi nuorta telttailijaa löytyy juhannuksena puukotettuna metsäisen pikkujärven rannalta. Rikos jää ratkaisematta, vaikka arveluita toki jää elämään. Toinen aikataso sijoittuu 1990-luvun alkuun.

Vaikka tätä dekkariksikin kutsutaan, minun mielestäni tämä on enemmänkin psykologinen romaani. Varsinainen rikos jää välillä kerronnassa niin taka-alalle, että sitä suorastaan hämmästyy, kun kerronnassa palataan rikoksen pariin. Jännitys ei myöskään mielestäni kanna aivan loppuun asti, mikä johtunee suurelta osin siitä, että tiivistämisen varaa olisi kyllä ollut.

Henkilöhahmoja tässä on paljon. Keskushenkilöitä ovat uhrit löytänyt hiljattain kylään muuttanut Annie tyttärineen, mutta myös paikallinen lääkäri Birger sekä erikoinen ja riitaista Brandbergien perhe ovat keskeisiä. Etenkin aluksi oli hankalaa seurata kuka kyläläisistä on kukin ja osa hahmoista tuntuu hieman turhilta, vaikka valtaosan olemassaololle löytyy tarinan edetessä jokin juonen kannalta tärkeä merkitys.

Ekmanin luontokuvaus sen sijaan on todella hienoa. Miljöön metsäluonto, suot ja virtaava vesi on kuvattu niin hienosti, että tuntuu kuin itsekin olisin siellä pahaenteisen metsän kätköissä kulkemassa. Miljöössä olisi mielestäni aineksia voimakkaampaankin jännitykseen, mutta mukaan on otettu niin paljon hahmoja ja heidän myötään myös erilaisia teemoja, että välillä fokus tuntuu hukkuvan.

Kiinnostavia teemoja tästä voi löytää montakin. Rikos itsessään, sen motiivit ja jälkiseuraukset, yksinäisyys, äidinrakkaus, luontoarvot ja feminismi ovat helposti tunnistettavissa. Luomansa Stjärnbergin yhteisön kautta Ekman tuntuu ottavan taustalla kantaa luonnon monimuotoisuuden puolesta.

Kirjallisilta ansioiltaan tämä on mielestäni todella hyvä kirja. Kielellisesti tämä on ensiluokkaista luettavaa, mistä kiitos kuuluu myös suomentajalle. Juonikin on sikäli onnistunut, että sen rönsyt kurotaan yhteen ja oikeastaan jokaiselle hahmolle ja teolle löytyy merkitys tai selitys. Hieman jäi silti vaisu olo lukemisen jälkeen. Jännitys ei ihan kanna koko tarinan ajan ja rönsyjä on makuuni liikaa.

Lukupiirikirja: Korpiojan isäntä

A.H. Tammsaare: Korpiojan isäntä

Aviador 2022

alkup. Kõrboja peremees 1922

suomentanut Juhani Salokannel

Luimme marraskuun lukupiirikirjana Viron kansalliskirjailija A.H. Tammsaaren romaanin Korpiojan isäntä, josta julkaistiin uusi Juhani Salokanteleen suomennos kirjan 100-vuotisjuhlavuonna. Meillä tykättiin tästä ja saatiin aikaan mielenkiintoinen keskustelu paitsi kirjailijasta myös itse kirjan miljööstä, hahmoista ja teemoista.

Kirjan miljöö rakentuu pitkälti kahden maatilan, Katkun ja Korpiojan, maisemiin. Katkun tilaa asuttavat nuori isäntä Villu sekä hänen vanhempansa. Villu on istunut vankilassa taposta ja hiljattain kotiutunut. Hänellä on mielessään omat uudistuksensa kotitilalla, mutta yhteisymmärrystä etenkään isän kanssa ei aina synny. Korpiojalla puolestaan tila kaipaisi kohentamista ja innokasta isäntää, mutta talossa ei ole poikaa. Korpiojan isäntä luovuttaa tilan tyttärelleen, joka lupautuu ottamaan sen sillä ehdolla, että saa itse valita uuden isännän taloon.

Villun ja Korpiojan emännän välillä tuntuu koko ajan olevan ilmassa pientä sähköä, ja rakkaustarinaksi tätä kirjaa onkin luonnehdittu, vaikka se jää lopulta vaille varsinaista konkretiaa, suhdetta tai edes tapailua. Enemmänkin se on kuin kaukaista kaipausta, jossa tunteiden rinnalla kulkee myös järki.

Minulle, kuten muutamalle muullekin, tuli tästä kirjasta heti alkujaan jonkinlainen tuttuuden tunne, vaikka kirjailija olikin uusi tuttavuus ilmeisesti kaikille. Aivan tuli mieleen suomalaiset klassikot, kuten Sillanpää tai Aho. Miljöönkin puolesta kirja voisi hyvinkin sijoittua Suomeen, eikä vasta itsenäistyneen Viron yhteiskunnallista elämää ja hiljattaisia tapahtumia nosteta esiin sivulauseita enempää. Kaiken keskiössä ovat Katku ja Korpioja, heidän yhteisönsä, ihmisten haaveet, toiveet ja elämässä selviäminen.

Tämä on kyllä mielestäni oikein mainio kirjavalinta lukupiirille, sillä keskustelua oli helppo rakentaa. Suosittelen tutustumaan myös, jos tykkää kotimaisista klassikoista, koska silloin hyvin mahdollisesti viihtyy tämänkin parissa.

Lukupiirikirja: Pieni suklaapuoti

Joanne Harris: Pieni suklaapuoti

Suklaapuoti 1

413 s., Otava 1999

alkup. Chocolat, 1999

suom. Arja Gothoni

kansi: Katja Alanen

Lukupiirimme jäi joulutauolle suklaantuoksuisissa tunnelmissa, sillä vuoden viimeisessä kokoontumisessa keskustelimme Joanne Harrisin läpimurtoteoksesta Pieni suklaapuoti, tietysti suklaata syöden.

Olen lukenut tämän teoksen aikaisemminkin, joskus yli 10 vuotta sitten eli jo ennen blogiaikaa. Silloin mieleeni jäi, että elokuva oli jotenkin parempi. Aika näyttää tehneen teokselle hyvää, sillä nyt taidan olla toista mieltä.

Vianne Rocher saapuu tuulen kuljettamana pieneen ranskalaiseen kylään tyttärensä Anoukin kanssa. Kiertolaisen elämään tottunut, vahvasti ennusmerkkeihin ja arjen taikuuteen luottava Vianne perustaa kylään suklaapuodin, jonka vastaanotto on ristiriitainen. Ankaran katolisessa kylässä paaston aikaan toimiva heikkouteen houkutteleva suklaapuoti herättää pahennusta, mutta on myös niitä, jotka löytävät suklaapuodista elämäänsä sitä lämpöä ja inhimillisyyttä, jota ovat niin kovasti kaivanneet.

Lukupiirissä yleinen mielipide oli, että tämä oli ihan mukavaa ja mukaansatempaavaa luettavaa. Yllättävän paljon tästä löytyi keskusteltavaa, vaikka etukäteen olin ajatellut, että onko tämä liian kevyt lukupiirikirjaksi. Hahmojen väliset ristiriidat, suklaapuodin ja kirkon vastakkainasettelu ja miljöö pyörivät keskustelun keskiössä. Joku totesi hyvin, että suklaapuodin puitteet pehmensivät tarinaa paljon. Se on epäilemättä totta, sillä esimerkiksi Muscatien avioliitto ja jokilaivojen väkeä kohtaan kohdennettu epäluulo ja viha olisivat ilman lohdullista suklaapuotia ja sen inhimillistä omistajatarta olleet aika tavalla ankeampaa luettavaa. Olimme myös yhteisesti hyvin vaikuttuneita siitä, miten hienosti Harris saa välitettyä tuoksu- ja makuaistimukset lukijalleen.

Minulle jäi nyt lukemisen jälkeen sellainen olo, että haluan lukea myös tämän jatko-osat. Sitä en tiedä milloin se aika koittaa, mutta kyllä tästä sellainen kipinä jäi. Karamellikengät kuulostaa ainakin houkuttelevalta nimeltä!

Kadonnut kylä

Camilla Sten: Kadonnut kylä

447 s., Bazar 2020

alkup. Staden, 2019

suom. Jänis Louhivuori ja Risto K. Träff

 

Luin eilen loppuun Camilla Stenin jännärin Kadonnut kylä. Kyseessä on eräänlainen suljetun paikan trilleri, joskin keskushenkilöillä olisi periaatteessa koska tahansa mahdollisuus nostaa kytkintä ja lähteä. Mielestäni tämä oli kyllä hurjan hyvä ja etenkin loppua kohden paikoin jopa kylmiä väreitä nostattavan jännittävä kirja!

 

Kadonnut kylä etenee kahdessa aikatasossa. Vuonna 1959 poliisipartio saapuu Silvertjärnin kaivoskylään selvittämään outoja tapahtumia. Keskustorilta löytyy pylvääseen sidottu runneltu ruumis, mutta kylän muut asukkaat tuntuvat kadonneen jäljettömiin. 900 ihmisen katoamistapaus ja torilta löydetyn uhrin kohtalo jäävät mysteeriksi. Silvertjärnin kylä autioituu.

 

Vuonna 2019 dokumenttiohjaajaksi opiskeleva Alice työryhmineen aikoo kuvata Silvertjärnin tapauksesta dokumenttielokuvan. Alice haluaa lopputyönään selvittää, mitä kaivoskylässä oikein tapahtui 60 vuotta aikaisemmin. Hänellä on henkilökohtainen sidos kylään, sillä hänen isoäitinsä koko perhe katosi jäljettömiin vuonna 1959 eikä siihen aikaan jo toisaalle muuttanut isoäiti saanut koskaan tietää, mitä tapahtui hänen vanhemmilleen ja teini-ikäiselle pikkusisarelleen. Monta kysymystä on ratkaisematta.

 

Pian työryhmän saavuttua Silvertjärniin, he huomaavat tavaroidensa katoilevan ja siirtyilevän kuin omia aikojaan. Puhelimissa ei ole kenttää, mutta tiimin radiopuhelimista kuuluu outoja ääniä, joita kukaan ryhmäläisistä ei myönnä aiheuttaneensa. Yön hämärissä näyttää siltä, että kylän laitamilla liikkuu ihmismäinen hahmo, joka kuitenkin kuitataan mielikuvituksen tuotteena. Jotain muutakin aavemaista kuin 60 vuotta vanhan mysteerin varjo tuntuu Silvertjärnissä kuitenkin olevan.

 

Ai että, tämä todella on jännäri sanan varsinaisessa merkityksessä. Juuri tällaiset vanhojen mysteerien ympärille kietoutuvat jännitystarinat ovat minulle hyvin mieluisia. Pidän myös suljetun paikan trillereistä, joten tässä teoksessa yhdistyi kaksi suosikkiasetelmaani. Kirjan miljöö oli kyllä todella mielikuvitusta ruokkiva. Teoksen hahmoista voisin sanoa, että näihin nykypäivän hahmoihin en oikein saanut kunnolla otetta, vaikka heissä olikin kiinnostavia rosoja. Sen sijaan vuoden 1959 silvertjärniläiset olivat mielestäni hahmoina paljon väkevämpiä. Luulin jo pari kertaa olevani vähän jäljillä ja tietäväni mistä katoamismysteerissä on kyse, mutta teos onnistui silti yllättämään lopussa oikein kunnolla. Mielikuvissani Silvertjärnissä jylläsivät ties mitkä yliluonnolliset voimat, mutta väärässä olin, sen voin sanoa.

Kastanjapuun kylä

Theodor Kallifatides: Kastanjapuun kylä

216 s., Kirjayhtymä 1975

alkup. Bönder och herrar, 1973

suom. Kai Kaila

 

Theodor Kallifatides on kreikkalaisjuurinen ja Kreikassa syntynyt kirjailija, joka muutti Ruotsiin 1960-luvulla. Teoksessaan Kastanjapuun kylä hän kuvaa Jalosin vuoristokylää II maailmansodan saksalaismiehityksen aikaan. Teos aloittaa Kreikan sisällissota -trilogian, jonka kaksi muuta osaa ovat Kastanjan varjossa ja Julma rauha.

 

Kastanjapuun kylän elämää ennen saksalaismiehitystä ovat rytmittäneet ylemmän ja alemman luokan välinen hierarkia, kylän oman hullun edesottamukset, yleiset uskomukset ja pienet suuret paikalliset kohut, jotka ovat nitkauttaneet elämää normaaleilta raiteiltaan. Miehityksen alkaessa elämä muuttuu, kun saksalaiset ottavat komennon. Osa kyläläisistä katoaa kuvasta omasta tahdostaan, osan kohtalo on sanoin kuvaamattoman raaka. Kallifatides kirjoittaa mieleenpainuvaa kuvaa siitä, millaista elämä miehityksen aikaan on ollut.

 

Kallifatidesin kerrontatyyli on melko omaleimainen. Teoksessa ei ole varsinaista päähenkilöä, mutta keskeisten henkilöiden - kylähullun, opettajan, pormestarin, sokerileipurin ja monen muun - kautta kuvataan laajalti koko kylää ja käänteentekeviä tapahtumia. Yleisesti ottaen Kallifatides kuvaa mielestäni kiinnostavasti kreikkalaista luonteenlaatua niin kuin hän sen kokee. Kreikkalaiset ovat tässä kirjassa ovelia ja itsepintaisia, tiukasti omissa näkemyksissään pysyviä ihmisiä. Kreikkalaiset eivät ehkä näyttäydy parhaimmillaan, vaan ovat osin melko pahantahtoisenkin tuntuisia, mutta teoksessa näkyy myös se, miten kyläläisillä on tarvittaessa sydän paikallaan.

 

Kallifatidesin kirja on mielestäni hyvin rehellinen ja todentuntuinen, mutta valitettavasti minulla oli paikoitellen vaikeuksia pitää mielenkiintoa yllä. Osin se johtuu varmasti monista henkilöhahmoista, osin kerronnasta ylipäätään. Kallifatides on kuitenkin kiinnostava tuttavuus, joten en pidä mahdottomana ajatusta siitä, että lukisin vielä joskus lisää hänen kirjojaan.

Paperijoutsen

Anna-Kaisa Linna-Aho: Paperijoutsen

316 s., Otava 2019

kansi: Maria Holzer

 

Anna-Kaisa Linna-Ahon esikoisteos Paperijoutsen oli minulle aivan upea lukuelämys. Kirja vei mennessään ensisivuista alkaen ja viihdyin sen parissa todella hyvin. Vaikka elämän hahmojen tielle heittämät käänteet eivät aina olleet hyviä, oli teoksen tunnelma kokonaisuutena jotenkin lämmin. Tässä kirjassa on mielestäni myös kaunis kansi, joka kutsuu luokseen. Se heijastaa mielestäni kirjan tunnelmaa hyvin.

 

Paperijoutsenessa eletään Korpivuoren kylässä jatkosodan aikaan. Korpivuoren tilaa hallitsee matriarkka Gunhild, jonka pojat ovat sodassa. Lähitalossa asuu kaupungista maalle pommituksilta turvaan saapunut nuori Lydia, joka on etäistä sukua korpivuorelaisille.  Lydian taloon muuttaa myös Korpivuorella piikomassa ollut Anna, joka on seurustelee Gunhildin pojan kanssa eikä emäntä voi sietää ajatusta piiasta miniänään. Korpivuorella elellään rauhassa sodan melskeiltä eikä sotaa oikein voi aistia muusta kuin miesväen puuttumisesta ja ruokapulasta sekä Gunhildin omassa ilmavalvontatornissa tehtävistä vartiovuoroista.

 

Äkkiseltään voisi ajatella, että sota-aika on jo aikalailla kaluttu luu kaunokirjallisuudessa. Linna-Ahon kirja tuntuu kuitenkin ihan erilaiselta kuin muut lukemani sota-ajan kuvaukset. Se selittyy hahmoillakin, sillä itse kullakin on omat kohtalonsa. Etenkin Lydian taloon Annan tavoin asettuvalla Ellenillä, mutta niin myös sotaan kelpaamattomalla Kaarlolla, liian varhain vastuuta kantavalla Eedla-tytöllä ja sota-aikaan suinpäin rakastuvalla Lydiallakin. Sota päättyy, mutta sodan varjot leviävät herkkinä ja utuisina myös rauhan aikaan. Loppuratkaisu hätkähdyttää, vaikka toisaalta onkin melko ilmeinen. Mikä mahtava koukku lopussa!

 

Paperijoutsen on herkkä, mukaansatempaava, lumoava, sujuva, yllätyksellinen ja kerta kaikkiaan hyvä kirja. Jäi jopa tuntu, että tämä olisi kiva saada joskus omaankin hyllyyn, sillä tämän voisin ajatella lukevani joskus uudelleen. Minulle tämä oli yksi vuoden parhaista kirjoista tähän mennessä. Suosittelen tutustumaan.

 

 ♠♠♠♠♠

Simpauttaja

Heikki Turunen: Simpauttaja

lukija: Esa Saario

9 cd-levyä, 11 h 5 min.

WSOY 2010

alkup. 1973

Simpauttaja on Heikki Turusen esikoisromaani vuodelta 1973. Minulla on jo pitkään ollut ajatuksena lukea kyseinen kirja, joten otin sen tutustumisen alle äänikirjan muodossa. Olen lukenut Turuselta vain yhden kirjan aiemmin, mutta vuonna 2012 ilmestyneessä Tie, totuus ja elämä -kirjassa ja pariin otteeseen katsomassani Kivenpyörittäjän kylä -elokuvassa näkyy myös sama omaleimainen tyyli kirjoittaa maaseudun elämästä suuren murroksen äärellä, joten tiesin hieman mitä Simpauttajalta voisi odottaa. Vaikka Simpauttaja ei noussut suosikkieni joukkoon, oli se kuitenkin kiinnostava kuvaus maaseudun ihmisistä ja ongelmista.

Simpauttaja kertoo nimihahmonsa, muualta tulleen työmiehen vaikutuksista Pielisen rannalla sijaitsevan kylän elämään eräänä kesänä. Tuo muukalainen tuo tullessaan omat ajatuksensa ja ennen kaikkea vaikuttaa kyläläisten ihmissuhteisiin, kun etenkin erään naisihmisen huomio kiinnittyy häneen. Simpauttajasta liikkuu lopulta jos vaikka minkälaisia huhuja ja ennen kuin kesä on kulunut loppuun, on kylä ja sen ihmiset muuttuneet. Taustalla elää maaseudun murros, nuorten haaveet kaupungeista ja isien uurastus pelloilla ja metsissä.

Simpauttaja on kertomus, jota joku voisi luonnehtia jopa humoristiseksi. Minun huumorintajuuni Turusen tyyli ei oikein uppoa, mutta tarinassa on nähtävissä koomisiakin piirteitä ja dialogin osia, ja olen joskus kuullut Turusta luonnehdittavan hieman piilotetun huumorin osaajaksi. Mielestäni Turunen on kuitenkin ennen kaikkea taitava ihmiskuvaaja, sillä hän osaa nostaa hahmoistaan esille puolia, joissa näkyy ihmisen kipeimpiä toiveita, käytöksen taustoja ja toisaalta elämässä eteenpäin vievää voimaa.

Klassikkohaaste 2: Maa on syntinen laulu

Tänään on se päivä, jolloin kirjabloggaajien klassikkohaasteen toiseen osaan osallistuvat bloggaajat julkaisevat tekstinsä lukemistaan klassikoista. Haasteen ensimmäiseen osaan en osallistunut, mutta jahka jatkoa seuraa, niin tulen olemaan mukana, sillä haasteen kautta oikeasti tulee tartuttua lukulistalla ikuisuuksia keikkuneisiin teoksiin. Tällä kierroksella päätin selättää Timo K. Mukan teoksen Maa on syntinen laulu.

***

Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu (1964)

yhteisniteestä Nuoruuden romaanit, Gummerus 1988

Maa on syntinen laulu kertoo pohjoisessa sijaitsevan kylän asukkaista ja elämänmenosta. Kyläyhteistöä leimaa paitsi kiihkomielinen uskonnollisuus myös luonnon äärellä eläminen ja luonnosta eläminen. Pohjoinen luonto näyttäytyy väkevänä ja rehevänä, kylän asukkaat puolestaan osoittautuvat toinen toistaan erikoisemmiksi yksilöiksi, joiden mielihuvia on naapureista juoruileminen, viinanjuonti tai yleinen pahennuksen aiheuttaminen. Tarinan keskiössä on nuori nainen Martta Mäkelä, joka elää heräävän seksuaalisuutensa aikoja ja rakastuu epämääräisen maineen omaavaan lappalaiseen, Oula Nahkamaahan.

Kukaan vähääkään kotimaista kirjallisuutta tunteva ei varmaan ole voinut välttyä kuulemasta, että Maa on syntinen laulu oli ilmestyessään shokeeraava ja rajoja rikkova teos. Painopiste tuossa kuvauksessa lienee avoimessa seksuaalisuudessa, alastomuudessa ja kaikenlaisessa "riettaassa elämässä", jota kylässä ilmenee. Minulle nykylukijana tämä ei ollut erityisen shokeeraava teos, mutta ihmettelin kyllä moneen kertaan miten omituisen vapaamielisiä jotkut kyläläiset olivat. Ihmetystä ei juurikaan herättänyt nuorten (tai vanhempienkaan vapaiden ihmisten) vapaa seurustelu keskenään. Enemmän ihmettelin päähenkilö Martta Mäkelän taipumusta pällistellä alastomana keimaillen muun muassa isoisänsä edessä ja puhua rivoja jopa sukulaiselleen. Tuli mieleen ihan joku alkuasukas, jolla ei ole päässä mitään käsitystä siitä mikä on sopivaa ja mikä ei. Minua jotenkin inhotti Martan käytös ja ylipäätään tapa jolla hän suhtautui moniin muihin ihmisiin. Hämmästelin myös sitä, miten toisaalta esiaviolliset suhteet herättivät pahennusta, mutta samalla oli ihan ookoo jos nuoret lukittautuivat peräkamariin ja kaikki kyllä tiesivät mitä siellä oli tapahtuva. Kylän ihmiset osoittautuivat melkoisen tekopyhiksi ja kaksijakoisiksi.

Vaikka tämä kirja ei shokeerannut minua, niin silti tämä tietyiltä osin onnistui järkyttämään minua. Olin täysin kauhuissani siitä, miten teoksessa eläimiä kohdeltiin - vanha ja sokea koira sai kestää iskut ja potkut, poroerottelussa tapahtui jos jonkinlaista kidutusta ihan huvin vuoksi eikä hevoselle annettu armoa savotassa. Osa kyläläisistä tuntui olevan todella brutaaleja ja vailla mitään käsitystä mistään inhimillisestä. Se ei todellakaan ollut kaunista luettavaa ja herätti minussa lähinnä mielipahaa, tyrmistystä ja inhoa. Ihmisten puukkohippastelut vielä kestää lukea, mutta eläimiin kohdistuva raakuus on minulle liikaa.

Olen näköjään jo kaksi kertaa luonnehtinut tämän teoksen herättäneen minussa inhoa, joten lienee sanomattakin selvää, että minä en ymmärrä tämän teoksen erinomaisuutta. Teksti on toki sujuvaa ja murteellinen dialogi kiehtovaa, samoin luonto näyttäytyy upeana ja voimallisena. En tiedä oliko tämä teos hieman liian alkuvoimainen minun makuuni, sillä Mukka kirjoittaa kovin suorasti ja kaunistelematta. Kuitenkin mielestäni vaikka ei haluaisikaan kirjoittaa mitään kaunopuheista tekstiä, niin asiat voi silti esittää vähän vähemmän inhottavasti ja brutaalisti. Tämä ei vain kerta kaikkiaan ollut minun kirjani, sillä sujuva teksti ja luontokuvaus ei ihan riitä peittomaan kaikkea muuta lukemaani. Mutta tulipahan luettua!

♠

Saako olla muuta?

Enni Mustonen: Saako olla muuta?

180 s., Otava 1985

Mustosen parissa jatketaan taas, tällä kertaa nappasin luettavakseni Mustosen toisen teoksen Saako olla muuta?. On ollut kyllä oikein ihanaa lähteä Mustosen luomien hahmojen mukana maaseudulle ja nauttia siitä idyllisyydestä, joka on Mustosen kirjoille jokseenkin ominaista. Seuraavaksi kuitenkin lienee jo aika lukea jotain muuta, sillä kokemukseni mukaan Mustosen kirjat ovat miltei parhaimmillaan silloin tällöin luettuina.

Saako olla muuta? kertoo Paula Siparista, joka jättää työnsä marketissa ja lähtee maaseudulle pieneen kyläkauppaan tuuraamaan äkillisesti sairastunutta setäänsä. Kaupan kate on miinuksella ja paljon parannettavaa löytyy, mutta Siparien sisukkuus ja kauppaverisyys ovat periytyneet Paulalle, ja hän tarttuu tuumasta toimeen, vaikka sulkemisuhka leijuu vääjäämättömänä kaupan yllä.

Kaupassa ahertamisen ohella Paulan elämässä on myös romanttisia sivujuonteita, sikäli kun hän niitä kiireiltään ehtii ajatella. Paula kokee jopa lyhyen romanssin, mutta pääsääntöisesti nuoren naisen ajatukset ovat kaupan tuottavuudessa ja kehitysideoissa. Vaan kun tarpeeksi isoja asioita tapahtuu, avautuvat Paulankin silmät tunteille, jotka ovat ehkä koko ajan olleet olemassa, mutta pysytelleet tiukasti tiedostamattomina.

En voi olla hieman vertaamatta eilen esittelemääni Hukkakauraa ja tätä, sillä niissä on paljon samaa. Molemmissa on päähenkilöinä vahvat naishahmot, jotka löytävät paikkansa ja tehtävänsä. Samoin molemmissa on nuoret miehet, joilla on hienohelmaiset ja hemmotellut tyttöystävät. Kummassakin teoksessa myös vasta lopussa paljastuu todelliset tunteet ja toiveet. Juonen perusrakenne on siis aika samanlainen, mutta yllättäen se ei minua haitannut, vaikka luinkin nämä teokset ihan peräkkäin. Jotenkin Mustonen on saanut niistä niin mielenkiintoisia samankaltaisuudesta huolimatta, että lukeminen pysyy mielekkäänä.

Minä pidin tästäkin kirjasta, sillä jotenkin miljöö on niin ihana, että sinne on ilo päästä mukaan. Romantiikka tuntuu tässä kirjassa pienenä jännityksenä, mikä on oikeastaan vain houkuttelevaa. Mustonen todella osaa kirjoittaa romanttisia teoksia ilman järkyttävää vaaleanpunaisella sokerihattaralla kuorruttamista. Paulan ja kumppaneiden parissa olisin kyllä voinut viihtyä vielä hieman pidempäänkin.

♠♠♠♠

Menneen talven lumi

Tanja Kaarlela: Menneen talven lumi

251 s., Torni 2014

kansi: Mervi Kattelus

Tanja Kaarlelan nuortenkirja Menneen talven lumi on kevään aikana saanut melkoisen paljon blogihuomiota, joten päätin itsekin ottaa selvää millaisesta kirjasta oikein on kyse. Aloitin lukemaan tätä eilen vapaapäivän kunniaksi ja tässä jo ollaan kuvailemassa lukukokemusta, sillä Menneen talven lumi on hyvin otteessaan pitävä ja sujuvasanainen nuortenromaani.

Menneen talven lumi kertoo maaseutukylän nuorista, jotka havahtuvat horrokseen vaipuneen autioituvan kylän tilanteeseen, kun kylälle muuttaa uusi asukas. Antti saa yhdeksäsluokkalaiset nuoret ajattelemaan yhteiskunnallisia asioita, mikä johtaa välillä jopa suuriinkin ylilyönteihin ja hankaluuksiin. Aikuistuvien nuorten elämässä vakaan viitekehyksen tarjoaa autioituvan maalaiskylän miljöö, joka herättää monenlaisia ajatuksia. Nuorten elämässä pohdituttaa kuitenkin myös muut asiat, kuten suru vaarin sairastumisesta, suhteet vanhempiin, ystävyys ja mikäpä muukaan kuin tuo ah niin ihana ihastuminen. Kaikki nuortenkirjan ainekset ovat siis kasassa, ja Kaarlela kyllä tosiaan kokoaa niistä onnistuneen teoksen.

Teoksen alussa jouduin muistuttamaan itseäni moneen kertaan teoksen kohderyhmästä, sillä uhkasin taas lipsahtaa liiallisen kriittisyyden puolelle: ei se nyt tuollaista ollut, aika kärjistävää, joo varmaan. En kuitenkaan täysin päässyt irti siitä ajatuksesta, että Kaarlela kyllä tosiaan tekee aikuishahmoista hitusen liian stereotyyppisiä, mutta kokonaisuutena hahmokaarti on värikäs ja onnistunut. Siinä on monia tyyppejä, jotka todella tuovat tarinaan lisämaustetta ja potkua, huumoriakin. Päähenkilöt Mari ja Henna, etenkin Mari, tuntuvat välillä auttamattoman lapsellisilta, mutta toisaalta realistisilta. Ei 15-vuotiaalta voi aina odottaakaan kovin aikuismaista käytöstä.

Pidin paljon Kaarlelan kielestä, joka on nokkelaa, mutta ei kuitenkaan liian kikkailevaa. Siinä on ponnekkuutta ja väriä, se ei ole lainkaan yksitotista. Sitä lukee oikein mielellään, etenkin kun niin teksti kuin juonikin soljuvat vaivatta eteenpäin. Kaarlela käsittelee hienosti ystävyyteen, ihastumiseen ja mielipiteiden rakentumiseen liittyviä seikkoja ja valitsee sanansa hyvin. Erityisen ihastunut olin sivun 230 katkelmaan "Katso, naisen järki ja tunteet eivät kulje käsi kädessä, ja siksi on olemassa hyvät ystävät, jotka toimivat aivokapasiteettina silloin, kun oma aivotoiminta hyytyy --". Mielestäni se on myös hyvä näyte Kaarlelan verbaalisesta kyvykkyydestä.

Kokonaisuutena Menneen talven lumi on onnistunut teos ja uskon, että Kaarlelalta on lupa odottaa paljon myös jatkossa. Täytynee jossain vaiheessa tutustua hänen esikoisteokseensa Saara (2013), sillä Kaarlela todella teki vaikutuksen.

♠♠♠♠½

Tie, totuus ja elämä

Heikki Turunen: Tie, totuus ja elämä

509 s., WSOY 2012

kansi: Seppo Polameri

Kuten aikaisemmin tulin maininneeksi, kirjallisuuspiirin seuraavalle kerralle pitää lukea maaseutukuvaus. En oikeastaan tiennyt mitä olisin lukenut, joten valitsin listalta jonkin kirjailijan eli Heikki Turusen ja hänen kirjoistaan jonkin aihepiiriin sopivan vähän kuin arpomalla. Piiri kokoontuu huomenna, joten pelkäsin etten ehdi tätä tiiliskiveä siihen mennessä lukemaan, mutta toisin kävi. Tie, totuus ja elämä piti minua yllättävän hyvin otteessaan, mitä en osannut laisinkaan odottaa.

Tie, totuus ja elämä kertoo pienen maalaiskylän elämästä Savon sydänmailla. Naapurisopu ei ole todellakaan kylällä kukoistuksessaan, sillä ikiaikaiset kaunat ja riidat ovat voimissaan vielä vuosikymmenienkin jälkeen. Kun kylälle aletaan puuhata uutta tietä 1970-luvulla, vaikuttaa vuoden 1918 sodan aikaiset arvet edelleen. Riidoilta ja kateudelta ei vältytä nytkään, mutta loppujen lopuksi tien teon tuoksinnassa tehty karmea löytö paljastaa kaunan synnyttäneestä tapahtumasta totuuden: ja johtaa jonkinlaiseen sopuun. Kaikilla on ylpeytensä, ennakkoluulonsa, oma totuutensa ja kateutensa, joista heidän on luovuttava, jotta kylä voi kehittyä tuona maaltamuuton aikana.

Turusen henkilöhahmot ovat monenkirjavia kaikin puolin. Oikeastaan kaikkien ulkoisesta olemuksesta voidaan erottaa jotain hahmolle omaa, samoin kuin luonteestakin. Kylällä on edustettuna useita uskontokuntia, "joka talolla on oma uskontonsa" kuten kirjassa sanotaan. Se on yksi ristiriitoja aiheuttava tekijä, mutta se ei kuitenkaan ole olennaisinta, vaikka uskonnolla ja uskolla onkin teoksessa vahva asema. Uskonnon ulkoisista tunnusmerkeistä ja hurskaista käytöstavoista saadaan kuitenkin joidenkin hahmojen suulla revittyä sangen rikasta huumoria, joka ei mielestäni ole kuitenkaan ilkeämielistä. Hahmojen välinen sanailu onkin mielestäni yksi teoksen parhaista puolista, sillä siinä on terävyyttä ja oivallisia sanavalintoja.

Vaikka dialogi onkin tehokasta ja iskevää, on teksti mielestäni muuten aika vaikeaselkoista. Siinä on omituisia lauserakenteita, jotka tekevät tekstistä melko hidaslukuista ja sekavaa. Välillä minun piti lukea jokin lause pariin kertaan, että pääsin selville siitä, mitä sillä ajettiin takaa. Samoin hahmojen useat lempinimet, joita lähes jokaisella on vähintäänkin yksi, vaikeuttaa lukemista, kun hahmoja on muutenkin paljon. Nämä seikat hieman himmentävät lukunautintoa, mutta kun tarinaan vain pääsee kunnolla kiinni ja kerrontatapaan tottuu, Turusen luoma tarina jaksaa viihdyttää, huvittaa ja välillä jopa nostattaa jännitystä ilmaan.

♠♠♠♠