Levoton mieli

Antti Tuuri: Levoton mieli

Otavan äänikirja 2020

lukija: Jarkko Pajunen

Antti Tuuri on vuosien myötä vakiinnuttanut paikkansa suosikkikirjailijoitteni joukossa, vaikka ensikosketukseni hänen kirjoihinsa ei ollutkaan lainkaan häikäisevä. Olen alkanut pitää hänen rauhallisesta kerrontatavastaan ja ehkä hieman kuivasta huumoristaan. Tuuri taitaa myös tilannekomiikan juuri sellaisena, joka on omiaan viihdyttämään minua.

Pitkälti Lappajärvelle sijoittuva Levoton mieli kertoo surrealistitaiteilija Arvid Bromsista, joka oli todellinen originelli. Hän oli oikukas, viinaan menevä ja impulsiivinen persoona, jonka lähipiiriin kuuluminen ei varmasti ollut aina helppoa. Broms tuntuu olleen selitysten mestari päätellen siitä minkälainen kuva hänestä on jäänyt elämään. Mielestäni Tuuri onnistuu loihtimaan esiin mielenkiintoisen henkilökuvan taiteilijasta, jonka suuri yleisö tuntuu unohtaneen.

Toisinaan kirjaa kuunnellessa Broms uuvutti minut impulsiivisuudellaan, mutta samalla pidin hänen edesottamuksiaan mielenkiintoisina. Voin hyvin uskoa, että hän on aikanaan herättänyt huomiota. Kyseessä on toki kaunokirjallinen teos, mutta minulla on se käsitys, että Tuuri on perustanut niin henkilökuvauksen kuin merkittävimmät käänteetkin faktoihin.

Mielestäni tämä on jotenkin hieman erilaista Tuuria, mutta en oikein osaa sanoa miten. Ehkä peilaan asiaa enemmän hänen vanhempaan tuotantoonsa, kun taas tämä edustaa uudempaa. Pieni kerronnallinen toisteisuus sai minut välillä tarkistamaan olenko jotenkin onnistunut pyyhkäisemään äänikirjaa taaksepäin, mutta kaiken kaikkiaan viihdyin tämän kirjan parissa hyvin. Minulle mielekästä oli myös Lappajärven kuvaus, koska puolisoni on sieltä kotoisin. En itse tunne paikkakuntaa kovinkaan hyvin, mutta hänen puheissaan olen kuullut samoista kylistä ja paikoista, joista Tuuri kirjoittaa. Olin kyllä hieman kartalla miljööstä, mikä varmaankin lisäsi kirjan viehätystä.

Menneen maailman maalari

Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari

Tammi 2021

ilmestyi suomeksi 1988

alkup. An Artist of the Floating World, 1986

suom. Helene Bützow

lukija: Jussi Puhakka

Kazuo Ishiguro on kirjailija, jolta olen lukenut vasta kolme kirjaa, mutta jonka voisin silti sanoa olevan yksi monista lempikirjailijoistani. Pidän hänen monipuolisuudestaan, sillä hän kirjoittaa hienovireisiä historiallisia romaaneja siinä missä tulevaisuudenkuviakin. Yhteiskunnallinen tarkastelu, miljööt ja sosiaalisten suhteiden kuvaus ovat olleet jokaisen lukemani kirjan kohdalla onnistuneita.

Menneen maailman maalari sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen Japaniin. Maata jälleenrakennetaan ja amerikkalaistuminen näkyy monessa. Vanha taiteilija, aikanaan hyvin arvostettu Masuji Ono asuu rapistuvassa talossaan tyttärineen. Taiteilijan maine on rapistunut kuin talo jossa hän asuu, sillä hänen taiteensa oli luotu palvelemaan Japanin imperialismia ja militariaa. Saavutuksistaan ylpeän taiteilijan on vaikea niellä sitä, että hänen teoksensa mielletään propagandaksi ja nuorempi sukupolvi pitää hänen taidettaan häpeällisenä. Tyttärensä avioliittoneuvottelujen edetessä Ono joutuu tarkastelemaan menneisyyttään uudella tavalla, sillä on vaarana, että neuvottelut kariutuvat nimenomaan hänen taiteensa vuoksi.

Menneen maailman maalari on jotenkin haikea teos. Ono palaa muistoissaan arvostuksen ja kunnian päiviin, nuoruuteensa ja elinvoimaisuuteen. Nyt hän on vanha mies muuttuvassa maailmassa, paljon menettänyt ja paikkaansa hakeva. Ono näyttäytyy välillä melko itsepäisenä ja kaikkitietävänä isähahmona, mitä tulee suhteessa tyttäriin, vävyyn ja lapsenlapseen. Hän ei huomaa, miten aika ja tavat ovat muuttuneet, eikä ehkä aina oikein haluakaan sopeutua. Ono on hyvin ylpeä eikä halua nöyrtyä muiden edessä.

Sitä toivoo, että jokainen voisi katsoa menneitä valintojaan ja tekojaan lempeästi ja ymmärryksellä siitä, että silloiset asiat on tehty sillä hetkellä vallinneen parhaan tiedon ja käsityksen valossa. Ihmistä ei pitäisi kurittaa sellaisista asioista, jotka olivat täysin hyväksyttyjä tapahtumahetkellään, mutta niin tapahtuu Onolle ja niin on tapahtunut maailman sivu monille muille ihmisille, kun poliittiset ja uskonnolliset arvot muuttuvat ja ohjaavat yhteiskuntaa uusiin suuntiin. Se on aika pelottavakin ajatus.

Maalarisiskot

Reetta Niemensivu: Maalarisiskot

120 s., Suuri Kurpitsa 2019

(Taustalla olevan taulun on maalannut taiteilija Kristiina Mäkimattila.)

 

Tutustuin Reetta Niemensivun sarjakuviin viime kesänä ja pidin niistä kovasti. Olen ihaillut Niemensivun kuvituksia myös muissakin kirjoissa ja hänen piirrostyylinsä miellyttää minua kyllä hyvin paljon. Hänen uusin teoksensa on 1800-luvun lopun naistaiteilijoiden maailmassa liikkuva Maalarisiskot.

 

Päähenkilönä tässä teoksessa nähdään Suomen tunnetuimpiin naistaiteilijoihin lukeutuva - ellei jopa tunnetuin naistaiteilija - Helene Schjerfbeck. Hänen matkassaan lukija pääsee tutustumaan Pariisin taiteilijapiireihin. Naistaiteilijat muodostavat oman yhteisönsä ja he kutsuvatkin toisiaan maalarisiskoiksi. Helenen matkassa tutustutaan myös muihin tunnettuihin taiteilijoihimme  Helena Westermarckiin, Maria Wiikiin ja Ada Thiléniin. Maalarisiskoissa kuvataan näiden siskojen ystävyyttä, opintoja ja elämän suuria unelmia ja onnenhetkiä mutta myös isoja pettymyksiä.

 

Pidin tästä teoksesta. Maalarisiskojen myötä Pariisin taiteilijapiirit näyttäytyvät kovin erilaisina kuin mitä aikaisemmin olen lukenut, sillä ne kuvaukset ovat olleet miespuolisten taiteilijoiden elämästä. Lukiessani suorastaan ahmin viittauksia Helenen, Helenan, Marian ja Adan elämänvaiheisiin, mutta viihdyin myös miljöössä oikein hyvin. Teoksen värimaailmakin on juuri minun makuuni, aivan ihanan pehmeitä ja yhteensointuvia värejä!

Iltalaulaja

Kati Tervo: Iltalaulaja

4 h 25 min., Otavan äänikirja 2017

lukija: Milka Alroth

 

Etsiskelin jälleen äänikirjoja kuunneltavakseni kirjaston Ellibs-äänikirjastosta ja päädyin kuuntelemaan Iltalaulajaa. En ole aikaisemmin tutustunut Kati Tervon teoksiin, joten en oikein tiennyt mitä odottaa. Hän osoittautui oikein hyväksi tuttavuudeksi ja kuuntelin kirjan mielelläni.

 

Iltalaulaja kertoo taiteilija Ellen Thesleffistä. Teos sijoittuu vuoteen 1945 ja tapahtumapaikkana on Häme. Vanheneva taiteilija saapuu viettämään kesää huvilalleen. Hänen apulaisekseen huvilalle on tulossa nuori Taimi, joka ihailee taiteilijaa kovasti. Hän haluaisi olla Ellenin kaltainen rohkea nainen ja tulla suureksi taiteilijaksi, mutta häneen on liitetty tiettyjä odotuksia kotitilan emännöimisestä ja rauhallisesta elämästä. Teoksessa kuvataan Ellenin ja Taimin kesää sekä heidän tutustumistaan toisiinsa myös taiteen tasolla Ellenin pyydettyä apulaistaan mallikseen.

 

Iltalaulaja on pieni kirja, jossa on miellyttävä tunnelma. Kesä henkii tästä teoksesta ja aurinko tuntuu suloiselta, vaikka lähes kaikesta on sotien jälkeisessä Suomessa puutetta. Hahmojen maailma ja taiteen maailma kietoo mukaansa. Teos oli kaiken kaikkiaan oikein sujuvaa kuunneltavaa, vaikka en tiedäkään miten kuvailisin ja kiteyttäisin tämän teoksen parhaiten. Jos haluatte lukea kesäisen taiteilijaromaanin, niin tässä on hyvä vaihtoehto.

Jäljet - romaani Helene Schjerfbeckistä

Mila Teräs: Jäljet - romaani Helene Schjerfbeckistä

285 s., Karisto 2017
kansi: Tuija Kuusela, Stiili

Aloitin alunperin lukemaan Mila Teräksen uutuusromaania jo huhtikuussa, mutta en oikein päässyt alkua pidemmälle. Päätin jättää kirjan hetkeksi sivuun ja se tepsi, sillä nyt uudella yrityksellä kirja vei paremmin mukanaan. Ensisijainen "motiivini" lukea tämä kirja oli se, että tämä on Mila Teräksen teos. Olen pitänyt hänen aikaisemmista kirjoistaan kovasti, joten uskoin tästäkin kehkeytyvän vielä kiinnostava lukukokemus. En ollut oikeastaan lainkaan kiinnostunut teoksen aiheesta eli taiteilija Helene Schjerfbeckin elämästä ja urasta, mutta lukiessani huomasin aiheen olevan sittenkin ihan kiinnostava. Alkukankeuden jälkeen tarina alkoi vetää paremmin ja lukemisesta tuli miellyttävämpää.

Jäljet on fiktiivinen teos taidemaalari Helene Schjerfbeckistä, joka on tunnetuimpia suomalaisia taiteilijoita. Jäljet kattaa Helenen koko elämän lapsuudesta vanhuusvuosiin ja pureutuu hänen elämänsä kipupisteisiin fiktiivisellä tasolla, mutta kuitenkin aidon tuntuisesti. Lukija pääsee aistimaan Helenen rinnalla leskiäidin tyttärensä uraa kohtaan tunteman epäluulon, jo lapsuudesta asti polttaneen tarpeen maalata, oman ruumiin vajavaisuuden hyväksymisen ja tärkeiden ihmissuhteiden onnenhetket ja karikot. Mielestäni Jäljistä välittyy hyvin vahvoja tunteita, jotka toisaalta hiipivät lähelle mutta jäävät samanaikaisesti jotenkin etäisiksi. En tiedä mistä syystä, mutta koin Helenen pysyttelevän koko ajan ikään kuin harson takana ja hänen hahmostaan oli tavallaan vaikea saada otetta.

Vaikka tämän teoksen lukemisesta kehkeytyikin lopulta hyvin vaivatonta ja tarina muuttui jossain vaiheessa kiinnostavammaksi, jätti tämä teos minut siltikin jotekin kylmäksi. Tuntuu ristiriitaiselta, että vaikka teoksesta välittyy vahvoja tunteita, ne eivät kuitenkaan näin jälkeenpäin ajateltuna tunnu oikein miltään. Suurin ansio tässä teoksessa minun silmissäni taitaakin olla sujuvalukuisuus eikä niinkään itse tarina. Helenen hahmon kehittyminen oli mielestäni kuvattu hyvin, mutta sekään ei loppujen lopuksi herätä mitään suurempaa ihastusta. Voisin luonnehtia tätä kirjaa tasalaatuiseksi lukupaketiksi, jonka lukeminen ei oikeastaan vaadi mitään mutta ei juurikaan myöskään anna.

♠♠♠

Emännöitsijä

Enni Mustonen: Emännöitsijä

Syrjästäkatsojan tarinoita 3

447 s., Otava 2015

 

Voi miten odotinkaan innolla jatkoa Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoihin, sillä aikaisemmat osat Paimentyttö ja Lapsenpiika tekivät minuun suuren vaikutuksen. Emännöitsijä jatkaa Syrjästäkatsojan tarinoita yhtä vakuuttavasti ja aidosti kuin sarjan aikaisemmat osat. Mielestäni tämä sarja on osoittautunut todella mukaansatempaavaksi, historiallisesti realistiseksi ja viihdyttäväksi kokonaisuudeksi, ja odotankin jo taas seuraavaa osaa - kuinkas muutenkaan!

 

Eletään vuotta 1900 ja Ida pakkaa kirstuaan vaihtaakseen palveluspaikkaa nyt, kun Aino ja Jean Sibeliuksen perhe muuttaa ulkomaille. Uusi pesti on järjestetty taidemaalari Albert Edelfeltin ateljeerista, jota parikymppinen Ida alkaa tarmokkaasti huushollata eli emännöidä. Aino Sibelius on tosin hieman arvelevalla kannalla, sillä yleisesti tiedään Edelfeltin ja tämän entisen emännöitsijän suhteesta. Idan elämän täyttää kuitenkin lähinnä työ, mutta kuitenkin niinä viitenä vuotena, jotka hän viettää ateljeerin emännöitsijänä, hän kokee myös romanssin työnantajansa kanssa.

 

Vaikka Idan elämä on nyt aiempaa vapaampaa, kun hän saa huushollata oman mielensä mukaan ja lähteä vaikka huvittelemaan lupia kyselemättä, tuntuu hänestä silti siltä kuin hän ei eläisi vieläkään elämäänsä. Turhautuneena Ida toivookin, että saisi lopultakin oman elämän: Albert on paljon poissa matkoillaan ja sitä paitsi perheellinen mies, kun taas Idalla ei ole oikein ketään. Muilla on tulevaisuudensuunnitelmia opintojen tai perheen parissa, mutta Ida vain odottaa ja antaa elämänsä kulua. Yllättävä tapahtuma muuttaa Idan elämän, kun hän on työskennellyt ateljeerissa viisi vuotta. Matka johtaa jälleen jo Paimentytön aikaisten tuttavien luo.

 

Kirjoitin Lapsenpiiasta vuosi sitten niin osuvasti, että taidanpa lainata omia sanojani tässä kohtaa, sillä ne sopivat kuvaamaan myös tätä romaania: "Mustonen kuvaa jälleen hienosti yhteiskunnan kerrostuneisuutta, jossa keskiöön nousee yksinäinen piikatyttö ja tunnettujen kulttuurivaikuttajien sivistyneistö, jonka elämä ei välttämättä ole kovinkaan helppoa, kuten Ida saa huomata. Kaksikerroksisuus antaa tällekin romaanille syvyyttä". Tarina saa aivan omanlaistaan nostetta, kun koko ajan putkahtaa esiin historiasta tuttujen taidevaikuttajien nimiä ja yhteiskunnan kerrosten kuvaaminen luo perspektiiviä tämän teoksen kokemiseen.

Siinä missä aikaisemmissa osissa, etenkin Lapsenpiiassa, hahmoihin on ollut helppo kiintyä, tässä osassa se oli todella vaikeaa. En itse asiassa kiintynyt kehenkään hahmoon. Elisabethinkadun naapureista suurin osa lähinnä ärsytti tai jäi niin pintapuolisiksi hahmoiksi, ettei heihin voinut kiintyä. Samaa voisin sanoa Edelfeltin suvusta, ja vaikka Albert itse olikin yksi päähenkilöistä, en missään vaiheessa kokenut häntä mukavaksi hepuksi tai vanhaksi ystäväksi, jollainen kirjan hahmosta voi joskus kehkeytyä. Mustonen ei liene tehnyt hahmoista tieten tahtoen tällaisia, tai mistäs minä tiedän onko se tahallinen ratkaisu, mutta jotenkin se toimii tehosteena sille mielikuvalle, että Ida tuntuu todellakin olevan yksin omassa kuplassaan ennen kuin kypsyy tekemään itsenäisiä päätöksiä ja puhkaisemaan sen kuplan.

Vaikka valtaosa hahmoista jääkin minulle vieraiksi, pidin tästä kirjasta todella paljon. Oli ihanaa ottaa kirja käteen ja antaa sujuvan tarinan ja sujuvan tekstin viedä mennessään. Kaksikerroksisuuden ja historian lisäksi pidin tässä kirjassa erityisen paljon myös Helsingin kuvauksesta. Jotenkin tuli ihan sellainen tunne kuin olisin itsekin tallustelemassa 1900-luvun alun Helsingin katuja, sillä niin elävästi Mustonen kuvaa sen ajan Helsinkiä. Kaupunkimiljöö ei yleensä ole minulle mieluisin miljöö, mutta nyt siitä tulee kotoisa olo.

♠♠♠♠½

Tove Jansson: Tee työtä ja rakasta

Tuula Karjalainen: Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta

303 s., Tammi 2013

ulkoasu: Timo Numminen

Tuula Karjalaisen Tove Janssonista tekemä elämäkerta ehti minulla keväällä jo kertaalleen olla lainassa, mutta en tuolloin löytänyt aikaa siihen tutustua. Nyt pääsin siis käsiksi tähän kattavaan pakettiin Tove Janssonin elämästä, taiteesta ja urasta yleensäkin. Jansson on yksi suosikkikuvittajiani ja muumikirjat ovat tehneet minuun vaikutuksen, mutta muuten en ole liiemmin hänen tuotantoonsa tutustunut. Tästä kirjasta sain innostusta tutustua myös Janssonin aikuisille suuntaamaan tuotantoon, josta ainoastaan Kesäkirja on minulle tuttu.

Karjalaisen kokoama elämäkerta on kyllä aikamoisen tuhti annos Tove-tietoutta, mutta toisaalta se ei jätä aukkopaikkoja ja avoimia kysymyksiä. Tove Janssonin elämästä saa tietää kutakuinkin kaiken oleellisen, kun vain lukee tämän kirjan. Toisaalta mielestäni välillä paneudutaan hieman liiankin yksityiskohtaisesti esimerkiksi Janssonin seksuaaliseen suuntautumiseen sekä siitä etsitään ihan valtavasti viitteitä Janssonin taiteeseen ja kirjallisiin teoksiin. Teoksesta tulee hieman sellainen olo, että lesbous olisi määritellyt Janssonin elämää hyvinkin kokonaisvaltaisesti jokaisella osa-alueella, mikä ei varmaankaan voinut ainakaan elämäkerrassa esitetyissä määrin pitää paikkaansa.

Karjalaisen työ ansaitsee kuitenkin kiitosta, sillä hän on selkeästi paneutunut Janssonin elämään tarkasti. Hän käsittelee myös Janssonin taidetta ja kirjallista uraa tarkkaan, ja hän on analysoinut Janssonin tuotantoa huolellisesti niin kuvataiteen kuin kirjallisten töidenkin suhteen. Janssonin koko urasta jää lukijalle selkeä kokonaiskuva, jonka vaiheista löytyy kyllä kasapäin yhtymäkohtia Janssonin omiin elämänvaiheisiin. Ne osoittavat entistä konkreettisemmin, että Janssonin ura ei syntynyt tyhjästä, vaan taustalla oli todellisia tunteita ja tuiskuja.

Teosta on kuvitettu runsaasti Janssonin omin piirroksin ja maalauksin. On hienoa, että tekstissä analysoituja teoksia on tuotu lukijan silmien eteen, mutta hieman enempikään kuvitus ei olisi haitannut yhtään. Itse asiassa tuhtia tietopakettia olisi voinut hieman tasapainottaa vieläkin runsaampi kuvitus, sillä sen (lukijakohtainen) tarkastelu olisi voinut luoda vielä syvemmän mielikuvan Janssonista persoonana. Samalla lukija olisi saanut tilaa sulattaa lukemaansa, vaikka tietysti onnistuuhan se lukemista tauottamallakin.

Suosittelen tätä teosta kyllä kaikille Janssonin elämästä ja tuotannosta kiinnostuneille, mutta kannattaa silti ehkä tarkastella lukemaansa hieman kriittisessä valossa esimerkiksi tuon lesbous-asian suhteen. Karjalaisen työ on kuitenkin ansiokasta ja myös kielellisestä sujuvuudesta hän ansaitsee kiitoksensa.

♠♠♠♠