Pimeät päivät, valkeat yöt

Paula Nivukoski: Pimeät päivät, valkeat yöt

Otava 2025

Paula Nivukoski jatkaa Koskiluhdan naisten tarinaa. Pimeät päivät, valkeat yöt on itsenäinen jatko-osa romaanille Kerran valo katoaa. Kummankin päähenkilönä nähdään Koskiluhdalla varttunut Kerttu, joka on nyt asettunut omaan taloon emännäksi. Johanneksen kanssa on rakennettu mukava elämä ja saatu kolme lasta. Kaiken sen alta katoaa pohja, kun joki vie yhden lapsista.

Lapsen myötä samaan virtaan hukkuu Kertun elämänilo. Hautajaisten jälkeen hän matkustaa tätinsä luo Vaasaan päästäkseen hetkeksi etäämmälle surusta. Kotiinpaluu tuntuu kuitenkin vaikealta eikä suru päästä otteestaan hetkessä.

Nivukosken uusimman aihe on todella rankka. Jopa sotavuosiin sijoittunut edellinen osa tuntuu monine murheineen kevyeltä, kun Nivukoski kuvaa perheen surua. Jos on itse kokenut jonkin suuren, elämän perustoja järisyttävän menetyksen, on helppo todeta Nivukosken kuvaavan surua hyvin tarkkanäköisesti. Minua liikutti myös lapsen kokeman surun käsittely, sillä menetys on koko perheen yhteinen.

Vaikka aihe on rankka, kokonaiskuva jätti minut hieman etäälle. Jotenkin vierastin Kertun tapaa surra, jättää kaikki taakseen ja käpertyä omaan yksityiseen suruunsa. Tuntuu valtavan väärältä arvostella edes fiktiivisen hahmon surua, mutta en voi sitä kieltääkään. Samaan aikaan mietin, että asiat olisivat voineet olla vallan toisin, jos hän tarjolla olisi ollut kriisiapua. Juuri sodan kokeneessa maassa sellaista ei kuitenkaan ole tarjolla, jokainenhan on jonkun menettänyt ja silti jotenkin selvinnyt eteenpäin.

Pidän Nivukosken tavasta rakentaa juonta. Hän kirjoittaa kaunista kieltä ja luo mieleenpainuvia hahmoja. Veikkaan ja toivon, että tässä on jo kasvamassa uusi vahva hahmo jonkin seuraavan kirjan päähenkilöksi. Myös miljöökuvauksesta pidän. Tämä teos sijoittuu suurelta osin Vaasaan, mikä oli ihan mielenkiintoista, sillä se on minulle kirjallisuuden miljöönä vieraampi paikka. Koskiluhdalla ja Kertun perheen tilalla olisin kuitenkin viihtynyt mieluusti enemmänkin aikaa.

Edelliset, itsenäiset osat

Nopeasti piirretyt pilvet

Kerran valo katoaa

Hamnet

Maggie O'Farrell: Hamnet

Kustantamo S&S äänikirja 2022

alkup. Hamnet 2020

suom. Arja Kantele

lukija: Satu Paavola

Ilman Kurikan kirjaston Lukuhaastetin kohtaa "kirjailijan suosittelema kirja" olisin tuskin tutustunut Maggie O'Farrelin hienoon romaaniin Hamnet. Sirpa Kähkönen oli suositellut sitä joulukuun Eeva-lehden kirjaosiossa, joten onnekkaat sattumat jatkuivat. Tykkäsin tästä kirjasta paljon.

Näytelmäkirjailija William Shakespearen nimi tunnetaan, mutta uutta tietoa on todennäköisesti se, että hänellä oli 11-vuotiaana kuollut poika Hamlet tai joidenkin aikalaisten tapaan kirjoitettuna Hamnet. O'Farrellin romaani kertoo tästä pojasta, mutta toisaalta myös vähintään yhtä paljon tai enemmänkin pojan äidistä Agnesista.

Shakespearen perheestä on säilynyt varsin vähän kirjallisia lähteitä, mutta niiden vähien ympärille O'Farrell romaaninsa rakentaa. Keskeistä tässä kirjassa on mielestäni Agnesin ja Williamin rakastuminen, perheen perustaminen ja lapsen menettämisestä seurannut suru. William, jota ei muuten kirjassa mainita kertaakaan nimeltä, asuu pitkiä aikoja Lontoossa työnsä vuoksi, joten Agnes jää kovin yksin. Ei suru Williamiakaan päästä helpolla, ja pojan kuoleman vaikutusta Shakespearen tuotantoon onkin yleisesti spekuloitu etenkin Hamlet-näytelmän osalta.

Pidin kovasti Agnesin hahmosta, joka on mielestäni monisyinen, samalla kertaa vahva ja herkkä. Hän on perheensä esikoinen ja varsin itsenäinen nainen, kasvattaa haukkaa, kerää kasveja ja harjoittaa parantajantaitojaan. 1500-luvun loppupuolella sellainen ei ollut aivan vaaratonta, sillä noituussyytökset olivat herkässä. Liitto Williamin kanssa oli hänen vahvan tahtonsa ja ehkä oveluudenkin tulosta, sillä asiaa ei katsottu aivan suopeasti kummankaan perheissä. Pojan kuolema osuu Agnesiin kipeästi, hän jopa pitää sitä hieman omana syynään - olisihan hänen pitänyt ymmärtää ja huomata merkit, tehdä enemmän. Todellisen Hamnetin kuolinsyytä ei tiedetä, mutta kirjassa asia selitetään ruttotaudilla, johon kuolleisuus oli korkea.

Yksi kiinnostava juonisäie olikin kuvitteellinen tapahtumakulku, jossa rutto saapuu Alexandriasta merimiesten mukana aina Shakespearen perheeseen asti. Kaikki alkaa yhden pienen kirpun puremasta, josta tauti alkaa levitä vauhdilla ensin laivalla ja sitten mantereella. Olin aiemmin toki tiedostanut, että usein taudit levisivät matkustavaisten mukana, mutta O'Farrell antaa sille vielä enemmän konkretiaa. Erittäin kiinnostava lisäjuonne.

Olen joskus aikana ennen blogia lukenut joitakin Shakespearen näytelmiä ja muistaakseni Hamlet oli yksi niistä, mutta tämän myötä heräsi ajatus lukea se uudelleen, sillä näytelmäversiota tuskin pääsen lähitulevaisuudessa missään näkemään. Shakespeare ylipäätään on kiinnostava hahmo, joten hänestäkin voisi lukea lisää joko faktaa tai fiktiota.

Lukupiirikirja: Nuorena nukkunut

F.E. Sillanpää: Nuorena nukkunut

Otava 1958 & äänikirja 2023

alkup. 1931

lukijana: Marja Myllylä

 

Lukupiirimme palasi kesätauolta keskutellen F.E. Sillanpään kirjasta Nuorena nukkunut, joka tunnetaan myös Siljan nimellä. Aihe oli toivelistalta poimittu ja kirja herättikin vilkasta keskustelua, jos kohta yhtä paljon puhututti Sillanpää itse, sillä hän oli jäänyt osalle hyvin elävästi mieleen Taatan joulusaarnoista.

 

Nuorena nukkunut on varmasti jokaiselle kotimaisen kirjallisuuden vaiheisiin perehtyneelle ainakin nimitasolla tuttu, olihan Sillanpää aikansa tunnetuimpia kirjailijoita. Kirja kertoo nuoresta Siljasta, joka on sukupuunsa viimeinen vihanta ja sellaiseksi jää, sillä hän kuolee nuorena elettyään varsin työntäyteisen elämän. Hänen tarinansa alkaa oikeastaan jo ajasta ennen hänen syntymäänsä ja päättyy Kierikan saunakamariin, jonne sammui Salmelusten ennen niin vakavarainen talollissuku.

 

Olen lukenut Nuorena nukkuneen aiemminkin, noin 15 vuotta sitten. Lukupiiriä varten puolittain luin ja puolittain kuuntelin tämän kirjan, ja täytyy sanoa, että Marja Myllylä sopii tähän lukijaksi aivan täydellisesti. Toinen lukukerta yllätti  minut sillä, että oikeastaan vasta nyt oivalsin miten kurjasti orpoa Siljaa kohdeltiin kaikkialla. Mielestäni se oli välillä suoranaista kiusaamistakin, leviteltiinhän hänestä monenlaisia aiheettomia juttuja. Piirissäkin pohdimme lietsoiko Siljan kiltteys ja viattomuus pahoja kieliä.

 

Itse ihmettelin sitä, missä oli myötätunto orpoa ja yksinäistä Siljaa kohtaan. Aivan sama minne hän meni palvelukseen, jo seudulla "tiedettiin" hänestä yhtä ja toista. Toki maailma kirjan tapahtumien aikaan eli juuri ennen sisällissotaa oli kova paikka yhdelle jos toisellekin. Kuolema oli tuttu vieras, joten Siljan tilanne ei välttämättä ollut kovin poikkeuksellinen. Myötätunto ei ruoki nälkäistä eikä vaateta viluista, mutta toisaalta ystävällisyys ja inhimillisyys ei olisi myöskään maksanut kenellekään mitään. Vain pari ihmistä teki poikkeuksen siinä, miten Siljaa kohdeltiin.

Tyttö maissipellossa: Anna Jokisen mysteerikuolema

Jenni Stammeier: Tyttö maissipellossa - Anna Jokisen mysteerikuolema

6h 45min., Docendo 2022

lukija: Laura Hänninen

Tyttö maissipellossa on paitsi tositarina Anna Jokisen katoamisesta ja kuolemasta Torontossa 1910-luvun alkupuolella myös laajemmin kuva siirtolaisnaisten asemasta uudessa maassa, jonne lähdettiin niin suurin toivein. Unelmien maa ei tarjonnut kaikille sitä vaurautta ja hyvinvointia, jota niin moni lähti tavoittelemaan. Vastassa oli erilainen yhteiskunta, kielimuuri ja ankaraa työntekoa, kaikki asioita, joita siirtolaisväestön yhteisöllisyys ei aina pystynyt lievittämään.

Keuruulaissyntyinen reilu parikymppinen Anna Jokinen katosi Torontossa joulukuussa 1913 tanssi-illan jälkeen ja hänet löydettiin kolme viikkoa myöhemmin kuoleman kielissä maissipellosta. Hän menehtyi ennen kuin ehti kertoa, mitä hänelle oikein tapahtui. Kirjassaan Jenni Stammeier avaa mahdollisia vaihtoehtoja tapahtumaan liittyvien faktojen ja tuon ajan ilmiöiden ja olemuksen kautta. Selvää on, että Annan tapaukseen ei koskaan saada aukotonta vastausta, mutta vaihtoehtoisia selityksiä kyllä löytyy varsin hyviäkin.

Vaikka teos nimensä mukaisesti kertoo Anna Jokisen tapauksesta, on se ihan ihan yhtä lailla tai jopa enemmänkin tarkka kuvaus siirtolaisnaisten asemasta 1900-luvun alun Kanadassa. Yhteiskunnallinen kuvaus luo vankan viitekehyksen Annan tapaukselle niin, että tämä kirja ei missään tapauksessa oli true crime -jännitystarina vaan pikemminkin naisen asemaa ja tuon ajan maailmanmenoa kuvaava tietoteos. Pidin tätä hyvin mielenkiintoisena. Teos oli selkeä ja äänikirjanakin helposti seurattava. Minulla sattui olemaan samaan aikaan lainassa tämä teos ihan kirjana, joten pystyin tarkistamaan karttakuvia, mutta Annan jäljillä pysyi kyllä hyvin myös ilman sitä mahdollisuutta.

Suosittelen tätä kirjaa erityisesti niille, joita kiinnostaa historia, naisen asema ja sen kehitys yhteiskunnassa, siirtolaisuus tai rikostarinat.

Lautapalttoo

Anna Englund: Lautapalttoo

5h 57 min., Siltala 2022

lukijat: Riitta Havukainen & Karoliina Kudjoi

Anna Englundin esikoisromaani Lautapalttoo on kertomus rajoja koettelevasta rakkaudesta. Eletään 1930-luvun Pohjanmaalla, jossa Elena tekee työtä puolisonsa rinnalla suvun arkkuverstaalla. Kuolema on arkinen kumppani, alati läsnä. Elena kohtaa surevia lähes päivittäin. Kun helsinkiläinen Lydia saapuu ostamaan enolleen arkkua, järkkyvät Elenan arjen perustukset paikoiltaan.

Lydia vetää Elenaa puoleensa tavalla, jollaista Elena ei ole aiemmin kokenut. Riski tuntuu ottamisen arvoiselta, ja Elena tempautuukin mukaan uudenlaiseen maailmaan, jossa rakkaus tai himo ei katso sukupuolirajoja.

Kuuntelin Lautapalttoon äänikirjana, jonka lukivat Karoliina Kudjoi Elenan ja Riitta Havukainen anoppi Mantan roolissa. Kahden lukijan vuorottelu toimii hyvin, antaa sävynsä kerrontaan. Kumpikin tulkitsee osansa ilmeikkäästi ja luulen, että se on suurimpia syitä sille, miksi kuuntelin kirjan loppuun. Sinänsä juonikin on ihan hyvä, mutta ei mielestäni mitenkään erityisen kiinnostava tarina ole kyseessä. Muutamia kuolemaan ja elämän rajallisuuteen liittyviä kohtia tässä kuitenkin oli sellaisia, jotka kolahtivat siinä mielessä, että ne olivat niin tosia. Sitä aihettahan tässä olen viime kuukausina paljon käynyt läpi.

Äiti: Ajatuksia äkkikuoleman jälkeen

Terhi Rannela: Äiti - Ajatuksia äkkikuoleman jälkeen

175 s., Karisto 2020

Minun oli alunperin tarkoitus lukea Terhi Rannelalta ihan toinen kirja, mutta sitä käsissäni pyöritellessäni huomasin kansiliepeessä maininnan tästä Äiti-kirjasta. Tartuinkin siis nyt tähän, vaikka pelkäsin, että itken luultavasti silmät päästäni tätä lukiessani. Niin ei onneksi käynyt, mutta lukukokemuksessa oli kyllä jotain todella hoitavaa ja lohdullista.

Terhi Rannelan äiti menehtyi täysin odottamatta vuonna 2016. Tässä kirjassa Rannela purkaa kokemuksiaan äidin kuoleman aiheuttamasta surusta sen eri vaiheissa, onhan hän kirjaa kirjoittaessaan ehtinyt käsitellä asiaa jo pidemmän aikaa. Hän kirjoittaa muistoistaan äitinsä kanssa ja menetyksen koko laajuudesta.

Minun äitini menehtyi äkillisesti toukokuun lopussa 52-vuotiaana. Hän sairasteli keväällä, mutta kuolema oli silti äkillinen ja odottamaton. Hänen sydämensä oli heikommassa kunnossa kuin tajusimmekaan. Rannelan kuvaukseen äkillisestä menetyksestä on siis tietyllä tavalla hyvin helppo samaistua. Voi kunpa ei olisi. On hirveää saada puhelu läheisen menehtymisestä keskellä täysin tavallista, korkeintaan arkihuolien kirjomaa päivää. Se on jotain niin romahduttavaa, että minun on vaikea löytää sille sanoja. Asia konkretisoituu vähitellen, se on vain hyväksyttävä, tartuttava toimeen asioiden hoitamiseksi. Ja iltaisin nukkumaan mennessä, kun suru ottaa tilansa, kaikki arkinen jää huutoitkun jalkoihin. Äiti, mulla on ikävä sua. Äiti. Äiti. Äiti!

Ympärilläni on paljon ihmisiä, jotka ovat menettäneet äitinsä. Olen saanut heiltä tukea ja ymmärrystä tämän menetyksen läpikäymiseen. Silti itselleni lukuihmisenä on jotenkin eri tavalla lohdullista ja voimia antavaa lukea kirjaa aiheesta. Rannelan sanoja lukiessani huomaan eri tavalla, että jonkun muunkin mieleen on noussut ihan samanlaisia ajatuksia kuin minullakin. Luulen, että palaan tähän kirjaan vielä joskus, kun aikaa on kulunut enemmän. Tämä oli jo nyt tässä vaiheessa hyvä ja lohduttava lukukokemus, juuri sellainen joksi Rannela tämän tarkoittikin.

 

If Cats Disappeared from the World

Genki Kawamura: If Cats Disappeared from the World

202 s., Picador 2018

alkup. Sekai kara nego ga kieta nara, 2012

kääntäjä: Eric Selland

Sain viime vuoden loppupuolella Elegian blogista vinkin kahdestakin japanilaisesta romaanista, joiden keskiössä on kissa. Hiro Arikawan The Travelling Cat Chroniclesin luin jo heti syksyllä ja nyt oli tämän toisen kissakirjan vuoro. Nimen perusteella voisi ajatella, että kirjassa pohditaan isostikin kissojen olemassaoloa ja sitä mahdollisuutta, että kissoja ei olisi. Lopulta se asia jää kuitenkin sivuosaan muiden asioiden rinnalla.

If Cats Disappeared from the World kertoo kolmekymppisestä miehestä, jonka jatkuvan flunssaisuuden ja voimattomuuden syyksi paljastuu paha aivokasvain. Mies asuu kahdestaan kissansa kanssa, hänen äitinsä on kuollut, välit isään ovat etäiset eikä läheisiä ystävyyssuhteitakaan näytä olevan. Järkyttävän syöpäuutisen kuultuaan hänen luokseen ilmestyy paholainen, joka tarjoaa miehelle vaihtokauppaa: hän tulee saamaan yhden elinpäivän lisää jokaista maailmasta poistettavaa asiaa vastaan. Tarjous on houkutteleva ja saa hänet pohtimaan pohtimaan elämäänsä ja sitä, mikä todella on elämässä tärkeää.

Tämän teoksen alkuasetelemasta olisi mahdollisuus laajentaa syvällisempiinkin pohdintoihin kuin mitä teos lopulta esittää. Lähestyvästä kuolemasta ja paholaisen kanssa käydystä vaihtokaupasta saisi varmasti ammennettua vaikka mitä, mutta lopputulos jää keveäksi. Teos etenee hitaanpuoleisesti ja päähenkilö palaa tuon tuostakin menneisyyteensä. Lähestyvän kuoleman hetkellä se on toki ymmärrettävää ja sinänsä juoneen kuuluvaa, mutta välillä nämä takaumat tuntuivat olevan irrallista muistelua.

If Cats Disappeared from the World on melko nopealukuinen kirja. Englanninnos tuntuu sujuvalta, vaikka en alkuteokseen olekaan japania taitamattomana luonnollisestikaan tutustunut. Jos ei odota huikeaa tarinaa ja syvällistä pohdintaa, niin mielestäni tämä sopii hyvin oman kielitaidon ylläpitoon ja kehittämiseen. Itse ehkä koenkin tämän enemmänkin kielitaidon kuin suuren kirjaelämyksen kannalta.

***
Kuittaan tällä kirjalla Japanin Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa.

Veri joka suonissasi virtaa

Tiina Raevaara: Veri joka suonissasi virtaa

304 s., Like 2017

 

Luin alkuvuodesta Tiina Raevaaran Korppinaiset, joka imaisi minut mukaansa täysin. Pidin Raevaaran tavasta yhdistellä arkielämää, jännitystä ja kauhua, ja pidän siitä edelleen. Korppinaisista vaikuttuneena otin luettavakseni Raevaaran tuoreimman teoksen Veri joka suonissasi virtaa. Se jatkaa Korppinaisista tutun Johanneksen tarinaan noin kymmenen vuoden jälkeen.

 

Johannes on nyt hieman yli 30-vuotias kellokauppias, joka on ostanut liikkeensä entiseltä pomoltaan Teodorilta. Johanneksella on vaimo Hanna ja pieni poika Teo, mutta perheen mukana kulkee myös suuri suru esikoispojan kuoleman vuoksi. Kun Johanneksen avioliitto tuntuu luisuvan entistä pahemmin kuilun partaalle, nuoruudenrakastettu Aalo palaa jälleen hänen mieleensä. Kaiken keskellä Teodor, jolla ei ole Suomessa muita läheisiä kuin Johannes, saa sydänkohtauksen ja moni asia jää Johanneksen hoidettavaksi.

 

Johanneksen elämä on siis tulvillaan sinänsä arkisia joskin traagisia tapahtumia. Mukaan on kuitenkin ripoteltu juuri sopivasti hiuksia nostattavaa jännitystä ja kauhuelementtejä, jotka tekevät tarinasta äärimmäisen kiehtovan. Mikä on 4eon-instituutti, jossa tunnutaan tekevän valonarkoja kokeita ja tutkimuksia? Onko Aalo matkustanut instituuttiin hakemaan parannuskeinoa parantumattomaan sairauteensa? Entä miksi Johanneksesta tuntuu, että kuollut esikoispoika on tullut takaisin henkenä varjostamaan pikkuveljeään? Raevaara kirjoittaa kiinnostavasti elämän ja kuoleman rajakysymyksistä, ihmiskokeista, holokaustin aikaisista vääryyksistä ja romanialaisista vampyyriuskomuksista nivoen aiheita yhteen.

 

Heti kun aloitin lukemaan tätä kirjaa, se tuntui tempaavan minut virtansa mukaan. Lukeminen oli nautinnollisen sujuvaa Raevaaran soljuvan tekstin ja selkeän juonenkuljetuksen ansiosta. Loppujen lopuksi minua kuitenkin jäi tarinassa muutama seikka ihmetyttämään, kuten se miten kaikki yhtäkkiä tuntui keskittyvän Romanian suuntaan ja miten omituiset hahmot liittyivät instituuttiin ja holokaustin aikaisiin vääryyksiin. Ehkä en vain osannut lukea niitä rivien välistä tai ehkä niille ei vain annettu mitään selvää selitystä. Kokonaisuutena lukukokemus oli kuitenkin hyvä ja voin suositella tätä kirjaa kaikille psykologisesta jännityksestä ja kauhusta kiinnostuneille.

 

♠♠♠♠

Taivaalta tippuvat asiat

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

222 s., Gummerus 2015

 

Selja Ahavan teos Taivaalta tippuvat asiat on sellainen kirja, josta en uskonut pitäväni. En aikonut lukea koko kirjaa, mutta kun se valittiin kirjallisuuspiirimme seuraavaksi teokseksi, niin pakkohan siihen oli tarttua. Jälleen kerran huomaan kuinka paljon kirjallisuuspiirissä käyminen on rikastuttanut maailmaani, sillä päinvastoin kuin oletin, minä pidin tästä teoksesta todella paljon. Joskus tekee ihan hyvää se, että on "pakko" lukea jokin teos.

 

Taivaalta tippuvat asiat on novellikokoelma, joka sisältää neljä novellia. Kaikki nämä novellit nivoutuvat yhteen henkilöhahmojensa kautta. Ensimmäinen novelli on mielestäni pikemminkin pienoisromaani, joka olisi mielestäni voinut tulla julkaistuksi vaikka yksinäänkin. Vaikka nämä novellit nivoutuvatkin yhteen, ne voidaan lukea myös erillisinä tarinoina. Yhdessä niistä kuitenkin muodostuu kokonaiskuva, jossa on jotakin hyvin mielenkiintoista.

 

Taivaalta tippuvat asiat kertoo tytöstä, jonka äiti kuolee jäälohkareen tiputtua taivaalta tämän päähän. Omanlaisensa tragedia on myös voittaa lotossa pääpotti kahteen kertaan. Helppoa ei ole myöskään naisella, joka yrittää asettua perheeseen ja taloon, josta on äiti kuollut. Eikä helppoa ole tytöllä, joka ei pääse yli siitä käsittämättömästä ajatuksesta, että äiti jäi kesken.

 

Tämän teoksen novellit saivat minut ajattelemaan, että eipä tässä elämässä ole mikään varmaa. Symbolinen jäälohkare voi tehdä lopun kaikesta hetkessä, eikä silloin ole helppoa kellään. Mielestäni tässä teoksessa oli jotenkin kauniisti ajateltu se, että "äiti jäi kesken". Lähes kipeällä vimmalla tyttö haluaa pitää äidin nykyisyydessä, jatkaa äidin olemassaoloa mahdollisimman pitkään. Juuri tytön näkökulmasta kerrotut kaksi novellia olivat mielestäni kaikkein mielenkiintoisimmat.

 

Sanotaan, että salama ei iske kahta kertaa samaan paikkaan. Hamish MacKey osoitti sen vääräksi. Samalla tavalla voisi ajatella, että ei kukaan voita lotossa kahdesti. Mutta Annu-täti voitti, eikä se tuntunut yhtään hyvältä, vaan siltä kuin taivaalta olisi taas tippunut jotakin ja pirstonut kaiken alleen. Se herätti minut ajattelemaan, että se mitä joku ulkopuolinen voi pitää suurena siunauksena tai onnena, voi tuntua katastrofilta sen kokeneelle ihmiselle, eikä välttämättä kyse ole lottovoitosta. Jos joku saa toisen mielestä liikaa "onnea", iskee kateus.

 

Taivaalta tippuvat asiat oli todella ajatuksia herättävä teos. Siinä oli jotakin hyvin realistista, vaikka jotkut asiat, kuten jäälohkareen tippuminen taivaalta päähän, tuntuvat lähinnä epätodellisilta. Oleellista ei olekaan miten jotain suurta tapahtui, vaan että niin tapahtui. Tästä teoksesta jää kyllä vahva muistijälki, sillä niin ajatuksiaherättävä tämä oli. Lukunautintoa on omiaan lisäämään myös sujuva kerronta ja kieli. Tämä teos vie mennessään.

 

♠♠♠♠½

Nostalgiset nuortenkirjat: Surutyttö

Päivi Romppainen: Surutyttö

161 s., Karas-sana 1993

kansi: Pentti Kareinen

Emännöimäni Nostalgiset nuortenkirjat -haaste starttasi syyskuun alussa ja nyt ensimmäisen haastekuukauden ollessa lopuillaan päätin, että lienee aika minunkin kunnostautua ja lähteä haastetta suorittamaan. Päivi Romppaisen Surutyttö on jäänyt mieleeni todella voimakkaana lukukokemuksena ja etenkin ensimmäinen lukukerta oli todella pysäyttävä. Luin tämän ensimmäistä kertaa toukokuussa 2005, siis ihan kuudennen luokan lopussa. Muistan, että silloin kevät oli erityisen lämmin ja menimme luokkakavereiden kanssa uimaankin jo toukokuussa. Muistan, että heitin talviturkkini siltä vuodelta samana päivänä kun luin Surutytön (loppuun). Tulin uimareissulta kotiin ja käperryin sohvalle Surutytön kanssa, ja voi miten tämä romaani minua koskettikaan! Kun suuri käänne tapahtui, itkin kuin vesiputous. Tämä oli myös ensimmäinen kirja, jota lukiessani olen sillä tavalla itkenyt.

Lainasin ja luin Surutytön vielä pariinkin otteeseen tuon ensimmäisen lukukerran jälkeen, mutta sitten meni vuosia palaamatta tämän teoksen pariin. Vuosien aikana jotakin oli unohtunut ja ehkä terävin kärki tarinasta tuntui tylstyneen. Mutta yhtä kaikki, viihdyin Surutytön parissa edelleen. Nyt Surutytön ja minun seuranani oli nostalgiaa.

Surutyttö kertoo 16-vuotiaasta Millasta, joka ei oikein tiedä mitä elämältään haluaa. Milla on aina tottunut menettämään kaiken mihin on kiintynyt erityisen lujasti eikä hän oikeastaan odota tai toivo tulevaisuudelta mitään. Kymppiluokan keväällä ja sitä seuraavana kesänä Millan elämä kuitenkin muuttuu täydellisesti ja tyttö alkaa vähitellen vapautumaan kuorestaan. Kohtalolla on kuitenkin Millan varalle tarjolla vielä lisää iskuja, mutta nyt Milla uskaltaa tukeutua ihmisiin ympärillään.

Tässä teoksessa on paljon tunteita aina ilosta suruun. Ehkä siksi tämä tuntui teininä niin erityisen puhuttelevalta. Ja tuntuu tämä vieläkin jollakin tavalla. Kuitenkin nyt olin hieman analyyttisempi lukija ja ehkä se hieman romutti sitä tunnelmaa, joka minulle tästä kirjasta oli jäänyt. Kirjassa on myös paljon kirjoitusvirheitä, joita en ennemmin ollut huomannutkaan. Yllätyin kun tajusin, että teoksen laatu ei ollutkaan niin hyvä kuin muistin. Surutyttö on kuitenkin sellainen kirja, jota voisin suositella edelleen luettavaksi. Hieman siitä jo aika näkyy, mutta ei liikaa, niin että kyllä tämä voisi nykynuortakin ravistella edelleen.

♠♠♠♠

Tähtiin kirjoitettu virhe

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe

340 s., WSOY 2013

alkup. The Fault in Our Stars 2012

suom. Helene Bützow

John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe ilmestyi tänä kesänä myös valkokankaalle, mikä luonnollisesti nosti kirjan tunnettavuutta siinä sivussa. Valitettavasti "siinä sivussa", sillä alkuperäinen tarina eli kirja oli ainakin minulle totaalisen tuntematon ennen kuin elokuva nosti sen esiin. Tästä kirjasta on viime aikoina kirjoitettu blogeissa paljon ja pääsääntöisesti mielipiteet ovat olleet positiivisia ja kehuvia. Itse olen kuitenkin ehkä hieman eri linjoilla.

Tähtiin kirjoitettu virhe kertoo 16-vuotiaasta Hazelista, joka sairastaa parantumatonta syöpää. Hänen perheensä mielestä Hazelin tulisi elää tavallisen teinin elämää ja saada sosiaalisia kontakteja, joten hänet patistetaan vertaistukiryhmään. Ryhmässä hän tapaa Augustuksen, 17-vuotiaan luusyövästä selvinneen nuoren miehen.

Hazel ja Augustus ystävystyvät ja rakastuvat, vaikka Hazel yrittääkin torjua rakkauden syttymisen. Hänen äitinsä ja isänsä joutuvat joka tapauksessa kohtaamaan tyttärensä kuoleman joskus, mutta Hazel ei halua aiheuttaa menettämisen tuskaa kenellekään, jonka ei ole pakko olla siinä osallisena. Niin kuin vaikka Augustuksen. Mutta Augustus pysyy hänen rinnallaan ja yhdessä he tekevät unohtumattoman matkan Amsterdamiin ottaakseen selvää, mitä muuan arvoituksellisesti kesken jääneen romaanin hahmoille sen jälkeen tapahtui.

Syöpänuorten maailma on rujo ja rajallinen, sillä oman kehon fyysiset rajoitteet ovat läsnä joka päivä. Mutta samalla Green kuvaa heidän ajatusmaailmansa sitäkin rikkaammaksi ja syvällisemmäksi. Sekä Hazel että etenkin Augustus ovat jokseenkin filosofisia, sillä he pohtivat kaikenlaista maan ja taivaan välillä. He ovat myös ironisia, sillä he todellakin tietävät, että elämä on rajallinen ja ettei sitä kannata käyttää murehtimiseen.

Moni on sanonut itkeneensä tätä kirjaa lukiessaan. Kyllä, tämä oli eittämättä liikuttava teos, mutta ei herkistänyt minua kyyneliin asti. Jotenkin tämä ei vain loppujen lopuksi kuitenkaan tuntunut eroavan muista syöpäkirjoista, sillä ainahan niissä kyyneleet valuvat ja joku jää surunsa kanssa kahden. Tässä oli kyllä aika yllättävä käänne, jota ainakaan minä en osannut odottaa, mutta ei sekään tehnyt tästä kirjasta minulle mitenkään poikkeuksellista. Nokkela dialogi ja mielenkiintoiset ajatuksenjuoksut jäävät kyllä mieleen, samoin juonen peruskaava. Kuitenkaan tämä teos ei jätä minua tuntemaan erityisesti mitään, mikä tuntuu hieman tyhmältä: pitäisihän tästä nyt jokin tunnetila jäädä, kun kyseessä on kuitenkin tunneskaalaltaan monivivahteinen teos. Vaan ei niin ei.

♠♠♠

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

248 s.,  WSOY 2014

 

Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajat kuuluvat kyllä ehdottomasti suosikkilukemistooni. Olen luettanut niitä myös vanhemmillani, jotka niin ikään ovat vanhan jäärän seurassa viihtyneet. Perinteisesti Mielensäpahoittajat ovat toimineet kaikenikäisille lukijoille, eikä tämä uusinkaan tee siinä suhteessa mitään poikkeusta.

 

Mielensäpahoittaja on saanut päähänsä, että hänen täytyy ruveta valmistelemaan omia hautajaisiaan, koska kuka muu sen tekisi (ainakaan yhtä hyvin ja onnistuneesti kuin mies itse). Hän ryhtyy puuhaamaan testamenttia, jonka valmiiksi saaminen onkin sitten monen mutkan takana. Tietysti myös siunauksesta ja muistotilaisuudesta tulee sopia sekä arkku nikkaroida. Tässä vaiheessa lähiomaiset alkavat epäilemään, että vaari on nyt pahemman kerran höyrähtänyt. Vaan kuten tavallista, on mielensäpahoittajalla perustelut kaikille toimilleen.

 

Tämän teoksen rakenne on erilainen kuin aikaisemmin mielensäpahoittajan omalla äänellä kerrottujen teosten. Tässä juoni on ikään kuin yhtenäisempi, ei novelleista koostuva, kuten aiemmin on ollut. Mielestäni se on vaikuttanut hieman negatiivisesti mielensäpahoittajan ajatusten esilletuontiin, sillä iskevyys ja terävyys on pehmentynyt. Toisaalta se ei ole lainkaan huono asia, sillä nyt papparaisen elämästä saadaan ehkä hieman laveampi kuva kuin aiemmin. Kirjoitustyyli on pysynyt samana kuin ennenkin, sen kyllä tunnistaa mielensäpahoittaja-tekstiksi.

 

Tämä Mielensäpahoittaja ei naurattanut minua aivan niin paljon kuin aiemmat, sillä onhan aihe selkeästi vakavampi: vanhuuden vaivat, joskus karutkin vanhuudenpäivät, kuolema. Mielensäpahoittajalla ei sinänsä ole syytä ajatella kuolevansa juuri nyt, mutta hän tuo persoonassaan esille sen, että jokaisen aika täällä on rajallinen. Vähempikin vetää hiljaiseksi, vaikka Kyrö kyllä käyttää taitavasti humoristista kieltä ja aitoa mielensäpahoittajanäkökulmaa tähänkin aiheeseen. Mielensäpahoittajat tuntuu toimivan aina, sen olen ainakin huomannut.!

 

♠♠♠♠

Unen kaivo

Kaarlo Sarkia: Unen kaivo

149 s., WSOY 1936

Kuten aiemmin Sarkian runoista kirjoittaessani totesin, halusin tutustua hänen runouteensa vielä lisääkin. Otin käsittelyyni Unen kaivon, sillä se oli loogisesti seuraavana yhteisniteessä ja lisäksi lainasin myös erillisniteen vahingossa: kaikki puhui Unen kaivon puolesta. Täytyy sanoa, että runot itsessään eivät minulle puhuneet sen enempää Sarkian taitojen kuin itsensäkään puolesta.

Unen kaivon runot ovat minun makuuni jotenkin liian mahtipontisia, sillä yleensä minua runoissa puhuttelee herkkävireisyys ja -vaistoisuus. Tämän kokoelman runot tuntuvat voimakkailta, vimmaisilta ja jopa hyvin armottomiltakin. Minun on jotenkin vaikea löytää tästä kokoelmasta sitä samaa tunnetta, josta kirjoitin Kahlittu & Velka elämälle -yhdistelmästä. Toisaalta Unen kaivo osoittaa, että Sarkialla on kykyjä kirjoittaa erityyppistä runoutta, herkkää ja voimakasta. En kuitenkaan voi mitään sille, että tämä kokoelma oli minulle pettymys.

Tässäkin kokoelmassa on mukana kaipaavia ja surumielisiäkin runoja, mutta päällimäiseksi kuvaksi kokoelmasta jää voimakkuus. En tiedä johtuuko se joistakin tietyistä runoista vai mistä, sillä kun selailen tässä samalla tätä kokoelmaa, niin en voi ymmärtää tuota tunnetta. Runoissa käsitellään monen muun asian ohella myös herkkiä tunteita, joiden pitäisi kaiketi pehmentää kokonaisvaikutelmaa. Ehkä Unen kaivon runot ovat kuitenkin suorempia ja lopullisempia aiheiltaan, sillä kuolema on myös läsnä useammassakin runossa. Kokoelmasta tekee myös melko raskaan se, että siinä on suhteellisen paljon pitkiä, useiden sivujen mittaisia runoja. En ole milloinkaan pitänyt kovin pitkistä runoista, mikä tietysti saattaa osaltaa estää runojen tulkintaa kohdallani.

En oikeastaan edes tiedä mitä kirjoittaa Unen kaivosta, sillä kuten huomata saattaa, se jätti minut sangen ristiriitaisten tunteiden valtaan. Selailin jo yhteisniteestä Kohtalon vaaka -kokoelman runojen nimiä. Ne vaikuttavat lupaavammilta, mutta yritän nyt olla luomatta liian suuria ennakko-odotuksia minkään suhteen, ettei taas kävisi niin kuin nyt. Unen kaivo ei ehkä puhutellut minua erityisemmin myöskään siksi, että odotin siltä jotain samaa kuin aiemmin lukemiltani Sarkian runoilta.

Ennen kuin kuolen

Jenny Downham: Ennen kuin kuolen

379 s., Otava 2009

alkup. Before I Die 2007

suom. Katariina Kaila

kansi: Emmi Kyytsönen

Jenny Downhamin esikoisteos Ennen kuin kuolen on ollut lukulistallani iät ja ajat. Syksyn mittaan se käväisi hyppysissäni useammin kuin kerran, mutta jäi aina odottamaan hyllyyn omaa vuoroaan. Nyt vihdoin ja viimein lainasin tämän kirjan ja täytyy sanoa, että kyllä tähän kannatti tarttua. Ennen kuin kuolen ei ollut ihan sitä mitä odotin, mutta en ole mitenkään pettynytkään: tämä kirja oli hyvin puhutteleva.

Ennen kuin kuolen kertoo 16-vuotiaasta Tessasta, joka sairastaa leukemiaa. Nuori nainen tietää päiviensä olevan pian luetut, joten hän päättää tarttua toimeen ja toteuttaa unelmiaan. Avukseen hän tekee kymmenen kohdan listan, jota hän alkaa toteuttaa sellaisella elämänvimmalla, että oikein hengästyttää. Listan toteuttaminen ei autakaan häntä luopumaan elämästään, kuten hän oletti, vaan lisää hänen elämännälkäänsä.

Tessa hahmona on hyvin ristiriitainen siinä suhteessa, että hän on toisaalta hyväksynyt sairautensa lopullisuuden, mutta siitä huolimatta hän ei haluaisi antaa kuolemalle periksi vaan elämänhalu on kova ja kuolemaa juostaan pakoon niin lujaa kuin voidaan. Tessa on samalla kertaa sekä vahva että haavoittuvainen, sillä omasta epävarmuudestaan huolimatta hän kantaa huolta etenkin isästään, joka ei tahtoisi millään hyväksyä tyttärensä diagnoosia.

Tässä kirjassa kaikkein puhuttelevinta oli se, miten Tessa osaa iloita pienistäkin asioista ja uskaltaa uhmata hänelle saneltua roolia. Tessa elää elämäänsä täysillä ja viimeisinä kuukausinaan hän tuntee olevansa enemmän elossa kuin koskaan, vaikka sairaus viekin hänen voimiaan koko ajan. Takakannessa todetaan, että "tarinasta kasvaa väkevä ylistyslaulu elämälle". Se on aika hyvin sanottu, sillä se kiteyttää hyvin tämän kirjan olemusta.

Vaikka kirja puhuttelikin minua, en oikein osaa kirjoittaa tästä mitään suurempia ajatuksia. Sen voin ainakin sanoa, että tämä on sellainen kirja, joka vaatii sulattelua. Ainakin minulla meni useampia päiviä lukea tämä teos, sillä näin kipeää ja vaikeaa aihetta kuvaava kirja on elämäniloisesta vireestään huolimatta aika vaativa luettava. Downham antaa kirjallaan paljon ajattelemisen aihetta.

♠♠♠♠

Mehiläisten kuolema

Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema

304 s., Moreeni 2013

alkup. The Death of Bees, 2012

suom. Seppo Raudaskoski

Lisa O'Donnellin esikoisteos Mehiläisten kuolema vaikutti mielenkiintoiselta heti sillä sekunnilla, kun tähän törmäsin. Ensivaikutelma ei todellakaan pettänyt, sillä viihdyin tämän kirjan parissa paremmin kuin hyvin. Mehiläisten kuolema oli ainakin minulle hieman erikoinen lukukokemus, sillä suhtautumiseni siihen muuttui jossain vaiheessa, vaikka mielipide olikin edelleen sama: tästä kirjasta pidän.

Mehiläisten kuolemassa on kolme kertojaa, sisarukset Marnie ja Nelly sekä heidän naapurinsa Lennie. Marniella ja Nellyllä on salaisuus, jota he ovat valmiit suojelemaan viimeiseen asti. Sisarusten vanhemmat ovat nimittäin kadonneet, vaikka tytöt kyllä tietävät varsin hyvin minne he ovat joutuneet: kumpikin on haudattu perheen takapihalle. Lennie haluaa auttaa tyttöjä kaikin tavoin, vaikkei tiedäkään heidän salaisuuttaan. Ja lopulta miehen apu on jopa sangen ratkaisevaa, kun yhä useampi ihminen kiinnostuu kadonneista vanhemmista. Takakannessa sanotaan, että tämä on "kiehtova ja makaaberi kertomus sisaruudesta, ystävyydestä ja lojaaliudesta". Se on hyvin kiteytetty ja kertoo paljon tästä kirjasta.

Aluksi luin tätä kirjaa aika vakavana, sillä sisarusten tilanteen epätoivoisuus ja tilanteen sekavuus jotenkin vaativat siihen. Sitten yhtäkkiä tapahtui täyskäännös ja tajusin, että tämähän on aika tragikoominen ja mustan huumorin sävyttämä teos, jossa on jotakin todella nokkelaa. Minua jopa nauratti ihan ääneen, mitä en tosiaan odottanut tämän kirjan parissa tapahtuvan. Millaista sanankäyttöä! Kirjailija on todellakin osannut ottaa jokaisen kertojaäänen haltuunsa täysin. Kiitosta ansaitsee myös suomentaja, joka on kyennyt välittämään tämän nokkeluuden myös käännökseen, vaikka välillä joissakin kohdissa olikin hieman kankeutta.

Kolmen kertojan näkökulmista syntyy aika kutkuttava verkko, sillä väärinymmärryksiä tästä kirjasta ei myöskään puutu. Jokaisen kertojan persoonallisuus on kyllä omalla tavallaan valloittava ja tuo kirjaan mainiota särmää, vaikka en osaakaan tarkemmin kuvailla, että miten se tapahtuu. Jokaisen pitäisi kokea se itse, jotta ymmärtäisi mitä tarkoitan. Meno on välillä miltei hulvatonta, kun salaisuutta peitellessä sattuu ja tapahtuu!

Tämän romaanin tunnelma tihenee koko ajan, etenkin siinä vaiheessa kun narkkariäidin parannuksen tehnyt juoppoisä saapuu perheen elämään. Robert T. Macdonald on jotenkin hyvin naurettava tapaus, vaikkakin sitkeydessään aika painostava ja uhkaava salaisuuden kannalta. Kuitenkin loppu on aika helpottava ja toisaalta jännittävän avoin, en oikein tiedä mitä siitä ajatella. Jollakin tavalla loppu on vähän liian helppo, mutta toisaalta juuri sopiva tälle kirjalle. Kokonaisuutena tämä kirja tosiaan toimii!

 ♠♠♠♠½

Haavemaa

Enna Airik: Haavemaa

31 s., Karisto 2012

Kuten olen monen lastenkirjan kohdalla todennut, kuulin tästä kirjasta alunperin viime syksynä lasten- ja nuortenkirjallisuuden kurssilla. Siitä saakka olen halunnut lukea tämän, mutta en ole sitä mitenkään aktiivisesti kirjastosta etsinyt. Nyt se oli kuitenkin niin sanotusti "tyrkyllä", joten nappasin sen mukaani.

"Haavemaa" on huikaisevan kauniisti kuvitettu tarina orpotyttö Aanasta, joka alkaa kirjoittaa syntymäpäivälahjaksi saamaansa kirjaan tarinaa paikasta, jossa kaikki on hyvin, kaikki ovat terveitä ja haaveet toteutuvat. Paikan nimi on Haavemaa. Unissaan kuumehoureinen tyttö kokee Haavemaan todellisena paikkana, jota Airik kuvaa koskettavasti ja herkästi. Kuvitus paitsi täydentää tekstiä, myös luo aivan omanlaisensa tunnelman. Pelkästään tämän teoksen kuvitusta (joka on ymmärtääkseni myös Airikin käsialaa, ainakaan toisin ei mainita) voisi katsella uudelleen ja uudelleen. Tarina sinänsä ei ole mielestäni kovinkaan erinomainen: se on koskettava, mutta silti ei mitenkään erityisen ihmeellinen ainakaan kielellisesti. Idea on kuitenkin hyvä ja toimiva.

Minulle tuli jotenkin sellainen tunne, että tämä kirja varmasti puhuttelee aikuista tai "varttuneempaa" lukijaa enemmän kuin lasta. Tämä on niin rauhallinen, siinä ei ole sellaista tarunomaisuutta tai lumovoimaa, joka tavallisesti viehättää lasta. Tietysti tämä on pelkkää yleistystä ja poikkeuksiakin varmasti on, mutta jos nyt itseäni tässä ajattelen, niin ei tämä varmaan ainakaan minua olisi lapsena kauheasti viehättänyt. Lisäksi teoksen tietynlainen hengellisyys/haaveellisuus ehkä aukeaa aikuiselle paremmin ja (nyt spoilausvaara) aikuinen kykenee käsittämään paremmin lapsen sairauden ja lähestyvän kuoleman. Tytön kirjoitukset ovat siis hänen luopumistaan elämästä tai ainakin kaipausta omien vanhempien luokse. Kyllä tämä kumminkin sopii yhdessä lasten kanssa luettavaksi, koska aihe on kuitenkin aika tärkeä juttu käsiteltäväksi lasten kanssa, ja tämä voi myös tukea aiheesta (lapsen kuolema) keskustelua lasten kanssa.

Pisteet tulevat kuvituksesta ja aihevalinnasta, eivät niinkään juonesta tai tekstistä.

♠♠♠♠

Kulinaristin kuolema

Muriel Barbery: Kulinaristin kuolema

181 s., Gummerus 2011

suom. Lotta Toivanen

alkup. Une gourmandise 2000

Olen kuullut aika paljon Muriel Barberyn teoksesta Kulinaristin kuolema. Se on vaikuttanut hyvin mielenkiintoiselta teokselta, joten päätin lainata ja lukea sen. En kuitenkaan kokenut mitään tajunnanräjäyttävää lukukokemusta, pikemminkin päinvastoin: osa teoksen syvällisemmästä merkityksestä jäi minulle kyllä ihan varmasti hämärän peittoon.

Kulinaristin kuolema kertoo kuolevasta ravintolakriitikosta, joka on omistanut elämänsä herkuttelulle ja hyvälle ruoalle samalla joko lytäten tai ylistäen toisten luomuksia. Nyt hänelle on kuitenkin annettu enää muutama päivä elinaikaa, eikä yksi maku jätä häntä rauhaan. Mies ei tiedä mikä se maku on, ja tämä teos käsitteleekin hänen elämäänsä makumuistojen kautta kohti oivallusta siitä, mikä maku häntä kaihertaa.

Teos etenee vuorotellen kriitikon itsensä sekä hänen välittömässä vaikutuspiirissään eläneiden henkilöiden kertomana (tosin kriitikon osuus on huomattavasti laajempi). Näin syntyy moniulotteinen kuva pöyhkeästä ja vaativasta miehestä, jolle vain yksi ja ainoa on merkityksellistä: hänen oma itsensä. Toisten kertomukset kuitenkin rikkovat hieman tätä kuvaa. Vaikka hänen perusolemuksensa on vaativa, on kaiken pohjalla jotakin hyvin tavanomaista: isoäidin maistuvat keitokset ja marketin tuulihatut (anteeksi jos nyt joku spoilaantui).

En oikeastaan tavoittanut tästä teoksesta mitään sen kummempaa filosofiaa tai syvällistä oivallusta, jotenkin en vain ymmärtänyt tätä täysin. Jotkut vaikutuspiirin henkilöiden kertomat osuudet esimerkiksi hämmensivät mielestäni tämän teoksen sangen yksinkertaista perusjuonta liiaksi. Enkä kyllä löytänyt kielellisestä ilmaisustakaan mitään päätähuimaavaa sanankäytön neroutta, vaikka syytä ei voikaan kokonaan vierittää Barberyn niskaan käännöskirjallisuudesta puhuttaessa.

Jos nyt jotakin tästä vielä sanoisin, niin ainakin tätä lukiessa tuli nälkä. :D

♠♠

Veljeni, Leijonamieli

Lindgren, Astrid: Veljeni, Leijonamieli

231 s., WSOY 1984, 5.p.

suom. Kaarina Helakisa

alkup. Bröderna Lejonhjärt, 1973

Olen jo jonkin aikaa pitänyt yllä pientä projektiani, että luen aina välillä jonkun lastenkirjallisuuden klassikoihin luettavan teoksen, koska en ole niitä lapsena oikeastaan lukenut. Astrid Lindgreninkin tuotannosta Peppi Pitkätossu ajoi nopeasti hänen muiden teostensa edelle. Nyt Veljeni, Leijonamielen luettuani olen oikeastaan iloinen, että luin sen vasta nyt.

Veljeni, Leijonamieli kertoo kahdesta veljeksestä, Joonatanista ja Kaarlesta. Kaarle on sairaalloinen pikkupoika, joka tulee kuolemaan pian. Joonatan taas on kuin satuprinssi, reipas ja rohkea ja vieläpä komeakin. Mutta sitten käykin niin, että Joonatan kuolee pelastaessaan pikkuveljeään tulipalosta ja Kaarle jää yksin. Joonatan on kertonut hänelle Nangijalasta, paikasta jonne pääsee kuoleman jälkeen. Sinne Kaarlekin nyt haluaa, koska siellä on Joonatan. Kun Kaarle kuolee, hän pääsee kuin pääseekin Joonatanin luo ja huimat seikkailut odottavat veljeksiä.

Veljeni, Leijonamieli oli tietyllä tavalla mielestäni raaka ja raju teos. Siinä on paljon väkivaltaa, pelottavia asioita ja uhkailua, vaikka kyseessä on lastenkirja. Kuvituskin on sitten sen mukaista, tummanpuhuvaa ja mahdollisesti lapsia pelottavaakin. Toisaalta Lindgren osoittaa hienosti, että elämä ei ehkä pääty kuolemaan, vaan siirrytään vain toiseen paikkaan. Silti en ymmärrä, että miksi paikka pitää kuvata vaarallisemmaksi ja pahemmaksi kuin maanpäällinen todellisuus. Itse ainakin haluan ajatella, että kuoleman jälkeen pääsee paikkaan, jossa on rauha ja aina hyvä olla.

Kuitenkin Lindgrenin kuvaus veljesten välisestä syvästä kiintymyksestä ja ystävyydestä on vertaansa vailla. Molemmat ovat valmiita tekemään toistensa puolesta mitä tahansa. On hienoa, että kirjailija osoittaa seikkailujen lomassa kuinka suuri voima on ystävyydellä ja rakkaudella sekä uskolla hyvän voittamisesta. Teoksessa on siis toiveikas pohjavire, vaikka se päällisin puolin onkin synkeähkö.

Pohdin vielä sitä, että voiko lapsi ymmärtää tätä teosta kuitenkaan pohjia myöten. Itse kuvittelisin, että tämä teos voi jopa pelottaa tai ahdistaa ainakin herkempiä lapsia. Vaikka lastenkirja saakin herättää lapsen pohtimaan ja kysymään ja kyseenalaistamaankin asioita, en silti toivosi sen tapahtuvan pelkäämisen kautta. Onko joku teistä lukenut tämän lapsena? Mitä ajattelitte siitä silloin? Entä vanhempana lukeneet?

♠♠♠

Hoivakodin kissa Oscar

Dosa, David: Hoivakodin kissa Oscar

254 s., Otava 2011

suom. Pekka Tuomisto

alkup. Making Rounds with Oscar, 2010

Olen viime aikoina kärsinyt tietynlaisesta lukuongelmasta: en ole millään meinannut keksiä mitä lainaisin kirjastosta ja mikään lukulistalla odottava ei ole oikein innostanut. Päätinkin kokeilla jotakin erilaista ja tartuin tähän Oscar-kissasta kertovaan teokseen.

Hoitokodin dementia-osastolla asustavalla Oscarilla on erityislaatuinen kyky vaistota lähestyvä kuolema. Muuten melko syrjäänvetäytyvä kissa ilmestyy aina pitämään valvojaisiaan sen potilaan sänkyyn, joka tulee kuolemaan seuraavaksi. Oscar on erehtymätön ja hänen ansiostaan hoitajatkin osaavat jo ilmoittaa omaisille että loppu on lähellä, vaikka lääketieteellisesti kaikki näyttäisi olevan hyvin.

Oscar onnistuu ihastuttamaan niin hoitajat kuin potilaat ja heidän perheensäkin, mutta lääkäri David Dosa on epäilevä. Miten kissa voisi muka aavistaa sellaista, mitä älykäs ihminen ei huomaa? Dosa ryhtyy tutkimaan Oscarin kykyä ja haastattelee edesmenneiden potilaiden omaisia, joista kukin kertoo läheisensä tarinan ja sen miten Oscarin läsnäolo kuoleman hetkellä vaikutti heihin.

Kirjan nimen perusteella odotin enemmän keskittymistä kissaan, mutta kuitenkin melko suuri osa teoksesta keskittyy ihmisten tarinoihin ja heidän sairaushistoriaansa. En näe sitä kauhean olennaisena kissan tarinan kannalta, vaikka toisaalta niinkin voi ajatella: tarinat voivat korostaa kissan uskomatonta vaistoa. Paljon on kuitenkin sellaista, mikä ei liity kissaan millään tavalla.

David Dosa kertoo esipuheessaan, että "kerronnallisista syistä olen muuttanut todellisia tapahtumia jonkin verran". Herääkin kysymys, että onko Oscarin kyky esitetty vakuuttavammin kuin mistä on kyse? Minä ainakin olisin toivonut, että kissa olisi esitetty täysin todellisessa valossa, vaikka se olisikin voinut viedä lumovoiman hänen kyvyltään.

Itse uskon, että eläimet voivat vaistota ihmisen ja erityisesti heille rakkaan perheenjäsenen lähestyvän kuoleman. Itse asiassa myös minun lähisuvustani löytyy sellainen tapaus. Eläimet ovat yleensä paljon viisaampia kuin ihmiset olettavat, sen olen kahden kissani kanssa huomannut. Voisin myös filosofoida tässä loputtomiin miksi eläimet ovat joskus ihmisiä ymmärtävisempiä olentoja, mutta jätän tämän tähän.

♠♠♠

Perintö

Forsgren, Carita: Perintö

287 s., Otava 2012

Olen lukenut koko Carita Forsgrenin romaanituotannon, enkä oikein vieläkään osaa muodostaa selkeää mielipidettä hänen tuotannostaan tai tyylistään kirjailijana. Pidin kovasta kahdesta ensimmäisestä teoksesta Kolmen kuun kuningatar ja Auringon kehrä, mutta Jänistanssista en sitten pitänyt laisinkaan. Perintö putoaa näiden ääripäiden väliin.

Mielestäni Forsgren kirjoittaa hyvin historiallista kaunokirjallisuutta, eikä tällainen nykyaikaan sijoittuva kerronta ole niin lennokasta kuin historiaan sijoittuva. Jotenkin minun oli aluksi hyvin vaikea löytää tarttumapintaa Perintö -teoksen juoneen ja henkilöhahmoihin, mutta teoksen edetessä tajusin juonen olevan melko etevästi rakennettu. Se paljasti pala palalta sen asian, minkä ympärille kaikki tapahtumat kietoutuvat.

Henkilöhahmot ovat mielestäni turhan kliseisiä: toraiset vanhemmat, huomaamaton lapsi, suosittu lapsi, vaativa äiti ja niin edelleen. En oikein osaa luonnehtia heitä, mutta ymmärtänette ehkä mitä tarkoitan. Juonipaljastuksia! Myös tapahtumat ovat mielestäni uskomattomia: kaikki "vanhat aikuiset" kuolevat, toinen ottaa syyt niskoilleen rikoksesta mitä ei ole tehnyt, annetaan yrityssalaisuuksia eteenpäin vapaaehtoisesti ynnä muuta. Ei niin vain tapahdu oikeasti, siis ei ainakaan yhden perheen sisällä. Juonipaljastukset loppuvat!

Kun kirja saavutti tietyn pisteen, olin utelias lukemaan mitä seuraavaksi tapahtuu. Aluksi teos on kuitenkin sangen puuduttava ja tylsähkö, sekavakin ehkä jollakin tavalla. Vaikka välillä kerronnassa on nähtävillä selkeä huippu, ei se kumminkaan vakuuta. Kerronnan pitää olla mielestäni hyvää alusta loppuun saakka.

♠♠