Kaarna

Tommi Kinnunen: Kaarna

WSOY 2024

kansi: Martti Ruokonen

Tommi Kinnusen uusinta romaania Kaarna ei voi kuin kehua. Eri vuosikymmenillä liikkuen ja useamman henkilön muistoja ja mielikuvia kuvaten muodostuu pysäyttävä kokonaisuus, joka kertoo lukijalle paljon sellaista, mikä jää yksittäisiltä hahmoilta itseltään piiloon.

Martti, Eeva ja Marja ovat sisarukset, jotka aika ja olosuhteet ovat etäännyttäneet toisistaan kenties lopullisesti. Heidän äitinsä laina on jo vuosia ollut muissa maailmoissa. Kuolemaa tekevän äidin sairaalavuoteen viereen kokoontuminen nostaa pintaa monenlaisia tunteita. Muistot ja kokemukset äidistä erottavat heitä, vaikka äidin sairaalavuode kokoaakin heidät vielä yhteen.

Vaikka Laina-äiti onkin jo muissa maailmoissa, lukija oppii tuntemaan hänen mielenmaisemaansa paremmin ja todemmin kuin hänen lapsensa koskaan. Kirjassa liikutaan 2000-luvulta taaksepäin kohti kesää 1944, jolloin partisaanien hyökkäys muutti Lainan pysyvästi. Kaiken aiemmin kerrotun taustalla on aina se koteloitunut kipu, jota ei koskaan saanut puhutuksi, ja kysymykset, joihin ei koskaan tullut vastausta. Koska lapset eivät tiedä, he eivät voi ymmärtää äkkipikaista äitiään.

"Miehet puhuivat sodasta omanaan, miesten sotana, ja niille pahuuden mittareina on kaatuminen tai silpoutuminen. Naisten sodasta ei puhuta, eikä heidän pelostaan, ei pommituksista, ei nälkään tai sairauksiin kuolleista vastasyntyneistä vauvoista - saati sitten pahemmista. Ikään kuin sota olisi tapahtunut vain niille, jotka saivat turvakseen kiväärin." (s. 87)

Kinnusella on taito luoda henkilöhahmoja, joita voi olla vaikea ymmärtää, mutta jotka kuitenkin ovat syvästi inhimillisiä. Tässäkin kirjassa se näkyy, ja mielestäni Kaarnan henkilöhahmot menevät Kinnusen parhaiden joukkoon. Pidin sisaruksistaan erilleen jäävän Martin hahmosta ja etenkin loppuvaiheilla Lainakin sai osakseen ymmärrystä.

Kaarna olisi nopealukuinen kirja, jos ei olisi niin rosoinen ja raskas, että vaatii pieniä hengähdystaukoja. Minulle tämä oli todella vaikuttava lukukokemus ja luultavasti palaan tähän kirjaan vielä joskus uudelleen.

Itki toisenkin

Merja Mäki: Itki toisenkin

Otava 2024

arvostelukappale kustantajalta, kiitos!

Merja Mäen Ennen lintuja on romaani, joka jäi sydämeeni. Se kosketti minua, nauratti ja itketti. Oli siis selvää, että halusin lukea kovasti odottamani Mäen uutukaisen Itki toisenkin, josta sain kustantajalta arvostelukappaleen. Kun on pitänyt jostakin kirjasta kovasti, asettaa väkisinkin kovia odotuksia seuraavalle teokselle, ja ne odotukset Itki toisenkin lunastaa kirkkaasti.

Itki toisenkin sijoittuu Aunuksen Karjalaan, Suurimäkeen. Larja on toiminut kotikylänsä arvostettuna opettajana, mutta kun suomalaiset joukot saapuivat alueelle, lähetetään Larja kanta-Suomeen opettajaleirille oppimaan uusia tapoja opettaa. Larjan palatessa kotikyläänsä kesällä 1942 on rakas isoäiti, Matja-buabo, kuolemansairas. Aiottu jatkoleiri saa jäädä, sillä Larjaa tarvitaan kotona, etenkin kun pikkusisko Polalla on omat tehtävänsä.

Niin Larjalta kuin muiltakin suurmäkeläisiltä vaaditaan monenlaista sopeutumista. Epävarmuutta lisää, kun ei oikein tiedä kuka oikein on vihollinen ja mihin he kuuluvat, tuleeko vihollinen idästä vai lännestä. Se tuntuu hieman riippuvan siitä, mistä suunnalta asiaa katsoo. Larja elää läheisissä kosketuksissa kanta-Suomen väestöön, onhan hän ollut opettajaleirillä ja nyt saanut apulaisen paikan entiseltä koulultaan suomalaisten opettajien keskuudesta. Sotaväen postiautoa ajava Tuomas tuntuu ymmärtävän Larjaa paremmin kuin moni muu.

Mäki avaa romaanissaan erilaisen näkökulman sota-aikaan, sillä Larjan elämä on kirjaimellisesti tasapainoilua vanhan ja uuden rajalla. Kotikylässä suomalaisjoukot ovat miehittäjiä, joiden tapoihin on sopeuduttava. On riskinsä olla liian liki suomalaisia, sillä venäläiset joukot eivät saapuessaan katsoisi sitä hyvällä. Tämä on puoli, jota harvoin nostetaan esille historiankirjoituksessa, enkä itsekään ollut koskaan osannut ajatella asiaa niin pitkälle. 

Larjan sydämessä on myös kipeä epätietoisuus niin omien vanhempien kohtalosta kuin elämänkumppani Misan olinpaikastakin. Ammatillisestikin puhaltavat uudet tuulet. Matja-buabon jalanjäljissä Larjasta odotetaan itkijää, mutta hän ei ole varma onko hänestä sellaiseen tehtävään, sillä hän on kasvanut rooliinsa opettajana. Vastakkain ovat tunne- ja järkiroolit.

Merja Mäki kuvaa kyläläisten elämää koskettavalla tavalla, ja liikutuin ihan kyyneliin asti elämän epäreiluuden edessä. Nautin soljuvasta kielestä ja juonenkuljetuksesta niin, että olisin voinut kääntää sivuja vauhdilla, mutta samaan aikaan halusin lukea hitaasti ja jarrutellen, viipyillä miljöössä ja ihmisten parissa. Karjalan kunnaat kuvastuvat kotoisina ja kauniina. Minulle tuli tästä monella tavalla mieleen Laila Hirvisaaren tuotanto, josta niin ikään pidän kovasti.

Kerran valo katoaa

Paula Nivukoski: Kerran valo katoaa

414 s., Otava 2022 

Luin Paula Nivukosken esikoisteoksen Nopeasti piirretyt pilvet aikoinaan ihan tuoreeltaan. Teos ei säväyttänyt minua mitenkään erityisesti, vaikka teoksella onkin ansionsa ja pidin Nivukosken tyylistä kirjoittaa. Jos ensikosketukseni hänen kirjoihinsa ei ollutkaan ihan ihastunein mahdollinen, niin tästä itsenäisestä jatko-osasta Kerran valo katoaa pidin todella paljon.

Tässä kirjassa palataan Koskiluhdan tilan maisemiin. Nyt eletään jatkosodan aikaa ja päähenkilönä on Kerttu, "Pilvien" vahvan päähenkilö Liisan tytär. Veljet Toivo ja Taisto ovat rintamalla, mikä tuo epävarmuutta ja pelkoa elämään, mutta muuten elämä Koskiluhdalla on kutakuinkin uomissaan. Hiljalleen kenttäpostin kuljettamien kirjeiden kautta syttyy myös rakkaus, kun sotamies Johannes Korpi uskaltautuu lähestymään Kerttua.

Pidin todella paljon tämän teoksen miljööstä. Koskiluhta, koko ympäröivä seutu ja ajankuva ovat onnistuneita. Pidin päähenkilö Kertun lempeydestä ja ystävällisyydestä, joka tuo kontrastia suvun vanhempien naisten voimakastahtoisuudelle ja päättäväisyydelle. Kerttu osoittaa, että pehmeäkin voi olla sinnikäs ja vahva. Teos etenee paikoitellen vauhdilla, ja tunsin lähes hengästyväni, sillä jokin siinä tai ehkä kaikki pakotti minut ahmimaan sivun toisensa jälkeen. Oikein todella nautin siitä, kun sain kiitää sivulta toiselle ja seurata koskiluhtalaisten vaiheita, jotka kyllä välillä kävivät sydämeen saakka.

Tietyt juonenkäänteet koin hieman ennalta-arvattaviksi, mutta se ei himmentänyt lukunautintoa mitenkään. Pikemminkin päin vastoin, etenkin yhden asian suhteen olin hyvin iloinen siitä, että vahva aavistukseni osui täysin oikeaan. Olisi kyllä kiva päästä vielä uudelleen Koskiluhdan maisemiin katsomaan millaiseksi heidän elämänsä sotien jälkeen muodostuu.

Ei kertonut katuvansa

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

351 s., WSOY 2020

kansi: Martti Ruokonen

 

Tommi Kinnunen on yksi suosikkikirjailijoistani, vaikka jostain syystä unohdan usein mainita hänet ja latelen sen sijaan liudan klassikkokirjailijoita. Sellainen Kinnunenkin kyllä alkaa olla, sillä hän on kerännyt teoksillaan erinäisiä ehdokkuuksia ja tarjonnut todella hienoja lukukokemuksia. Oma suosikkini hänen tuotannostaan on ehkä Pintti, mutta jokaisessa niistä on vahvuutensa.

 

Ei kertonut katuvansa kertoo naisista, jotka jatkosodan aikaan lähtivät saksalaissotilaiden matkaan aina Norjaan saakka. Osa heistä lähti töihin, osa rakkauden perässä ja jotkut vain hakivat elämäänsä jännitystä, tunnetta, että on elossa. Kun sota päättyi, saksalaiset lähtivät, suomalaisnaisista tuli Norjassa toisen luokan kansalaisia ja jos pääsi palaamaan Suomeen, ei vastassa ollut yhtään sen parempi vastaanotto. Ei kukaan kysynyt, miksi naiset lähtivät, eikä kukaan halunnut muistaa, että aseveljien matkassa he olivat.

 

Teoksen keskushahmo on mielestäni Irene, joka neljän muun naisen kanssa lähtee pitkälle paluumatkalle Norjasta Suomeen. Naiset kävelevät halki poltetun Lapin, yrittävät suunnistaa kotia kohti vailla tienviittoja, huonoissa varusteissa vailla kunnollista ruokaa ja yösijaa. He eivät juuri valintojensa syistä puhu, mutta yhteinen taival yhdistää. Irenestä paljastuu lukijalle eniten, kun hän kertaa ajatuksissaan muistojaan. Kovin selvää kuvaa hänestäkään ei aina saa, sillä teos jättää mielestäni aika paljon aukkoja lukijan täydennettäväksi. Se ei kuitenkaan minua lukijana haitannut, sillä pysyin naisten raskaassa matkassa mukana hyvin.

 

Kun sain luettua teoksen loppuun, jäin pohtimaan erityisesti sen nimeä. Ei kertonut katuvansa. Sitä ilmausta teoksen loppupuolella käytettiin kuvaamaan Irenen suhtautumista valintoihinsa. Itselleni heräsi tuosta ilmauksesta sellainen ajatus, että onnellisin lienee se, joka ei koe katuvansa mitään, vaan pystyy olemaan sinut tekemiensä valintojen kanssa, myös niiden valintojen, jotka myöhemmin osoittautuivat huonoiksi. Jokainen toimii aina kulloisenkin tiedon valossa, joten on kuluttavaa jälkiviisaana katua ja ajatella, että olisi pitänyt tehdä toisin. Irene löysi itselleen rauhan, vaikka sodan jälkeisissä olosuhteissa se ei muun yhteiskunnan suhtautumisen alla varmasti ollut helppoa.