Timonen, Karoliina: Aika mennyt palaa
279 s., Tammi 2012
Sain toissapäivänä luettua loppuun Karoliina Timosen esikoisromaanin Aika mennyt palaa. Yleensä syöksyn aika nopeasti bloggaamaan lukukokemukseni herättämiä ajatuksia ihan tuoreeltaan, mutta nyt annoin mietteideni hieman levätä. Timosen teos on niin erilainen kuin monet muut lukemani kirjat (itse asiassa en ole tainnut lukea mitään samanaiheista aikaisemmin), joten halusin sulatella lukemaani kaikeassa rauhassa.
Aluksi suhtauduin hieman nihkeästi tähän teokseen. Uskoisin sen johtuvan nimenomaan siitä, että en uskonut pitäväni tämänaiheista kirjallisuudesta. Sitten kuitenkin päätin antaa tälle mahdollisuuden, onneksi. Sanotaan nyt vaikka näin, että tässäpä on teos, jonka oikeasti tiedän varmuudella haluavani kirjahyllyyni.
Aika mennyt palaa kertoo suomalaisesta Klarissasta, joka on nähnyt lapsesta saakka samaa unta aina sillointällöin. Kun Klarissa perheineen lähtee vuodeksi Bostoniin miehen työn perässä, hän näkee saman unen uudelleen. Hän alkaa nähdä unensa nuoren naisen elämästä kertovia unia sarjamuotoisesti. Unien nainen, Corinne, kokee elämässään paljon ja hänen osuutensa teoksesta on todella mielenkiintoinen: Corinne pakenee juutalaisvainoja Amerikkaan ja yrittää jatkaa eteenpäin. Unet alkavat muuttua niin todentuntuiseksi, että ne alkavat lähes hallita Klarissan omaa elämää. Mikä on näiden unien tarkoitus?
Teos on jaettu lukuihin, jotka kertovat vuorotellen Klarissan ja Corinnen elämistä. Itse olin jo heti alussa selkeästi sitä mieltä, että Klarissan tarina on tylsähkö. Siis minun mielestäni se oli hieman ehkä liiankin täydellistä, elämä rullaa eteenpäin ja puhutaan lähinnä vain arkipäiväisistä asioista.. Kerronta ei sytyttänyt lukuintoa ainakaan minun kohdallani. Mutta Corinnen tarina oli jotakin muuta. Hänen mysteerinsä innosti lukemaan eteenpäin ja eteenpäin, ratkomaan pala palata hänen arvoitustaan ja kohtaloaan: millaiseksi hänen elämänsä muodostui ja mikä on yhteys juuri Klarissaan. Corinnesta kertovat osuudet ovat mukaansatempaavia ja mielenkiintoisia. Loppua kohden Klarissan ja Corinnen tarinoiden kohtaaminen luo Klarissastakin kertovista osuuksista mukaansatempaavia. Se olisi vain saanut mielestäni tapahtua hieman aikaisemmin.
Minua häiritsi tai ehkä voisin jopa sanoa ärsytti tässä teoksessa nimet. Miksi päähenkilön ja hänen perheenjäsentensä nimien pitää olla niin erikoisia? Toki ne tarttuvat mieleen hyvin, mutta olen aina itse jotenkin kavahtanut sellaista ja pitänyt sitä jopa tekotaiteellisena. Tuntuu jotenkin kamalalta arvostella toisen tekemiä nimivalintoja näin, mutta kumminkin. Ehkä se ei olisi ärsyttänyt niin paljon, jos edes osa nimistä olisi ollut tavallisempia. Pienestä se ihmisen mieli ärsyyntyykin. Mutta lukiessa tuo seikka unohtui aika nopeasti, joten painettakoon se nyt sitten villaisella.
Tämä kappale sisältää nyt sitten pienen juonipaljastuksen, jokainen lukekoon omalla vastuullaan. Toki aika moni onkin tästä jo blogannut (yhtäkään arviota en tosin ole lukenut), joten ehkä tämä nyt ei häiritse ketään. Eli siis pidin tarinaa hyvinkin uskottavana, sillä unet ovat sellainen aihe, josta kukaan ei loppujen lopuksi voi sanoa mitään varmaa. Iltaisin kirjan suljettuani ja valot sammutettuani jäin jopa hetkeksi odottamaan, että tapahtuuko nyt jotakin mystistä. Minua ehkä jopa hieman pelotti ajatus jostakin yliluonnollisesta kokemuksesta. Mutta sitten (nyt juonipaljastus!) lopuksi selvisi, että myös Klarissan tytär näkee samankaltaisia asioita entisestä elämästään: ja että he itse asiassa ovat Corinnen perheen jälleensyntyneitä jäseniä. Siinä vaiheessa meni mielestäni hieman yli ja uskottavuus katosi jonnekkin.
Kaiken kaikkiaan tämä on todella mielenkiintoinen ja hyvin kehitelty tarina, joka kyllä kannatti lukea. Oikein hieno suoritus esikoiskirjailijalta. Toivon Timosen jatkavan kirjailijuuttaan edelleen.
♠♠♠♠
