Vaino

Jenni Räinä: Vaino

Otava 2025

Mieleenpainuva ja vahvatunnelmainen ovat ne sanat,  joilla ensimmäiseksi kuvailisin Jenni Räinän romaania Vaino. Isonvihan aikaan sijoittuva teos kuvaa tapahtumia, jotka kiteyttävät sen, miksi Isonvihan aikaa monesti luonnehditaan myös Suomen historian julmimmaksi ajanjaksoksi.

On vuosi 1715. Pohjois-Pohjanmaalla Iissä asuva pienen pirtin tytär Valpuri pakenee veljiensä kanssa venäläisten miehittäjien mielivaltaa kohti pohjoista. Huhut miehittäjien julmuuksista ovat osoittautuneet todeksi, sen on Valpuri joutunut jo itsekin todistamaan. Ainoa turvallinen paikka on erämaa kaukana muusta asutuksesta, sillä kylät savuavat raunioina ja silvotut ruumiit kertovat vihollisen armottomuudesta.

Valpurin lisäksi toisena keskushenkilönä on kasakoiden matkassa kotiseudulleen palaava poika, joka tuntee piilot ja osaa oikoreitit. Sotavuodet ja koetut julmuudet ovat muuttaneet häntä. Nyt hänen tehtävänään on opastaa joukkoja ja tuhota kaikki.

Räinä kirjoittaa niin, että tarina todella tulee iholle asti. Valpurin ja tämän veljien pakomatka salpaa hengityksen, hirvittää ja saa silti sydämen läpättämään toivoa siitä, että he pääsevät turvaan. Välillä metsäiset taipaleet tuudittavat lukijan turvallisuudentunteeseen, vaikka syyssateet, märät vaatteet, lähestyvän talven kylmyys ja ruuan niukkuus muistuttavat, että kyse on pakomatkasta. Erämaankin rauha järkkyy herkästi, sillä ratsain kulkeville kasakoille matkat ovat paljon kevyempiä kulkea. Voiko mielivallan vuosina kukaan olle todella turvassa missään?

Vaino on todella vahva romaani. Vaikka kirja on sivumäärältään lyhyt, sitä ei voi ahmaista kovin nopeasti, sillä sisältö on niin väkevää. Räinän henkilöhahmoissa on myös kiinnostavaa moniulotteisuutta, ja etenkin kasakoiden matkassa kulkevan pojan mietteet ja motiivit ovat sellaisia, että aina ei tiedä säälisikö häntä vai ei. Jälkisanoissa selviää, että mm. hänen hahmollaan on todellisuuspohja, mikä muovasi ainakin minun kokemustani tästä kirjasta vielä ihan siinä loppumetreillä. Suosittelen tutustumaan!

Meren ja veren liitto

Päivi Alasalmi: Meren ja veren liitto

Gummerus 2024

Luin joskus nuorempana melko aktiivisesti Päivi Alasalmen tuotantoa, mutta nyt ehti tulla monen vuoden tauko Riivattujen ja Meren ja veren liiton välille. Sudenraudat kyllä kiinnostaisi myös lukea.

Meren ja veren liitto sijoittuu pitkälti Hailuotoon ja kuvaavat isonvihan aikaan syyskuussa 1714 koettuun murhaperjantaihin, jolloin 200 kasakkaa rantautui saarelle ja tappoi käytännössä jokaisen, jonka kiinni sai. Saarella oli asukkaiden lisäksi paljon mantereelta pakoon lähteneitä, joiden oli tarkoitus jatkaa matkaa edelleen turvaan Ruotsin puolelle. Alasalmen romaanissa keskiössä on nuori Christina, joka on lähetetty kotipappilastaan saattajineen kohti turvaa.

Ihan aluksi minusta tuntui, että kirja saattaa jäädä jopa kesken. Tarina kuitenkin alkoi varovaisesti viedä mukanaan ja pakomatkan alettua kerronta muuttui vetävämmäksi. Mielestäni Alasalmi kuvaa onnistuneesti pakolaisten matkaa ja sitä, miten pelokkaat ja vailla vaihtoehtoja olevat ihmiset ajautuvat välillä äärimmäisiin tekoihin. Tapahtumat Hailuodossa hän kuvaa aidon tuntuisesti pakokauhulla mässäilemättä. Christinan vaiheiden ohella oikeastaan yhtä jännittävää oli seurata hänen enonsa, Ruotsin sotaväkeen kuuluvan Matthiaksen vaiheita, kun hän pahoin loukkaantuneena saapuu varoittamaan sisarensa perhettä ja jatkaa sitten matkaa kohti omia joukkojaan.

Loppujen lopuksi täytyy sanoa, että pidin tästä kirjasta paljon, vaikka se onkin verinen ja täynnä uhkaavaa vaaraa. Minulle Hailuodon murhaperjantai oli aivan uusi asia, tai en ainakaan muista kuulleeni siitä aikaisemmin, vaikka ajanjakson vaarallisuus ja mielivaltaisuus ovatkin toki tiedossani olleet. Katsonkin Alasalmelle erityiseksi ansioksi sen, että hän romaanissaan tarttui tähän aiheeseen. On tärkeää, että muistamme historian.

Muualla blogeissa:

Kirjojen keskellä

Lukupiirikirja: Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä

Fredrika Runeberg: Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä

WSOY 1981

alkup. Fru Katarina Boije och hennes döttrar, 1858

suom. Tyyni Tuulio

Lukupiirimme helmikuun kirjana on Fredrika Runebergin esikoisromaani Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä - Kertomus isonvihan ajoilta. Olen jo pitkään halunnut tutustua kansallisrunoilijamme vaimon teksteihin, joten lukupiiri antoi sille loppusysäyksen. On uskomatonta, että huolimatta isosta työmäärästään kotitaloustöissä ja lastenkasvatuksessa Fredrika jaksoi tehdä myös luovaa työtä.

Rouva Katarina Boije on Hatanpään kartanon voimakastahtoinen emäntä, joka määrätietoisella otteellaan pyrkii pitämään järjestyksessä niin tyttärensä kuin alustalaisensakin. Vanhempi tytär Margareta, joka osoittautuu kärsivälliseksi ja urheaksi, päätyy olosuhteiden pakosta tekemään vastoin äitinsä toiveita. Siitä huolimatta hän seisoo tekojensa takana eikä aio antaa minkään erottaa itseään alempisäätyisestä aviomiehestään. Nuorempi tytär Cecilia sen sijaan on taipuisampi ja herkempi luonne, joka myös vähitellen kasvaa näkemään pinnan alle.

Tämä on pääjuoneltaan aika yksinkertainen teos, mutta saa väriä erinäisten kohtaamisten synnyttämistä konflikteista ja erimielisyyksistä. Hahmot ovat voimakkaita, muutkin kuin Katarina Boije. Itse henkilökohtaisesti pidin häntä hyvin vastenmielisenä hahmona, vaikka ajankuvaan nähden on toki totta, että lapset olivat holhoojansa käskyvallan alaisia. Tyttärissä kuitenkin ilmenee Fredrika Runebergin omia ajatuksia naisten itsenäisyydestä miehiin nähden.

Tapahtumien sijoittaminen isonvihan aikoihin tekee teoksesta siinä mielessä kiinnostavan, että harvemmin jos koskaan on tullut tuolle ajanjaksolle sijoittuvaa kirjaa luettua. 1800-luvun suomenmielisyys, jota J.L. Runeberginkin teokset olivat omiaan ilmentämään, on saatu mielestäni onnistuneesti istutettua myös yli 100 vuotta aikaisempaan ajankohtaan, jolloin alkoi todellisuudessakin olla jo merkkejä kansallistunteen heräämisestä.

Kun vanhan romaanin kieleen pääsi kiinni, lukeminen oli varsin nopeaa ja tarina eteni reippaasti. Ei tämä minulle henkilökohtaisella tasolla ollut mikään timanttinen lukukokemus, mutta ymmärrän tämän kirjan arvon kirjallisuudessamme. Omana aikanaan tämä on ollut jopa radikaali romaani, minkä näin lukemisen jälkeen pystyn hyvin näkemään.