Pitkän päivän ilta

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

8 h 41 min., Tammi 2017 (1990)

alkup. The Remains of the Day, 1989

suom. Helene Bützow

lukija: Jukka Pitkänen

(kansi: en tiedä kuka on suunnitellut, mutta mielestäni se on kaunis!)

Käsittelimme lukupiirissä toukokuun kirjana Kazuo Ishiguron teosta Ole luonani aina. Pidin kirjasta todella paljon ja suorastaan ihastuin Ishiguron tapaan kertoa ja kirjoittaa, joten tiesin, että haluaisin lukea lisääkin hänen teoksiaan. Kirjagramissa joku kehui tämän kirjan äänikirjatoteutusta ja kun bongasin koodin 30 päivän mittaiseen kokeilujaksoon Suomalainen plus -ääni- ja e-kirjasovellukseen, lisäsin heti teoksen hyllyyni. Ja olihan tämä hyvä, siitä ei pääse mihinkään! Taisin pitää tästä jopa enemmän kuin lukupiirikirjastamme, joka sekin oli todella hyvä.

pitkän päivän ilta sijoittuu kesään 1956. Darlington Hallin ikääntyvä hovimestari Stevens on lähtenyt pienelle lomamatkalle halki Länsi-Englannin maaseudun. Hänen on tarkoitus tavata entinen työtoverinsa, taloudenhoitajana työskennellyt neiti Kenton, jonka Stevens uskoo halajavan takaisin töihin Darlington Halliin. Matkallaan Stevens uppoaa muistoihinsa, ja takaumien kautta miljöö laajenee 1930-luvulle. Stevensin hahmon kautta lukijalle näyttäytyy yläluokkaisen englantilaisen elämäntavan murros ja muutos sotienvälisenä aikana ja sen jälkeen. Stevens vaalii vanhoja perienglantilaisia ihanteita ja perinteitä, ja edustaa siten nykyisin ikään kuin toisenlaista maailmaa. Hovimestarin kunnianarvoisa tehtävä ei enää nykymaailmassa ole entisellään sekään.

Voi miten hieno kirja tämä olikaan! Täytyy sanoa, että Jukka Pitkänen on lukijana erinomainen, hän sopii täydellisesti hovimestari Stevensin ääneksi. Ishiguron kuvaus muuttuvasta maailmasta on samalla kertaa haikea mutta tekisi mieleni sanoa myös hieman tragikoominen. Ihanteisiinsa ja periaatteisiinsa jämähtäneenä menneen maailman ruumiillistumana Stevens hieman huvittaa, mutta samalla kertaa hän edustaa ihmistä, jolla on elämä jäänyt elämättä, kun velvollisuudentunto on saanut hänet omistautumaan työtehtävilleen. Erityisesti Stevensin hahmon traaginen puoli näyttäytyy suhteessa neiti Kentoniin, joka päätti irrottautua työstään ja etsiä elämälleen suuntaa, jota Darlington Hallista ei hänelle löytynyt. Stevens sai minut miettimään, miltä tuntuu ikääntyessään huomata, että edustamansa elämäntapa luhistuu ympäriltä vähitellen.

Kuten Olen luonani aina, myös Pitkän päivän ilta onnistui herättämään paljon ajatuksia. Teos tuntui tempaavan minut mukaansa, vaikka Stevensin vaipuminen muistoihinsa ja siitä seuranneet aikatason muutokset saivatkin varsinaisen juonen (lomamatkan) etenemään sangen hitaasti. Kokonaisuutena teos tuntui kuitenkin onnistuneelta läpileikkaukselta katoavasta elämätavasta. Tämä lukukokemus vain vahvisti ajatusta siitä, että haluan lukea lisää Ishiguron teoksia.

Joka tytön runokirja

Suvi Ahola ja Satu Koskimies (toim.): Joka tytön runokirja

316 s., Tammi 2016

 

Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen toimittama Joka tytön runokirja on todellakin teos, josta löytyy varmasti jokaiselle tytölle ja naiselle sopivia runoja, sillä runot tuntuvat kattavan ikäpolvien ja elämänvaiheiden koko kirjon. Samanniminen teos on ilmestynyt ensimmäistä kertaa vuonna 2006, enkä osaa tarkemmin sanoa miten tämä uusi versio eroaa vanhasta.

 

Joka tytön runokirjasta löytyy runoja moneen makuun, sillä siihen valikoidut runot ovat pitkältä aikaväliltä. Mukaan mahtuu siis niin perinteistä kuin moderniakin runoutta aina laululyriikoihin asti. Runot ovat pääosin (jollei kokonaan?) naislyyrikoiden kynistä lähtöisin, mikä todella tekee tästä naisten kirjan: yleensähän nainen osaa kuvata parhaiten naisen tuntoja. Runoilijoina tässä teoksessa ovat edustettuna muun muassa Katri Vala, Aale Tynni, Saima Harmaja, Aila Meriluoto, Anna-Leena Härkönen, Anni Sinnemäki, Maija Vilkkumaa ja moni moni muu. Harmaja, Meriluoto ja Härkönen ovat minulle jo entuudestaan tuttuja runoilijoita, mutta erityisesti Härkösen runoihin kiinnitin nyt eri lailla huomiota kuin hänen kokoelmiaan joitakin vuosi sitten lukiessani. Lisäksi kiinnostuin Valan ja Tynnin tuotannosta ja kävinkin lainaamassa heidän tuotantoaan lisää.

 

Aiheina tässä kokoelmassa käsitellään lapsuutta tai "tyttöyttä", nuoruutta ja aikuistumista, rakastumista ja pettymyksiäkin, naiseutta ja äitiyttä. Kirjo on monialtainen ja siksi tämä teos todella sopii monen ikäisille luettavaksi. Itse en pitänyt kaikista osista, joihin kokoelma on jaettu. Syynä pitämättömyyteeni lienee se, että en vielä tässä elämänvaiheessa löytänyt tarttumapintaa esimerkiksi äitiyteen ja ikääntymiseen. Kokonaisuutena kuitenkin pidin tästä teoksesta ja haluaisin tämän jopa omaankin hyllyyni, jotta voisin palata tähän uudelleen ja tehdä merkintöjä. Pidin paljon myös siitä, että perinteinen runous ja vanhempi tuotanto oli hyvin edustettuna tässä teoksessa, sillä se usein puhuttelee minua nykyrunoutta ja moderneja kokeiluita enemmän.

Me, Keisarinna

Laila Hirvisaari: Me, Keisarinna

576 s., Otava 2013

kannessa kuva F. Rokotovin öljymaalauksesta

Olen viimeisimmät illat viettänyt sangen intensiivisesti Venäjän keisarinna Katariina II seurassa, sillä välittömästi aloitettuani Laila Hirvisaaren uutuusromaanin Me, Keisarinna, se imaisi minut otteeseensa täysin. Tämä kirja on yksi eniten odottamistani syksyn uutuuksista, sillä kuten olen useaan otteeseen tuonut täällä blogissani esille, Laila Hirvisaari on yksi suosikkikirjailijoistani.

Me, Keisarinna on jatkoa teokselle Minä, Katariina. Se jatkaa tarinaa oikeastaan siitä mihin edellinen osa jäi, mutta erilaista tälle kirjalle on se, että tarina ei etene niin kronologisesti kuin ensimmäisessä osassa. Minusta tuntuu hieman siltä, että Hirvisaari on lähtenyt kokeilemaan hieman erilaista kerrontatyyliä, sillä hän liikuttelee tarinaa ajassa edestakaisin hyvin tiheään tahtiin. Ratkaisu on toteutettu sangen onnistuneesti, mutta minun on pakko tunnustaa, että en aina pysynyt selvillä siitä, mitä milloinkin oli tapahtunut eli en osannut sijoittaa tapahtumia aikaan. Olisin kaivannut selkeämpiä siirtymiä, kuten edellisessä osassa oli.

Tarina kertaa Katariinan vaiheita koko hänen hallituskaudeltaan eli ikävuosien 33-67 väliltä. Kerronta on erilaista myös siinä suhteessa, että nyt Katariina ei vain kertaa elämäänsä ylikamariherralleen Leon August Denikille, vaan myös tavallaan puhuu niistä itsekseen. Vaikka Katariina onkin päähenkilö, nyt hänen lähipiirinsä vaiheet nousevat entistä enemmän esiin monella tapaa. Se on hyvä asia, sillä tapahtumista saatava kuva on monipuolisuudessaan sellainen, joka auttaa lukijaa ymmärtämään myös päähenkilön toimintaa eri tavoilla.

Siinä missä edellinen osa käsitteli vahvasti naisen alamaisuutta aviomieheensä nähden sekä synnyttäjän roolia, tässä teoksessa pääosassa on vahva nainen, jolla ikääntyneenäkin on oikeus naiseuteen ja rakkauteen. Yksinvaltiaan henkilökohtaisen elämän ohella myös hänen hallitsijana tekemänsä ratkaisut ovat nyt suurennuslasin alla ja kirja käsittelee naiseuden ohella myös katumusta tehdyistä teoista. Katumukseen liittyy tietysti vahvasti moraaliset seikat, ja mielestäni oli hyvin mielenkiintoista lukea Venäjän vaiheista sotien värittämällä 1700-luvulla itsevaltaisen hallitsijan näkökulman kautta.

Mielestäni Hirvisaari onnistuu jälleen luomaan mielenkiintoista historiallista ajankuvaa, jonka juoni pitää lukijan otteessaan. Ihan tämä ei edellisen osan tasolle yltänyt erityisesti tuon ajassa siirtyilyn vuoksi, mutta aika lähelle kumminkin!

♠♠♠♠+

Hehkuvin värein

Anna-Mari Kaskinen: Hehkuvin värein - Sanoja vuosien kauneudesta

48 s., Kirjapaja 2012

 

Anna-Mari Kaskinen on minulle uusi runoilijatuttavuus, mutta tämä Hehkuvin värein -kokoelma on kiinnostanut minua jo viime kesästä. Silloin kirjastossa viransijaisuutta tehdessäni muovitin ja tarroitin kirjoja, jolloin tämä teos päätyi ensimmäisen kerran käsiini. Sen uskomattoman kaunis kansi lumosi minut heti ja olisin sen saman tien lainannutkin, mutta siitä oli (valitettavasti) varauksia. Minulle tuli niin surku ruveta kirjaston käytännön mukaan leikkaamaan kansipaperia (kuten kuvasta näkyy) muovittamista varten, koska se oli niin upea ja tehosi minuun. Niin, tuo kuvassa oleva nide on juurikin minun muovittamani. :-)

 

Kaskisen uusin runoteos on teemaltaan suunnattu enemmän vanhemmalle ihmiselle, sillä se käsittelee vuosien kulkua ja menettämistäkin, asioiden muuttumista. Silti mielestäni tämä sopii luettavaksi myös nuorelle lukijalle, sillä ainakin minua se puhutteli ja pidin hänen runoistaan kovasti. Näissä runoissa oli usein huomattavissa kaksi ulottuvuutta, toisen muodosti se mitä sanat sanoivat, toisen muodosti se mitä lukija itse ajatteli tai miten runot koki. Se on mielestäni hienoa, sillä lukijalle jää paljon tilaa kokea ja pohtia runoja.

Kaskisen runot ovat pääsääntöisesti loppusoinnullisia, oikein perinteistä lyriikkaa siis. Se on minuun aina uponnut modernia runouttua enemmän, joten ehkä siksikin tämä teos oli mielestäni hyvä. Kaskinen käyttää sanoja taitavasti ja runoihin sopivasti, ehkä voisi sanoa jopa osuvasti. Minä pidin tästä kyllä paljon ja suosittelen tätä lämpimästi. Tämä voisi olla hyvä joululahjavinkki runoista pitäville, minä ainakin tykkäisin jos tämän joskus hyllyyni saisin. Minun on nyt kovasti vaikea arvostella tätä teosta, sillä en oikein uskalla sille kovin suuria pisteitä antaa. Ehkä tämä on osuvin minun mielestäni:

 

♠♠♠♠

Kimeä metsä

Meriluoto, Aila: Kimeä metsä
122 s., WSOY 2002

Tämä on nyt sitten viimeinen Meriluodon runoteos, jonka tulen ennen kesää lukemaan. Olen nyt lukenut niin paljon hänen runojaan, että pitää kokeilla välillä jotakin muutakin. Ilokseni voin sanoa, että Kimeä metsä kohoaa minun silmissäni samalle tasolle Lasimaalauksen kanssa.

Pidän tästä teoksesta paljon, sillä siitä onnistuin tavoittamaan samankaltaista perinteistä runollisuutta kuin Lasimaalauksestakin. Erityisen paljon tykkään ikääntyneen naisen rakkautta ja eroottisuutta/seksuaalisuutta sivuavista runoista, ne ovat todella kauniita. Runoissa on moderni mitta, mutta sisällöllisesti ne ovat mielestäni lähempänä perinteistä runoutta, jota on helpompi oivaltaa kuin modernia. Kimeä metsä sisältää lisäksi valikoiman Aila Meriluodon suomentamia Emily Dickinsonin runoja.

Meriluoto kertoo kauniisti ikääntyneestä naisesta, ehkä ainakin osittain omien tuntemuksiensa pohjalta. Vaikka itse olenkin vasta 20, silti niihin pystyi jollakin tavalla "samaistua". Se kertoo varmasti runojen vaikuttavuuden puolesta. Kaikkia "rakkausrunoja" ei ole kerrottu minkään tietyn ikäryhmän näkökulmasta, ja tykästyin erityisesti seuraavaan runoon:

Me tässä, lähekkäin, sikiöasennossa/tai kuoleman./Rakkaus nousee kuin lyijy, syvältä, lähes sietämätön paino,/hitaasti se leviää jäsenistä jäseniin./Ei lyijy vaan raskas hunaja./Tunnustellaan.//Virtaus, hiipiviä, täysi - tuskin jaksat/nostaa luomiasi, hunaja liimasi ne yhteen./Makeus, niityn tuoksu, kimalaisen pehmeä basso./Rakastan sinua. Elän. Kuolen./Yksi yhteen.

♠♠♠♠