Kosto

Kaisu Tuokko: Kosto

Eevi Manner 1

Otava 2023

Luin lokakuussa Kaisu Tuokon Kristiinankaupunkiin sijoittuvan Eevi Manner -sarjan ensimmäisen osan Kosto. Olin saanut tähän sarjaan vinkin veljeltäni jo liki vuotta aikaisemmin, mutta onneksi tartuin sarjaan vasta nyt. Kävimme nimittäin puolisoni kanssa kesällä Kristiinankaupungissa ja vietimme päivän kierrellen kujilla, söimme lounaan Jungmanissa ja piipahdimme kirjastossa ja kirkoissa. Oli hauska lukea kirjaa, jonka kartalle oli helppo päästä itsekin mukaan.

Eevi Manner on paikallislehden toimittaja, joka saa vinkin merestä löytyneestä ruumiista. Hän suuntaa paikalle, jossa hän joutuu heti silmäkkäin oman menneisyytensä kanssa. Vaasalaistunut rikostutkija Mats Bergholm on lähetetty tutkimaan juttua, mutta juuret hänellä on yhtä syvällä Kristiinankaupungin maaperässä kuin Eevilläkin.

Tuokko on luonut dekkariinsa tiukan kontrastin aurinkoisen kesäkaupungin ja synkän henkirikoksen asetelmalla. Miten mitään niin raakaa ja monisyistä voi tapahtua Kristiinankaupungin kaltaisessa lintukodossa, jossa ihmiset tuntevat toisensa ja ovia lukitaan lähinnä muodon vuoksi? Nopeasti käy ilmi, että Eevin ja Matsin on yhdistettävä voimansa, jotta sekä poliisin saamat vihjeet että Eevin saamat yhteydenotot paikallisilta nuorilta saadaan koottua yhteen selkeäksi kokonaisuudeksi.

Pidin paljon tämän kirjan miljööstä, joka on yhtä ihastuttava kuin kaupunki todellisuudessakin on. Dekkarijuonena tämä on ehkä yllättävänkin terävä ja tapaus itsessään nojaa pitkälti ihmisen psykologiaan. Minua kiinnostaa kyllä jatkaa sarjan parissa ja luultavasti sen jossain vaiheessa teenkin, vaikka minun on myönnettävä, että alkuun en oikein pitänyt itse tekstiä vetävänä.

Jakob

Satu Rämö: Jakob

Hildur-sarjan 3. osa

WSOY 2023

Elokuun viimeisenä kirjana luin Satu Rämön Jakobin, joka on kolmas osa supersuosittuun Hildur-sarjaan. Siinä Hildurin suomalaistaustainen työtoveri Jakob nousee aiempaa keskeisemmäksi hahmoksi, kuten kirjan nimestäkin voi päätellä.

Islannissa eletään vuoden pimeintä aikaa joulun lähestyessä. Länsivuonoilta kalastusaltaalta löytyy järsitty ruumis, eikä aikaakaan, kun Hildurin tiimi saa selvitettäväkseen toisenkin erikoisen henkirikoksen. Kohta löytyy kolmaskin ruumis. Kuvio alkaa hahmottua, mutta resurssivaje hidastaa tahtia. Tiimin resurssit supistuvat entisestään, kun Jakobin on matkustettava Suomeen poikansa huoltajuutta koskevaan oikeudenkäyntiin.

Kesken kiivaimman kiireen Hildur saa puhelun Suomesta. Jakobin matka on saanut dramaattisen käänteen, joka saa Hildurin pohtimaan, miten pitkälle Jakob on valmis menemään saadakseen poikansa huoltajuuden. Samaan aikaan mieltä painaa kadotettu yhteys hänen sisareensa Rósaan. Vanhat tutut keinot  kuohuvan mielen selvittämiseksi ovat jälleen käytössä, kun Hildur pyrkii pitämään paketin kasassa ja nappaamaan syyllisen ennen kuin tutkinnan alla olevaan rikosvyyhtiin tulee lisää uhreja.

Olen pitänyt tästä sarjasta erityisesti sen Islanti-kuvauksen vuoksi, mutta tässä osassa meininki muuttuu selvästi aiempaa kansainvälisemmäksi. Islantilainen arki ja miljöö painuvat siis hieman taka-alalle, mikä on mielestäni harmi. Dekkarijuoni puolestaan on tässä nyt vahvempi ja jännittävämpi kuin aiemmissa osissa. Henkilöhahmojen menneisyydestä ja persoonista paljastuu tämän kirjan myötä myös uutta, ei ehkä niin miellyttävää tietoa.

Olen pitänyt sarjan aiemmista osista paljon enemmän kuin tästä, mutta en toki sarjaa aio kesken jättää. Rakelia saan nyt jonkin aikaa odottaa varausjonosta, Tinnasta nyt puhumattakaan. Kirja ei ole vielä edes ilmestynyt, mutta pääsin toukokuussa varausjonoon sijalle 66.

Eloonjääneet tytöt

Riley Sager: Eloonjääneet tytöt

WSOY 2022

alkup. Final Girls, 2017

suomentanut Laura Liimatainen

Luin pari vuotta sitten Riley Sagerin kauhuelementeillä maustetun jännärin Kotiin ennen pimeää. Päätin jo silloin, että sopivan jännärinnälän iskiessä luen myös Eloonjääneet tytöt. Tässä ei ollut kauhuelementtejä, mutta tämä oli kuitenkin mielestäni näistä kahdesta mukaansatempaavampi ja jännittävämpi teos, vaikka pidinkin paljon myös tuosta aiemmin lukemastani kirjasta.

Quincy Carpenter jäi ainoana henkiin 10 vuotta aiemmin tapahtuneesta verilöylystä, jossa hänen ystävänsä saivat surmansa ulkopuolisen henkilön toimesta syrjäisellä metsämökillä. Lehdistö nimitti hänet "eloonjääneeksi tytöksi", aivan kuten asuntolamurhista ainoana selvinneen Lisan ja motellissa yövuoroa tehneen Samin.

Quincy on pyrkinyt rakentamaan elämäänsä aktiivisesti eteenpäin, hänellä on vakaa parisuhde ja leivontabloginsa. Näennäisesti kaikki on siis hyvin, eikä Quincy halua ajatella metsämökin tapahtumia. Hänen on kuitenkin pakko kohdata traumansa  vielä kerran, kun Lisa löytyy kuolleena ja Sam ilmestyy Quincyn kynnykselle. Vaikka kunkin tapauksen syylliset saatiin jo aikanaan selvitettyä, alkaa näyttää siltä, että joku on eloonjääneiden tyttöjen kannoilla.

Eloonjääneet tytöt on mielestäni varsin puhdasverinen jännäri, joka ammentaa tiiviin tunnelmansa menneisyydestä, ihmismielen muistin oikullisuudesta ja psykologiasta. Kaikki nuo ovat asioita, jotka mielestäni ovat jännäreissä kaikkein jännittävintä: arkiset asetelmat kääntyvät päälaelleen ja tuttu ei enää välttämättä olekaan aivan turvallista tai ainakaan sitä, miksi sitä luuli. Sager marssittaakin esiin melkoisia juonenkäänteitä, jotka onnistuvat yllättämään. Jos siis etsit mukaansatempaavaa jännäriä, se on tässä.

Lukupiirikirja: Tapahtui veden äärellä

Kerstin Ekman: Tapahtui veden äärellä

Tammi 2022

alkup. Händelser vid vatten, 1993

1. suomenkielinen painos ilmestyi Otavan kustantamana vuonna 1994

suomentanut Oili Suominen

Luimme lukupiirin kauden päätöskirjana Kerstin Ekmanin kiitellyn romaanin Tapahtui veden äärellä. Dekkariksikin luonnehdittava romaani on suomennettu alun perin jo vuonna 1994, mutta siitä otettiin eri kustantajan toimesta painos vuonna 2022. Ehkä syynä oli kirjan pohjalta tehty televisiosarja, jota on Suomessa esittänyt Yle.

Tapahtui veden äärellä on kahdessa aikatasossa kuvattu kertomus. Tapahtumien ydin on juhannuksessa 1973, jolloin Svartvattnetin pikkukylässä tapahtuu henkirikos. Kaksi nuorta telttailijaa löytyy juhannuksena puukotettuna metsäisen pikkujärven rannalta. Rikos jää ratkaisematta, vaikka arveluita toki jää elämään. Toinen aikataso sijoittuu 1990-luvun alkuun.

Vaikka tätä dekkariksikin kutsutaan, minun mielestäni tämä on enemmänkin psykologinen romaani. Varsinainen rikos jää välillä kerronnassa niin taka-alalle, että sitä suorastaan hämmästyy, kun kerronnassa palataan rikoksen pariin. Jännitys ei myöskään mielestäni kanna aivan loppuun asti, mikä johtunee suurelta osin siitä, että tiivistämisen varaa olisi kyllä ollut.

Henkilöhahmoja tässä on paljon. Keskushenkilöitä ovat uhrit löytänyt hiljattain kylään muuttanut Annie tyttärineen, mutta myös paikallinen lääkäri Birger sekä erikoinen ja riitaista Brandbergien perhe ovat keskeisiä. Etenkin aluksi oli hankalaa seurata kuka kyläläisistä on kukin ja osa hahmoista tuntuu hieman turhilta, vaikka valtaosan olemassaololle löytyy tarinan edetessä jokin juonen kannalta tärkeä merkitys.

Ekmanin luontokuvaus sen sijaan on todella hienoa. Miljöön metsäluonto, suot ja virtaava vesi on kuvattu niin hienosti, että tuntuu kuin itsekin olisin siellä pahaenteisen metsän kätköissä kulkemassa. Miljöössä olisi mielestäni aineksia voimakkaampaankin jännitykseen, mutta mukaan on otettu niin paljon hahmoja ja heidän myötään myös erilaisia teemoja, että välillä fokus tuntuu hukkuvan.

Kiinnostavia teemoja tästä voi löytää montakin. Rikos itsessään, sen motiivit ja jälkiseuraukset, yksinäisyys, äidinrakkaus, luontoarvot ja feminismi ovat helposti tunnistettavissa. Luomansa Stjärnbergin yhteisön kautta Ekman tuntuu ottavan taustalla kantaa luonnon monimuotoisuuden puolesta.

Kirjallisilta ansioiltaan tämä on mielestäni todella hyvä kirja. Kielellisesti tämä on ensiluokkaista luettavaa, mistä kiitos kuuluu myös suomentajalle. Juonikin on sikäli onnistunut, että sen rönsyt kurotaan yhteen ja oikeastaan jokaiselle hahmolle ja teolle löytyy merkitys tai selitys. Hieman jäi silti vaisu olo lukemisen jälkeen. Jännitys ei ihan kanna koko tarinan ajan ja rönsyjä on makuuni liikaa.

Martta Saxin murha

Jaana Skyttä: Martta Saxin murha

Like 2024

Martta Sax oli 28-vuotias myymälänhoitaja, joka murhattiin hoitamassaan kyläkaupassa Kempeleessä toukokuussa 1934. Murha oli silmittömän raaka ja herätti aikanaan ison kohun. Moni oli sitä mieltä, että murhasta tuomittiin väärä mies. Jaana Skyttä törmäsi Martan tarinaan toimittajantyössään jo yli vuosikymmen sitten, perehtyi siihen tarkemmin ja kirjoitti siitä true crime -kirjan.

Täytyy sanoa, että olipas hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoinen kirja. Olen ollut kiinnostunut true crimesta jo ennen kuin edes tunsin termiä, ja mielestäni minulla aika kattavasti nämä tunnetuimmat vanhat tapaukset ovat tiedossa, mutta Martta Saxista en ollut koskaan kuullut. Ehkä tämä siksikin oli niin mielenkiintoista luettavaa, kun ihan kaikki oli uutta. On yllättävää, että näinkin kohuttu tapaus tuntuu painuneen pitkälti unholaan.

Martta Sax oli pidetty ja työssään tarkka myymälänhoitaja, joka oli myös kaikin tavoin hyvämaineinen. Hän haaveili rakkaudesta ja perhe-elämästä, mutta jostain syystä puolisoa ei ollut löytynyt. Kuvien perusteella Martta vaikuttaa olleen olemukseltaan varsin miellyttävä. Kannessa olevan potretin hän otatti vain vähän ennen kuolemaansa. On hätkähdyttävän julmaa, että niin lempeän ja helposti lähestyttävän oloinen henkilö kohtasi niin raa'an kohtalon.

Martta oli sulkenut myymälän lauantaina normaaliin tapaan, mutta kaikki tiesivät, että asioimaan pääsi  tarvittaessa myös sulkemisajan jälkeen. Illan mittaan kävi muutama asiakas, mikä auttoi poliiseja tarkan tapahtuma-ajan selvittämisessä. Ryöstömurha huomattiin sunnuntaina, kun Martan hyvin tunteneet ystävät ja tuttavat huolestuivat kaupanmäen hiljaisuudesta. Hänet löydettiin useasti puukotettuna myymälähuoneesta. Oli selvää, että Martta oli tehnyt vastarintaa ja yrittänyt paeta. Myymälän käteisvarat oli viety, samoin Martan omistama käsiase. Vaan mitä Martta oli tehnyt aseella? Pelkäsikö hän jotakin?

Melko pian poliiseille kuulemisten myötä selvisi, että Martta todella pelkäsi ja oli hankkinut aseen turvakseen. Pari vuotta aiemmin hän oli lainannut myymälän kassasta rahaa miehelle, joka oli onnistunut hurmaamaan Martan siinä määrin, että tämä oli luottanut lainan takaisinmaksuun. Hän oli myös myynyt eräälle kyläläiselle velaksi suurella summalla, jälleen takaisinmaksuun luottaen. Kun työnantaja kiinnitti huomiota myymälän kassavirtaan, Martta alkoi toden teolla periä rahoja takaisin. Sen lähes ainoa lopputulos oli se, että syntyi riitaa ja Martta pelkäsi.

Skyttä taustoittaa rikostarinan hyvin. Lukija saa hyvän käsityksen tuon ajan poliittisesta ilmapiiristä ja yhteiskunnallisista tuulista, jotka luovat hyvän näkökulman siihen, millaisessa maailmassa Martta aikalaisineen eli. Skyttä kuvaa myös Martan tuttavapiiriä osana hänen henkilökuvaansa. Samalla välittyy kuva yhteisöstä, johon Martta kuului.

Tämä on tarina, jossa lukijakin uskoo syyllisen löytyneen. Tuntuu jopa helpottavalta ajatukselta, että paha sai palkkansa. Vaan löytyikö syyllinen kuitenkaan? Moni aikalainen oli sitä mieltä, että tuomion sai väärä mies. Samalla myös lukijalle herää epäilys, vaikka tuomio olikin hyvin perusteltu. Näin 90 vuotta jälkikäteen on vaikea tietää mitä uskoisi. Surullinen ja raakuudessaan julma tapaus, joka jää mieleen. Ei ihme, että Skyttä halusi perehtyä tähän tarkemmin. Suosittelen tätä true crimesta kiinnostuneille.

Kiltin tytön murhaopas

Holly Jackson: Kiltin tytön murhaopas

sarjan 1. osa

Kariston äänikirja 2022

alkup. A Good Girls Guide to Murder

lukijoina Mimosa Willamo, Valtteri Lehtinen, Yasmine Yamajako

suom. Leena Ojalatva

Luen nykyään aika harvoin nuortenkirjoja, mutta Holly Jacksonin huippumenestykseksi noussut Kiltin tytön murhaopas sai minut tosissaan pohtimaan miksen lue niitä enemmän. Juoni oli niin mukaansatempaava, että ei voi kuin todeta suosion olevan perusteltua.

17-vuotias Pippa Fitz-Amobi ryhtyy kouluprojektinaan tutkimaan kotikaupungissaan viisi vuotta aiemmin tapahtunutta henkirikosta, jossa yksi koulun suosituimmista tytöistä sai surmansa. Niin poliisi kuin kaikki muutkin kaupungissa pitävät selvänä, että Andie Bellin tappoi hänen poikaystävänsä Sal Singh, mutta Pippalla on omat epäilyksensä. Melko pian Pippa saa huomata, että epäilyksissä taitaa olla perää, sillä hän alkaa saada nimettömiä uhkauksia, joissa häntä kehotetaan lopettamaan asian penkominen.

Vaikka kyseessä on kouluprojektiin liittyvä tutkimus eikä mikään virallinen tutkinta, on tämä kirja silti kuin mikä tahansa laadukas jännäri. Pippa toimii kuin oikea salapoliisi ja kirjoittaa tutkimuspäiväkirjaa kouluprojektinsa pohjaksi, mikä on mielestäni kiinnostava yksityiskohta. Pippan apuna tutkimuksissa on Sal Singhin veli Ravi, joka ei myöskään voi uskoa itsemurhan tehneen veljensä syyllisyyteen. Näiden nuorten järjestelmällisyyttä ja loogista päättelykykyä sekä vähitellen kehittyvää keskinäistä kemiaa on mukava seurata.

Pidin Pippan hahmosta paljon. Hän on järkevä, koulunsa vakavasti ottava nuori, joka osaa myös pitää hauskaa. Hänen perheensä on varsin valloittava ja pidin myös hänen ystävistään, vaikka Pippa joutuukin kääntää epäilevän katseensa myös joidenkin ystävien perheiden suuntaan. Aika tinkimätöntä tutkimusta, kun kaikki vaihtoehdot katsotaan, vaikka ne tuntuisivat itsestä epämiellyttäviltä ja epätodennäköisiltä.

Kirjan tunnelmassa on paljon sellaista mielestäni nuortenkirjoille ominaista raikkautta ja kepeyttä, mutta tässä on myös aidosti sydäntäsärkevät hetkensä sekä tietysti aimo annos jännitystä. Kiltin tytön murhaopas ei päästä lukijaansa helpolla, vaan hiipii oikeasti iholle. Tätä voisi vallan hyvin suositella myös kaikille aikuisille jännäri- ja dekkarilukijoille, vaikka tämä nuorten (aikuisten) kirjaksi katsotaankin. Yhtä asiaa en vaan ymmärrä: miksi tämä on murhaopas? Nimihän tulee alkuteokselta, mutta kertokaa nyt muut kirjan lukeneet miten olette tuon nimen tulkinneet.

Kytäjän kartanon kolmoissurma

Niko Jutila: Kytäjän kartanon kolmoissurma

271 s., WSOY 2023

Kytäjän kartanolla Hyvinkään Kytäjärven kylässä tapahtui helatorstain jälkeisenä yönä vuonna 1972 kolmoissurma, joka nostetaan monesti edelleen esille suomalaisia henkirikoksia käsiteltäessä. Tapaus oli kohahduttava uutisaihe omana aikanaan, vaikka sanomalehdistön silloinen lakko hidastikin tuoreeltaan uutisointia merkittävästi.

Kytäjän kolmoissurmassa surmansa sai kolme paikkakuntalaista nuorta, jotka olivat leiriytyneet Kytäjän kartanon tiluksiin kuuluvalle Kaalimaannokalle. Myöhemmin tekijäksi paljastunut kartanonomistaja Kai Vähäkallio surmasi nuoret ampumalla heidät yöllä telttaansa. Taustalla oli Vähäkallion halu suojella omaisuuttaan, mutta myös hänen luontorakkauttaan nostettiin oikeudenkäynnissä esille puolustuksen toimesta. Vähäkallio ei sietänyt luonnon turmelemista ja helatorstaina 1972 hänellä tuli mitta täyteen.

Jos pitäisi kuvata tätä kirjaa kahdella sanalla, valitsisin neutraalin ja perusteellisen. Kirjailija Niko Jutila kuvaa perusteellisesti niin surman uhrien Veijo Häkkisen ja veljesten Esa ja Kai Hyväkän taustoja kuin Kytäjän kartanon ja Kai Vähäkallionkin vaiheita, oikeudenkäynnin etenemistä, paikkakunnalla tapahtuneita muita rikoksia ja surmien jälkeisiä vaiheita. Olin kieltämättä hämmästynyt, että teoksessa tuotiin mm. uhrien koulumenestystä ja kotioloja niin tarkkaan esille, mutta osaltaan ne toisaalta maalaavat kuvaa tuon ajan köyhien työläisperheisen ahdingosta sekä laajemmin yhteiskunnallisista asioista. Kaiken tämän Jutila kuvaa neutraalisti huolimatta siitä, että aineksia raflaavampaankin tyyliin olisi ollut. Juuri tuo neutraalius on asia, josta erityisesti pidin - toisten ihmisten tragedialla ei mässäillä.

Kytäjällä tapahtunut kolmoissurma on monellakin tapaa surullinen asia. Tietenkin henkirikos on aika itsessään sellainen, mutta samaan aikaan päättyi myös Kytäjän kartanon kehityskulku ja tähän päivään mennessä pala suomalaista kartanohistoriaa on kadonnut kokonaan. Ihmisten teoilla on monesti kauaskantoisia seurauksia, etenkin kun kyse on tämän mittakaavan teoista. Kirjana tämä oli vallan toimiva, lukeminen kävi joutuisaan ja rakenne oli hyvä. Pieniä epätarkkuuksia huomasin faktoissa, kun aiemmin kerrottu yksityiskohta muuttuikin toiseksi. Se hieman harmitti, sillä muuten teos tuntuu pätevältä, jos niin voi sanoa. Samoin joissakin kohtaa kirjallinen ilmaisu oli hieman hassun tuntuista, mihin muuten sujuvasti kirjoitetussa kirjassa huomio helposti kiinnittyi. Plussan puolelle kuitenkin jää ansioissaan.

Kymmenen kirveeniskua

Salla Fagerström: Kymmenen kirveeniskua

10h 1 min., Like 2023

lukija: Maria Jyrkäs 

True crime -tarinat ja -mysteerit kiehtovat minua ainakin joissain määrin, joten Kymmenen kirveeniskua kiinnitti huomioni kustantajan katalogissa jo hyvissä ajoin. Teos kertoo vuonna 1914 tapahtuneesta henkirikoksesta, jonka uhriksi joutui Selkämeren saaristossa asunut iäkäs nainen. Ryöstömurhasta otetaan kiinni kuuro Ida Saarinen, jonka myös todistajanlausunnot liittävät tapaukseen.

Kymmenen kirveeniskua kertoo paitsi tästä yksittäisestä rikoksesta myös aikansa poliisityöskentelystä ja kuurojen yhteiskunnallisesta asemasta. En ole koskaan aikaisemmin saanut näin kattavaa yleiskuvaa jälkimmäisestä asiasta ja se olikin mielestäni teoksen kiinnostavinta antia eikä niinkään Ida Saarisen luonnekuvaus tai tapahtunut rikos. Fagerström on itsekin kuuro, joten hän osaa hyvin kertoa esimerkiksi sosiaalisten kohtaamisten haasteista, jotka ovat samanlaisia yhä tänäkin päivänä.

Toimittaja Salla Fagerström kiinnostui Ida Saarisesta ja Matalan saaren ryöstömurhasta törmättyään asiaa koskevaan vanhaan rikosuutiseen. Fagerström herättää lukijan pohtimaan samoja aiheita, jotka ovat herättäneet hänenkin mielessään kysymyksiä. Tuomittiinko Ida liian heppoisin perustein? Tunnustiko hän todella murhan? Miten hän käytännössä pystyi ryöstömurhaan yksin, etenkin kun anastettujen tavaroiden joukossa oli isojakin huonekaluja? Ja jos hän todella suunnitteli tekonsa, niin miksi hän ei kätkenyt selkeästi uhrin suuntaan osoittavia esineitä? Tuliko kuuro Ida todella ymmärretyksi oikein poliisikuulusteluissa?

Monta on kysymystä, vaan ei aukotonta vastausta. Totuutta voi jokainen faktojen valossa miettiä tykönään, mutta itselleni tämä teos jäi erityisesti mieleen nimen omaan kuurojen historian kautta eikä true crime -tarinana.

Myrkyllinen liitto

Keigo Higashino: Myrkyllinen liitto
9h 34min., Punainen silakka 2021
alkup. Seijo no Kyusai, 2008
suom. Raisa Porrasmaa
kansi: Tony Eräpuro

Higashino on kyllä täysin omanlaisensa dekkaristi! Myrkyllinen liitto on aiemmin kuuntelemani Uskollisen naapurin itsenäinen jatko-osa, jossa rikostutkimuksen keskiössä nähdään tutut poliisit Kusanagi, Kishitani ja Mamiya sekä Kusanagin pitkäaikainen ystävä, professori Yukawa.

Yoshitaka Mashiba on menestynyt yritysjohtaja, joka löytyy myrkytettynä kotoaan. Poliisin katse kääntyy nopeasti vaimon suuntaan, mutta tämä oli tapahtumahetkellä vierailemassa vanhempiensa luona satojen kilometrien päässä. Tutkinnan edetessä tapaus näyttää koko ajan mahdottomammalta ratkaista, suorastaan täydelliseltä rikokselta. Jopa loogisen päättelyn mestari fyysikko Yukawa tuntuu ajautuvan umpikujaan.

Pidin tästäkin kirjasta, kuten Higashinon kahdesta muustakin suomennetusta teoksesta. Higashino on ovela ja yllättävä kirjailija, jolla on taito osoittaa erikoisimmatkin yhteensattumat lopulta ihan loogisiksi tapahtumaketjuiksi. Toivon, että Punainen silakka jatkaa hänen teostensa julkaisua suomeksi, sillä Higashino tarjoaa Suomessa pohjoismaalaisten dekkarien kirjomaan genreen raikkaan, erilaisen tuulahduksen.

 

Tulilahti: Tutkimuksia naismurhista

Teemu Keskisarja: Tulilahti - Tutkimuksia naismurhista

240 s., WSOY 2023

kansi: Martti Ruokonen

Teemu Keskisarja vieraili viime syksynä kirjastossamme luennoimassa otsikolla Pohjanmaan rikoshistoria. Hän keskittyi pitkälti Kyllikki Saaren tapaukseen, josta kertovan kirjankin olen lukenut. Hän kertoi työstävänsä uutta kirjaa, jossa sivutaan myös jalasjärveläisen Lempi Ojalan tapausta 1930-luvulta. Kiinnostus heräsi ja varasin kirjan heti, kun se vain oli mahdollista.

Tulilahti on minulle rikoshistoriasta tuttu tapaus. 1950-luvun lopulla tapahtunut Riitta Pakkasen ja Eine Nyyssösen henkirikos Tulilahden leirintäalueella on näkynyt lehdistössä tasaisesti edelleen. Tapaukseen ei koskaan löytynyt aukottomasti todistettavaa syyllistä, mutta Keskisarja pohtii kerättyjä todisteita ja kuulustelupöytäkirjoja rikoshistorioitsijan näkökulmasta: olisiko jotain voitu tehdä toisin, jäikö jotain olennaista huomaamatta? Kirjan luettuaan voi todeta, että taisi tosiaan jäädä.

Tulilahden tapauksen lisäksi Keskisarja pyrkii taustoittamaan ajankuvaa ja aihepiiriä, siis naismurhia, laajemminkin. Hän nostaa esille kivennapalaisen talollisen tyttären Esteri Rantasen, joka joutui naapurinsa surmaamaksi ihan yllättäen syksyllä 1932. Toinen isommin esille nouseva tapaus on edellä mainittu jalasjärveläisen Lempi Ojalan tapaus, jossa ahdistelijoitaan pakoon pyrkinyt piika kiipesi sillankaiteen yli turvaan ja lopulta putosi virtaan huhtikuussa 1932. Kolmantena on lauttasaarelaisessa autiotalossa 1920-luvulla sattunut kaksoissurma, joka selvisi uhrien nopean löytymisen vuoksi. Nuorten naisten kohdalla oli matkassa paljon sattumanvaraisuuksia, mutta onneksi sattumalla oli sormensa pelissä myös löytymisen suhteen ja rikollinen sai rangaistuksensa.

Vaikka Kivennavan, Jalasjärven ja Lauttasaaren tapaukset luovat kehystä naismurhien historialle, tuntuivat ne Tulilahden surmien käsittelyn kannalta hieman irrallisilta - joskin kiinnostavilta - osasilta tässä kirjassa. Keskisarjan tyyli kirjoittaa tekee historian eläväksi, hänellä on teräviä huomioita ja hän käyttää värikästä sanastoa. Olen lukenut häneltä useampiakin kirjoja, mutta tämä Tulilahti tuntui nopealukuisimmalta ja mukaansatempaavimmalta ainakin tekstin puolesta.

Uskollinen naapuri

Keigo Higashino: Uskollinen naapuri

9h 18min., Punainen silakka 2020

alkup. Yogisha X no Kenshin, 2005

suom. Raisa Porrasmaa

lukija: Juhani Rajalin

Kuuntelin vastikään Keigo Higashinon maagisesta realismista ammentavan romaanin Namiyan puodin ihmeet. Pidin siitä siinä määrin, että otin kuunteluun hänen ensimmäisen suomennetun teoksensa Uskollinen naapuri. Täytyy sanoa, että olipas todella mielenkiintoinen ja terävä dekkari.

Uskollinen naapuri on dekkari, jossa syyllinen selviää heti alkuunsa. Kiinnijäämisen välttämiseksi punotaan kuitenkin älykäs juoni, jonka koukkujen kuunteleminen oli kerrassaan nautittavaa.

Yksinhuoltaja Yasukon elämä menee uusiksi, kun väkivaltainen ex-mies saapuu hänen ovelleen jälleen kerran rahaa vaatimaan. He ajautuvat sanaharkkaan ja tappeluun sillä seurauksella, että mies kuolee. Pian ovelta kuuluu toinen koputus, kun naapurin hiljainen älykkö saapuu tarjoamaan apuaan. Poliisi selvittää tapahtumia, mutta palaset eivät vain osu kohdalleen. Ilmeisimmällä epäillyllä eli Yasukollakin on pitävä alibi, kiitos uskollisen naapurin.

En muista aikaisemmin lukeneeni tällaista dekkaria. On jotenkin metkaa samaan aikaan tietää syyllinen, mutta kuitenkin hämmästellä rikoksen peittelyn kaikkien yksityiskohtien nerokkuutta. Pidin melko tavalla tuosta hiljaisesta ja älykkäästä naapurista, joka paljastui niin paljon enemmäksi kuin alussa vaikutti. Taidan kuunnella piakkoin myös tämän teoksen itsenäisen jatko-osan Myrkyllinen liitto.

Tyttö maissipellossa: Anna Jokisen mysteerikuolema

Jenni Stammeier: Tyttö maissipellossa - Anna Jokisen mysteerikuolema

6h 45min., Docendo 2022

lukija: Laura Hänninen

Tyttö maissipellossa on paitsi tositarina Anna Jokisen katoamisesta ja kuolemasta Torontossa 1910-luvun alkupuolella myös laajemmin kuva siirtolaisnaisten asemasta uudessa maassa, jonne lähdettiin niin suurin toivein. Unelmien maa ei tarjonnut kaikille sitä vaurautta ja hyvinvointia, jota niin moni lähti tavoittelemaan. Vastassa oli erilainen yhteiskunta, kielimuuri ja ankaraa työntekoa, kaikki asioita, joita siirtolaisväestön yhteisöllisyys ei aina pystynyt lievittämään.

Keuruulaissyntyinen reilu parikymppinen Anna Jokinen katosi Torontossa joulukuussa 1913 tanssi-illan jälkeen ja hänet löydettiin kolme viikkoa myöhemmin kuoleman kielissä maissipellosta. Hän menehtyi ennen kuin ehti kertoa, mitä hänelle oikein tapahtui. Kirjassaan Jenni Stammeier avaa mahdollisia vaihtoehtoja tapahtumaan liittyvien faktojen ja tuon ajan ilmiöiden ja olemuksen kautta. Selvää on, että Annan tapaukseen ei koskaan saada aukotonta vastausta, mutta vaihtoehtoisia selityksiä kyllä löytyy varsin hyviäkin.

Vaikka teos nimensä mukaisesti kertoo Anna Jokisen tapauksesta, on se ihan ihan yhtä lailla tai jopa enemmänkin tarkka kuvaus siirtolaisnaisten asemasta 1900-luvun alun Kanadassa. Yhteiskunnallinen kuvaus luo vankan viitekehyksen Annan tapaukselle niin, että tämä kirja ei missään tapauksessa oli true crime -jännitystarina vaan pikemminkin naisen asemaa ja tuon ajan maailmanmenoa kuvaava tietoteos. Pidin tätä hyvin mielenkiintoisena. Teos oli selkeä ja äänikirjanakin helposti seurattava. Minulla sattui olemaan samaan aikaan lainassa tämä teos ihan kirjana, joten pystyin tarkistamaan karttakuvia, mutta Annan jäljillä pysyi kyllä hyvin myös ilman sitä mahdollisuutta.

Suosittelen tätä kirjaa erityisesti niille, joita kiinnostaa historia, naisen asema ja sen kehitys yhteiskunnassa, siirtolaisuus tai rikostarinat.

Lukupiirikirja: Syystanssiaiset

P.D. James: Syystanssiaiset

348 s., Otava 2012

alkup. Death Comes to Pemberley, 2011

suom. Maija Kauhanen

Lukupiirimme kokoontui marraskuun lopussa jääden silloin joulutauolle. Kysyin alkusyksystä lukupiiriläisiltä toiveaiheita ja P.D. Jamesin tuotanto nousi esiin, joten valitsin meille kirjaksi Syystanssiaiset.

Ensinnäkin minulle oli uutta tietoa, että P.D. James oli nainen eikä mies. Monella muulla on ilmeisesti ollut sama mielikuva. James on tunnettu etenkin Adam Dalgliesh -sarjastaan, mutta Syystanssiaiset ei ole osa sitä, vaan sijoittuu Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon maisemiin. Mr. Darcyn ja hänen Elizabeth-vaimonsa asuttaman Pemberleyn kartanon mailla tapahtuu henkirikos juuri ennen vuotuisia syystanssiaisia, mikä suistaa kartanon tasaisen elämän raiteiltaan.

Jännärin sijoittaminen klassikkokirjasta tuttuihin maisemiin on sinänsä mielenkiintoinen valinta, mutta emme olleet asiasta silti kovin ihastuksissaan. Kuten James itse toteaa esipuheessaan, Austen olisi luultavasti kirjoittanut tällaisen kirjan itse, jos olisi halunnut viedä hahmonsa murhatutkimuksen keskiöön. Toisaalta oli toki kiva palata tuttujen hahmojen pariin, mutta itse kallistun myös sille kannalle, että miljöön ja hahmojen puolesta James meni pitkälti sieltä, missä aita oli matalin. Olisiko tämä ollut kiehtovampi jossain muussa kartanomiljöössä, sitä en tiedä. Hieman hölmö olo tästä kuitenkin jäi.

Hahmojen ja miljöön usiokäyttöä suurempi ongelma oli hidastempoisuus ja toisteisuus. Samoja asioita kerrattiin yhä uudelleen ja uudelleen ihan kyllästymiseen asti, mistä johtuen 348 sivua tuntui melko pitkältä urakalta. Pidin kuitenkin teoksen huumorinpilkahduksista. Ehkä voisin lukea joskus Adam Dalglieshin tähdittämiä kirjoja, sillä niitä jotkut piiriläisistä kehuivat Syystanssiaisia paremmiksi.

Lukupiirikirja: Piiraan maku makea

Alan Bradley: Piiraan maku makea

Flavia de Luce 1

389 s., Bazar 2014

alkup. The Sweetness at the Bottom of the Pie, 2009

suom. Maija Paavilainen

kansi: Satu Konttinen

Meidän lukupiiri aloittaa huomenna jo viidennen lukuvuotensa. Näiden vuosien aikana on ehditty lukemaan monenlaisia kirjoja, vaikka välillä kokoontumiset joutuivat tauolle koronan takia. Viides vuosi aloitetaan Alan Bradleyn dekkarin parissa. Piiraan maku makea tuli ehdotuksena piiriläiseltä, mutta itsellänikin on ollut jo vuosia aikeena tutustua tähän sarjaan.

Flavia de Luce on eversti de Lucen kolmesta tyttärestä nuorin. Hän on vasta  11-vuotias, mutta siitä huolimatta hän on paitsi sangen nokkela myös todella taitava kemisti. Hän on myös tyttäristä älykkäin, ainakin omasta mielestään. Kun Flavia löytää heidän kotikartanonsa kurkkupenkistä ruumiin, tuntuvat poliisit suhtautuvan häneen melko alentuvasti, mikä loukkaa hänen älyään. Hän ei ole mikään lapsellinen pikkutyttö, ja sen Flavia päättää näyttää myös poliiseille. Hän ryhtyykin myös selvittämään kurkkupenkin vainajan tapausta.

Kirjan takakannessa sanotaan, että tarina on kuin tehty Agatha Christien ja Viisikkojen lukijoille. Allekirjoitan tämän, sillä kyseessä on todellakin dekkari perinteiseen makuun. 1950-luvun miljöö tarjoaa kiinnostavat puitteet ja ihan omanlaisensa tunnelman tälle tarinalle. Tietynlaista kartanomystiikkaa, maalaisidyllin romuttumista ja poliiseja nokkelampi maallikko, siinäpä hyvä ja perinteinen yhdistelmä dekkarin pohjaksi.

Minä pidin tästä kirjasta monestakin syystä. Tietysti miljöö on yksi syy, mutta Flavian pikkuvanha ja hivenen näsäviisaskin hahmo on sangen kiinnostavaa seuraa. Myös juonenkuljetus on onnistunutta ja perinteisestä sankaritar joutuu vaaraan -juonikuviosta huolimatta loppuvaiheessa myös oikeasti aika jännittävää. Kaikkein eniten taisin kuitenkin pitää kirjan kielestä, sillä se on ihastuttavan nokkelaa ja leikittelevää, paikoitellen oikeasti todella hauskaakin. Niin mainioita vertauksia ja kielikuvia, Flavian ajatusten sävystä nyt puhumattakaan. Aluksi ihan merkkailin post it -lapuilla näitä kohtia kirjaan, mutta sitten juoni vei niin mennessään, että se ihan unohtui. Teoksen kieli on joka tapauksessa todella nautittavaa luettavaa. Suomentaja on tehnyt tässä todella hyvää työtä.

Kyllikki Saari: Mysteerin ihmisten historia

Teemu Keskisarja: Kyllikki Saari - Mysteerin ihmisten historia

357 s., WSOY 2021

kannen suunnittelu: Mika Tuominen

Kyllikki Saaren surma Isojoella keväällä 1953 on yksi Suomen rikoshistorian tunnetuimmista tapauksista. Olen itsekin Etelä-Pohjanmaalta kotoisin, joten tapaus on täällä ehkä erityisen tunnettu. Viime syksynä vierailin ensimmäistä kertaa Saaren suohaudalla, ja se oli kyllä sellainen paikka, että toista kertaa ei tarvitse mennä.

Ihmisten luonne on syntyjään sellainen, että selvittämättömät tapaukset puhuttavat ja mysteerit jäävät painamaan mieltä. Tässä teoksessa Teemu Keskisarja kirjoittaa Kyllikki Saaren mysteerin auki. Hän ei esitä tulkintaa murhaajasta, mutta hyvin perusteellisen kuvan hän tapahtuneesta ja tapauksen tutkimisesta antaa. Näitä seikkoja kuvatessaan Keskisarja kyllä kertoo seikat, jotka puhuvat epäiltyjen syyllisyyden tai syyttömyyden puolesta, mutta varsinaiset spekulaatiot hän jättää lukijalle itselleen.

Keskisarja on historioitsija, ja sen kyllä tästä teoksesta huomaa. Tätä teosta oli ihan ilo lukea siinä mielessä, että Keskisarja on sujuvasanainen kertoja, joka osaa tehdä historiasta elävää. Keskisarja puhaltaa "mysteerin ihmiset" henkiin, tekee heistä läpeensä inhimillisiä. Historioitsijan ote ei ole mässäilevä, ehkä pikemminkin realistinen. Keskisarja on asiantunteva ja perustelee kerronnassa tekemänsä valinnat. Kaikki kirjan kirjoitusprosessissa tehdyt valinnat ovat perusteltuja eikä skandaalinkäryiseen mustamaalaamiseen sorruta, vaikka ihmisistä osittain puhutaankin ihan oikeilla nimillä.

Vaikka olen ajatellut, että Kyllikki Saaren tapauksen pääpiirteet ovat minulle läpeensä tuttuja, tuli tämän kirjan myötä minulle myös uutta tietoa. Toki tietoni tapauksesta perustuvat lähinnä samoja asioita toistelleisiin lehtijuttuihin, mutta jotenkin silti yllätyin uusista tiedoista. Keskisarja on kyllä tehnyt perusteellista työtä, mikä tekee tästä teoksesta todella kiinnostavaa ja jopa nautittavaa luettavaa, vaikka Kyllikki Saaren kohtalo onkin äärimmäisen surullinen. Monen elämä muuttui ratkaisevasti Kyllikin surman myötä eikä pieni Isojoki enää ollut entisensä.

Kuuluisan kuoleman varjo: Miksi Kyllikki Saaren murha ei unohdu?

Juho Saari: Kuuluisan kuoleman varjo - Miksi Kyllikki Saaren murha ei unohdu?

310 s., Gaudeamus 2020

kansi: Jussi Jääskeläinen

 

Suomalaisen rikoshistorian kuuluisimpiin tapauksiin kuuluu epäilemättä isojokelaisen Kyllikki Saaren murha toukokuussa 1953. 17-vuotiaan Saaren ruumis löydettiin etsinnöistä huolimatta vasta syksyllä haudattuna matalaan suohautaan. Syyllistä ei koskaan saatu tuomiolle, mutta monenlaisia teorioita syyllisestä ja tapahtumaketjusta on esitetty.

 

Kyllikki Saaren murhan pääpiirteet ovat olleet minulle tuttuja monenkin eri lähteen ansiosta vuosien varrella. Olen itsekin kotoisin Etelä-Pohjanmaalta, joten tällä alueella isojokelainen tapaus on ehkä erityisellä tavalla tunnettu. Viime syksynä vierailin Saaren suohaudan paikalle pystytetyllä muistomerkillä. Se tuntui surumieliseltä mutta toisaalta myös hieman aavemaiselta paikalta. Väkisinkin siinä miettii, mitä Saarelle oikein tapahtui toukokuisena iltana vuonna 1953.

 

Kuuluisan kuoleman varjo - Miksi Kyllikki Saaren murha ei unohdu? ei tarjoa vastauksia kysymyksiin syyllisestä tai siitä, miten kaikki todella tapahtui. Sen sijaan Juho Saari (joka nimestään huolimatta ei ole sukua Kyllikki Saarelle) on ottanut teoksensa näkökulmaksi Kyllikki Saaren murhan tarttumisen kansakuntamme kollektiiviseen muistiin. Teoksessa pohditaan sitä, mitkä seikat ovat vaikuttaneet siihen, että Saaren murha puhuttaa edelleen vuosikymmenienkin päästä. Oma osuutensa on tietysti sillä, että tapaus jäi selvittämättä. Teoksessa kuitenkin tarkastellaan asiaa myös jaetun kokemuksen kautta ja kulttuurisena ilmiönä, joka on tarttunut kolletiiviseen muistiin.

 

Jos tähän kirjaan tarttuu sillä ajatuksella, että luvassa on jotain mehukasta luettavaa Saaren tapauksesta, niin joutuu luultavasti pettymään. Kyseessä on hyvin asiallinen ja asiapitoinen selvitys siitä tapahtumaketjusta, joka johti Kyllikki Saaren katoamiseen ja lopulta löytymiseen murhattuna suohaudasta. Selvitys perustuu KRP:n esitutkinta-aineistoon. Pidin teoksen neutraalista ja tosiasioihin perustuvasta analyyttisyydestä. Teos myös tarjosi minulle uutta tietoa Saaren murhaan liittyen. Aiempi tietoni on perustunut lähinnä lehdiartikkeleihin, joissa kieltämättä nousee esille aina samat asiat. Juho Saari toki itse toteaa, että tapaukseen syvällisemmin perehtyneille teos tuskin voinee tarjota uutta tietoa. Siihen teos ei kuitenkaan pyri, sillä kuten hän myös toteaa, hän olisi voinut ottaa kollektiivista muistia käsittelevän teoksensa aiheeksi minkä tahansa muun yhtä tunnetun tapauksen. Kyllikki Saaren murha ei siis häntä itseään kiinnosta mitenkään erityisesti.

 

Lukiessani yllätyin siitä, miten paljon nautin tämän teoksen lukemisesta. Itse murhatapauksesta lukeminen ei kyllä ole mitenkään mieltä ylentävää, mutta luin kiinnostuneena kollektiivisen muistin mekanismeista. Tuntui hyvältä lukea tällaista tieteellistä kirjaa, joka kuitenkin oli hyvin kansantajuinen. Minulle tuli lukiessa ehkä jopa hieman sellainen olo, että ikävöin yliopiston kursseja. En tiedä mistä se johtuu, liekö aika jo kullannut muistot tässä vajaassa vuodessa, vai onko jokin osa minusta kuin kotonaan akateemisessa yhteisössä. Hyvin kiinnostava kirja joka tapauksessa!

Kuolonkielot

Karin Erlandsson: Kuolonkielot

263 s., S&S 2016

alkup. Missdåd, suom. Taija Mård

kansi: Sanna Mander

 

Käsittelemme lukupiirissä seuraavaksi Karin Erlandssonin Kuolonkieloja. Kyseessä on trilogian avausosa, ja toinen osa Saarretut ilmestyi jokin aika sitten. Kuolonkieloissa minua houkutteli paitsi kaunis kansi myös runollisen pahaenteinen nimi. Kirjan takakannessa sanotaan, että kyseessä on "klassinen rikosromaani, jossa pientä yhteisöä tarkastellaan useasta näkökulmasta".

 

Sara Kvist on nuori toimittaja, joka on saanut ensimmäisen oikean työnsä pienestä paikallislehdestä poikaystävänsä Robertin kotipaikkakunnalta. Eletään juhannuksen aikaa vuonna 1992 ja Sara pääsee aloittamaan työnteon heti oikein kunnolla, kun lehden päivystys jätetään uuden tulokkaan harteille. Sara kiertää valokuvaajana toimivan Oskarin kanssa tekemässä reportaasia juhannuksen juhlinnasta, mutta yllättäen keskikesän rauha saa uuden käänteen, kun hälytysajoneuvot kiitävät täyttä vauhtia keskustan halki. Metsästä on löytynyt naisen ruumis.

 

Vaikka teoksen päähenkilö on Sara, kuvataan tapahtumia myös Saran esimiehen Gunnarin, torin laidalla kerrostalossa asuvan Lean, pappina työskentelevän Linnan ja hieman myös ruumiin löytäneiden nuorten näkökulmasta. Varsinaista poliisintyötä teoksessa ei kuvata, ainoastaan lehdistön pyrkimyksiä ottaa selvää mitä oikein tapahtui. Oikeastaan minun täytyy kyllä sanoa, että mielestäni tämä ei ole mikään varsinainen rikosromaani, sillä tapahtunut henkirikos on melkoinen sivuseikka kaiken muun keskellä. Teoksessa epäilemättä jännittävintä on seurata miten Saran käy, kun Robert paljastuu aivan erilaiseksi mieheksi kuin Sara luuli.

 

Vaikka Kuolonkielot ei olekaan mielestäni mikään luvatun kaltainen rikosromaani, en silti tunne minkäänlaista pettymystä, sillä Erlandsson on kirjoittanut vetävän tarinan. Itse nautin siitä miten helposti tähän kirjaan pystyi uppoutumaan. Myös ajankuva välittyy hyvin, vaikka Erlandsson ei keskitykään kuvailemaan vaatetuksia, kodin sisustusta tai muita yksityiskohtia. Ajankuva välittyy itse tarinasta selkeänä. Myös tunnelma on puoleensa vetävä, siinä on kesän seesteisyyttä, jonka pinnan alla väreilee kysymyksiä. Toisinaan tunnelma tuntuu jopa kodikkaalta, vaikka tarinaan mahtuukin paljon ikävyyksiä.

 

Lukukokemus oli oikeastaan kaikin puolin hyvä, mutta loppuratkaisu hämmensi. En kerta kaikkiaan pysty ymmärtämään miten kuolemantapaus on oikein päässyt sattumaan, sillä se ei millään tavoin visualisoidu minulle. Lisäksi jäin hieman pohtimaan kirjan nimeä. Alunperinhän Kuolonkielojen piti ilmestyä nimellä Ilkityö, joka olisikin ollut suora suomennos Missdådista. Jos miettii tätä henkirikosulottuvuutta, en oikein osaisi kuvata sitä sanalla ilkityö. Toisaalta missdåd voidaan suomentaa myös sanaksi synti. Olisi kiinnostavaa tietää mitä ajatuksia nimivalinnan taustalla on ollut. Kuolonkielotkaan ei ole ehkä ihan kuvaavin nimi, mutta se on mielestäni sointuva ja toisaalta myös tapahtumien kulkuun sopiva.

 

Kuolonkielot herätti minussa siis valtavasti ajatuksia, mitä en ihan osannut odottaa. Toivottavasti saamme tästä lukupiirissäkin aikaan keskustelua. Henkilökohtaisesti voin kyllä suositella tätä kirjaa ja laitoin jo Saarretutkin varaukseen, koska tämän teoksen miljöö miellytti minua niin paljon. Täytyy varmasti jossain sopivassa kohtaa lukea myös Minkkitarha, jota minulle suositeltiin jo vuosia sitten.

♠♠♠♠