Lukupiirikirja: Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää

Raili Mikkanen: Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää

Tammi 2019

Luimme huhtikuun lukupiirikokoontumiseen Raili Mikkasen nuortenromaanin Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää, joka kertoo Elli Canthista ja hänen äidistään Minnasta. Äidin näkyvää asemaa ja yhteiskunnallisia mielipiteitä kuvataan hänen lapsiensa kokemana, ja teos onnistuikin aukaisemaan minulle uudenlaisen näkökulman kirjailijaan, jonka tuotantoa olen paljon lukenut ja jonka elämästä olen niin ikään lukenut runsaasti.

Jostain syystä en koskaan ollut sekuntiakaan ajatellut miten Minna Canthin mielipiteet ja edesottamukset ovat mahdollisesti vaikuttaneet hänen lapsiinsa niin sosiaalisessa mielessä kuin esimerkiksi heille suotujen mahdollisuuksien muodossa. Luin Mikkasen romaania suurella mielenkiinnolla, sillä teoksella on todellisuuspohjansa ja lähteensä, vaikka kaunokirjallisuudesta onkin kysymys.

Ellin elämä on tunnetusta äidistä huolimatta täynnä myös ihan tavallisia asioita. Ajan tavan mukaan nuortenkin arkeen kuuluu työntekoa, mutta äiti myös kannustaa lapsiaan oppimaan uutta ja opiskelemaan hyvät ammatit. Koululta ja työltä jäävää aikaa värittävät ystävyyssuhteet, ihastumiset ja tulevaisuuden haaveet. Ne jos jotkin ovat ajattomia aiheita edelleen.

Tykkään Mikkasen kirjoitustyylistä, joka tekee historiasta elävää. Rakastin jo teini-ikäisenä historiaa ja silloin luin paljonkin Mikkasen teoksia. Aino Kallaksesta kertova Ei ole minulle suvannot! vaikutti siihen, että tein yläkoulun kirjailijatutkielmani Kallaksesta. Lumouduin myös Aurora Karamzinin elämästä ja luin ahmimalla Mikontyttäret-sarjaa. Aidot ajankuvat ja tunnetut hahmot kiehtovat minua edelleen suuresti.

Amelie

R.M. Rosenberg: Amelie

Hakoisten naiset, osa 3

Tammi 2025

äänikirjan lukijana Sanna Majuri

Riikka-Maria Rosenbergin hieno Hakoisten naiset -sarja saa Ameliesta arvoisensa päätösosan. Sarjan kiinnostavat ja todellisuuspohjaiset henkilöhahmot, yksityiskohtien värittämä ajankuva ja vetävä kirjoitustyyli tekevät Hakoisten naisista yhden parhaista historiallisista romaanisarjoista, mitä olen koskaan lukenut.

Amelie sijoittuu 1800-luvun jälkipuoliskolle. Vuonna 1855 Hakoisten kartanon perijän Hans Gustaf Boije af Gennäsin ja Amelien katseet kohtaavat ja nuoret näkevät toisensa yhtäkkiä aivan uudella tavalla. He ihastuvat ja rakastuvat, menevät salakihloihinkin, sillä moni pitää Amelieta liian vaatimattomana puolisona vapaaherralliselle Göstalle. Rakkaus on kuitenkin sinnikäs ja periksiantamaton. Amelie ja Gösta saavat toisensa, mutta elämä Hakoisissa ei ole aina nuorelle rouvalle helppoa.

1800-luvun jälkipuolisko on monenlaisten uudistusten aikaa. Maanviljelykseen ja tilanpitoon virtaa uusia tuulia, perustetaan kansakouluja, alkoi kansallisen heräämisen aika ja suomen kielen asema vankistui. Hakoinenkaan ei ole missään umpiossa suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan, vaan kaikuja tästä kaikesta nähdään ja koetaan myös siellä. Huomaa, että Rosenberg tuntee lähdeaineistonsa, historioitsija kun on. Toinen taito onkin tehdä historia näin eläväksi, ja senkin hän osaa.

Amelie on hahmona ainakin aluksi melko arka ja viaton, joten ei toisaalta ole ihme, että hänen kykynsä emännöidä kartanoa kyseenalaistetaan. Hän kuitenkin lunastaa paikkansa myös epäilijöiden silmissä, vaikka rakkaudessa solmittu liitto ei sekään aina ole sellainen, jollaiseksi Amelie sen tytönunelmissaan kuvitteli.

Arvostan Rosenbergin sarjassa erityisesti sitä, että hän nostaa esille sellaisia sukuja ja tarinoita, jotka ovat ehkä olleet jo hieman painumassa unholaan. Uskallan väittää, että juuri niin on ollut käymässä ainakin niiden Hakoisten naisten kohdalla, joista ei ole jäänyt juurikaan lähdeaineistoa, vaan Rosenberg on koonnut henkilöhahmonsa pienistä murusista ja luovuuttaan käyttäen. Odotan mielenkiinnolla Rosenbergin tulevia aluevaltauksia. Kaksplus-lehden artikkelin mukaan seuraavaksi on luvassa isonvihan aikaiselle Pohjois-Pohjanmaalle sijoittuva tarina, jossa pääosassa ovat rahvaan naiset.

Signe

Pirkko Soininen: Signe

Bazar 2024

Enpä olisi etukäteen uskonut, että Pirkko Soinisen romaani Signe jättää näin voimakkaan fiiliksen. Hieman etukäteen vierastin pitkälti Helsinkiin sijoittuvan kirjan miljöötä, sillä Helsinki ei ole milloinkaan ollut minulle merkittävä kaupunki eikä varsinkaan siinä mittakaavassa kuin se on päähenkilö Signe Branderille. Teoksen tunnelma ja tuokiomaisina vangitut valokuvia muistuttavat hetket kuitenkin sulattivat minut. Hieno kirja!

Kirjan nykyhetki on vuosi 1942. Valokuvaaja Signe Brander viruu lähes sokeana ja vakavasti sairaana Nikkilän mielisairaalan suuressa potilashuoneessa. Hänellä ei ole mielenterveydellisiä ongelmia, mutta sinne hänet ja moni muu on siirretty Helsingistä turvaan pommituksilta. Hän ei olisi halunnut lähteä Helsingistä, sillä tuo kaupunki oli hänen suuri rakkautensa. Signe makaa vuoteessaan ja käy läpi muistojaan. Hänen jo lähes sokeat silmänsä näkevät menneet päivät kirkkaina, muistoihin on tallentunut tarkkoja hetkiä kuin valokuvia.

Ihastuin Soinisen tapaan luoda tuokiokuvia. Ne ovat syviä ja moniulotteisia. Signe näyttäytyy älykkäänä itsellisenä naisena, joka teki hartiavoimin töitä unelma-ammatissaan. Minulle tämä aukeni myös kuvauksena äiti-tytär-suhteesta, joka haasteista huolimatta oli kummallekin hyvin tärkeä. Tuota ihmissuhdetta kuvattiin mielestäni hyvin kauniisti ja ymmärtävästi. Samoin valokuvaamalla tallennettujen hetkien ainutkertaisuus oli kauniisti kuvattu. Harmittaa, että en tajunnut merkitä niitä kohtia itselleni ylös. Ehkä luen tämän vielä joskus uudelleen.

Vapaaherratar

R.M. Rosenberg: Vapaaherratar

Hakoisten naiset 2

Tammen äänikirja 2024

lukija:  Sanna Majuri

Hakoisten kartanon tarina jatkuu Vapaaherrattaressa, joka on Hakoisten naiset -sarjan toinen osa. Kuten Hakoisten Annaa kuunnellessani, hurmioiduin myös Vapaaherrattaren seurassa vetävästä juonenkuljetuksesta ja hienosta ajankuvasta. Vapaaherrattaren mukana pääsemme kurkistamaan 1700-1800-lukujen taitteeseen, jolloin sota jälleen kerran kosketti suomalaisia.

Tarinan keskiössä on vapaaherratar Helena von Burghausen, jonka puoliso Erik Leijonhufvud palaa syksyllä 1790 kotiin Kustaan III:n sodasta muuttuneena miehenä. Kun Erik päättää ostaa Hakoisten kartanon ja suunnittelee sen myötä myös tulevaisuutta, Helena toivoo ja uskoo uuteen alkuun. Aika jossa he elävät on kuitenkin armoton. Idän suunnalta nousee uhka, joka tempaisee perheen ainoan pojan mukaan sotaan. Kotona Helena hoitaa omaisuuttaan määrätietoisesti ja pyrkii turvaamaan niin poikansa tulevaisuuden kuin myös omansa ja tyttäriensä, joita Leijonhufvudeille on siunaantunut neljä.

Tämän teoksen ajankohta on historiasta minulle paljon tutumpi kuin ensimmäisen osan, siitä on pitänyt etenkin Hovimäki-sarja hyvää huolta. Nautin, kun sain uppoutua Suomen historian pyörteisiin ja  kartanomiljööseen. Rosenberg on jälleen poiminut ajankuvaansa herkullisia yksityiskohtia muotisuuntauksista, lääketieteestä, seuraelämästä ja uusista hienouksista, joista yksi on perheen lemmikkilintu Papegoja-papukaija.

Vaikka Vapaaherratar on kaunokirjallisuutta, ovat sen keskeiset henkilöt todellisia ihmisiä ja olennaisimmat käänteet heidän elämässään tosia. Oman kiinnostavan säväyksensä antaa Rosenbergin kotikartanostaan Janakkalan Hakoisista sattumalta löytämät kirjeet, jotka on osoitettu Helena von Burghausenille hänen lapsiltaan. Niiden kirjeiden suomennoksia Rosenberg siteeraa teoksessaan suoraan. Ylen verkkosivuilla julkaistu uutinen näistä kirjeistä toimi itse asiassa minulle kimmokkeena näihin kirjoihin tutustumiseen.

Vapaaherratar on mielenkiintoinen ja todellisen kuunteluflow'n nostattava teos, jonka lukijana Sanna Majuri on kyllä aivan mainio. Odotan mielenkiinnolla millainen seuraava osa tulee olemaan. Siitä tulee ilmeisesti päätösosa trilogialle, mutta toivon todella Rosenbergin kirjoittavan vielä paljon lisää historiallisia romaaneja.

Hakoisten Anna

R.M. Rosenberg: Hakoisten Anna

Hakoisten naiset 1

Tammen äänikirja 2022

lukijana Sanna Majuri

Olin ohittanut Riikka-Maria Rosenbergin Hakoisten Annan pikaisella vilkaisulla sen ilmestymisaikaan, ja tuskin olisin kirjaan tullut nytkään tarttuneeksi, jos en olisi tammikuun lopussa sattunut lukemaan Ylen uutista Rosenbergin uskomattomasta kirjelöydöstä. Sattumalta löydetyt kirjeet olivat osoitettu hänen uuden Vapaaherratar-romaaninsa päähenkilölle Helena von Burghausenille. Tämä herkullinen yhteensattuma sai minut oitis kuuntelemaan Hakoisten Annan, jotta voisin jatkaa sarjan parissa. Pidin kirjasta todella paljon, joten onnekas yhteensattuma tämäkin!

Hakoisten Anna on 1700-luvun alussa elänyt Anna Magdalena Lilliebrunn, joka meni vuonna 1757 Hakoisten kartanon perijän Karl Gustav Ugglan kanssa. Liitto oli järjestetty eikä hänen asemansa Ugglan suvun keskuudessa ollut helppo, vaikka Rosenberg kuvaakin avioliittoa rakkaudentäyteiseksi ja valtaosin onnelliseksi. Säilyneet oikeuden asiakirjat kertovat Karl Gustavin olleen äkkipikainen mies eikä hän suinkaan ollut ainoa Ugglan perheen jäsen, joka oli oikeuden edessä milloin missäkin asiassa.

Vaikka Annan elämästä ei ole kertomassa kuin joitakin virallisia asiakirjoja ja merkintöjä kirkonkirjoissa, tekee Rosenberg hänet jälleen eläväksi. Mielikuvituksensa voimalla ja historiantuntemustaan hyödyntäen hän on kirjoittanut vetävän ajankuvan 1700-luvun kartanonrouvan elämästä, yhden mahdollisen version Anna Magdalena Lilliebrunnin avioliitosta ja arkielämästä. Nautin suuresti vetävästä tarinankerronnasta, joka tekee 1700-luvun seuraelämän, muodin ja yhteiskunnan ainakin minulle myös aiempaa tutummaksi. Oma historiantuntemukseni painottuu Hovimäki-sarjan kautta lähinnä 1800-luvulle ja sitä myöhempään aikaan, joten oli hauskaa uppoutua johonkin tutun oloiseen mutta silti vähän erilaiseen aikaan.

Rosenberg on valinnut kirjalleen päähenkilön nykyisen kotikartanonsa entisten asukkaiden joukosta. Lilliebrunnit ja Ugglat taitavat olla jo unohtumassa olevia aatelissukuja, sillä niin paljon kuin historiallisia romaaneja olenkin lukenut ja lisätietoa netistä penkonut, en ollut näihin nimiin törmännyt muistaakseni kertaakaan aikaisemmin. Katson Rosenbergille isoksi ansioksi sen, että hän on tehnyt perusteellista työtä etsiessään tietoa näistä suvuista, sillä mikäpä olisi niin kiehtovaa kuin huolellisen taustatyön seurauksena syntynyt mikrohistoria.

Martta: Nainen joka kuoli eläessään

Jenni Pääskysaari: Martta - Nainen joka kuoli eläessään

Storytel Original äänikirja 2024

lukijana Jenni Pääskysaari

Jenni Pääskysaaren uusin kirja Martta herätti kiinnostukseni äänikirjapalvelun mainosklipin perusteella. Kirja kertoo 1970-luvulla työpaikkansa hissiin jumiin jääneestä Martasta, joka odotti apua kahden viikon ajan. Samalla kirja kertoo Pääskysaaren arjesta ja Martan tarinaan liittyvästä selvitystyöstä. Pääskysaari pohtii elämäänsä ja hidastamisen tarvettaan ja puhuu samalla toisenlaisen elämän eläneelle Martalle.

Kuuntelin tämän kirjan yhtenä aamuna ennen iltavuoroon lähtöä. Jenni Pääskysaaren ääntä on miellyttävä kuunnella ja tarina soljuu sujuvasti eteenpäin. Jos tätä erehtyy luulemaan Martan elämäkerraksi, tulee pettymään. Kyllä tämä toki pitkälti Martan tapauksen ympärille rakentuu, mutta enemmän tässä on mielestäni yhteiskunnallista pohdintaa. Miten on mahdollista, että joku unohdetaan kahdeksi viikoksi hissiin? Miksei kukaan huomaa mitään erikoista? Miksi ihmiseltä nykyään vaaditaan niin paljon, että sitä mielellään haluaisi päästä kahdeksi viikoksi eristyksiin? Ei nyt ehkä hälytysmerkkiä huutavaan hissiin, mutta jonnekin omaan rauhaan.

 

Naisen paikka: Eteläpohjalaisten naisten tarinoita 1600-luvulta nykypäivään

Margareeta Koskinen: Naisen paikka - Eteläpohjalaisten naisten tarinoita 1600-luvulta nykypäivään

179 s., Selbstverlag Margareeta Koskinen 2021

Margareeta Koskinen on kirjoittanut useampiakin henkilöhistorioita, mutta itse olen tutustunut ainoastaan tähän Naisen paikkaan. Siinä Koskinen kertoo omista esiäideistään 1600-luvulta alkaen. Henkilöt ovat todellisia, samoin heidän vaiheidensa pääpiirteet, mutta Koskinen on itse oman mielikuvituksensa voimalla puhaltanut nämä naiset eloon. Hän luo kunkin naisen aikakehykseen mahdollisen tarinan täynnä tunteita ja ajatuksia, joten kirja rakentuu sekä faktan että fiktion keinoin.

Tämä kirja oli tosi mielenkiintoinen kurkistus kahden suvun naisten historiaan. Vaikka tarinat sinänsä ovat keksittyjä, antaa tositapahtumat niille raamit ja uskottavan tunnun. Mielestäni Koskinen kuvaa hyvin naisten vaiheita eri aikoina. Hän sijoittaa sukunsa naiset suomalaiseen yhteiskuntaan 400 vuoden ajalta esitellen näin esiäitiensä kautta naisten asemaa laajemminkin. Kiinnostavaa ja konkreettista. Teos on sujuvalukuinen ja pitkästä aikajänteestä huolimatta enimmäkseen helposti seurattavissa, mihin auttaa myös kirjan alusta löytyneet Hällströmien ja Könnien sukupuut.

Kiinnostavan lukuelämyksen ohella kirja sai minut miettimään omia esiäitejäni. Äidin puolelta tiedän enemmän, mutta oivalsin, että en tiedä isäni äidin puolelta oikeastaan mitään. Jossain papereissa lukee kyllä isoisoäitini nimi, mutta en edes muista sitä. Toki isäni äiti oli syntynyt jo vuonna 1915, joten harva kai tietää tarinoita sukunsa 1800-luvulla syntyneistä jäsenistä. Joskus olen miettinyt, että Marttan sukua haluaisin tutkia, sillä isän isänpuoleisesta suvusta on kyllä olemassa sukuselvitys, joka kyllä sekin seurailee isälinjaa.

Late - Suomen pelätyimmän rikollisen tarina

 

Jarkko Sipilä & Lauri Johansson: Late - Suomen pelätyimmän rikollisen tarina

7 h 48 min., Docendo 20201

lukija: Jari Nissinen

Kuuntelin joskus maaliskuussa tunnetun suomalaisen rikollisen Lauri Johanssonin tarinan äänikirjana. Johansson on yksi rikollisliiga Natural Born Killersin perustajajäsenistä, ja tuomioita hän on saanut huumausainerikoksista ja henkirikoksista. Vankilassa ollessaan Johansson tuli uskoon ja jätti rikollisen polun taakseen.

Late - Suomen pelätyimmän rikollisen tarina on mielenkiintoista mutta ei kovin mukavaa kuunneltavaa. Teos on todella suora, siinä ei kierrellä ja kaarrella, vaan asioista kerrotaan suoraan. Värikynää tarinalle on kuitenkin varmaan jonkin verran näytetty, vaikka värikästä Johanssonin elämä tuntuu muutenkin olleen. Rikolliselle tielle ajautuminen alkoi Johanssonin kohdalla jo varhain, eikä kierrettä ollut helppo katkaista. Useaan otteeseen vankilassa istunut mies ei paljon uusia tuomioita pelännyt, vaan otti vastaan mitä tulossa oli. Elämästä vankilassa kerrotaan myös suorasti. Aika raadollinen maailma, jos kaikki pitää paikkansa.

Muistan Johanssonin rikoksiin liittyviä kohuotsikoita, joten ennen teoksen aloittamista tiesin kenestä ja millaisia rikoksia tehneestä henkilöstä on kyse. Teos valikoitui kuitenkin kuunneltavakseni enemmänkin sattumalta, kun se oli saatavilla kirjaston Ellibsistä. Äänikirjatoteutuksen kohdalla mietin, että se olisi voinut olla vielä kiinnostavampi, jos Johansson olisi itse omalla äänellään lukenut teoksen äänikirjaksi. En oikein ymmärrä miksi näin ei ole toimittu tämäntyyppisen teoksen kohdalla.

Merkitsen tällä kohdalla Seinäjoen kirjaston lukuhaasteesta kohdan 16. rikollinen.

Olli - yhden miehen varietee

Arno Kotro & Olli Lindholm: Olli - yhden miehen varietee

3 h 55 min., Docendo 2017

lukija: Aku Laitinen

 

Kun Olli Lindholm menehtyi äkillisesti helmikuussa, olin monen muun tavoin yllättynyt ja hämmentynyt, ehkä vähän järkyttynytkin. En ole koskaan ollut mikään Lindholmin tai Yön fani, mutta Lindholm oli sen verran näkyvä ihminen mediassa, että melkein väkisinkin häntä on tullut seurattua. Hän vaikutti symppikseltä tyypiltä ja hyvä äänihän hänellä oli. Kuten sanottua, en ole ollut fani, mutta kyllä Yöllä monta sellaista biisiä on, joista olen pitänyt.

 

Koska Lindholm menehtyi yllättäen, täyttyi media monenlaisista kirjoituksista koskien hänen uraansa, persoonaansa ja ihmissuhteitaan. Joitain iltapäivälehdistön juttuja luinkin. Halusin kuitenkin ottaa vielä tarkemmin selvää siitä millainen ihminen Lindholm oli. Vain elämää -ohjelmassa hän tuli aikanaan minulle uudella tavalla tutuksi, mutta nyt päätin kuunnella Lindholmista kertovan kirjan Olli - yhden miehen varietee. Vaikka sen on äänikirjaksi lukenut toinen henkilö, kuuluu siitä mielestäni Lindholmin ääni selvästi. Teos rakentuu Kotron ja Lindholmin dialogin varaan ja minun oli helppo kuvitella Lindholm antamaan vastauksiaan. Ne vain kerta kaikkiaan ovat aitoa Lindholmia, lukipa ne ääneen kuka tahansa.

 

Tässä kirjassa keskitytään Lindholmiin mielestäni ennen muuta hänen uransa kautta, mutta myös yksityiselämää käsitellään: isäsuhdetta, alkoholiongelmaa, perhettä ja ystäviä. Sisällöllisesti tässä kirjassa ei paljastunut mitään uutta, sillä kaikki tuntui jo käsitellyn mediassa viimeistään Lindholmin kuoltua. Jos siis lukee tämän uusien tietojen toivossa, niitä tuskin saa. Tai jos saa, niin sitten on saanut elää täydellisessä Lindholm- ja Yö-pimennossa. Vaan eipä se tämän kirjan syytä tai sille miinukseksi laskettavaa ole.

 

Kirjan dialogirakenne ei näyttäydy äänikirjana parhaimmillaan. Todennäköisesti fyysisessä kirjassa on käytetty paljon kuvia elävöittämään Ollin ja Yön tarinaa, ja kuvia olisin kieltämättä ihan mieluusti katsellut. Tuntuu hieman keinotekoiselta, että dialogiksi rakentuvan kirjan lukee vain yksi henkilö. Vaikka Lindholmin ääni ja hänelle ominainen tapa puhua kuuluukin tästä läpi, olisi ollut kiinnostavaa kuunnella tämä Kotron ja Lindholmin lukemana. Vaan ehkä se olisi ollut keinotekoista heille lähteä toistamaan kertaalleen käytyjä keskusteluja äänikirjan äänittämiseksi. Jos nyt valitsisin kirjan ja äänikirjan väliltä, ottaisin perinteisen kirjan.

Aika velikulta

Liisa Seppänen: Aika velikulta - Hannes Hynösen pitkä taival 1913-2015

231 s.,  Otava 2017

 

Ihastuttava vanhaherra ja sotaveteraani Hannes Hynönen päätyi runsaan mediahuomion kohteeksi Linnanjuhlien myötä vuonna 2014. Monessa eri lehdessä kirjoitettiin ja somessa ihasteltiin Hanneksen elämänmyönteisyyttä. Itse en tuolloin median kirjoittelua juurikaan seurannut, mutta tämän kirjan halusin kuitenkin lukea. On kiinnostavaa, että jo edesmenneestä Hanneksesta on nyt kirjoitettu ihan kokonainen kirja, joka kuvaa tarkemmin paitsi millainen mies Hannes oikeastaan oli myös millaisen tien Suomi on kulkenut itsenäisyyden kynnykseltä satavuotisjuhliinsa. 

 

Tätä teosta lukiessa käy ilmi, että median antama kuva elämänmyönteisestä miehestä on oikea. Hannes Hynönen oli myös aktiivinen ihminen, hän teki työtä, osallistui harrastustoimintaan ja myöhemmällä iällä antoi paljon aikaansa lapsenlapsilleen. Hän tuntuu olleen erityisen ihana isoisä, mutta hänestä piirtyy kuva myös reiluna isänä ja lempeänä aviopuolisona. Hannes oli kiinnostunut ihmisistä, hän keskusteli mielellään ja hänellä oli kyky muodostaa perusteltuja mielipiteitä. Vaikka hän ei ollutkaan kouluja käynyt mies, hänellä oli vahva tiedonjano ja hän kartutti mielellään tietovarantojaan mm. kirjoja lukemalla.

 

Teos rakentuu pääpiirteissään kuvaamaan Hanneksen tiettyjä ikävuosia presidenttikausien mukaan. Mielestäni jaottelu oli välillä hieman keinotekoinen, sillä aina poliittisen elämän käänteet ja kuohunnat eivät juurikaan näkyneet torpparin pojan ja pienviljelijän elämässä. Tässä teoksessa on kuitenkin pyritty luomaan kuva Suomen kehityksestä peilaamalla sitä Hanneksen elämänvaiheisiin, ja ajatuksena se on ihan kiinnostava. Hanneksen mietteistä on säilynyt paljon, sillä hänen kertomuksiaan nauhoitettiin ja hän keskusteli paljon ihmisten kanssa. Teos perustuukin pitkälti paitsi nauhoituksiin myös Hannaksen lähi- ja tuttavapiirin haastatteluihin. Yritystä yhdistää Suomen historia (presidenttikausien mukaan) ja Hanneksen elämänvaiheet on ehkä ollut vähän liikaakin. Kuitenkin tämä kirja on miellyttävää luettavaa, sillä sen päähenkilö Hannes oli miellyttävä ihminen. Ihan tulee tunne, että olisipa ollut kiva tavata hänet joskus.

Aino Kallas - Maailman sydämessä

Silja Vuorikuru: Aino Kallas - Maailman sydämessä

322 s., Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2017

kannen suunnittelu: Anne Kaikkonen, Timangi

kannen valokuva: Salon Strindberg, Historian kokoelma, Museovirasto

 

Kiinnostukseni Aino Kallaksen elämää ja tuotantoa kohtaan heräsi melko tarkalleen 9 vuotta sitten. Olin tuolloin ysiluokkalainen ja meidän piti koulussa tehdä äidinkielen kurssille isompi essee, joka käsittelisi jotakuta kotimaista kirjailijaa. Olisin alunperin halunnut aiheekseni Väinö Linnan, mutta se meni nenäni edestä. Toinen vaihtoehtoni oli Aino Kallas, jonka elämään uppouduin suurella mielenkiinnolla. Alkukipinä Kallasta kohtaan syttyi Raili Mikkasen kirjoittaman, Aino Kallaksen nuoruutta käsittelevän nuortenromaanin Ei ole minulle suvannot ansiosta. Kiinnostuin kovasti myös Kallaksen tuotannosta, josta luin kolme teosta vaaditun yhden sijaan. Käsittelin esseessäni teosnäytteenä pääosin Sudenmorsianta, mutta luin myös Reigin papin ja Barbara von Tisenhusenin. Kallaksen elämästä jäi paljon mieleen, mutta Silja Vuorikurun teoksessa Kallaksen henkilöstä avautuu paljon sellaisia puolia, joita en aiemmin ole osannut ajatella enkä muista hänestä ihmisenä oikeastaan edes kirjoitetun.

 

Silja Vuorikurun tietokirja on ansiokasta työtä. Se käsittelee Aino Kallaksen elämää lapsuudesta kuolemaan saakka monipuolisesti, kiinnostavasti ja selkeästi. Teoksessa kulkee rinnakkain Kallaksen yksityiselämä ja kirjailijan työ, jolloin lukijalle avautuu hyvin miten suuri vaikutus Kallaksen omalla elämällä ja kokemuksilla oli hänen tuotantoonsa. Vuorikuru toteaa, että monilla Kallaksen aikalaisilla oli mielikuva hieman itsekkäästä taiteilijasta, joka vain koreili strutsinsulissaan. Kieltämättä tuo mielikuva kantaa mielestäni edelleen ja minullakin on ollut sellainen mielikuva, vaikka Kallaksen elämään olenkin ollut perehtynyt jossain määrin. Kallas kohtasi elämässään monia suuria suruja, mutta hän kesti hämmästyttävän vahvasti. Ehkä juuri se on omiaan lisäämään tiukasti istuvaa mielikuvaa hänestä yleensä. Vaikka tämä teos ei pyri luomaan Kallaksesta kaunisteltua kuvaa, tuli hänestä minulle nyt entistä inhimillisempi kaikkine epäkohtineen.

 

Kirjailijan tuotantoa käydään tässä teoksessa läpi huolellisesti ja nostetaan esiin teosten saamat kritiikit ja kiitokset sekä se miten Kallas itse niihin suhtautui. Kallaksen kirjailijaminästä paljastui ainakin minulle paljon uusia puolia, sillä jotenkin olen aina ajatellut hänen teostensa syntyneen suhteellisen helposti. Kallas näyttää kuitenkin painiskelleen kirjoittamisen kanssa välillä hyvinkin paljon. Lukiessa tätä teosta Kallaksen tuotannon moninaisuus alkoi paljastua minulle, sillä en ollut aikaisemmin oikein käsittänytkään miten paljon Kallas ehti julkaista elämänsä aikana. Itseäni hämmästytti se, miten Kallasta kohdeltiin elinaikanaan: hänen tuotantoaan ei arvostettu läheskään sen ansaitsemissa määrin, hänestä tehtiin juureton niin Suomessa kuin Virossakin mieltämällä hänet toisen maan kansalaiseksi ja kirjailijaksi, ja häneen kohdistettiin ankaraakin kritiikkiä jo pelkästään syntyperän vuoksi. Mutta Kallas kirjoitti silti eikä lannistunut, vaikka välillä tuntuu kuin hänet olisi oikein yritetty nujertaa.

Tämä teos oli oikein mielenkiintoinen ja herätti paljon ajatuksia, joiden jäsentäminen tuntuu hieman hankalalta niiden runsauden vuoksi. Sen voin kuitenkin sanoa, että tämä on varmasti kiinnostavaa luettavaa muillekin kuin Kallaksen elämästä kiinnostuneille tai hänen tuotantoaan tunteville, sillä hänen elämäänsä mahtui niin monta kohtalon käännettä, että niissä riittää ihmeteltävää aivan kaikille. Mielestäni Kallas on menestyksekkään uransa vuoksi todella ansainnut elämäkerran, jota jo hänen eläessään alettiin kirjoittaa, mutta jota ei koskaan tehty sellaisenaan valmiiksi. Nyt Vuorikuru on tehnyt työn alusta loppuun, ja kiitos siitä hänelle!

Avojaloin - 20 tositarinaa Karjalan Kannakselta

Anna Kortelainen ym.: Avojaloin - 20 tositarinaa Karjalan Kannakselta

283 s., Gummerus 2015

kannen kuva: Hugo Simberg

 

Avojaloin sisältää useamman eri tekijän kirjoittamia joko omakohtaisia, sukulaisista kertovia tai Kannaksella tunnetuista henkilöistä kertovia tositarinoita, joita voisi osittain luonnehtia myös pienoiselämäkerroiksi. Valtaosa teksteistä on Anna Kortelaisen kirjoittamia, mutta myös moni muu pääsee kirjoittamaan tositarinoita. Muut kirjoittajat ovat Martti Backman, Laila Hirvisaari, Eija Järvinen, Teemu Keskisarja, Eeva Kilpi, Johanna Piipponen, Heidi Rytky, Hannu Takala ja Heikki Ylikangas.

 

Minä odotin tältä teokselta jotain erilaista kuin miksikä tämä paljastui. Ensinnäkin ajattelin, että tämä kertoisi ihan tavallisten kannakselaisten kohtaloista ja elämäntarinoista, mutta teokseen olikin poimittu monta joko valtakunnallisesti tunnettua tai ainakin Kannaksella näkyvinä hahmoina tunnettuja henkilöitä, kuten Hugo Simberg, Toivo Kuula, Harry Wahl, Zweygbergin kauppiasperhe... Toki tavallisten työläisten ja tavantallaajien elämänkohtaloistakin pääsee tästä kirjasta lukemaan, mutta oletin sellaisia tarinoita olevan enemmän.

 

Toinen asia mihin kiinnitin huomiota oli se, että teos ei ollut järin "tasalaatuinen". Teksti oli kaikkien kirjoittajien kohdalla hyvää, mutta tarinat olivat kovin eripituisia ja toisissa mentiin syventämään kaikkea mahdollista, kuten esimerkiksi "päähenkilön" työn toimintatapoja, yleistä yhteiskunnallista tilannetta jonakin tiettynä ajanjaksona ja niin edelleen. Jossain vaiheessa huomasin, että nimen omaan Anna Kortelaisen tekstit ovat hyvin perusteellisia. Ei siinä muuten mitään, mutta välillä tuntui, että päähenkilö unohtui kaiken muun asian alle ja yhtäkkiä hän sitten taas pulpahti esiin. Mielestäni olisi ollut mielenkiintoisempaa keskittyä vain henkilöhahmoihin ja ohuesti sivuta esimerkiksi työuraa, eikä kuvata kaikkea mahdollista junaradan rakentamisen vaiheista.

 

Muutoin tämä kirja oli kyllä hyvin silmiäavaava, sillä en ollut oikeastaan koskaan sen tarkemmin ajatellut millaista rajaseudun elämä oli esimerkiksi silloin, kun Suomi itsenäistyi. Yleensä kuulee itsenäistymisen ajan kuvausta lähinnä pääkaupunkiseudulta tai muiden isompien kaupunkien alueelta, mutta tuo ajanjakso rajaseutulaisten silmin oli täysin uutta. En ollut aiemmin myöskään ajatellut sen kummemmin millaista kulttuurielämää tai yritystoimintaa Karjalan Kannaksella nähtiin. Nyt minulle muodostui jokin käsitys siitäkin. Kannatti siis lukea, vaikka välillä sivupoluille hairahtuneet tarinat vähän meinasivat tylsistyttääkin.