Kuka keksi haarukan

Tarja Tuulikki Laaksonen: Kuka keksi haarukan - Arkiesineiden ihmeellinen historia

191 s., Minerva 2017

kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy

 

Lähes jokainen meistä vilkaisee päivittäin peiliin, istuu tuolilla tai käyttää aterimia. Harvoin tulee mietittyä miten meille tutut esineet on keksitty tai miten ne ovat kehittyneet nykymuotoonsa ja milloin se on tapahtunut. Tarja Tuulikki Laaksosen teos Kuka keksi haarukan vastaa näihin kysymyksiin paitsi peilien, tuolien ja aterimien myös monen muun arkipäiväiseksi muuttuneen esineen osalta. Milloin koteja alettiin sisustaa verhoin ja liinoin? Koska ihmiset alkoivat nukkua sängyssä? Kuka keksi haarukan?

 

Tämä teos on rakennettu siten, että sen voi joko lukea kuin kirjan yleensä eli alusta loppuun tai itseä kiinnostavat osuudet sieltä täältä. Minä luin koko kirjan järjestyksessä. Teos jakautuu aihealueiden mukaan eli ensin käsitellään tarve-esineitä ja sitten sisustusesineitä. Rakenne on toimiva ja looginen. Laaksonen kirjoittaa kiinnostavasti ja pääosin selkeästi, mutta paikoitellen tulee hienoisia vaikeuksia seurata asiaa. Kokonaisuutena teos on kuitenkin sujuvalukuinen. Tässä teoksessa on myös hyvä ja runsas kuvitus.

 

Kuka keksi haarukan on kiinnostavan erilainen tietoteos, sillä en äkkiseltään muista kuulleeni toisesta ihan samanlaisesta teoksesta. Usein käsitellään isompia asioita ja ilmiöitä, harvemmin pieniä ja nykyään jo arkipäiväisiksi koettuja asioita. Itse viihdyin tämän kirjan parissa, joten jos olet kiinnostunut arjen historiasta, suosittelen tutustumaan tähän.

 

♠♠♠♠

Suklaan maku

Care Santos: Suklaan maku

412 s., S & S 2016

alkup. Desig de xocolata, 2014

suom. Anu Partanen

kansi: Satu Kontinen

 

Kirjallisuuspiirimme tammikuun aiheena oli Espanja, joka oli itse asiassa minun ehdottamani aihe. Kun ehdotus hyväksyttiin, aloin miettiä mitä lukisin, mutta hoksasin samassa lainanneeni jo aikapäivää sitten Care Santosin ensimmäisen suomennetun romaanin Suklaan maku. Sen alkukieli on katalaani ja se sijoittuu pääasiassa Barcelonaan.

 

Suklaan maku kertoo kolmesta eri naisesta kolmena eri vuosisatana. 1900-luvulla lukija tapaa voimakastahtoisen suklaakondiittori Saran, 1800-luvulla esiin astuu nöyrä palvelijatar Aurora ja 1700-luvulla suklaamestarin vaimon Mariannan, jolla on suuri salaisuus. Näitä kolmea erilaista naista yhdistää kaakaokannu, joka kulkee vuorollaan jokaisen naisen käsien kautta. Tapahtumat punoutuvat 1900-luvulta menneeseen, joten lukija saa vähitellen tietää missä tilanteessa kaakaokannuun on tullut särö, milloin siitä katosi kansi ja vispilä ja kuka sen oikeastaan alunperin valmistikaan.

 

Täytyy myöntää, että minä odotin tämän teoksen olevan paljon kiehtovampi ja vetävämpi kuin miksi tämä osoittautui. Olen kiinnostunut sukutarinoista ja muistakin tällaisista  sukupolvia ja vuosisatoja ylittävistä tarinoista, mutta tämä kirja ei silti oikein kunnolla temmannut mukaansa missään vaiheessa. Tarina alkoi jokseenkin hitaasti ja aluksi jopa epäilin jaksanko sittenkään lukea tätä loppuun, mutta luin vain, sillä kyllä tässä jotain sellaista oli, joka laittoi lukemaan loppuun asti. Ehkä se johtuu siitä, että tämä oli niin sujuvalukuinen teos. Kokonaisuutena kuitenkin koin tämän jokseenkin latteaksi ja hieman pitkäveteiseksi teokseksi, enkä kyllä koe päässeeni "nautinnolliselle ja viettelevälle matkalle Barcelonaan", kuten takakansi lupailee.

 

Pidän kiinnostavana ideana kirjoittaa siitä, mitä kaikkea esineet ovat voineetkaan nähdä vuosikymmenien tai tässä tapauskessa jopa vuosisatojen aikana. Mitä kaikkea ne kertoisivatkaan, jos voisivat niin tehdä? Loppujen lopuksi toteutus ei mielestäni yllä erityisen korkealle tasolla, vaan pikemmin tuntuu kuin kaakaokannu olisi temmattu mukaan tarinaan sitomaan kolme täysin irrallista tarinaa yhteen. Santos yrittää ilmeisesti esitellä naisen asemaa eri vuosisadoilla, mutta mielestäni se jää jokseenkin toissijaiseksi. Välillä tuntuu, että jopa suklaa on vain jokin lavaste, joka ei kuitenkaan kaikista sitä kuvaavista kohtauksista huolimatta nouse mitenkään pääosaan. Sanoisin, että tähän on vain ympätty liian paljon erilaisia asioita ja siksi mikään asia ei nouse erityisen hyvin esiin.

 

 ♠♠♠