Myrskylasi

Anna-Kaisa Linna-Aho: Myrskylasi

8h 33min., Otava 2023

lukija: Maria Jyrkäs

kansi: Piia Aho

Luin muutama vuosi sitten Anna-Kaisa Linna-Ahon esikoisromaanin Paperijoutsen, joka oli minulle silloin vuoden parhaita kirjoja. Siinä on muuten hyvin mieleenpainuva kansi, yksi kauneimmista mielestäni.  Nyt sille kirjalle on ilmestynyt itsenäinen jatko-osa Myrskylasi, jossa palataan Paperijoutsenen maisemiin heti sotien jälkeisessä ajassa. Keskiössä on omaa identiteettiään etsivä Ellen, joka palaa kesäksi Korpivuorelle maataloustöihin.

Sotavuodet ovat jättäneet jälkensä Korpivuorellakin vähän joka kolkkaan. Lydian mies kärsii sotatraumoistaan, Gunhildin vanhin poika ja kartanon perilliseksi aiottu Ilmari kaatui sodassa eikä nuorempi poika oikein osaa nousta veljensä varjosta. Ellen on Gunhildille kuin taivaan lahja, taitaa maataloustyöt ja on vahva ja toimelias. Ellenin on vaikea löytää paikkansa maailmassa, hän on erilaisuudessaan niin yksin. Kotiin ei ole menemistä, mutta Korpivuorella hänellä ja hänen osaamisellaan on paikkansa. Hän kelpaa kaikkien muiden paitsi Gunhildin nuoremman pojan Valden silmissä.

Ellen ja Valde ovat kumpikin jääneet loukkuun jonkin toisen varjoon. Ellen menneisyytensä, Valde veljensä. Sen voisi kuvitella yhdistävän, mutta tilanne on pikemminkin päinvastoin. Linna-Aho kuvaa mielestäni kauniisti ihmisiä haavoineen, ja aivan erityisesti Ellenin ulkopuolisuuden tunne on kuvattu hienovireisesti ja koskettavasti. Myös sivujuonteena kulkeva Lydian ja Sashan tilanne on sellainen, että saa pohtimaan sodan haavoja uudella tavalla. Miksei mielensä haavoittaneille myönnetty samalla tavalla sotainvaliditeettia kuin ruumiiseen haavoittuneille, jos hekään eivät kerran työhön enää pystyneet?

Olen odottanut Linna-Aholta uutta kirjaa jo Paperijoutsenesta lähtien ja kyllä tämä odotukset lunastaa. Myrskylasi on mahdollista lukea itsenäisenä kirjana, mutta itse suosittelen kuitenkin lukemaan Paperijoutsenen ensin. Toivottavasti tämä saa myös jatkoa jossain vaiheessa, sillä minä ainakin haluaisin tietää minne Ellen ja Valde tahoillaan päätyvät.

Lukupiirikirja: Pieni suklaapuoti

Joanne Harris: Pieni suklaapuoti

Suklaapuoti 1

413 s., Otava 1999

alkup. Chocolat, 1999

suom. Arja Gothoni

kansi: Katja Alanen

Lukupiirimme jäi joulutauolle suklaantuoksuisissa tunnelmissa, sillä vuoden viimeisessä kokoontumisessa keskustelimme Joanne Harrisin läpimurtoteoksesta Pieni suklaapuoti, tietysti suklaata syöden.

Olen lukenut tämän teoksen aikaisemminkin, joskus yli 10 vuotta sitten eli jo ennen blogiaikaa. Silloin mieleeni jäi, että elokuva oli jotenkin parempi. Aika näyttää tehneen teokselle hyvää, sillä nyt taidan olla toista mieltä.

Vianne Rocher saapuu tuulen kuljettamana pieneen ranskalaiseen kylään tyttärensä Anoukin kanssa. Kiertolaisen elämään tottunut, vahvasti ennusmerkkeihin ja arjen taikuuteen luottava Vianne perustaa kylään suklaapuodin, jonka vastaanotto on ristiriitainen. Ankaran katolisessa kylässä paaston aikaan toimiva heikkouteen houkutteleva suklaapuoti herättää pahennusta, mutta on myös niitä, jotka löytävät suklaapuodista elämäänsä sitä lämpöä ja inhimillisyyttä, jota ovat niin kovasti kaivanneet.

Lukupiirissä yleinen mielipide oli, että tämä oli ihan mukavaa ja mukaansatempaavaa luettavaa. Yllättävän paljon tästä löytyi keskusteltavaa, vaikka etukäteen olin ajatellut, että onko tämä liian kevyt lukupiirikirjaksi. Hahmojen väliset ristiriidat, suklaapuodin ja kirkon vastakkainasettelu ja miljöö pyörivät keskustelun keskiössä. Joku totesi hyvin, että suklaapuodin puitteet pehmensivät tarinaa paljon. Se on epäilemättä totta, sillä esimerkiksi Muscatien avioliitto ja jokilaivojen väkeä kohtaan kohdennettu epäluulo ja viha olisivat ilman lohdullista suklaapuotia ja sen inhimillistä omistajatarta olleet aika tavalla ankeampaa luettavaa. Olimme myös yhteisesti hyvin vaikuttuneita siitä, miten hienosti Harris saa välitettyä tuoksu- ja makuaistimukset lukijalleen.

Minulle jäi nyt lukemisen jälkeen sellainen olo, että haluan lukea myös tämän jatko-osat. Sitä en tiedä milloin se aika koittaa, mutta kyllä tästä sellainen kipinä jäi. Karamellikengät kuulostaa ainakin houkuttelevalta nimeltä!

Eleanor & Park

Rainbow Rowell: Eleanor & Park

384 s., Viisas elämä 2016

alkup. Eleanor & Park, 2013

suom. Terhi Kuusisto

kansi: Olga Grlic

 

Muistan, kuinka Eleanor & Park ilmestyessään tuntui saavan valtavasti huomiota ja suosiota. Itse lähinnä mietin, että mikäköhän kirja tuokin on. Nimi tuntui erikoiselta enkä oikeastaan vaivautunut lukemaan arvosteluja tai tutustumaan kirjan tietoihin muuten. Tammikuussa meidän yläkoulussa kävi vieraileva vinkkari, jonka vinkkauksia kävin seuraamassa työn puolesta. Hän vinkkasi tätä kirjaa ja kiinnostuin heti. Nyt kiinnostus siirtyi tekojen asteelle ja luin kirjan. Se oli hyvä, mutta ei niin hyvä kuin olin odottanut.

 

Eletään vuotta 1986. Ei ole sosiaalista mediaa, ei kännyköitä eikä Eleanorin tapauksessa edes lankapuhelinta. Hän on isokokoinen, punatukkainen ja pukeutuu omalaatuisesti. Ne ovat kaikki asioita, jotka jo yksistäänkin riittäisivät tekemään hänestä silmätikun. Park puolestaan on puoliksi korealainen ja hän harrastaa kamppailulajeja. Hänelläkin on omat paineensa, mutta ikätoverien keskuudessa elämä sujuu suhteellisen sujuvasti Parkin pitäessä matalaa profiilia. Teini-ikäisten maailma voi kuitenkin olla karu paikka.

 

Eleanor ja Park kohtaavat, kun Eleanor eräänä aamuna astuu koulubussiin ja istuu Parkin viereen. Park huomaa Eleanorin lukevan salaa hänen sarjakuviaan, mistä alkaa orastava ystävyys, joka syvenee lopulta rakkaustarinaksi. Eleanor ja Park ovat eri maailmoista tulevia nuoria: Eleanorin koti on rikkinäinen ja väkivallan uhka leijuu ilmassa, Parkin perhe taas on kiinteä ydinperhe. Siinä missä Eleanorin kodissa on rahasta tiukkaa, Parkin perhe tulee toimeen sangen mukavasti. Näennäisestä erilaisuudestaan huolimatta Eleanor ja Park kohtaavat toisissaan sukulaissielut.

 

Niin, Eleanor & Park on hyvä kirja. Se on välillä aika ahdistava ja raastava, mutta silti myös paikoin hauska ja etenkin ihanan herkkävireinen. Silti kirja ei ollut ihan niin hyvä kuin olin odottanut. Latasin siihen kyllä aika paljon odotuksia, se täytyy myöntää. Olen nähnyt Youtubessa olevan kirjatrailerin, jossa on käytetty fanien tekemiä piirroksia, ja se on mitä mainioin. Se musiikkikin on tähän kirjaan niin osuva! Jotenkin odotin ehkä samanlaista fiilistä kuin tuota traileria katsoessa, mutta se jäi uupumaan. Fanien ihastuksesta heijastuva tunne olikin voimakkaampi kuin itse kirja. On kuitenkin hauska huomata, että aikakaudella, jolloin nuorten lukemisesta ollaan niin kovin huolissaan, kirja voi inspiroida niin paljon, että innostuu piirtämään fanikuvia! Jos haluat katsoa trailerin, se löytyy Youtubesta hakusanalla Eleanor & Park book trailer. Julkaisija on Gabby Smith.

 

♠♠♠♠

Pintti

Tommi Kinnunen: Pintti

291 s., WSOY 2018

päällys: Martti Ruokonen

 

Neljäntienristeyksellä ja Lopotilla itsensä kotimaisen kirjallisuuden kärkinimiin kirjoittaneen Tommi Kinnusen uusi teos Pintti on ollut minulle syksyn odotetuimpia teoksia. Jo heti ensisivuilta lähtien oivalsin, että minulla on taatusti käsissäni jotain yhtä onnistunutta kuin hänen aiemmatkin teoksensa.

 

Pintti kertoo kyläyhteisöstä, jonka keskiössä toimii lasiruukki. Lähes jokainen perhe saa elantonsa lasiruukilta erilaisista tehtävistä ja kaikki tuntevat toisensa. Kaikki tuntevat myös Tyynelän sisarukset Jussin, Helmin ja Railin, jotka ovat tämän teoksen keskiössä. Jokainen heistä pääsee vuorollaan kertojaksi teoksessa, joka on kolmenpäivänromaani. Ensimmäisenä kertojana on Jussi kesäkuussa 1949, sitten Helmi tammikuussa 1950 ja lopuksi Raili syyskuussa 1951.

 

Tyynelän Jussi on hitaanlainen ja huono oppimaan, mutta käy kuitenkin tehtaalla tekemässä hanttihommia ja lähinnä pyörii muiden tiellä. Jussi on selvästikin autistinen, mutta eihän tuohon aikaan sellaista käsitettä tunnettu. Jussi näkee maailman värit ja muodot eri tavalla kuin muut, olisi kukaties lahjakas suunnittelemaan uusia lasituotteitakin, jos muuten olisi teräväpäisempi. Jussin pikkusisko Helmi häpeää veljeään ja perhettään eikä voi ymmärtää miten ulkomailta tehtaalle saapunut Reko tahtoi juuri hänet. Ilman Rekoa Helmi ei tunne itseään ehjäksi. Raili puolestaan on kerran kotikylästä maailmalle lähtenyt selviytyjä, josta puhutaan kylillä paljon kaikenlaista. Kotiinsa palannut Raili ei ole koskaan menneisyyttään peitellyt.

 

Vaikka teos etenee päivän kerrallaan, pystyy Kinnunen jokaisen päivän kohdalla kuvaamaan jotain olennaista sisarusten lapsuudesta ja perheen elämästä. Nopeasti lukijalle alkaa piirtyä esiin verkko, johon tulee uusia sävyäjä kertojien vaihduttua. Jokaisen kuvatun päivän aikana tapahtuu jotain mullistavaa, usein sellaista joka mullistaa useamman ihmisen elämän täysin. Kinnunen kuljettaa tekstiään herkkävaistoisesti ja lukeminen on todella nautinto, vaikka esiin tulisikin ikäviä käänteitä.

 

Uskallan veikata, että Kinnunen on taas vahvoilla kirjallisuuspalkintoja jaettaessa. Miten joku kirjailija voi kerta toisensa jälkeen onnistua kirjoittamaan jotain näin vaikuttavaa? Lasinvalmistusta kuvatessaankin hän onnistuu olemaan uskottava ja asiantunteva, ja miljöö herää henkiin hienosti. Voin nähdä silmissäni kylän, sen talot ja lasitehtaan. Ajankuva tuntuu onnistuneelta ja henkilöhahmoja pääsee tarkastelemaan läheltä, joskin pieni välimatka jää. Teoksessa on samaa arvoituksellisuutta kuin Kinnusen aiemmissakin teoksissa, joten lukemisessa on tietty tuttuuden tuntu, josta pidän.

 

♠♠♠♠♠

Siilin eleganssi

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

374 s., Gummerus 2010

alkup. L'Élégance du hérisson 2006

suom. Anna-Maija Viitanen

kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti

 

Siilin eleganssi on ollut lukulistallani pitkään (huomaan toistavani itseäni aina tässä kohtaa) ja kirjastosta lainallakin jo melkein yhtä pitkään. Minulla on ollut jonkinlainen kynnys tarttua tähän teokseen, sillä vaikka en juonesta etukäteen tiennyt oikeastaan mitään, niin tiesin kuitenkin tämän olevan monen bloggaajan suosiossa, mikä riitti nostattamaan odotuksia. Huomasin pitäväni Siilin eleganssista, mutta en ehkä täysin varauksetta. Merkittävää kuitenkin on, että yleensä tällaiset melko filosofiset ja pohdiskelevat teokset eivät minua oikein kiinnosta, mutta Siilin eleganssi teki poikkeuksen.

 

Tapahtumien keskiössä on pariisilaisen kerrostalon ovenvartija rouva Michel, joka pyrkii täyttämään mielikuvan perinteisestä, hieman tyhmänpuoleisesta ja jurosta ovenvartijasta niin tarkkaan, että kukaan ei osaa aavistaa hänen olevan todellisuudessa hyvin sivistynyt, Tolstoinsa tunteva kulttuurinharrastaja. Rouva Michel ei halua katseiden suuntautuvan itseensä, mutta sitten kaikki muuttuu, kun taloon muuttaa ensimmäistä kertaa koko rouva Michelin ovenvartijuuden aikana uusi asukas, sivistynyt japanilainen herra Ozu. Samalla muuttuu myös rikkaan perheen 12-vuotiaan tyttären Paloma Jossen elämä, vaikkei hän tosin olekaan koskaan aikonutkaan asettua tyhjänpäiväisyyden ja porvarillisuuden sävyttämään tulevaisuuteen, johon häntä vaistomaisesti ohjataan. Lopullisesti kaiken muuttaa kuitenkin rouva Michel.

Siilin eleganssi rakentuu kahdesta kertojaäänestä, rouva Michelin ja Paloma Jossen. Rouva Michel pohtii mielessään arkipäivän tilanteita osuvasti ja hyviä huomioita tehden, Paloma Josse kirjoittaa ylös ajatuksiaan ja mietteitään erilaisista asioista, lähinnä kanssaihmisistään ja heidän esiintuomistaan ajatusmalleista. Kumpikin haluaa vetäytyä syrjään, tarkkailla tilannetta etäämmältä ja olla kiinnittämättä huomiota itseensä. Kakuro Ozu näkee molempien kuorten alle ja ymmärtää, että sinne kätkeytyy todellista sivistystä ja viisautta, jota muut tyhjänpäiväistä elämää viettävät rikkaat eivät kykene näkemään. Rouva Michelissä hän huomaa olevan todellista siilin eleganssia, hienoutta piikikkään pinnan alla.

 

Siilin eleganssi on mielestäni sangen pistävänterävä huomioissaan ihmisluonteista ja toimintatavoista. Sen filosofisuus ja pohdiskelevuus ei ole lainkaan teennäistä tai muka-jotain, siinä on todellista ajatusta, joka ei ehkä ihan ensimmäisellä lukukerralla täysin avaudukaan. Minulle ainakin tuli monta kertaa tunne, että tässä kirjassa olisi vielä paljon ammennettavaa useammallekin lukukerralle. Siilin eleganssi on kirja, jota ei mielestäni kerta kaikkiaan voi lukaista kevyesti, vaan se vaatii ajattelua. Tästä teoksesta voisi löytää myös paljon kauniita lauseita, ja välillä tuli miltei tunne, että tätä pitäisi lukea kynä ja viivoitin kädessä.

 

Siilin eleganssissa on siis hienoa myös kielellinen ilmaisu, ja uskon vakaasti, että Anna-Maija Viitanen on pystynyt välittämään sen kääntäessään teosta ranskasta suomeksi. Teoksessa mainitaan monta kertaa rouva Michelin tarkka kielikorva ja rakkaus paitsi kieliopillisesti myös tilannetajun suhteen oikeaoppiseen ilmaisuun, joten lienee sopivaa olettaa, että teos on ollut kielellisesti huoliteltu niin alkukielellään kuin käännöksenäkin. Kaunis on myös kirjan kansi, jotenkin elegantti sekin.

 

Pidin tästä kirjasta, mutta kuten heti alkuun totesin, en täysin varauksetta. Aluksi minusta tuntui, että tarinaan oli hieman vaikea päästä käsiksi enkä tahtonut oikein pysyä selvillä siitä, kuka talon asukkaista nyt oli sellainen ja kuka tällainen. Aluksi myös Paloma Jossen merkinnät tuntuivat jotenkin vaativilta rouva Michelin kertojaääneen verrattuna, sillä niissä oli ehkä selkeämmin sitä filosofisuutta, joka muuten välittyy vain hienovaraisesti tarinan lomassa, ei niinkään aatteina. Hieman vierastin myös sitä "ylevyyttä", jota ei ole niinkään miljöössä, vaan esimerkiksi Paloma Jossen, herra Ozun ja rouva Michelin luonteenlaaduissa. Jotenkin he olivat niin sielultaan niin hienoja, että aluksi koin etenkin kaksi ensimmäisinä mainittua hieman vieraiksi itselleni. Kokonaisuus on kuitenkin hyvä, ja uskallankin todeta vielä palaavani tämän kirjan pariin - sitten joskus.

 

♠♠♠♠

Ihmepoika

Elias Koskimies: Ihmepoika

191 s., Gummerus 2014

kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen

 

Ihmepoika kuuluu niiden kirjojen joukkoon, joita en koskaan aikonut lukea. Aihe ei kiinnostanut minua oikeastaan ollenkaan, mutta päätin kuitenkin lainata tämän, kun se kirjaston uutuushyllyssä niin kutsuvasti odotteli. Vaikka joskus onkin ihan virkistävää lukea jotain sellaista, joka ei välttämättä tunnu omimmalta, niin tämän kirjan kohdalla niin ei käynyt. Kyllä tämän luki, mutta minua tarina ei sinänsä vavahduttanut minua oikeastaan mitenkään. Aika kylmää, kun miettii millaisia asioita tässä teoksessa kuvataan. En kuitenkaan voi mitään sille tosiasialle, että tämä kirja ei minun kohdallani toiminut.

 

Ihmepoika kertoo 14-vuotiaasta isopäisestä ja lyhyestä teinipojasta, joka ei ole koskaan niin kuin muut. Hän pukeutuu kimaltavaan hattuun ja repäisee laittamalla jalkoihinsa naisten tolppakorkokengät. Tuon ikäisten keskuudessa se on kuin "sosiaalinen itsemurha". Poika ei kuulu oikein mihinkään: pojat ovat erilaisia, tytöillä on omat juttunsa, kotonakaan hän ei ole oikein osa kokonaisuutta. Poika odottaa vain 18-vuotissynttäreitään ja vapautta lähteä kauas pois, rapakon taakse New Yorkiin. Kaikki käy entistä sietämättömämmäksi, kun perheen isä sairastuu vakavasti ja koko perhe menee tragediassa sekaisin.

 

Niin. En tiedä, lähtöasetelma ei kiinnosta minua millään tavalla. En oikeasti keksi mitä sanoisin. Tarina käsittelee kipeitä asioita, kuten yksinäisyyttä, epävarmuutta ja hämmennystä, mutta jotenkin silti tarina jättää minut jotenkin tylsäksi. En saanut siitä oikein mitään irti. En kerta kaikkiaan kyennyt millään tasolla samaistumaan pojan tuntemuksiin missään asiassa. Ei sen puoleen, en kyennyt samaistumaan kenenkään muunkaan tuntemuksiin tässä tarinassa. Joten tarina ei imaise mukaansa, se vain on ja odottelee.

 

Koskimies kirjoittaa hyvää suomea ja mielestäni hän on hyvin tavoittanut nuorison puhetyylin dialogeissa, mutta välillä teksti tuntuu liian tajunnanvirtamaiselta ja yhtäkkiä sitä vain huomaa, että jaahas tulipa taas luettua pari sivua eikä siitä oikein voinut tulkita mitään ja se vain meni ohitse ilman sen kummempaa muistijälkeä. Tarina säilyy kuitenkin ihmeen hyvin mielessä, vaikka suurempaa muistijälkeä tekstistä ei sinänsä jää. Teksti tuntui myös ehkä välillä jotenkin lattealta, kuin sumussa uisi. Vaikka niinhän päähenkilö saattoikin tehdä, ainakin isän sairastumisen jälkeen. Niin tai näin, tämä kirja ei minuun vaikutusta tehnyt.

 

♠♠

Maailman paras Pekka Töpöhäntä

Knutsson, Gösta: Maailman paras Pekka Töpöhäntä

398 s., Gummerus 2009, yhteisniteen 1. p.

suom. Terttu Liukko

Alkuteokset: Pelle Svanslös klarar sig, 

Pelle Svanslös och taxen Max

Heja Pelle Svanslös

Pelle Svanslös och Maja Gräddnos

Trillingarna Svanslös

Onpas varsin kesäiseltä vaikuttava teos tämä Maailman paras Pekka Töpöhäntä. Noh, ei anneta kannen hämätä. Kuten kerroin puolivuotispäivityksessäni, Pekka Töpöhäntä on mielestäni sympaattisin satuhahmo. Muistan jo pikkulikkana katselleeni Pekka-piirrettyjä, mutta näihin varsinaisiin "lastenromaaneihin" olen tutustunut vasta nyt aikuisiällä. Lapsena luin Pekka-kuvakirjoja, joten pääpiirteissään tarinat ovat tuttuja.

Maailman paras Pekka Töpöhäntä on yhteisnide, joka sisältää viisi tarinaa: Pekka Töpöhäntä pääsee pälkähästä; Pekka Töpöhäntä ja Mauri Mäyräkoira; Kiri, kiri Pekka Töpöhäntä; Pekka Töpöhäntä ja Maija Maitoparta sekä Pekka Töpöhännän kolmoset. Eniten pidin ehkäpä Pekka Töpöhäntä ja Mauri Mäyräkoira -teoksesta, koska mielestäni Mauri on yhtä sympaattinen kuin kaverinsa Pekka: korvapuoli kiltti pikkuinen, jota kiusataan.

Luin joulun aikoihin toisen Pekka Töpöhäntä yhteisniteen ja sitä lukiessani kaipasin kovasti yhtä merkittävää hahmoa: Maija Maitopartaa. Nyt oli kiva lukea Maijan ilmestymisestä kuvaan. Mielestäni kuitenkin yhteisniteen viimeinen teos oli kamala siinä mielessä, että Pekka ei asunutkaan enää kotona. Minä tietysti kissojenystävänä rupesin heti murhetimaan, että miltä Pekan perheestä tuntuu, kun Pekka ei asu enää kotona. Perhe katosi kuin kaste maan päältä, joten olisin kaivannut hieman tarkempaa selitystä sille, miksi Maijakin ei voinut muuttaa Pekan kotiin. Tietysti kyseessä on lastenkirja, joten selityksiä ei ehkä niinkää kaivata, mutta silti se jotenkin kirpaisi minua.

Tämän yhteisniteen teokset ovat taattua Töpöhäntää: Monni kiusaa Pillin ja Pullan kanssa ja lopuksi Pekka aina vetää pitemmän korren ja Monni jää nuolemaan tassujaan. Pidän siitä, että oikeus toteutuu, mutta silti välillä tuntuu siltä, että eikö Monni ikinä lopeta. Pekkaa käy sääli. Lisäksi mielestäni viimeisessä teoksessa oli kamalaa se, mitä kaikkea Monni teki Pekan ja Maijan jälkikasvulle eikä se mielestäni enää ollut hauskaa ja lastenkirjaan sopivaa.

Knutsson kirjoittaa humoristisesti ja luo uskoa valoisampaan huomiseen, koska oikeus toteutuu aina lopuksi. Pekka on juuri sellainen kissa, josta lukee mielellään lisää ja lisää ja hänelle toivoo vain hyvää. 

♠♠♠½