Marja-Liisa Vartio: kuin linnun kirkaisu

Helena Ruuska: Marja-Liisa Vartio - kuin linnun kirkaisu

WSOY 2012

Marja-Liisa Vartion syntymästä tuli syyskuun alkupuolella kuluneeksi 100 vuotta. Olen lukenut hänen tuotantoaan vähitellen keväästä lähtien ja samalla etsinyt ja lukenut tietoa hänen elämästään. Helena Ruuskan kirjoittama elämäkerta kuului itsestään selvästi lukulistalle, sillä Vartion elämä ja tuotanto ovat todella kiinnostavia. Viimeistään elämäkerran lukemisen jälkeen on selvää, että Vartio ammensi teoksiinsa paljon omasta elämästään tai elämänpiiristään, mikä tuo oman kiinnostavan näkökulmansa hänen kirjoihinsa.

Ruuska on tehnyt taustatyönsä huolella ja hän viittaakin useassa kohtaa haastatteluihin ja painettuihin lähteisiin sekä Vartion omiin päiväkirjoihin. Mielestäni Ruuska tekee oikeutta Vartion persoonalle, joka ei impulsiivisuudessaan ollut aina Vartiolle itselleenkään helppo. Osansa levottomuuteen toi varmasti myös sairaudet, jotka herättivät aitoa kuolemanpelkoa ja hätää. On mielestäni järkyttävää miten väärin esimerkiksi hänen kilpirauhassairauttaan hoidettiin. Kilpirauhasen liikatoimintaa hoidettiin vajaatoimintana, joten ei ihme, että Vartio oli kuin tikahtumaisillaan.

Ajankuva on hyvää, on helppo kuvitella aikaa ja yhteiskuntaa, jossa Vartio eli. Hänen elämänpiiriinsä kuului joukko kirjailijoita ja runoilijoita sekä muita taiteilijoita. Heidän joukostaan hän löysi myös toisen aviomiehensä Paavo Haavikon, jonka kanssa eli elämäkerran perusteella ilmeisen tasa-arvoisessa ja lämpimässä avioliitossa, jossa ammatillista tukea jaettiin puolin ja toisin. Perhe-elämästä ja Marja-Liisasta äitinä olisin mieluusti lukenut enemmänkin.

Tämä on hyvin jäsennelty kokonaisuus, mutta kirjallisuusanalyysiä tässä on paljon. Sinänsä se on Vartion kaltaisen omasta elämästään ammentavan kirjailijan kohdalla luontevaa, mutta jos ei ole kaikkia teoksia vielä lukenut, saa väkisinkin juonipaljastuksia. Siksi jouduin tietyistä kirjoista kertovat kohdat lukemaan hieman valikoiden ja poimimaan niistä lähinnä ne kohdat, jotka koskettivat Vartion omaa elämää.

Fredrika Charlotta o.s. Tengström - Kansallisrunoilijan vaimo

Merete Mazzarella: Fredrika Charlotta o.s. Tengström - Kansallisrunoilijan vaimo

Tammi 2007

käsikirjoituksesta suomentanut Raija Viitanen

Kun puhutaan Runebergista, valtaosan ensimmäinen ajatus on: hän on se kirjailija, jonka vaimo leipoi torttuja! Fredrika Runeberg tosiaankin muistetaan parhaiten kuuluisiksi nousseista tortuistaan, joilla suomalaiset herkuttelevat 5. helmikuuta, mutta harva tietää Fredrikan itsensäkin olleen kirjailija.

Luimme lukupiirin helmikuun kirjana hänen esikoisromaaninsa Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä, jonka jälkeen halusin lukea lisää myös Fredrikan elämästä. Merete Mazzarellan kirjoittama elämäkerta nostaa esiin tuotteliaan kirjoittajan, jonka arkea värittivät taloustyöt ja lastenhoito. Fredrikalle kirjoittaminen tarjosi hengähdystauon kaikesta muusta, vaikka usein hän pystyikin kirjoittamaan vain pienen hetken muiden vielä nukkuessa.

Pidin tästä kirjasta. Mielestäni Mazzarella on kirjoittanut Fredrika Runebergin elämästä kiinnostavasti ja suorastaan vetävästi, vaikkakin Fredrikan kirjallisten teosten analyysiin keskittyvät luvut olivat mielestäni hieman kuivia. Toki niissäkin nostetaan esille asioita, jotka Fredrikan elämässä heijastuivat hänen kirjoituksiinsa, mutta paljon myös ihan puhtaasti analysoidaan niiden kirjallisia ansioita. Niistä puuttuu se sama elämänmaku, joka on Fredrikan elämää kuvaavissa luvuissa.

Opin tämän kirjan kautta valtavasti uutta Runebergien vaiheista ja erityisesti Fredrikan elämästä. Tiesin Mauri Kunnaksen Koiramäen Martta ja Ruuneperi -kirjan tiimoilta, että Fredrikalla oli heikko kuulo, mutta nyt sain tietää myös syyn siihen (ankara nokkoskuume). Huono kuulo jätti Fredrikan vuosien myötä yhä ulkopuolisemmaksi, koska keskustelu ja sosiaaliset tilanteet muodostuivat haastaviksi. Siitä syystä joillakin aikalaisilla saattoi olla hänestä aivan väärä mielikuva.

Runebergeja kohtasi suuri suru, kun heidän esikoistyttärensä menehtyi pienenä. Mazzarella valottaa kirjassaan, että ainakin aviomies uskoi Fredrikan toivovan tyttölasta ja taisi se tottakin olla, mutta sen sijaan he saivat sarjan poikia. Heidän kanssaan Fredrika kävi myöhemmässä vaiheessa laajaa kirjeenvaihtoa, etenkin kun he aviomiehensä halvauksen jälkeen olivat entistä sidotummat kotiin. Tuona aikana muu kirjoittaminen jäi, mitä hän suri kirjeissään elinikäiselle ystävälleen Augustalle.

Runebergien avioliitto ei ollut aina aivan helppo, sillä Johan Ludvigilla oli tunnetusti useampia avioliiton ulkopuolisia suhteita ja ihastuksia. Tämä kaikki satutti Fredrikaa, mutta oli avioliitossa myös hyviä hetkiä. Fredrika esimerkiksi sai mieheltään tukea ja rohkaisua kirjoittamiseensa, mikä ehkä kertoo siitä, että puolisot olivat tietyissä asioissa varsin tasa-arvoisia. Suuren yleisön silmissä Fredrika kuitenkin jäi miehensä varjoon, mutta kuten Mazzarellakin herättelee lukijoitaan pohtimaan: olisiko Fredrika Runeberg julkaissut teoksiaan ja nauttinut aikanaan arvostusta, jos hän ei olisi ollut myös Runeberg?

Vilkkumaa

Maija Vilkkumaa & Miina Supinen: Vilkkumaa

Gummerus 2023

Kaikkien aikojen suosikkiartistini on epäilemättä Maija Vilkkumaa. Ei ole toista artistia, jonka biisien sanoitukset olisivat kolahtaneet samalla tavalla. Maijan lyriikat ovat niin oivaltavia, niissä on särmää ja samastuttavuutta. Ihailen hänen lahjakkuuttaan, onhan hän paitsi taitava sanankäyttäjä myös säveltäjä ja esiintyjä.

Kun Maija Vilkkumaan ja Miina Supisen yhteistyössä kirjoittama elämäkerta Vilkkumaa ilmestyi, halusin tietenkin lukea sen. Lopulta kallistuin kuitenkin äänikirjan puolelle, vaikka kirjaa lehteilinkin samalla. Äänikirjan etuna on se, että se on Maijan itsensä lukema ja tarjoaa siten eri tavalla syvyyttä tekstiin.

Minun tekee mieli kuvailla tätä ihanaa riemastuttavaa kirjaa sanoilla vivahteikas ja täyteläinen, vaikka silloin tuleekin vähän sellainen olo kuin puhuisin juustosta tai viinistä. Mielestäni nuo sanat kuitenkin parhaiten kuvaavat tätä kirjaa, sillä siitä jää tunne täyttä elämää elävästä monipuolisesta taiteilijasta. Erityisesti pidin Maijan konstailemattomuudesta ja inhimillisyydestä. Oli kiinnostavaa kuulla biisien taustoista ja synnystä, upean uran etenemisestä ja elämänpiirin tärkeistä tapahtumista ja ihmisistä. Elämäkerta on samalla sekä hyvän maun mukainen että avoin kertomus. Mielestäni tosi hieno kokonaisuus, mutta mitä muuta se olisi voinutkaan olla.

Martti Suosalon tähänastinen elämä

Johanna Venho: Martti Suosalon tähänastinen elämä

492 s., WSOY 2022

Martti Suosalo on suosikkinäyttelijäni, joten oli itsestäänselvää, että halusin lukea hänen tähänastisen elämäkertansa. Johanna Venho on mielestäni onnistunut hyvin tuomaan esiin Suosalon oman äänen, sillä minulle ainakin jäi tunne, että Suosalohan se itse siinä juttelee näitä.

Suosalo on lahjakas ja monipuolinen näyttelijä. Tämän kirjan myötä lukija pääsee kurkistamaan paitsi hänen elämänvaiheisiinsa myös hänen ammatilliseen puoleensa. Suosalo kertoo prosesseistaan, luovuudestaan ja aiemmista töistään, joista suuri osa on antanut jotakin tulevaisuuden varalle. Hänellä näyttää olevan kyky napata kaikesta kohtaamastaan jotakin sellaista, josta voi ammentaa myöhemmin näyttelijän työssä.

Minulla on ollut mielikuva Suosalosta sympaattisena tyyppinä, ja tämä kirja vain vahvistaa mielikuvaa. Hänen itsensä lisäksi ääneen pääsevät läheiset työtoverit, opiskelutoverit ja puoliso, joiden kertomat asiat on sijoiteltu kirjaan taitavasti niin, että ne täydentävät pääkerrontaa. Osa kertoo enemmän yhteisistä työprojekteista, mutta samalla niistä piirtyy kuva Suosalosta ihmisenä. Luovaan työhön ihminen laittaa paljon itseään, mikä tuntuu olevan hänenkin kohdallaan ilmeistä.

Pidin tästä kirjasta, se on suora ja vilpitön kuvaus Suosalon tähänastisesta elämästä. Suosalo tuntuu suhtautuvan nuoreen itseensä lempeästi, vaikka vaatiikin itseltään etenkin ammatillisessa mielessä paljon. Hänellä tuntuu kuitenkin olevan kyky katsoa mennyttä ymmärtäväisesti, kuten itsensä hyvin tuntevilla ja itsensä kanssa sinut olevilla ihmisillä on tapana.

Lukupiirikirja: Opintiellä

Tara Westover: Opintiellä - muistelma

435 s., Tammi 2018

alkup. Educated, 2018

suom. Tero Valkonen

Tara Westoverin muistelma Opintiellä on ollut lukulistallani jo ilmestymisestään lähtien, mutta jotenkin en ole saanut tartuttua siihen. Valitsinkin teoksen toukokuun lukupiirikirjaksemme, ja samalla se oli ensimmäinen piirissä lukemamme elämäkerta.

Tara Westover syntyi vuonna 1986 ja varttui Idahossa survivalistiperheessä. Westoverin suurperhe odotti maailmanloppua ja suhtautui epäluuloisesti hallitukseen, lääketieteeseen ja koulutukseen. Tara ei käynyt lainkaan virallista koulua, vaan hän opetteli keräämään yrttejä ja tekemään raskasta työtä isän romuttamolla. Jotta Tara voisi saada koulutuksen, hänen oli jätettävä entinen elämänsä taakseen. Mutta miltä tuntuu astua yliopistoon täysin itseoppineena ja huomata hänen yleistietonsa puutteellisuuden koko laajuus? Miltä tuntuu, kun perhe karismaattisen isän johdollla enemmän tai vähemmän kääntää selkänsä hänelle, yhteiskunnan narrille?

Taran tarina on mielestäni valtavan mielenkiintoinen, mukaansatempaava ja hyvin kirjoitettu. Siihen sisältyy paljon järkyttäviä vaiheita, jotka jäävät mieleen pyörimään. Siinä on myös syvää välittämistä, mikä välillä tasapainoilee hallinnan ja puhtaan rakkauden rajapinnalla. Perheen isä on kaikessa karismaattisuudessaan jopa hieman pelottava henkilö, joka luottaa vahvasti jumalalliseen johdatukseen. Kun siihen yhdistyy salaliittoteoriat ja kaikkinainen yleinen yhteiskuntavastaisuus, on lopputulos aika kylmäävä.

Kirja herätti lukupiirissä vilkasta keskustelua, joten siinä mielessä tämä oli hyvä valinta piiriin. Ehkä eniten meitä keskustelutti se tosiasia, että valtaosa kirjan tapahtumista sijoittuu niinkin lähelle kuin 1990- ja 2000-luvuille, sillä tietyissä asioissa meininki tuntui olevan pikemminkin kuin 100 vuoden takaa. Esille nousi myös ajatus siitä, miten idyllistä perheen omavarainen elämä toisaalta olisikaan, jos siitä riisuttaisiin kaikki salaliittoteoriat pois. Hurjaa, miten yksi karismaattinen ihminen voi pitää hallinnassaan koko perhettä.

Tara Westoverilla olisi periaatteessa montakin syytä olla katkera, mutta hän ei ole. Hän kertoo elämänsä tarinaa niin kuin sen muistaa, ei syyttele eikä leimaa, kertoo vain oman totuutensa tapahtumista. Ehkä juuri tuo asenne on osasyy sille, miksi tämä kirja vei niin mennessään. Tara maksoi kovan hinnan ponnisteluistaan koulutuksensa ja itsenäisyytensä eteen, sai paljon ja menetti paljon. Suosittelen tutustumaan hänen tarinaansa, jos elämäkerrat ja muistelmat kiinnostavat.

Neloset: Jouppilan sisarusten tarina

Helena Jouppila ja Sanna Wallenius: Neloset - Jouppilan sisarusten tarina

229 s., Docendo 2020

kansi: Jarkko Lemetyinen

 

Helena Jouppilan ja hänen sisarustensa kokemuksista kertova Neloset - Jouppilan sisarusten tarina nousi median otsikoissa näkyvästi esiin paitsi pohjalaismaakunnissa myös koko maan kattavissa iltapäivälehdissä. Meidänkin kaupungin kirjastojen varausjono kasvoi parissa päivässä huikean mittaiseksi, mutta olin onnistunut ennakoimaan ja varaamaan kirjan jo ennen ryöpsähdystä.

 

Kesäkuussa 1951 isokyröläiset Hilkka (o.s. Sunikka) ja Eino Jouppila saavat perheenlisäystä. Eivät yhtä tai kahta vauvaa, vaan lapsia syntyykin kerralla neljä. Jouppilan neloset ovat ensimmäiset suomalaiset neloset, jotka jäävät henkiin. Pienokaiset saavat nimikseen Helena, Martti, Erkki ja Jorma. Otsikoihin he nousevat jo muutaman päivän ikäisinä, ovathan he ihme! Vuosien varrella nelikkoa pyydetään mainostamaan milloin mitäkin ja aina teini-ikään asti he näkyvät säännöllisesti otsikoissa, sillä juuri tämän kaltaisia ihmeitä sotien jälkeen uudelleen jaloilleen nouseva Suomi tarvitsee. Kulissien takana kaikki ei ole kuitenkaan hyvin, ja nyt Helena Jouppila kertoo millaista heidän elämänsä todellisuudessa oli.

 

Kun neloset olivat noin nelivuotiaita, perheen äiti Hilkka alkoi piinata ainoaa tytärtään Helenaa. Äidin kiukunpuuskia ja äkkipikaisuutta, suoranaista ilkeyttä ja pahantahtoisuutta pelkäsivät toki veljetkin, mutta erityisesti tyttärensä äiti otti silmätikukseen. Tämä kirja on kerrottu erityisesti Helenan näkökulmasta, mutta teoksesta näkyy myös se, etteivät veljetkään saaneet erityiskohtelua. On selvää, että Hilkka Jouppila kärsi mielenterveysongelmista, jotka heijastuivat erityisesti suhteessa lapsiin, joita hän ei tainnut koskaan oikein oppia rakastamaan. Perheen isä ei tainnut tietää kaikkea, vaikka jotain aavistelikin. Hänkin oli kuitenkin voimaton suhteessa vaimoonsa.

 

Mediassa tästä kirjasta on otettu hyöty irti klikkiotsikoin ja revittelemällä perheen piinaavia kotioloja, mutta tämä kirja ei mielestäni ole tunnelmaltaan läheskään niin tukahduttavan hirveä kuin voisi luulla. En väitä etteivätkö nelikon kokemukset olisi ihan käsittämättömiä ja koskettavia, mutta revittelevistä otsikoista poiketen tästä kirjasta henkii mielestäni ennen kaikkea se, että Helena Jouppila on onnistunut nousemaan kokemustensa päälle. Hän on käsitellyt asiat ja kertoo niistä nyt kiihkotta. Lukija ei jää murtuneen tunnepadon jalkoihin. Siinä mielessä tässä on jotain voimaannuttavaa. Tällaisistakin asioista voi selvitä.

Toivo

Nais Mason: Toivo

235 s., Gummerus 2012

alkup. Meine Kraft ist die Hoffnung, 2009

suom. Mervi Ovaska

 

Vuoden 2019 viimeinen luettu kirja ja samalla Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen viimeinen kirja on kenialaisen Nais Masonin omaelämäkerrallinen teos Toivo. Hieman yllättäen Keniassa syntyneen ja myöhemmin mm. Yhdysvalloissa asuneen Masonin kirja on alkukieleltään saksankielinen. Se lienee osoitus siitä, että vaikka elämä ei aina anna alkuun parhaita eväitä onneen, voi sitkeydellä ja omalla työllään avata ovia ja opiskella vaikka mitä.

 

Nais Mason on kahden jo aikuiseksi varttuneen lapsen äiti, joka sai mieheltään ja lastensa isältä HIV-tartunnan alle kolmekymppisenä. Elettiin 1980-lukua, jolloin HIV-positiivisuus oli kuin kuolemantuomio. Tutkimuksia sairaudesta ei vielä juuri ollut ja lääkehoito oli kallista. HIViin liitettiin monenlaisia ennakkoluuloja ja viruksen kantaminen saattoi johtaa irtisanomiseen ja eristämiseen yhteisöstä. Nais menetti miehensä sairaudelle ja hän jäi kahden pienen lapsen yksinhuoltajaksi. Hän päätti taistella, etteivät hänen lapsensa jäisi täysorvoiksi. Itse äidittä varttunut Nais halusi lapsilleen erilaisen tarinan.

 

Nais Masonin tarina on kovin toisenlainen kuin ne tavalliset afrikkalaiset hiv-tarinat. Hän ryhtyi aktiivisesti kamppailemaan paremman huomisen puolesta eikä vain omalta tai perheensä osalta, vaan kaikkien. Hän ryhtyi tekemään valistustyötä ja taistelemaan tehokkaamman hoidon puolesta. Hänen työnsä alkoi kantaa hedelmää. Hän muutti Yhdysvaltoihin ja sai elämäänsä uusia mahdollisuuksia, mm. merkittäviä projektitöitä terveysorganisaatioissa, mutta lopulta hän palasi Keniaan jatkamaan työtään siellä. Nais Mason ei alistunut diagnoosin saatuaan, vaan hän päätti ettei ole osa sitä tavallista tarinaa. Se päätös vaikutti monen muunkin elämään kuin vain hänen.

 

Nais Masonin tarina on selviytymistarina. Hänen kokemistaan menetyksistä ja takaiskuista huolimatta se on valoisa tarina siitä, miten aina kannattaa yrittää muuttaa asioita. Etenkin teoksen alkupuoli oli mielenkiintoista luettavaa, mutta lopussa kerronta muuttui hieman luettelomaiseksi: missä asui milloinkin, millaisia töitä teki milloinkin ja niin edelleen. Se hieman latistaa lopullista mielikuvaa teoksesta, mutta Masonin elämäntarina on silti huikea.

 

♠♠♠

Michelle Obama: Minun tarinani

Michelle Obama: Minun tarinani

19 h 36 min., Otavan äänikirja 2018

alkup. Becoming, 2018

suom. Ilkka Rekiaro

lukija: Krista Putkonen-Örn

Michelle Obaman muistelmia on kehuttu paljon eikä suotta. Koska kirjastossa oli pitkän pitkä jono painettuun kirjaan, valitsin kuunneltavakseni äänikirjan, jota sitäkin jouduin jonkin aikaa odottamaan. En todellakaan jonottanut turhaan. Minun tarinani on todella hyvä kirja enkä voi kuin liittyä ylistyskuoroon. Vaikka en ole aikaisemmin ollut juurikaan kiinnostunut Michelle Obamasta henkilönä, oli tämä teos täysosuma.

Michelle Obama aloittaa tarinansa kuten kuuluukin: hän kertoo lapsuudestaan, opinnoistaan, siitä miten tapasi Barack Obaman ja miltä tuntui, kun koko maailma tarkkaili perheen elämää Barackin noustua Yhdysvaltain presidentiksi. Teos on rakenteeltaan selkeä, todella sujuvasti kirjoitettu ja ennen kaikkea kiinnostava. Suomennos ansaitsee kiitoksensa, samoin teoksen tulkinta äänikirjaksi. Kuunteluelämys oli kerta kaikkiaan nautinto.

Michelle Obama on itse kirjoittanut kirjansa. On hämmästyttävää, että monesti mediassa hänestä puhuttaessa on kirjoitettu lähinnä hänen olevan tyyli-ikoni tai kuvailtu miten hän on edustanut missäkin tilanteessa. Ne ovat päällimmäisiä asioita, joita muistan Michelle Obamasta lukeneeni. Hänen muistelmistaan kuitenkin käy ilmi miten hän on kouluttautunut ja rakentanut uraa, ollut mukana käynnistämässä tärkeitä hankkeita tasa-arvon saralla ja käyttänyt vaikutusvaltaansa muuttaakseen asenteita ja kannustaakseen jokaista tavoittelemaan unelmiaan. Hän tuntuu olevan älykäs, empaattinen ja aito ihminen.

Michelle Robinson syntyi Chicagossa vuonna 1964. Hän varttui kaupungin eteläosissa kohtalaisen vaatimattomissa oloissa, mutta turvallisessa ja tiiviissä perheessä. Hänen vanhempansa halusivat kannustaa lapsiaan tavoittelemaan unelmiaan ja niin hän todella on tehnyt. Kirjassaan Michelle Obama paljastaa inhimillisen puolensa, elämän iskut ja onnen hetket. Hän kertoo avoimesti lapsuudestaan, suhteestaan Barack Obamaan, lapsettomuushoidoista, äitiydestä, uran ja äitiyden yhdistämisestä, saamastaan julkisesta arvostelusta (joka usein tuntuu olleen hyvin epäreilua, paisuteltua ja perusteetonta) ja tunteistaan etenkin miehensä presidenttivuosien aikana.

Oma luku sinänsä on Obaman perheen aika Yhdysvaltain ensimmäisenä perheenä. Kun Michelle Obama kertoo miehensä poliittisen uran etenemisestä, ei voi kuin hämmästyneenä todeta sen vaatineen perheeltä paljon enemmän kuin ikinä osaisi ajatellakaan. On kiinnostavaa päästä kurkistamaan Valkoiseen taloon ja Yhdysvaltain poliittiseen järjestelmään sellaisen ihmisen kertomana, jolla on ensikäden tietoa. Rumba Yhdysvaltain presidenttiparin ympärillä, kaikki muodollisuudet ja jatkuva turvamiehitys on vieläkin isompi prosessi kuin voisi kuvitellakaan.

Ennen tämän kirjan lukemista en tiennyt Michelle Obamasta oikeastaan mitään muuta kuin sen, että hän on naimisissa Yhdysvaltain entisen presidentin kanssa ja heillä on kaksi tytärtä. Kirjassa siis oli minulle paljon uutta tietoa, mutta uskonpa että teoksesta paljastuu hänestä enemmänkin tietäville uusia kiinnostavia yksityiskohtia. Myös presidentti Obama saa tämän kirjan kautta uuden, entistä inhimillisemmän silauksen. Ennen kaikkea tämä kirja on kuitenkin tarina itseensä uskomisesta ja rohkeudesta, rajojen ravistelemisesta ja ennakkoluulottomuudesta. Minun tarinani on kaiken kaikkiaan hyvin inspiroiva teos.

♠♠♠♠♠

Olli - yhden miehen varietee

Arno Kotro & Olli Lindholm: Olli - yhden miehen varietee

3 h 55 min., Docendo 2017

lukija: Aku Laitinen

 

Kun Olli Lindholm menehtyi äkillisesti helmikuussa, olin monen muun tavoin yllättynyt ja hämmentynyt, ehkä vähän järkyttynytkin. En ole koskaan ollut mikään Lindholmin tai Yön fani, mutta Lindholm oli sen verran näkyvä ihminen mediassa, että melkein väkisinkin häntä on tullut seurattua. Hän vaikutti symppikseltä tyypiltä ja hyvä äänihän hänellä oli. Kuten sanottua, en ole ollut fani, mutta kyllä Yöllä monta sellaista biisiä on, joista olen pitänyt.

 

Koska Lindholm menehtyi yllättäen, täyttyi media monenlaisista kirjoituksista koskien hänen uraansa, persoonaansa ja ihmissuhteitaan. Joitain iltapäivälehdistön juttuja luinkin. Halusin kuitenkin ottaa vielä tarkemmin selvää siitä millainen ihminen Lindholm oli. Vain elämää -ohjelmassa hän tuli aikanaan minulle uudella tavalla tutuksi, mutta nyt päätin kuunnella Lindholmista kertovan kirjan Olli - yhden miehen varietee. Vaikka sen on äänikirjaksi lukenut toinen henkilö, kuuluu siitä mielestäni Lindholmin ääni selvästi. Teos rakentuu Kotron ja Lindholmin dialogin varaan ja minun oli helppo kuvitella Lindholm antamaan vastauksiaan. Ne vain kerta kaikkiaan ovat aitoa Lindholmia, lukipa ne ääneen kuka tahansa.

 

Tässä kirjassa keskitytään Lindholmiin mielestäni ennen muuta hänen uransa kautta, mutta myös yksityiselämää käsitellään: isäsuhdetta, alkoholiongelmaa, perhettä ja ystäviä. Sisällöllisesti tässä kirjassa ei paljastunut mitään uutta, sillä kaikki tuntui jo käsitellyn mediassa viimeistään Lindholmin kuoltua. Jos siis lukee tämän uusien tietojen toivossa, niitä tuskin saa. Tai jos saa, niin sitten on saanut elää täydellisessä Lindholm- ja Yö-pimennossa. Vaan eipä se tämän kirjan syytä tai sille miinukseksi laskettavaa ole.

 

Kirjan dialogirakenne ei näyttäydy äänikirjana parhaimmillaan. Todennäköisesti fyysisessä kirjassa on käytetty paljon kuvia elävöittämään Ollin ja Yön tarinaa, ja kuvia olisin kieltämättä ihan mieluusti katsellut. Tuntuu hieman keinotekoiselta, että dialogiksi rakentuvan kirjan lukee vain yksi henkilö. Vaikka Lindholmin ääni ja hänelle ominainen tapa puhua kuuluukin tästä läpi, olisi ollut kiinnostavaa kuunnella tämä Kotron ja Lindholmin lukemana. Vaan ehkä se olisi ollut keinotekoista heille lähteä toistamaan kertaalleen käytyjä keskusteluja äänikirjan äänittämiseksi. Jos nyt valitsisin kirjan ja äänikirjan väliltä, ottaisin perinteisen kirjan.

Saapasnahka-torni: Aleksis Kiven elämänkertomus

Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni - Aleksis Kiven elämänkertomus

272 s., Siltala 2018

graafinen suunnittelu: Mika Tuominen

 

Aleksis Kivi on kansalliskirjailijamme, jota ei hänen aikalaistensa keskuudessa osattu arvostaa. Aleksis Kiven elämä on tähän asti näyttäytynyt minulle ensisijaisesti epäreilun kohtelun ja huonon tuurin sarjana, eikä tuo mielikuva juurikaan tämän Teemu Keskisarjan kirjoittaman uuden Kivi-elämäkerran myötä muuttunut. Mielikuva kuitenkin sai uusia sävyjä, sillä teos osoittaa, että Kivi oli tietyllä tavalla hieman lapsekas, huomion hakuinen ja samalla kuitenkin myös sitä kaihtava, varmasti lähimmilleen välillä myös rasittava persoona. Lisäksi on täysin selvää, että Kivi oli ansioitunut kirjailija, jota syystä tai toisesta aikalaiset eivät osanneet tai välttämättä aina edes halunneet arvostaa.

 

Aleksis Kivi syntyi Nurmijärvellä vuonna 1834 ja kuoli Tuusulassa vuoden viimeisenä päivänä 1872. Kivi ei elänyt pitkää elämää, kuolihan hän vain 38-vuotiaana, mutta hänen elämäänsä mahtui monia isoja käänteitä. Aikaisemmista yhteyksistä kokonaiskuva Kiven elämästä oli tuttua, mutta uutta oli erityisesti Kiven opiskeluvuosien aika ja hänen elämänsä viimeiset ajat, joista osan hän vietti mielisairaalassa. Tästä kirjasta huomaa, että sen on kirjoittanut historioitsija, joka osaa asiansa. Kyseessä on laadukas tietokirja.

 

Lukiessani usein tuli mieleen, että jos Kiveä olisi kohdeltu jotenkin toisin, olisi hänen surullinen kohtalonsa ehkä voitu välttää. Tätä teosta lukiessani sain vaikutelman, että etenkään Seitsemän veljeksen saama tyrmäys ei välttämättä johtunut niinkään itse teoksesta, vaan pikemminkin arvostelijoiden halusta iskeä tikarilla teoksen kustantanutta Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa jäsenineen. Harmi vain, että herkkä ja terveydeltään heikko Kivi joutui siitä sijaiskärsijäksi.

 

Kiven elämä oli alituista rahapulaa ja velkoja vähän joka suuntaan. Myös alkoholi maistui, joten ihmekös tuo, jos pieni kirjailijan tienesti ei riittänyt oikein mihinkään. Kiven jatkuva avuntarve oli varmasti lähimmille rasite enkä lainkaan ihmettele, jos vastaanottajat olisivat joutuneet hieman hillitsemään itseään, kun saivat jälleen anelevan kirjeen häneltä. Teoksen lähteistössä on käytetty Kiven säilynyttä kirjeenvaihtoa, josta on otettu mukaan myös suoria lainauksia. Ne antavat lisää väriä ja luovat kaunistelemattoman kuvan miehestä, joka oli taitava sanankäyttäjä, mutta joissain asioissa niin hukassa kuin olla voi. Oman sävynsä teokseen tuo myös lähteet, jotka sisältävät Kiven läheisten muisteluksia hänestä. Kokonaiskuvasta muodostuu selkeä ja kattava.

Vaikka Aleksis Kiven elämäntarina itsessäänkin kiinnostaa, merkittävänä lisäpontena tähän kirjaan tarttumiselle oli se, että tämän on kirjoittanut Teemu Keskisarja. Olen aikaisemmin lukenut yhden Keskisarjan kirjoista ja muutenkin törmännyt hänen nimeensä muissa kirjallisissa yhteyksissä, joten tiesin, että hän osaa kirjoittaa kiinnostavasti ja nasevasti. Tästä on tomuinen historia kaukana!

Aika velikulta

Liisa Seppänen: Aika velikulta - Hannes Hynösen pitkä taival 1913-2015

231 s.,  Otava 2017

 

Ihastuttava vanhaherra ja sotaveteraani Hannes Hynönen päätyi runsaan mediahuomion kohteeksi Linnanjuhlien myötä vuonna 2014. Monessa eri lehdessä kirjoitettiin ja somessa ihasteltiin Hanneksen elämänmyönteisyyttä. Itse en tuolloin median kirjoittelua juurikaan seurannut, mutta tämän kirjan halusin kuitenkin lukea. On kiinnostavaa, että jo edesmenneestä Hanneksesta on nyt kirjoitettu ihan kokonainen kirja, joka kuvaa tarkemmin paitsi millainen mies Hannes oikeastaan oli myös millaisen tien Suomi on kulkenut itsenäisyyden kynnykseltä satavuotisjuhliinsa. 

 

Tätä teosta lukiessa käy ilmi, että median antama kuva elämänmyönteisestä miehestä on oikea. Hannes Hynönen oli myös aktiivinen ihminen, hän teki työtä, osallistui harrastustoimintaan ja myöhemmällä iällä antoi paljon aikaansa lapsenlapsilleen. Hän tuntuu olleen erityisen ihana isoisä, mutta hänestä piirtyy kuva myös reiluna isänä ja lempeänä aviopuolisona. Hannes oli kiinnostunut ihmisistä, hän keskusteli mielellään ja hänellä oli kyky muodostaa perusteltuja mielipiteitä. Vaikka hän ei ollutkaan kouluja käynyt mies, hänellä oli vahva tiedonjano ja hän kartutti mielellään tietovarantojaan mm. kirjoja lukemalla.

 

Teos rakentuu pääpiirteissään kuvaamaan Hanneksen tiettyjä ikävuosia presidenttikausien mukaan. Mielestäni jaottelu oli välillä hieman keinotekoinen, sillä aina poliittisen elämän käänteet ja kuohunnat eivät juurikaan näkyneet torpparin pojan ja pienviljelijän elämässä. Tässä teoksessa on kuitenkin pyritty luomaan kuva Suomen kehityksestä peilaamalla sitä Hanneksen elämänvaiheisiin, ja ajatuksena se on ihan kiinnostava. Hanneksen mietteistä on säilynyt paljon, sillä hänen kertomuksiaan nauhoitettiin ja hän keskusteli paljon ihmisten kanssa. Teos perustuukin pitkälti paitsi nauhoituksiin myös Hannaksen lähi- ja tuttavapiirin haastatteluihin. Yritystä yhdistää Suomen historia (presidenttikausien mukaan) ja Hanneksen elämänvaiheet on ehkä ollut vähän liikaakin. Kuitenkin tämä kirja on miellyttävää luettavaa, sillä sen päähenkilö Hannes oli miellyttävä ihminen. Ihan tulee tunne, että olisipa ollut kiva tavata hänet joskus.

Kellokosken prinsessa

Ilkka Raitasuo ja Terhi Siltala: Kellokosken prinsessa

252 s., Like 2010

 

Meillä on kirjallisuuspiirin seuraavana aiheena elämäkerrat. Päätin sitä varten lukea jo hyvän aikaa lukulistallani olleen Ilkka Raitasuon ja Terhi Siltalan kirjoittaman Kellokosken prinsessan, joka kertoo Kellokosken sairaalassa asuneesta mielenterveyspotilaasta Anna Svedholmista.

 

Anna Svedholmin (1896-1988) elämänkulku oli kaikkea muuta kuin helppo. Anna Svedholmin elämään mahtui monia vastoinkäymisiä, joiden on arveltu vaikuttaneen ratkaisevasti hänen mielenterveytensä järkkymiseen: isän tapaturmainen kuolema ja Annan päätyminen kasvatettavaksi muualle, huonot perhesuhteet, avioero ja lopulta taloudellisiin vaikeuksiin ajautuminen sinetöivät Annan kohtalon. Hänellä oli ollut jo aikaisemmin mielenterveysongelmia, jotka hän kuitenkin pystyi hallitsemaan. Pian koitti kuitenkin aika, jolloin Anna sijoitettiin pysyvästi Kellokosken sairaalaan.

 

Anna Svedholm (o.s. Lappalainen) sai elämänsä aikana useita diagnooseja, mutta lopulliseksi diagnoosiksi tuli maanisdepressiivisyys. Anna asui Kellokosken sairaalamiljöössä 1930-luvun alusta lähes viimeisiin elinvuosiinsa asti. Muutamaa vuotta ennen kuolemaansa Anna siirrettiin Nikkilän sairaalaan. Anna otti kuitenkin suvereenisti paikkansa minne ikinä menikin. Maanisdepressiivisyyden lisäksi Annalla oli todettu suuruusharha. Hän väitti olevansa englantilainen prinsessa, jonka kotka oli kuljettanut Suomeen hänen ollessaan vielä pieni. Anna vaati kuninkaallista kohtelua ja hän kuvittelikin omistavansa paitsi Kellokosken sairaalan (kartanonsa) myös muut Kellokosken kylän rakennukset. Lisäksi hän puhui useista julkisuudenhenkilöistä läheisinä tuttavinaan tai sukulaisinaan.

 

Olen joskus nähnyt Anna Svedholmista kertovan elokuvan Kellokosken prinsessa, joten siitä alunperin tuli ajatus lukea kirjakin. Nyt lukukokemuksen jälkeen voin todeta, että elokuvasta saamani kuva täydentyi hyvin. Annan tarina oli ihan mielenkiintoinen, mutta toisaalta taas hyvin surullinen. Millaista Annan elämä olisi voinut olla nykypäivänä, kun mielenterveysongelmiin ei etsitä apua malariasta tai insuliinishokkihoidoista? Tässä teoksessa tulee myös esitellyksi keskeisiä mielenterveysongelmien hoitomuotoja, joita myös Annaan testattiin hänen pitkän "potilasuransa" aikana.

Tove Jansson: Tee työtä ja rakasta

Tuula Karjalainen: Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta

303 s., Tammi 2013

ulkoasu: Timo Numminen

Tuula Karjalaisen Tove Janssonista tekemä elämäkerta ehti minulla keväällä jo kertaalleen olla lainassa, mutta en tuolloin löytänyt aikaa siihen tutustua. Nyt pääsin siis käsiksi tähän kattavaan pakettiin Tove Janssonin elämästä, taiteesta ja urasta yleensäkin. Jansson on yksi suosikkikuvittajiani ja muumikirjat ovat tehneet minuun vaikutuksen, mutta muuten en ole liiemmin hänen tuotantoonsa tutustunut. Tästä kirjasta sain innostusta tutustua myös Janssonin aikuisille suuntaamaan tuotantoon, josta ainoastaan Kesäkirja on minulle tuttu.

Karjalaisen kokoama elämäkerta on kyllä aikamoisen tuhti annos Tove-tietoutta, mutta toisaalta se ei jätä aukkopaikkoja ja avoimia kysymyksiä. Tove Janssonin elämästä saa tietää kutakuinkin kaiken oleellisen, kun vain lukee tämän kirjan. Toisaalta mielestäni välillä paneudutaan hieman liiankin yksityiskohtaisesti esimerkiksi Janssonin seksuaaliseen suuntautumiseen sekä siitä etsitään ihan valtavasti viitteitä Janssonin taiteeseen ja kirjallisiin teoksiin. Teoksesta tulee hieman sellainen olo, että lesbous olisi määritellyt Janssonin elämää hyvinkin kokonaisvaltaisesti jokaisella osa-alueella, mikä ei varmaankaan voinut ainakaan elämäkerrassa esitetyissä määrin pitää paikkaansa.

Karjalaisen työ ansaitsee kuitenkin kiitosta, sillä hän on selkeästi paneutunut Janssonin elämään tarkasti. Hän käsittelee myös Janssonin taidetta ja kirjallista uraa tarkkaan, ja hän on analysoinut Janssonin tuotantoa huolellisesti niin kuvataiteen kuin kirjallisten töidenkin suhteen. Janssonin koko urasta jää lukijalle selkeä kokonaiskuva, jonka vaiheista löytyy kyllä kasapäin yhtymäkohtia Janssonin omiin elämänvaiheisiin. Ne osoittavat entistä konkreettisemmin, että Janssonin ura ei syntynyt tyhjästä, vaan taustalla oli todellisia tunteita ja tuiskuja.

Teosta on kuvitettu runsaasti Janssonin omin piirroksin ja maalauksin. On hienoa, että tekstissä analysoituja teoksia on tuotu lukijan silmien eteen, mutta hieman enempikään kuvitus ei olisi haitannut yhtään. Itse asiassa tuhtia tietopakettia olisi voinut hieman tasapainottaa vieläkin runsaampi kuvitus, sillä sen (lukijakohtainen) tarkastelu olisi voinut luoda vielä syvemmän mielikuvan Janssonista persoonana. Samalla lukija olisi saanut tilaa sulattaa lukemaansa, vaikka tietysti onnistuuhan se lukemista tauottamallakin.

Suosittelen tätä teosta kyllä kaikille Janssonin elämästä ja tuotannosta kiinnostuneille, mutta kannattaa silti ehkä tarkastella lukemaansa hieman kriittisessä valossa esimerkiksi tuon lesbous-asian suhteen. Karjalaisen työ on kuitenkin ansiokasta ja myös kielellisestä sujuvuudesta hän ansaitsee kiitoksensa.

♠♠♠♠

Herkkä, hellä, hehkuvainen: Minna Canth

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth

431 s., Otava 2014

kannen suunnittelu: Tiia Javanainen

Kun kuulin Minna Canthista julkaistavan uuden elämäkerran, tiesin heti haluavani lukea sen. Canth on yksi suosikkikirjailijoistani ja kiistatta myös yksi niistä kirjailijoista, jotka persoonina ovat vaikuttaneet minuun, minkä olen myös aiemmin tuonut blogissani ilmi. Teoksen lukeminen oli kuitenkin hidasta jopa siinä määrin, että laina-aika umpeutui ja kirjastosta tuli palautuskehotus kotiin. Täytyy kyllä sanoa, että ne jotka varausjonossa tätä innolla odottavat ja manaavat teosta yliaikaa pitävää lainaajaa, tulevat kyllä huomaamaan miksi palauttaminen on venähtänyt.

Minna Maijalan kirjoittama Canthin elämäkerta on hyvin monipuolinen kokonaisuus, jossa mennään kunnolla pintaa syvemmälle. Hän kuvaa Canthin elämänvaiheita, analysoi teoksia ja Canthia kirjailijana sekä nostaa esiin Canthin arvomaailmaa, ajatuksia ja aatteita. Läpileikkaus on moniulotteinen ja kattava, mutta välillä tuntuu, että liiankin kattava. Samaan asiaan palataan useampaan otteeseen esimerkiksi tuotannosta kirjoitettaessa ja aatteita valotettaessa. Etenkin tarkka luotaus Canthin tuotantoon pitkästytti minua, vaikka toki myös kiinnosti. Maijalan ote tähän oli kuitenkin jotenkin liian tutkijamainen, jotta kyseinen osio olisi teoksessa saanut nostetta.

Maijala on ottanut teokseensa mukaan runsaasti lainauksia Canthin kirjeistä sekä monen muun kertomuksista koskien tämän persoonaa ja elämää. Se antaa toisaalta autenttisuutta, tuo mukaan aikalaisnäkökulmaa ja syventää kuvaa Canthista, mutta samalla teos venyy ja vanuu. Välillä tuntuu, että saman asian olisi voinut sanoa lyhyemminkin, sillä koin Maijalan välillä tehostavan tekstiä hieman liikaakin sitaatein. Toisinaan koin myös, että sama asia tuli sanottua kahdesti: Maijalan kertomana ja sitaattina.

Elämäkerta ei muuttanut sitä kuvaa, joka minulla Minna Canthista on. Pidän häntä edelleen vahvana, määrätietoisena ja sanavalmiina naisena, mutta Maijala onnistuu kuitenkin herättämään myös muita ajatuksia: Canth oli kirjailijakuvansa takana äiti, kauppias ja innokas keskustelija, hänellä oli henkilökohtaisia tunteita ja vaikeuksia siinä missä ilojakin. Elämäkerran lukemisen myötä Canth jotenkin inhimillistyi silmissäni, vaikka yleiskuva hänestä säilyi samana.

Kaiken kaikkiaan pidän tätä teosta hyvin mielenkiintoisena pakettina, mutta ongelmana on vain se, että se on kovin tiivis. Se ei anna aikaa ja tilaa lukijan omille ajatuksille, sillä Maijala kuvaa asioita hyvin tarkasti ja monipuolisesti. Maijalan teksti ei nosta Minna Canthin saagaa kunnolla eloon ja myöskään hänen kerrontatapansa ei kerta kaikkiaan iske minuun. Maijala on asiallinen ja kirjoittaa hyvää kieltä, kuten kunnon tietokirjassa kuuluukin, mutta kuitenkin lopullinen mielikuva tästä teoksesta on tylsähkö ja lattea. Ei siis ihme, että lukeminen oli hidasta. Odotin tältä kirjalta teoksena paljon enemmän, vaikka sainkin tästä sen mitä eräällä tapaa hainkin: vahvistuksen sille, millainen ihminen Minna Canth todella oli.

♠♠♠½