Evelyn Hugon seitsemän aviomiestä

Taylor Jenkins Reid: Evelyn Hugon seitsemän aviomiestä

Gummerus 2023

alkup. The Seven Husbands of Evelyn Hugo, 2017

suom. Inka Parpola

äänikirjan lukija: Rosanna Kemppi

Muutama kuukausi sitten tuntui, että kirjagramissa ruudulle pomppasi tämän tästä ja taas Taylor Jenkins Reidin romaani The Seven Husbands of Evelyn Hugo, jonka suomennosta vielä siinä kohtaa odoteltiin. Kirjasta noussut hype samoin kuin sen kansi jäivät mieleen, joten laitoin sen mielessäni ehkä-listalle. Kirjan kuunneltuani on pakko sanoa, että en oikein tiedä miksi tätä kirjaa on niin hehkutettu.

Aikakauslehden toimittaja Monique Grant saa työnsä kautta mielenkiintoisen yhteydenoton Hollywoodin ikoniselta näyttelijättäreltä Evelyn Hugolta. Hugo on varjellut yksityisyyttään tarkasti, vaikka hänen edesottamuksiaan onkin vuosikymmenten aikana revitelty mediassa skandaalinkäryisinkin otsikoin. Hän ei ole kuitenkaan koskaan kertonut omaa versiotaan tarinastaan, mutta nyt hän haluaa paljastaa koko tarinan Moniquelle. Vaikka se tuntuu Moniquesta oudolta muutokselta, hän tarttuu haasteeseen. Häntä itseäänkin kiinnostaa kuulla vastaus ihmisten mieliä askarruttaneeseen kysymykseen siitä, kuka Hugon seitsemästä aviomiehestä on ollut hänen suuri rakkautensa.

Juoni etenee loogisesti aviomies aviomieheltä kohti nykyhetkeä. Minua jäi erityisesti mietityttämään se, miten erilainen tarina Evelyn Hugolla oli kerrottavanaan kuin mitä skandaaliuutiset olivat vuosikymmeniä spekuloineet ja todeksikin julistaneet. Hugosta piirtyy esiin kuva naisesta, joka kunnianhimonsa johdattamana ja joskus itseään ja rakkaimpiaan suojellakseen teki mitä kulloinkin tarvitsi. Hän antoi lehtien kirjoittaa eikä kertaakaan korjannut mitään. Hänen oma tarinansa antaa selityksen sillekin. Jollakin tavalla Evelyn Hugo toi mieleeni Marilyn Monroen. Kaikkihan hänen tarinansa tuntevat, mutta onk ose silti hänen tarinansa?

Kyllä tämän kirjan ihan sujuvasti kuunteli, mutta ei tämä mielestäni ole mitenkään erityisen loistava kirja. Ajatuksia herättävä, aika traaginenkin tarina Evelynillä on kerrottavanaan. Syy siihen, miksi hän haluaa kertoa tarinansa nimen omaan Moniquelle, ei ainakaan hälvennä hänen valintojensa traagisia puolia.

 

Toivo

Nais Mason: Toivo

235 s., Gummerus 2012

alkup. Meine Kraft ist die Hoffnung, 2009

suom. Mervi Ovaska

 

Vuoden 2019 viimeinen luettu kirja ja samalla Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen viimeinen kirja on kenialaisen Nais Masonin omaelämäkerrallinen teos Toivo. Hieman yllättäen Keniassa syntyneen ja myöhemmin mm. Yhdysvalloissa asuneen Masonin kirja on alkukieleltään saksankielinen. Se lienee osoitus siitä, että vaikka elämä ei aina anna alkuun parhaita eväitä onneen, voi sitkeydellä ja omalla työllään avata ovia ja opiskella vaikka mitä.

 

Nais Mason on kahden jo aikuiseksi varttuneen lapsen äiti, joka sai mieheltään ja lastensa isältä HIV-tartunnan alle kolmekymppisenä. Elettiin 1980-lukua, jolloin HIV-positiivisuus oli kuin kuolemantuomio. Tutkimuksia sairaudesta ei vielä juuri ollut ja lääkehoito oli kallista. HIViin liitettiin monenlaisia ennakkoluuloja ja viruksen kantaminen saattoi johtaa irtisanomiseen ja eristämiseen yhteisöstä. Nais menetti miehensä sairaudelle ja hän jäi kahden pienen lapsen yksinhuoltajaksi. Hän päätti taistella, etteivät hänen lapsensa jäisi täysorvoiksi. Itse äidittä varttunut Nais halusi lapsilleen erilaisen tarinan.

 

Nais Masonin tarina on kovin toisenlainen kuin ne tavalliset afrikkalaiset hiv-tarinat. Hän ryhtyi aktiivisesti kamppailemaan paremman huomisen puolesta eikä vain omalta tai perheensä osalta, vaan kaikkien. Hän ryhtyi tekemään valistustyötä ja taistelemaan tehokkaamman hoidon puolesta. Hänen työnsä alkoi kantaa hedelmää. Hän muutti Yhdysvaltoihin ja sai elämäänsä uusia mahdollisuuksia, mm. merkittäviä projektitöitä terveysorganisaatioissa, mutta lopulta hän palasi Keniaan jatkamaan työtään siellä. Nais Mason ei alistunut diagnoosin saatuaan, vaan hän päätti ettei ole osa sitä tavallista tarinaa. Se päätös vaikutti monen muunkin elämään kuin vain hänen.

 

Nais Masonin tarina on selviytymistarina. Hänen kokemistaan menetyksistä ja takaiskuista huolimatta se on valoisa tarina siitä, miten aina kannattaa yrittää muuttaa asioita. Etenkin teoksen alkupuoli oli mielenkiintoista luettavaa, mutta lopussa kerronta muuttui hieman luettelomaiseksi: missä asui milloinkin, millaisia töitä teki milloinkin ja niin edelleen. Se hieman latistaa lopullista mielikuvaa teoksesta, mutta Masonin elämäntarina on silti huikea.

 

♠♠♠

Tuntematon Kimi Räikkönen

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen

336 s., Siltala 2018

 

Kun kuulin, että Kimi Räikkösestä julkaistaan kirja, en aikonut lukea sitä. Kun kirjan ympärille kehkeytyi mediamylläkkää, muutin mieleni. Yksi suuri vaikutin oli myös se, että Kari Hotakainen on kirjoittanut kirjan. Siispä mars varausjonoon!

 

Kimi Räikkösen ura on kerrassaan upea ja hänen tarinansa vaatimattomista oloista huipulle kuin sadusta, sitä ei voi kukaan kieltää. Ennen tämän kirjan lukemista en oikeastaan tiennyt Räikkösestä muuta kuin sen, mitä media on kertonut hänen yksityiselämästään ja työstään formulakuskina. Kirjan luettuani minulle valkeni, että hän on tehnyt todella sitkeästi töitä päästäkseen sinne, missä hän nyt on. Ei voi kuin ihailla.

 

Tuntematon Kimi Räikkönen kuvaa paitsi Räikkösen uran vaiheita, myös hänen yksityiselämänsä käänteitä. Tietyt luvut hänen elämässään, kuten avioliitto Jenni Dahlmanin kanssa, on jätetty maininnan tasolle, toiset taas saavat enemmän huomiota. Kieltämättä huomio on enemmän ammatillisissa vaiheissa, ja kieltämättä se oli välillä melko pitkäpiimäistä. En ole niin kiinnostunut moottoriurheilusta, että jaksaisin keskittyä täydellä mielenkiinnolla kisatuloksiin.

 

Tämän kirjan luettuaan pitäisi kai tietää, kuka on Kimi Räikkönen. Tavallaan niin kävikin, mutta kuva Kimistä jää aika pintapuoliseksi edelleen. Jäämiehen imago elää edelleen, vaikka lempeämpi puoli pilkahtelikin esiin etenkin, kun teoksessa kuvattiin Kimiä isänä. Myös lukuisten ystävien ja lähipiirin kommenttien mukaan hän on lämmin ja välittävä ihminen, jäämiehen rooli on vain rooli. Luulisi, että roolin vetäminen vuodesta toiseen on raskasta. Toisaalta se on varmasti myös suojamuuri julkisuusmylläkälle.

 

Tämä teos on kirjoitettu hyvin ja minulle jäi tunne, että Hotakainen on onnistunut vangitsemaan Räikkösen olemuksesta olennaisen tähän kirjaan. Hotakainen on naseva kirjoittaja ja Räikkönen on naseva kommenteissaan, joten "mätsi" on onnistunut. Jotain lisää olisin tähän kirjaan kuitenkin kaivannut.

Olet valaissut minun tietäni - Presidenttien puolisot

Päivi Storgård: Olet valaissut minun tietäni - Presidenttien puolisot

199 s., S&S 2017

kansi: Tuija Kuusela / Stiili

 

Suomen presidenttien puolisot on aihe, josta en kauheasti tiennyt mitään. Nimitasolla toki tiesin valtaosan puolisoiden nimistä, mutta siihen se sitten rajoittuikin. En tosin kauheasti tiedä itse presidenttienkään henkilökohtaisesta elämästä. Tämä kirja on joka tapauksessa presidenttien puolisoiden. Olet valaissut minun tietäni sisältää jokaisen presidenttipuolison tiiviin elämäkerran. Kokonaisuus oli mielenkiintoinen ja sai minut välillä ajattelemaan, että kyseisestä henkilöstä voisin lukea lisääkin.

 

Olet valaissut minun tietäni on lauseena ja kirjan nimenä kaunis. Se on lähes suora lainaus Risto Rytin kirjeestä puolisolleen Gerdalle. Miten runollinen tuo virkamies onkaan osannut olla! Mielestäni kirjan nimi kiteyttää hienosti sen, että presidenttimme ovat kukin olleet myös yksityishenkilöitä ja heidän puolisonsa ovat olleet heille tärkeitä. Teoksen nimestä tulee romanttinen olo, vaikka mikään rakkaustarinoita pursuava kirja tämä ei olekaan. Suhde presidenttiin on tietysti olennanen kunkin kirjassa esitellyn henkilön kohdalla, mutta pitkälti keskitytään kuvaamaan kuitenkin heidän persooniaan sekä omia urapolkuja ja asioita, joihin he ovat vaikuttaneet.

 

Mielestäni tämä teos on onnistuttu tasapainottamaan hyvin, kun otetaan huomioon se, että toisista presidenttien puolisoista tiedetään lähestulkoon kaikki mahdollinen ja toiset ovat varjelleet yksityisyyttään enemmän. Esimerkiksi nykyisen presidenttimme puolisosta Jenni Haukiosta tiedetään varsin vähän, kun taas joidenkin edesmenneiden presidenttiparien kirjeenvaihtoakin on voitu käyttää lähteenä. Jokaisesta presidentin puolisosta on onnistuttu kirjoittamaan mielenkiintoinen lyhyt katsaus/elämäkerta, ja minua jäi erityisesti kiinnostamaan Ester Ståhlbergin ja Tellervo Koiviston elämät. Ehkä jossain vaiheessa luen heistä vielä lisääkin.

 

Tästä teoksesta käy hyvin ilmi, että presidenttien puolisot eivät ole milloinkaan olleet passiivisia, vaan ovat kukin tavallaan olleet aktiivisina toimijoina mukana yhteiskunnassamme. Jotkut ovat olleet perustamassa avustusjärjestöjä, toiset ovat luoneet ansiokkaat työurat. Jokainen on tehnyt jotain muutakin kuin edustanut presidentin rinnalla, kulkenut tavallaan myös omaa polkuaan ja ollut silti samalla myös puolisonsa tukena. Kiinnostava teos kaikin puolin.

Sydämeen tatuoitu

Marja Korhonen: Sydämeen tatuoitu

184 s., Myllylahti 2017

 

Kun Marja Korhosen toinen teos Sydämeen tatuoitu alkoi kiertää kirjastossa ahkerasti lainalla, en tiennyt lainkaan mikä tämä kysyntää herättänyt teos oikein on. Kerran pysähdyin lukemaan takakansitekstiä ja kiinnostuin minäkin, sillä teoksessaan Marja Korhonen kertoo elämästään locked-in-syndrooman kanssa.

 

Korhonen oli 42-vuotias saadessaan vuonna 2004 aivorunkotukoksen, joka hoitovirheen vuoksi pääsi aiheuttamaan hänelle locked-in-syndrooman. Syndroomaan kuuluu, että potilaan keho halvaantuu, mutta mieli pysyy entisellään. Puhumisesta ja nielemisestä tulee syndrooman myötä mahdotonta, mutta Marja Korhonen viestii kirjaintaulun avulla ja kirjoittaa kirjansa ihan itse näpytellen otsahiirellä tarinansa kirjain kirjaimelta. Korhosen teos osoittaa, että vakavastakin tilanteesta voi selvitä eteenpäin ja elämään löytää uusia ilonaiheita sairauden myötä menetettyjen tilalle. Hänestä henkii sellainen elämänmyönteisyys, jota yleensä tapaa turhan harvoin.

 

Tämä teos sai minut ajattelemaan paljon vaikeuksien voittamista, esteiden ylittämistä ja elämänmyönteisyyden valtavaa voimaa. Marja Korhonen ei ole katkera eikä nurise tilastaan. Hän kertoo rehellisesti kokemuksistaan ja myöntää, että joistain asioista - kuten saunomisesta -luopuminen on ollut haikeaa, mutta paljon on tullut tilalle. Korhosen ensimmäinen kirja Häivähdyksiä kertoo hänen sairastumisestaan ja paluustaan omaan kotiinsa. Esikoisteos teki hänet tunnetuksi ja Korhonen onkin kiertänyt ahkerasti kertomassa sairaudestaan ja ajanut suvaitsevaisuuden asiaa.

 

En ole lukenut Korhosen aiempaa teosta, mutta vaikka hän tässä teoksessa kertoo lähinnä elämästään nyt, välittyy tästä silti vahvasti miten valtavan toipumisprosessin hän on käynyt läpi. Tuntuu kyllä todella uskomattomalta, että kenellekään voi sattua mitään sellaista kuin mitä Korhoselle on käynyt. Ehkä jonain päivänä lääketiede pystyy auttamaan myös halvaantuneita potilaita. Sitä Korhonen ei kuitenkaan jää odottelemaan vaan elää elämäänsä täysin palkein. Korhonen osaa olla kiitollinen elämänsä iloisista asioista eikä vaivu synkkyyteen. Se olisi hyvä oppi itse kunkin muistaa! Suosittelen tutustumaan tähän elämänmyönteiseen lukupakettiin.

Bobin joulu

James Bowen: Bobin joulu

159 s., WSOY 2016

alkup. A Gift from Bob, 2014

suom. Kimmo Paukku

 

Katukatti Bob hurmaa jälleen uudessa kirjassaan, joka kuvaa Bobin ja omistajansa Jamesin vaiheita joulun aikaan vuonna 2010. Oikeastaan en ole kyllä varma pitäisikö sanoa, että tälle teokselle sopisi paremmin nimeksi "Jamesin joulu", sillä melko paljon tässä kerrataan Jamesin aikaisempia vaiheita ja sitä miten joulu ei ennen Bobia merkinnyt hänelle juuri mitään. Bob toki saa roolinsa, mutta olisin itse ehkä kaivannut enemmän kuvauksia Bobin joulunvietosta ja vaikka useamman vuoden ajalta: mitkä ovat heidän joulutraditionsa, mitä Bob on puuhaillut muina jouluina ja niin edelleen.

 

Vuoden 2010 joulu valikoitui tämän teoksen keskiöön varmastikin siksi, että Jamesin terveyden reistailusta ja jatkuvasta rahattomuudesta huolimatta joulutunnelma tavoitti sekä isännän että kissan. Yhdessä James ja Bob kulkivat Lontoon kaduilla kauppaamassa lehtiä ja soittamassa joululauluja. Tuolloin James huomasi kuinka moni todella välitti hänestä ja etenkin Bobista, jolle tuotiin jos jonkinmoista lahjaa. Yksi hurmaavimmista lahjoista lienee pieni tonttupuku, johon Bob sonnustautui joulunalusaikaan lehtienmyyntikeikoille.

 

Bob on syy, miksi entinen huumeriippuvainen James jaksaa pysytellä kuivilla ja luovia eteenpäin. Tässä kirjassa osoitetaan jälleen kerran ystävyyden voima, sillä se todella voi muuttaa koko elämän ja samalla tuoda tullessaan uutta näkökulmaa vaikka sitten joulunpyhiin. Joulu merkitsee monille paitsi hyvän tahdon juhlaa myös perhejuhlaa, ja Bobin lyöttäydyttyä Jamesin seuraan he kumpikin saivat perheen, jonka parissa viettää joulua. Jos joku väittää, että kissa ei muka kiinny omistajaansa, voi vasta-argumentiksi tarpeen vaatiessa tarjota Bobin ja Jamesin kiinteää ystävyyssuhdetta!

 

Bob on mainio kissa ja hänen tempauksistaan on mukava lukea, mutta toisaalta en koe nyt lukeneeni mitään erityisen ihmeellistä. Kaksikon yhteisen taipaleen alkuun on päästy tutustumaan jo aikaisemmissa kirjoissa samoin kuin toiseen suuren elämänmuutoksen aikaan, jolloin James pääsi solmimaan kustannussopimuksen Bobista kertovasta kirjasta, joten tämä teos tuntui osittain taas vanhan kertaamiselta. En kuitenkaan koe, että lukuaikani olisi mennyt hukkaan, mutta eivät odotukseni nyt ihan täyttyneetkään. Ja kyllä minua ärsyttää edelleen se, että kirjassa puhutaan Bobista jatkuvasti menneessä aikamuodossa, vaikka kissa tiettävästi on edelleenkin elossa.

 

♠♠♠

Elämänlanka

Victoria Hislop: Elämänlanka

442 s., Bazar 2014

alkup. The Thread, 2011

suom. Susanna Tuomi

 

Victoria Hislop on kirjailija, jonka kirjailijankyvyistä minulle on jäänyt positiivinen mielikuva jo ennen kuin olin lukenut ensimmäistäkään hänen kirjoistaan. Mielikuvasta huolimatta en oikeastaan tiennyt mitä odottaa, kun aloin lukemaan Hislopin Elämänlankaa. Teos osoittautui sisällöltään paljon laajemmaksi kuin aavistinkaan, sillä takakannen perusteella olin vähän kuvitellut, että kyseessä olisi jokin rakkaustarina. On Elämänlanka sitäkin, mutta samalla se on myös otteessaan pitävä tarina Kreikan historian mullistuksista, joihin kietoutui lukuisia ihmiskohtaloita.

 

Kun Dimitri Komninos syntyy vuonna 1917, syttyy samana päivänä hänen kotikaupungissaan Thessalonikissa tuhoisa tulipalo, jossa tuhoutuu monta kotia ja kukoistavaa yritystä. Rikkaan perheen esikoinen varttuu elämänsä ensimmäiset vuodet vaatimattomissa oloissa tulelta säästyneessä äitinsä lapsuudenkodissa Irinikadulla, mikä jättää hänen ajattelutapaansa todellista avarakatseisuutta. Vuonna 1922 Smyrnassa pikkutyttö Katerina Sarafoglou pakenee äitinsä ja sisarensa kanssa Turkin sotajoukkoja. Kaaoksen keskellä tyttö kadottaa perheensä, mutta hän pääsee Thessalonikiin matkaavaan laivaan ja päätyy ystävällisen Eugenian hoiviin. Thessalonikissa Eugenia, hänen kaksostyttönsä ja Katerina pääsevät asumaan Irinikadulle, josta muslimiperhe on väestönvaihdossa pakotettu siirtymään Turkin alueelle. 

 

Yli 80 vuotta myöhemmin Dimitri ja Katerina kertovat tarinansa pojanpojalleen. Tarinaa sävyttävät muun muassa etniset vainot, natsimiehitys, sisällissota sekä taloudelliset nousu- ja laskukaudet, joista sitkeät thessalonikilaiset yrittivät selviytyä parhaan kykynsä mukaan. Vaikka olen kuvitellut, että minulla on kohtalaisen hyvät perustiedot historiasta, minun täytyy tunnustaa, että nämä Kreikan vaiheet olivat minulle ihan uutta tietoa. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä mitä maa ja sen kansalaiset ovat vuosien aikana joutuneet kärsimään. Hislop kirjoittaa mieleenpainuvasti ja koskettavasti siitä, miten ihmisiä vaihdettiin kuin tavaraa, miten etniset vainot romuttivat monta unelmaa ja miten hirveän monet ihmiset kärsivät puutetta ja kurjuutta.

 

Hislopin henkilöhahmoihin on helppo kiintyä. Vaikka Dimitri ja Katerina muodostuivatkin tarinan keskushenkilöiksi, niin myös juutalainen Morenon perhe jäi mieleeni voimakkaasti, sillä heidän kauttaa Hislop kirjoittaa natsimiehityksen ajasta ja juutalaisten pakkosiirrosta Puolaan. Siinä missä Morenojen oli vaikea lähteä kotimaastaan, oli myös heidän lukuisille ystävilleen vaikea luopua perheestä, joka oli kaikella tapaa niin samanlainen kuin heidän omansa, mutta uskonto leimasi heidät erilaisiksi, vääränlaisiksi. Hislopin luoma kuva monikulttuurisen Thessalonikin muutoksista on niin elävä, että tämä kirja ei taatusti unohdu mielestäni.

 

♠♠♠♠♠

Bobin maailma

James Bowen: Bobin maailma

263 s., WSOY 2015

alkup. The World According To Bob, 2013

suom. Kimmo Paukku

kuvitus: Dan Williams

 

Luin elokuussa James Bowenin ensimmäisen kirjan, jonka hän on kirjoittanut kissastaan Bobista. Nyt Katukatti Bobin tarina Jamesin rinnalla jatkuu, ja jälleen Bob osoittaa hämmästyttävää ymmärrystä ja lojaaliutta omistajaansa kohtaan.

 

Bobin maailma jatkaa Bobin ja Jamesin tarinaa oikeastaan juuri siitä mihin edellinen teos jäi. Tämän teoksen pystyy kuitenkin lukemaan ihan sujuvasti, vaikkei kaksikon alkutaipaleesta kertovaa kirjaa olisikaan lukenut. Bobin maailmassa nähdään kuinka James pääsee lopullisesti kuiville, kun huumeriippuvuuden hoidossa käytetty lääkitys lopetetaan. Teoksessa seurataan myös miten Bob ja James lähtevät uusille urille, sillä hankaluuksien jälkeen he lopettavat Big Issue -lehden myymisen ja James alkaa tosissaan panostaa kaksikosta - tai lähinnä Bobista - kertovan kirjan kirjoittamiseen. Bob ja James elävät suurten muutosten aikaa.

 

Bobin maailma piti minut otteessaan edeltäjäänsä paremmin, sillä tässä teoksessa ei ollut sellaista turhaa toistoa, joka vaivasi Katukatti Bob -kirjassa. Bobin temput kyllä jaksaa ihastuttaa tämän toisenkin kirjan verran, joten tarinaan pystyi hyvin uppoutumaan. Mukava lisä tässä kirjassa oli Dan Williamsin taiteilema kuvitus, jota tosin ei paljon ollut, mutta se toi jotenkin Bobin olemuksen entistä lähemmäs lukijaa. Itse olisin ehkä toivonut mieluumin valokuvakuvitusta, vaikka ihan ymmärrettävästi ei kaksikon katuelämästä varmaan paljon kuvamateriaalia ole.

 

Yksi asia kuitenkin tässä kirjassa häiritsi ihan tajuttoman paljon. Kiinnitin siihen huomiota jo edellisessä teoksessa, mutta siinä asia ei häirinnyt niin paljon, sillä tiesin teokselle olevan jatko-osan. Kyseessä on siis tapa, jolla Bowen kirjoittaa Bobista usein menneessä aikamuodossa. Minulle tuli siitä jatkuvasti sellainen tunne, että "mitä, onko Bob kuollut?!?". Se häiritsi oikeasti todella paljon, sillä ajatus Bobin poismenosta tuntui sietämättömältä. Onneksi näin ei ollut, mutta miksi oi miksi sitten kirjoittaa menneessä aikamuodossa. En minä ainakaan kirjoita tai puhu kissoistani menneessä aikamuodossa, kun kaikki kolme ovat kerran elossa edelleen. Imperfekti on tietysti ihan oikea aikamuoto, jos todella on kyse menneestä tavasta tai tapahtumasta, mutta yleisesti ottaen aikamuodon vaihtelu ei tässä vaan toimi. Teoksen tunnelma oli muutenkin välillä jotenkin haikea, ihan kuin Bowen olisi kirjoittanut muistoteosta edesmenneelle kissalleen.

 

Kuten sanottu, tähän tarinaan pystyi kyllä uppoutumaan, mutta tunnelman ajoittainen haikeus kuitenkin hieman himmensi lukunautintoani. Jos näitä Bob-kirjoja tulee lisää, niin minä tosiaankin toivon, että häiritsevä imperfektimuotoisuus on silloin menneen talven lumia.

 

♠♠♠

Kaikki hyvä sinussa

Linda Olsson: Kaikki hyvä sinussa

322 s., Gummerus 2012

alkup. The Kindness of Your Nature, 2011

suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi

 

Olen aikaisemmin lukenut Linda Olssonilta teokset Laulaisin sinulle lempeitä lauluja ja Sonaatti Miriamille, joten tiesin odottaa tältäkin teokselta jotakin elämänfilosofista otetta. Kyllä sitä löytyikin, mutta ennen kaikkea koin mukaansatempaavan lukukokemuksen ja vasta nyt taidan ymmärtää, miten hyvä tarinankertoja Linda Olsson on. Siinä missä moitin Sonaatti Miriamille -teosta hitusen tekotaiteelliseksi, niin Kaikki hyvä sinussa oli hyvin aito ja mieleenpainuva teos ja piirun verran vieläkin parempi kuin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja, josta pidin aikoinaan kovasti.

 

Kaikki hyvä sinussa kertoo viisikymppisestä Marion Flintistä, joka asuu taloaan Uudessa-Seelannissa meren rannalla. Vaikka Marion on asunut maassa jo vuosikaudet, hän on edelleen jotenkin ulkopuolinen. Marion viihtyykin omissa oloissaan, mutta kun hän löytää rannalta varovaisen ja omaan kuoreensa vetäytyneen pikkupojan, Marion huomaa kaivanneensa sittenkin elämäänsä jotakin. Kuori Marionin ympäriltä alkaa järkkyä, kun Marion huomaa miten kaltoin Ika-poikaa on kohdeltu. Lapsuusmuistot vyöryvät Marionin yli ja saavat Marionin viimeinkin ymmärtämään myös itseään.

 

Minun oli aluksi hyvin vaikea tarttua tähän kirjaan, sillä Sonaatti Miriamille sai minut pelkäämään jotain samankaltaista latteaa lukukokemusta kuin se oli ollut. Heti ensisivuista alkaen Kaikki hyvä sinussa nappasi minut mukaansa ja luin tätä kirjaa hyvin keskittyneesti ja kiinnostuneesti. Tässä tarinassa oli jotakin kertakaikkisen lumoavaa, ja kun Marionin lapsuusvaiheet alkoivat paljastua, tuli teokseen entistä enemmän syvyyttä ja Marionin hahmoa oli helppo ymmärtää. On jotenkin puhdistavaa lukea siitä, miten ihminen oppii olemaan armollinen itselleen ja ymmärtämään, ettei ole todellakaan tehnyt mitään väärää. Marionin hahmon ohella myös muut keskeiset hahmot eli Ika ja lähistöllä asuva maanviljelijä George ovat todentuntuisia hahmoja.

 

Yksi pienenpieni, mutta silti hyvin merkityksellinen asia tässä kirjassa, oli kuitenkin mielestäni hieman liikaa. Se liittyy Marionin vaiheisiin noin 15 vuotta aiemmin, siis juuri ennen kuin hän asettui pysyvästi Uuteen-Seelantiin. En halua paljastaa sitä tässä, mutta mielestäni se jotenkin särähti muuten hyvästä juonenkulusta esiin ja tuntui hieman liian epätodennäköiseltä ollakseen mahdollista. Onneksi se ei pääjuonen kannalta ollut sellainen asia, joka olisi jäänyt vaivaamaan, mutta Marionin menneisyyden vaiheissa olennainen kumminkin.

 

Kokonaisuutena tämä kirja oli todella mukaansatempaava lukukokemus, jossa ei ollut mitään hakemalla haettua filosofista otetta, vaan oikein järkeviä ajatuksia hahmojen vaiheisiin luontevalla tavalla pohjaten.

 

♠♠♠♠½

Katukatti Bob - Kissa joka muutti elämäni

James Bowen: Katukatti Bob - Kissa joka muutti elämäni

268 s., WSOY 2014

alkup. A Street Cat Named Bob, 2012

suom. Kimmo Paukku

 

Voi Bob... Niin moni on minulle suositellut tätä valloittavasta Bob-nimisestä katukissasta kertovaa kirjaa, että minusta tuntui kuin olisin tuntenut Bobin jo ennen kuin luin tätä kirjaakaan. Ja kyllä, teos oli juuri niin hyvä kuin kaikki sitä suositelleet minulle sanoivat. Tempauduin Bobin ja hänen omistajansa Jamesin matkaan avoimin sydämin ja minulle kävi niin kuin monille muille: Bob valloitti paikan sydämestäni.

 

Bobin ja Jamesin yhteinen tarina alkaa, kun James löytää kotitalonsa rappukäytävästä kissan, jolla selkeästikään ei ole kotia. James on vieroitushoidossa käyvä entinen narkomaani, joka elättää itsensä katusoittajana. Hänen elämänsä on melkoisen risaista ja hän pystyy huolehtimaan juuri ja juuri itsestään, mutta Bob lyöttäytyy hänen seuraansa eikä aio lähteä yhtään mihinkään. Jamesilla on nyt vastuullaan myös kissa, joka luottaa häneen ehdottomasti. James huomaa kiintyvänsä Bobiin ja kaksikosta tulee sangen näkyvä pari Lontoon kaduilla.

 

Bob on kerrassaan valloittava tapaus enkä yhtään ihmettele, että hän pääsi jopa nettijulkkikseksi kulkemalla Jamesin mukana soittamassa ja myymässä lehtiä. Vasta tämän jälkeen James Bowen kirjoitti kirjan uskomattomasta ystävästään, joka antoi hänen elämälleen uuden suunnan. Bobin läsnäololla oli Jamesille ratkaisevalla hetkellä niin voimakas vaikutus, että tämä kissa on todellakin kirjansa ansainnut. Viihdyin tämän kirjan parissa oikein hyvin ja odotankin mielenkiinnolla mitä tämän kirjan jatko-osa tuo tullessaan. Sekin minulla on jo lainalla.

 

Tämä kirja oli minulle sopiva erityisesti siksi, että olen kyllä ihan sataprosenttisesti kissaihminen, vaikka ei minulla mitään koiriakaan vastaan ole. Kissat vain ovat valloittaneet sydämeni ja tämä teos on oikea ylistyslaulu yhdelle kissakunnan edustajalle, joka osoittaa, miten tärkeitä kissat ovat. Ja Bob osoittaa myös kuinka viisaita kissat ovat, mutta siitä en kerro enempää: lukekaa itse ja ottakaa selvää mitä fiksua Bob keksii. Ainut miinus tälle kirjalle oli ajoittainen toisto, joka hieman kyllästytti. Samoin hieman hämäsi se, että välillä Bowen kirjoitti Bobin tavoista ja tekemisistä menneessä aikamuodossa niin, että vaikutti siltä kuin Bob olisi siirtynyt kissojen taivaaseen. Vaan kyllä Bob taitaa vielä tänäkin päivänä porskuttaa täysillä!

 

♠♠♠♠

Aurora

Raija Oranen: Aurora

632 s., Teos 2014

etukannen maalauksen c: Helsingin kaupunginmuseo

 

Olen aikaisemminkin maininnut blogissani, että Aurora Karamzinin elämä on kiehtonut minua jo vuosia. Tästä syystä lienee ihan selvää, että Raija Orasen romaani Aurora herätti kiinnostukseni, mutta valitettavasti se ei oikeastaan minua vakuuttanut, vaikka ei ollut suoranainen pettymyskään. Jotenkin Auroran mielenkiintoinen elämä oli jäänyt pitkälti monen muun asian kuvauksen jalkoihin, eikä niin pitäisi olla, jos romaani kertoo Aurorasta.

 

Aurora Karamzin (o.s. Stjernvall, ent. Demidov) oli suomalainen vallasnainen ja hyvin tunnettu seurapiirikaunotar. Ensimmäisen avioliittonsa kautta rikkauksiin nousseella Auroralla oli valtava auttamisenhalu, minkä varallisuus pitkälti mahdollistikin. Aurora Karamzin oli muun muassa Diakonissalaitoksen perustaja Suomessa. Henkilökohtaisessa elämässään hän kohtasi paljon surua, menetyksiä ja pettymyksiä, mutta pysyi silti uskossaan lujana. Näistä tausta-aineksista saisi toden totta aikaan hyvinkin vetävän romaanin. Valitettavasti Orasen teos ei ollut sellainen, vaan ihan todella melkoista juoksuhiekassa rämpimistä. Kuvaavaa lienee, että aihe todella kiinnosti minua, mutta teoksen lukemiseen meni vaikka kuinka kauan aikaa (viikkoja) eikä tarina kerta kaikkiaan ottanut minua mukaansa muuta kuin vasta ihan teoksen loppupuolella.

 

Raija Oranen on luonut Auroran tarinalle laajan historiallisen viitekehyksen, kuten historiallisessa romaanissa kuuluukin tehdä. Ongelmana on vain se, että viitekehys on hieman liiankin laaja, sillä Oranen kuvaa mielestäni aivan liian tarkasti suomalaisten yhteiskunnallisia oloja 1800-luvulla osana Venäjän keisarikuntaa. Välillä keskitytään sivukaupalla kertomaan Snellmanista, lainsäädännön takkuisuudesta, kenraalikuvernööreistä ja Auroran Walleen-isäpuolesta eikä päähenkilöstä mainita halaistua sanaa. Teoksen tarkoitus olisi mielestäni kuvata Auroran elämänvaiheita eikä isäpuolia ja poliittisia oloja, jotka toki täytyy jollakin tavalla tuoda esiin, mutta mielestäni ei tässä mittakaavassa. Välillä Aurora oli pitkiäkin aikoja aivan muualla kuin Suomessa, mutta silti keskityttiin sepustelemaan Suomen oloja, mikä ei mielestäni ole kovin järkevää: Auroran tarina jää jalkoihin!

 

Koska historiallinen viitekehys on paisunut hyvin laajaksi, on se tehnyt romaanistakin laajan. Olisin kaivannut enemmän ytimekkyyttä ja tarttumista tarinan kannalta oleellisempiin yksityiskohtiin, jolloin tarina olisi tuntunut etenevän paremmin ja samalla se olisi varmasti myös ottanut lukijan reippaammin mukaansa, sillä Orasen tekstihän on sujuvaa ja hän kirjoittaa hyvää suomea. Jotenkin tämä kirjallinen tasokkuuskin jää liiallisen taustoittamisen jalkoihin.

 

Se mikä mielestäni oli tässä teoksessa todella mielenkiintoista, oli Orasen rohkeus lähteä muuttamaan Aurora Karamzinin imagoa aina lempeästä ja hyväsydämisestä auttajasta myös itsekkääksi ja omaa etuaan ajavaksi naiseksi. Hän uskalsi tuoda Auroralle heikkoudet, mikä on kyllä ihan mainitsemisen arvoista, sillä varmasti Auroralla niitä oli, vaikka jälkipolville jäänyt maine vihjaakin muuta. Aluksi tämä tuntui hieman oudolta ja "väärältä", mutta loppujen lopuksi hyvin mielenkiintoiselta ja "oikealta". En tiedä minkä verran Orasen käsityksellä on todellisuuspohjaa, mutta tuntuu kuin hän olisi tavoittanut Auroran persoonasta jotakin olennaista.

 

Vasta viimeiset parisataa sivua oikein todella jaksoivat pitää minua kunnolla otteessaan ja tarina tuntui etenevän. Lopussa kuitenkin mielestäni sorruttiin hieman liialliseen karsimiseen ja lisää yksityiskohtia olisi kaivattu: mitä Aurora teki viimeisinä vuosinaan, millaiset välit Auroralla oli lapsenlapsiinsa ja sisarentyttärensä perheeseen ja muihin hänen elämänsä tärkeisiin ihmisiin ja niin edelleen. Nyt Aurora vain yhtäkkiä olikin supervanha ja elämä oli siinä. Monta vuotta jäi kuvaamatta, vaikka varmasti niidenkin aikana jotakin tapahtui. Lopetus saattoi tuntua liian nopealta myös siksi, että teoksessa oli pitkin matkaa keskitty laajoihin kuvauksiin.

 

Kun nyt vihdoin sain tämän teoksen luettua, tuntuu kuin olisi tehnyt samanlaisen urotyön kuin luettuani Dostojevskin Rikos ja rangaistus -romaanin. Minua oikein todella harmittaa se, että Auroran tarina ei mielestäni päässyt oikeuksiinsa, sillä soisin oikein mielelläni hänen tarinansa tulevan tutummaksi kaikille. Aurorasta on kirjoitettu myös nuortenromaani Aurora - Keisarinnan hovineito (Raili Mikkanen, 1998).

 

♠♠♠

Kaunis Emilia

Raili Alahautala: Kaunis Emilia

307 s., Päivä Osakeyhtiö 2008

Löysin taannoin töissä kirjoja hyllyttäessäni tämän Raili Alahautalan teoksen Kaunis Emilia. En ollut aikaisemmin kuullutkaan koko teoksesta, vaikka aihepiirinsä ja miljöönsä (historia, kartanot, maaseutu) puolesta minun olisi voinut kuvitella bonganneen tämän kirjan jo aiemmin. Niinpä sitten lainasin tämän teoksen, jonka parissa kuvittelin viihtyväni todella hyvin. En voi sanoa, ettenkö olisi viihtynyt lainkaan, mutta ei tämä kirja silti ollut ihan sitä mitä odotin.

Kaunis Emilia kertoo samannimisestä nuoresta tytöstä, joka tuntuu läpi elämänsä menettävän kaiken hänelle rakkaan. Vanhempien kuoltua neljä orpolasta laitetaan huutolaisiksi ja kotikartano Kujala myydään huutokaupalla. Kaikilla lapsilla tuntuu käyvän ihmeen hyvä tuuri siinä mielessä, että jokainen kuitenkin löytää paikkansa elämässä. Tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun loppupuoliskolle Etelä-Karjalan Antreaan. Tapahtumilla on takakannen mukaan myös todellisuuspohjaa.

Vaikka romaani sijoittuu Etelä-Karjalaan, sitä ei juuri huomaa muuta kuin joistakin paikannimien mainitsemisista. Kirjailija ei ole käyttänyt teoksessaan lainkaan murretta, mikä jossakin vaiheessa alkoi tuntua jopa hieman epärealistiselta, sillä köyhimmätkin ihmiset puhuvat ihan sujuvaa kirjakieltä, vaikka todellisuudessa ihan niin asiat eivät ole olleet. Tapahtuma-aika eli 1800-luvun loppupuoli nousee sen sijaan teoksessa hieman paremmin esiin venäläistämistoimineen ja oikeuskäytäntöineen, mutta toisaalta kirjailija kiidättää aikaa välillä niin nopeasti eteenpäin ilman selkeitä siirtymiä, että lukijalle tulee ihan todellisia vaikeuksia pysyä perässä siitä, mikä vuosi on meneillään ja minkä ikäisiä hahmot mahtavat olla.

Emilia hahmona on minun makuuni hieman ylinöyrä ja kärsivällinen, liian helposti alistettavissa. Ilmankos hänen tielleen kasaantuu niin suruja kuin vastoinkäymisiäkin. Niihin kirjailija palaakin ahkerasti, vaikka alunperin tapahtumien kulku onkin saatettu kertoa niin ylimalkaisesti, että lukijalta lähestulkoon menee ohi niiden syyt ja sisällöt. Kirjailijalla on tässä kirjassa kyllä ajatusta, sitä ei käy kiistäminen, mutta hän kompastuu milestäni liian kevyeen kerrontaan ja leväperäisyyteen. Alahautala ei kirjoita tapahtumia niin sanotusti "loppuun saakka", mutta kuitenkin tekee niistä tarinan kulmakiviä.

Vaikka tästä kirjasta olikin hieman vaikea saada kiinni, niin ei voi kiistää sitä etteikö Alahautalalla olisi valtavasti potentiaalia ja tietoa. Hän vain ei ole onnistunut tuomaan kaikkea tässä teoksessa esiin niin selkeästi ja sujuvasti kuin voisi toivoa. Teksti on välillä hieman kömpelöä, mikä tietysti omalta osaltaan vaikeuttaa tarinan seuraamista. Pienellä panostuksella tämä kirja olisi huomattavasti onnistuneempi paketti, ja mielestäni onkin hieman sääli, että mielenkiintoinen aihe ei pääse täysin oikeuksiinsa.

♠♠½

Aurora Karamzin: Pietarin hovista köyhien auttajaksi

Eeva Hurskainen: Aurora Karamzin - Pietarin hovista köyhien auttajaksi

180 s., Kirjapaja 2002

kansi: Liisa Holm

Aurora Karamzinin (1808-1902) elämä on kiehtonut minua siitä saakka, kun kuulin hänet ensimmäistä kertaa mainittavan koulun historiantunnilla seiskaluokalla. Sittemmin olen lukenut hänen elämästään monista eri lähteistä, mukaan lukien myös hänen virallisen elämäkertansa Tarunhohteinen elämä, jonka on kirjoittanut Ingrid Qvarnström. Aurora Karamzin oli oman aikansa tunnettu seurapiirirouva, joka auttoi monin eri tavoin vähäosaisten elämää. Yksi hänen merkittävimmistä saavutuksistaan on diakonissalaitoksen perustaminen Helsinkiin 1860-luvulla. Karamzinin oma elämä oli täynnä menetyksiä ja vaikeita aikoja eikä maallinen mammona koskaan ylpistyttänyt häntä: pikemminkin päin vastoin, sillä Aurora Karamzinin kerrotaan olleen hyvin empaattinen ja lempeä persoona.

Eeva Hurskainen on koonnut tällaisen pienoiselämäkerran Aurora Karamzinin vaiheista, jotka ovat vahvistaneet hänen haluaan auttaa maan köyhimpiä ja sairaimpia. Tämä kirja sisältää pääpiirteissään Auroran elämän tärkeimmät vaiheet, mutta myös paljon sellaistakin, joka ei kyllä mielestäni sinänsä kuulu tähän teokseen. Hurskainen kirjoittaa pitkiäkin pätkiä diakonissalaitoksen työntekijöistä ja heidän vaiheistaan, mikä ei mielestäni kuulu kirjaan, jonka nimi on Aurora Karamzin - Pietarin hovista köyhien auttajaksi. Eikös kirjan pitäisi nimen mukaan käsitellä nimen omaan Karamzinin osuutta asioihin eikä kaikkien muiden asiaa sivuavien henkilöiden osuuksia? Nimi siis todella harhaanjohtaa, koska odotin tältä nimen omaan tietoja Karamzinin elämästä.

Kirja on myös rakenteeltaan melko sekava. Toisaalta se välillä käsittelee tiettyä vaihetta Auroran elämässä ja sivuaa hänen sukulaistensa senhetkisiä olinteita, mutta pomppaa yhtäkkiä aivan toiseen asiaan palatakseen taas muutamien sivujen jälkeen alkuperäiseen asiaan. Mielestäni olisi ollut toimivampaa, jos yksi asia ja aika olisi käsitelty kerralla kokonaan ja vasta sitten siirrytty seuraavaan. Kirjassa on myös jonkin verran samojen asioiden toistoa. Lisäksi kirjassa on kursiivilla kirjoitettuja pätkiä, sellaisia juonellisia tarinoita. Useinkaan ei oikeasti tiedä, että onko tuo pätkä jostakin toisesta kirjasta vai onko Hurskainen vain höystänyt tietopuoleista tekstiä kaunokirjallisella palasella. Aluksi nuo pätkät myös aiheuttivat hämmennystä, sillä ne rikkoivat kokonaiskuvaa mielestäni hieman liikaa.

Hurskainen viittaa moneen kertaan Ingrid Qvarnströmin kirjoittamaan elämäkertaan ja nimen omaan mainitsee Tarunhohteisen elämän Karamzinin elämäkerraksi, joten sinänsä on selvää, että hän ei ole edes yrittänyt tässä tehdä kaikenkattavaa vastinetta tuolle teokselle. Siitä huolimatta olisi tämän teoksen rakenteeseen ja sisältöön voinut mielestäni panostaa enemmän, sillä sinänsä mielenkiintoinen aihe kompastuu niiden laatuun.

♠♠

Hanna: Kiukaanniemen vahva emäntä

Tuulikki Yli-Lonttinen: Hanna - Kiukaanniemen vahva emäntä

272 s., Mäntykustannus 2012

grafiikka: Mainostoimisto Grafu Oy

Hanna - Kiukaanniemen vahva emäntä on Tuulikki Yli-Lonttisen esikoisteos. Löysin sen sattumalta heinäkuussa kirjastossa työskennellessäni ja päätin lainata, sillä takakansi lupasi hyvää kaikkine kehusanoineen. On pakko sanoa, että olen nyt hieman pettynyt, sillä kirja ei lunastanut odotuksiani täysin.

Kirja kertoo Kiukaanniemen suvun tarinaa 1840-luvulta 1930-luvulle saakka. Minulle ei tosin jäänyt kirjasta kovin tuntuvia mielikuvia ennen 1860-lukua, jolloin päähenkilö Hanna nousee tarinan keskiöön. Hanna on Kiukaanniemen talon vanhin tytär, joka joutuu äidin kuoltua huolehtimaan nuoremmista sisaruksistaan sekä tulemaan toimeen uuden äitipuolen kanssa. Hanna on ulkoisesti vahva, mutta elämän suuret surut iskevät kovaa hänen todellisuudessa herkkään sieluunsa.

Tämän kirjan kirjalliset ansiot ovat todella heikot. Ensiksikin missä ihmeessä kirjan oikolukijat ovat luuranneet, kun kirjaa on painoon lähdetty viemään? Tässä on ihan tajuttomasti välimerkkivirheitä eli niitä joko puuttuu tai ne ovat missä sattuu. Eikä siinä vielä kaikki, sillä tässä kirjassa on myös tosi omituisia lauseita, joista puuttuu verbejä ja niistä tulee mieleen enemmänkin jotkin muistiinpanot kuin juonellinen kertomus. Vanhoja kunnon yhdyssanavirheitäkin löytyy.

Muutamia sivuja luettuani ja edellä mainituista seikoista "ärsyyntyneenä" mietin, että jaksanko edes lukea tätä loppuun saakka. Juuri silloin tarina lähti vetämään ja täytyy sanoa, että Hannan tarina on todella mielenkiintoinen ja kirjan luoma ajankuva on onnistunut. Jotenkin hahmot ja heidän tunteensa sekä kirjailijan luoma miljöö saivat lukemaan tätä kirjaa eteenpäin nopeassa tahdissa. Itse en huomannut tässä kirjassa asiavirheitä, joten voin sanoa, että Yli-Lonttinen tietää mistä kirjoittaa. Olisi mielenkiintoista tietää mikä on Hannan tarinan todellisuuspohja, sillä kirjan lopussa on lähdeluettelo vaan ei tarkempaa selvitystä siitä, onko Hannalla esikuvaa oikeassa elämässä.

Sitten taas on pakko nostaa esiin juonelliset ongelmat. Ensiksikin aika juoksee ihan liian nopeasti, ensin ollaan jonkin vuoden keväässä ja sitten jo seuraavan vuoden syksyssä. Lukijan (ainakin minun) oli vaikea pysyä perässä siinä minkä ikäisiä hahmot ovat ja missä ajassa kirja liikkuu milloinkin. Samaten hahmoja on todella runsaasti, joten on vaikea pysyä perillä kunkin elämänvaiheista, jotka saattavat yhtäkkiä nousta esiin pitkän hiljaisuuden jälkeen. Kirjan alku suhteessa sen saamaan jatkoon oli aluksi myös melko sekavan tuntuinen, samoin loppu on hieman töksähtävä. Mutta ajankuvana tämä on kuitenkin onnistunut, kuten sanoinkin. Tästä kirjasta jäi lämmin olo, sellainen rehellinen ja alkuvoimainen.

♠♠♠

Haltiakuusen alla

Anne Helttunen, Annamari Saure & Jari Suominen: Haltiakuusen alla - suomalaisia kirjailijakoteja

272 s., Avain 2013

ulkoasu: Tarja Kettunen

Anne Helttunen, Annamari Saure ja Jari Suominen ovat tehneet hyvää työtä kootessaan kirjaa suomalaisista kirjailijakodeista. Kun kuulin tästä kirjasta alkuvuoden aikana, niin tiesin heti haluavani lukea tämän. Niin näköjään halusi moni muukin, sillä jonotin tätä jonkin aikaa kirjastosta. Haltiakuusen alla on mielestäni todella onnistunut johdatus paitsi kirjailijoiden koteihin myös heidän elämäänsä, joka monen kohdalla on vaikuttanut vahvasti myös heidän tuotantoonsa kirjailijoina.

Haltiakuusen alla esittelee 35 erilaista kohdetta, joissa joku suomalainen merkkikirjailija on asunut jossakin elämänsä vaiheessa tai jotka on siirretty alkuperäistä tarkasti vaalien uusiin tiloihin, kuten esimerkiksi kirjastoihin. Kirja esittelee taloja elämänmakuisesti, sillä kirjailijoiden omat elämäntarinat luovat kohteista paljon muutakin kuin pelkkiä huoneita. Minua on itseä aina kiehtonut kovasti talojen tarinat, se millaisia ihmisiä niissä on asunut ja minkälaisia asioita ne ovat kätkeneet seiniensä sisälle: koko niiden historia. Haltiakuusen alla on siis todellakin oikea kirja juuri minulle!

Kirjailijoista on mukana useimmat tunnetut suomalaiset merkkikirjailijat, kuten Juhani Aho, Minna Canth, Runebergit, Aleksis Kivi ja niin edelleen. Tämä kirja ei pelkästään herättänyt mielenkiintoani päästä vierailemaan muutamiin kohteisiin, vaan myös houkuttelee lukemaan teoksia sellaisilta kirjailijoilta, joiden tuotantoon en ole vielä tutustunut, kuten esimerkiksi Kaarlo Sarkia ja Uuno Kailas. Tämä kirja onkin monipuolinen sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä tämä on paitsi matkaopas myös pienoishistoriikki usean kirjailijan elämästä ja katsaus heidän tuotantonsa taustoihin.

On hurmaavaa päästä katsomaan, millaisissa paikoissa suuret kirjailijat ovat asuneet ja missä he ovat luoneet unohtumattomia teoksiaan. Monen jälkeen on jäänyt paljon heidän alkuperäisiä tavaroitaan, mutta toisilta ei ole jäänyt muuta kuin merkittäviä teoksia. Tätä kirjaa lukiessa ja kuvitusta (joka on muuten todella onnistunut) katsellessa en voi olla miettimättä, että mitä nykypäivän kirjailijoista jää jälkeen materialistisessa mielessä. Tullaanko heidän vanhoja kotejaan museoimaan heidän kuolemansa jälkeen? Jos tullaan, niin mitä siellä on esillä? Monen jo edesmenneen kirjailijan kirjoituskoneen löytää itseoikeutetusti heidän museoistaan, mutta tuskinpa vanhoja tietokoneita kukaan rupeaa esittelemään tyylillä "tällä tietokoneella Sofi Oksanen kirjoitti kuuluisan Puhdistus-teoksensa". Maailma muuttuu ja tässä kirjassa esiteltyjen kirjailijoiden maailma on jo mennyttä aikaa. Siksi tämä on mielestäni myös mainio kurkistus entisaikojen sisustukseen ja arvomaailmaankin.

Jotta tämä ei nyt menisi aivan pelkäksi kehumiseksi, niin täytyy minun tietysti jokin moitteen sanakin löytää. Tekstin asemointia ja kirjan taittoa olisi voinut suunnitella vähän paremmin, sillä nyt teksti tuntuu pomppivan erilaisiin paloihin koko ajan. Samaten olisi voinut kiinnittää enemmän huomiota kappaleiden lopetuksiin, sillä välillä joku asia esiteltiin suurella otsikolla ja koko juttu loppui muutaman lauseen jälkeen töksähtäen kuin kanan lento. Jäin vaistomaisesti odottamaan, että "niin, mitäs sitten?". Väliotsikkoja on siis ehkä hieman liikaa eli tekstiä olisi voinut joidenkin kirjailijoiden kohdalla sitoa vähän yhteinäisemmäksi kokonaisuudeksi. Itse sisällössä ei siis ole moitittavaa, mutta edellä mainitut seikat kuitenkin häiritsivät ainakin minun lukunautintoani jonkin verran.

♠♠♠♠½