Pitkän päivän ilta

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

8 h 41 min., Tammi 2017 (1990)

alkup. The Remains of the Day, 1989

suom. Helene Bützow

lukija: Jukka Pitkänen

(kansi: en tiedä kuka on suunnitellut, mutta mielestäni se on kaunis!)

Käsittelimme lukupiirissä toukokuun kirjana Kazuo Ishiguron teosta Ole luonani aina. Pidin kirjasta todella paljon ja suorastaan ihastuin Ishiguron tapaan kertoa ja kirjoittaa, joten tiesin, että haluaisin lukea lisääkin hänen teoksiaan. Kirjagramissa joku kehui tämän kirjan äänikirjatoteutusta ja kun bongasin koodin 30 päivän mittaiseen kokeilujaksoon Suomalainen plus -ääni- ja e-kirjasovellukseen, lisäsin heti teoksen hyllyyni. Ja olihan tämä hyvä, siitä ei pääse mihinkään! Taisin pitää tästä jopa enemmän kuin lukupiirikirjastamme, joka sekin oli todella hyvä.

pitkän päivän ilta sijoittuu kesään 1956. Darlington Hallin ikääntyvä hovimestari Stevens on lähtenyt pienelle lomamatkalle halki Länsi-Englannin maaseudun. Hänen on tarkoitus tavata entinen työtoverinsa, taloudenhoitajana työskennellyt neiti Kenton, jonka Stevens uskoo halajavan takaisin töihin Darlington Halliin. Matkallaan Stevens uppoaa muistoihinsa, ja takaumien kautta miljöö laajenee 1930-luvulle. Stevensin hahmon kautta lukijalle näyttäytyy yläluokkaisen englantilaisen elämäntavan murros ja muutos sotienvälisenä aikana ja sen jälkeen. Stevens vaalii vanhoja perienglantilaisia ihanteita ja perinteitä, ja edustaa siten nykyisin ikään kuin toisenlaista maailmaa. Hovimestarin kunnianarvoisa tehtävä ei enää nykymaailmassa ole entisellään sekään.

Voi miten hieno kirja tämä olikaan! Täytyy sanoa, että Jukka Pitkänen on lukijana erinomainen, hän sopii täydellisesti hovimestari Stevensin ääneksi. Ishiguron kuvaus muuttuvasta maailmasta on samalla kertaa haikea mutta tekisi mieleni sanoa myös hieman tragikoominen. Ihanteisiinsa ja periaatteisiinsa jämähtäneenä menneen maailman ruumiillistumana Stevens hieman huvittaa, mutta samalla kertaa hän edustaa ihmistä, jolla on elämä jäänyt elämättä, kun velvollisuudentunto on saanut hänet omistautumaan työtehtävilleen. Erityisesti Stevensin hahmon traaginen puoli näyttäytyy suhteessa neiti Kentoniin, joka päätti irrottautua työstään ja etsiä elämälleen suuntaa, jota Darlington Hallista ei hänelle löytynyt. Stevens sai minut miettimään, miltä tuntuu ikääntyessään huomata, että edustamansa elämäntapa luhistuu ympäriltä vähitellen.

Kuten Olen luonani aina, myös Pitkän päivän ilta onnistui herättämään paljon ajatuksia. Teos tuntui tempaavan minut mukaansa, vaikka Stevensin vaipuminen muistoihinsa ja siitä seuranneet aikatason muutokset saivatkin varsinaisen juonen (lomamatkan) etenemään sangen hitaasti. Kokonaisuutena teos tuntui kuitenkin onnistuneelta läpileikkaukselta katoavasta elämätavasta. Tämä lukukokemus vain vahvisti ajatusta siitä, että haluan lukea lisää Ishiguron teoksia.

Ökyrikkaat aasialaiset

Kevin Kwan: Ökyrikkaat aasialaiset

16h 41 min., Otavan äänikirja 2019

alkup. Crazy Rich Asians, 2013

suom. Jaana Iso-Markku

lukija: Maija Lang

Kirjaston Ellibsistä alkaa löytyä yhä vähemmän ja vähemmän suoralta kädeltä kiinnostavia äänikirjoja, joten otan joskus jotain kuunteluun vähän laimeammankin mielenkiinnon saattelemana. Ökyrikkaat aasialaiset on kirja, jota kohtaan minulla oli yllättävänkin voimakkaita ennakkoasenteita, mutta lopulta kuuntelukokemus oli ihan hyvä. Kirja viihdytti minua hioessani ja maalatessani ruokapöydän tuoleja ja työ sujui joutuisaan.

Ökyrikkaat aasialaiset kertoo aasialaistaustaisesta ja Amerikassa asuvasta Rachel Chusta, joka on jo pari vuotta seurustellut niin ikään aasialaiset sukujuuret omaavan Nick Youngin kanssa. Nickin ystävän häät Singaporessa lähestyvät ja Nick pyytää Rachelia lähtemään mukaansa. Samalla reissulla Rachel pääsisi tutustumaan Nickin perheeseen ja he voisivat matkustella kahdestaan myös muualla Aasiassa. Rachelilla ei ole aavistustakaan mitä odottaa Nickin perheeltä, mutta ainakaan hän ei osannut odottaa miesystävänsä perheen olevan ökyrikasta ja tarkasti suvun perinteitä vaalivaa sukua, joille tärkeintä on hyvä julkisivu.

Teoksen alkuperäinen nimi Hullut rikkaat aasialaiset kiteyttää tästä kirjasta mielestäni kaiken olennaisen. Youngin ja muiden raharikkaiden elämäntapa on pöyristyttävä: on yksityiskoneita, suureellisia monen ruokalajin päivällisiä ja vain yhtä käyttökertaa varten ostettuja asukokonaisuuksia. Timantteja ostellaan taskurahalla ja kulutetaan aikaa turhanpäiväisyyksiin. Olenkin nähnyt kirjaa arvosteltavan mm. siitä, että sen arvomaailma ei kohtaa oman arvomaailman kanssa. No, ei tämä minunkaan arvomaailmaani vastaa. Kuvittelin mielessäni yksityiskoneiden ympäristökuormitusta, aterioiden ruokahävikkiä ja mm. Nickin Astrid-serkun ostokäyttäytymistä lievän pahoinvoinnin vallassa. Mutta yhtä kaikki tämä kirja on myös huvittava.

Ökyrikkaat aasialaiset yllätti minut olemalla absurdin humoristinen. Teos on viihdyttävä ja hahmoista löytyi särmääkin, mutta välillä teos tuntui hieman pitkänsitkeältä. Ei oikein huvittanut kuunnella miten Rachelia kerta toisensa jälkeen hienovaraisesti nöyryytettiin, vaikka teoksessa muuten olikin humoristisiakin kohtauksia. Teos oli kuitenkin varsin kiinnostava katsaus pieneen maahan nimeltä Singapore, paikkaan jota rikkaat kiinalaiset suosivat. Mannerkiinalaiset eivät ole Singaporen kiinalaisten silmissä kuin maan tomua.

Tälle teokselle on ilmestynyt tietääkseni myös ainakin yksi jatko-osa (suomeksi vasta tulossa), mutta en aio ottaa sitä lukulistalleni. Kerta annos tätä aihepiiriä riitti. Saavutan tällä kirjalla Singaporen Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa.

♠♠♠

Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman

Laura Honkasalo: Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman

200 s., Kirjapaja 2014

kansi: Katja Kuittinen

 

Olen suunnitellut Laura Honkasalon nuukailukirjan lukemista jo jonkin aikaa, koska onnistun lähes joka kuukausi elämään enemmän tai vähemmän yli varojeni. En nyt koskaan suoranaiseen vararikkoon mene, mutta tietysti enemmänkin voisi rahaa olla tilillä juuri enemmän palkkapäivää. Honkasalo ei tarjoa nuukailuun patenttiratkaisua, mutta hän kertoo omista valinnoistaan ja vinkkaa niitä lukijoille.

 

Honkasalon nuukailuvinkkeihin kietoutuu vahvasti ekologinen tvisti. Vaikka Honkasalo kertookin ryhtyneensä nuukailemaan pakon edessä perhetilanteensa muututtua, nuukailu kuitenkin sopii hänelle myös ekologisista syistä. Honkasalo ei enää ostele pientä koristetilpehööriä vain itseään ilahduttaakseen, vaikka aiemmin on niin saattanut tehdäkin. Tunnistan tässä hieman itseäni. Olen aina ollut taipuvainen materialismiin ja olen saattanut esimerkiksi mennä ostamaan uutta kynsilakkaa vain itseäni ilahduttaakseni. Pientä koristesälääkin on tullut haalittua sisustukseen, mutta nyttemmin olen alkanut karsia tavaraa. Kirjaa lukiessani havahduin siihen, että minun yhden hengen taloudessani on 6 viinilasia, 12 jalallista arkilasia, 8 pientä ja 4 isoa juomalasia. Tähän kun lasketaan vielä kymmenet mukit päälle, niin joo. Jep. Eikä mun luona edes ikinä käy kuin korkeintaan kourallinen ihmisiä kerralla.

 

Mullakin on ollut elämässä aika, jolloin olen joutunut pakon edestä nuukailemaan. Kykenen siihen ja saan siitä jopa jonkinlaista mielihyvää. Kun venyttää pennin äärirajoilleen, muuttuu yllättävän luovaksi. Honkasalon mainitsemat kaapinpohjapäivät ovat tuttu juttu. Harrastan niitä edelleen, koska silloin ruoanlaittoni muuttuu vieläkin luovemmaksi kuin yleensä. Olen soveltava kokki, joka tekee ruokaa näppituntumalla. Se on nuukailussa eduksi. Ei tosin ole yhtään ikävä sitä aikaa, kun työttömänä jouduin syömään päiväkausia riisiä ja keittojuureksia, kun ei mitään muuta ollut jäljellä. Sitä on helppo minunkin hehkuttaa nuukailua, kun nyt sen voi tehdä valintana eikä pakosta.

 

Honkasalon kirjasta herää paljon ajatuksia. Päällimmäinen fiilis on hyvä, vaikka mielestäni Honkasalo välillä sortuu hieman paasaamaan kuvaillessaan valintojaan. Hän kyllä korjaa asian toteamalla esimerkiksi, että "siinä ei tietenkään ole mitään väärää jos..". Näissä kohdissa ehkä se maailmanparantajuus nousee voimakkaimmin esiin. Aika paljon Honkasalo myös kuvailee ajanviettotapojaan, mikä ei aina suoranaisesti liity nuukailuun. Toisaalta se on ihan kiinnostavaa: mitä tekemistä nuukailija keksii vapaa-ajalleen?

 

Kirjaa lukiessa huomasin, että tietyt nuukailutottumukset ovat piintyneet minuun voimakkaasti ajoilta, jolloin opiskelin päätoimisesti tai olin työttömänä. Kaapinpohjapäivät ovat sitä perua, kuten myös tapani aina suihkussa sammuttaa vesi saippuoinnin ja sampoon vaahdotuksen ajaksi. En oikeastaan edes koe niitä nuukailuksi, koska ne liittyvät tapaani elää arkea. Samoin mun arkeen kuuluu se, että lämmitän saunan todella harvoin (viimeksi jouluna), korjaan vaatteitani ja suosin kirppiksiä. Kahta lipastoa ja tikasaskelmaa eli emännänjatkosta lukuun ottamatta kaikki kalusteeni on hankittu kierrätettynä. Ehkä nuukailun tunnusmerkit voisi täyttää sekin, että lainaan lähes kaikki "kuluttamani" kirjat, elokuvat ja musiikin kirjastosta. Kirjastonhoitajana sekin on tosin mulle vaan luontainen toimintatapa.

 

Honkasalon kirja ei lopulta tarjonnut itselleni mitään uutta, vaikka se olikin herättelevä lukukokemus. Nautin tämän kirjan lukemisesta tosi paljon. Rahan käyttö on jotenkin kiinnostava aihe ja nuukailussakin voi mennä äärimmäisyyksiin. Äitini isovanhemmilla esimerkiksi ei ollut lainkaan pyykkikonetta, koska se kuluttaa vettä ja sähköä. Niinpä isomummu pesi heidän pyykkinsä pyykkilaudalla lähes aina sadevedessä. Talon lämpötilakin oli sitä luokkaa, että isopaappa luki kirjoja keittiössä ikkunan äärellä kylmään aikaan ulkovaatteet päällä. Ikkunan ääressä siksi, että ikkunasta tuli valoa eikä tarvinnut käyttää sähkövaloa. On meitä moneksi. Mutta Honkasaloa mukaillen "siinä ei tietenkään ole mitään väärää", jos niin haluaa tehdä.

 

Nuukailetteko te? Tai teettekö arjessanne valintoja, joita voisi nuukailuksi nimittää?

Fiftaa itsesi kuntoon - 50:50 keittokirja

Nina Sarell: Fiftaa itsesi kuntoon - 50:50 keittokirja

170 s., Minerva 2017

kannen kuva: iStock

 

Alkuvuodesta 2017 ilmestyi seinäjokelaisen sairaanhoitaja Nina Sarellin teos 50:50 - Helppo tie hoikaksi ja pysyvään painonhallintaan. Nyt hän on julkaissut teoksen, jossa annetaan reseptivinkkejä aiemmassa kirjassa esiteltyyn fiftausruokavalioon. Fiftaus tarkoittaa sitä, että terveellisempiin valintoihin tähdätään puolittamalla eli fiftaamalla: esimerkiksi vaalea pasta korvataan puoliksi tummalla täysjyväisellä pastalla. Fiftauksessa suu saa tottua uusiin makuihin  vanhojen makujen rinnalla.

 

Vaikka tämä teos on alanimikkeensä mukaan keittokirja, on tässä kirjassa paljon muutakin. Teos on jaettu osiin erilaisten ruokapulmien mukaan, kuten "mitä söisin, kun makeanhimo vie järjen" tai "kun aamiainen ei maistu". Osioita on kaiken kaikkiaan kuusi ja niistä jokaisen alussa kuvataan tyypillisiä tilanteita, jotka kyseisen pulman kohdalla tavallisesti vallitsevat. Itse löysin samaistumispintaa näistä pulmista ja uskoisin, että niin löytää moni muukin.

 

Sarellin ote on asiallinen, mutta ei paasaava. Mielestäni tässä kirjassa on valtavan paljon hyvää, koska tässä syömiseen liittyvät huonotkin valinnat näyttäytyy ymmärrettävässä valossa eikä repsahduksia pidetä maailmanloppuna, vaan pikemminkin kannustetaan tietoisesti valittuihin herkkuhetkiin, jotta olisi helpompi pitää ruokavalio terveellisessä kurssissa muuten. Se on mielestäni hyödyllinen ajatus, sillä kovin usein kuulee ihmisten harmittelevan satunnaisia herkkuhetkiään, jotka eivät todellakaan ole mikään maailmanloppu, vaan osa sallivaa ruokavaliota.

 

Kokonaisuutena tämä on mielestäni hyvä kirja kaikille terveellisestä ruokavaliosta kiinnostuneille ja niille, jotka vasta opettelevat terveellisempien valintojen tekemistä. En lähtenyt testaamaan kirjan ruokaohjeita, koska olen mielestäni jo valmiiksi hyvä tekemään terveellisiä ruokia, mutta aika houkuttelevilta nuo ohjeet näyttivät ja tuntuu, että kyllä niistä jäi jotain ajatuksiin itämään.

Tunne nälkä!

Patrik Borg: Tunne nälkä! - Syö intuitiivisesti, saavuta tuloksia

112 s., Gummerus 2018

 kannen kuvat: Shutterstock

kannen suunnittelu: Jenni Noponen

 

Patrik Borg on useita kirjoja julkaissut ravitsemusasiantuntija, mutta en ole tutustunut hänen kirjoihinsa aikaisemmin. Hyvään ravitsemukseen liittyvät asiat ovat alkaneet kiinnostaa minua melko paljon viime aikoina. Tunne nälkä! vaikutti juuri minulle sopivalta kirjalta, sillä takakannen mukaan Borg kertoo kirjassaan miten oppia kuuntelemaan oman kehon nälkä- ja kylläisyysviestejä. Se asia on minulle ollut oikeastaan aina aika haastavaa ja väitän syyn siihen olevan jo varhaislapsuudessa, jolloin ruokaa annettiin aina pyydettäessä ja opin mielitekosyömisen tavan. En halua syyllistää ketään, mutta kieltämättä aidot nälän ja kylläisyyden viestit menivät sekaisin. Yhä edelleen tunnistan itsessäni usein "suun nälän", mutta todellinen nälkä on vieläkin vaikea tunnistaa.

 

Toivoin Borgin kirjalta apua ja neuvoja siihen miten voisin oppia syömään omaa kehoani kuunnellen. Minulla on taipumusta syödä varmuuden vuoksi esimerkiksi töissä tauoilla, että ei sitten hetken kuluttua ole nälkä. Toisaalta sekin toimii, jos annoskoot ovat maltillisia, sillä näin toimittaessa nälkä ei kasva liian suureksi esimerkiksi ennen kotiin tuloa ja päivällistä. Tunne nälkä! antoi minulle paljon ajattelemista omasta ruokasuhteesta. Borgin kirja on täyttä asiaa, se on selkeä ja se pureutuu erilaisiin syömisen kulmakiviin.

 

Tämä kirja ei ole mikään pika-apu oman ruokasuhteen korjaamiseen, mutta se voi toimia työkirjana kohti intuitiivista syömistä, jossa kuunnellaan kehon viestejä. Kirjassa on todella mukana yli 10 tehtävää, jotka auttavat matkalla uusia ruokailutapoja ja -tottumuksia. Kirjasta saakin varmasti parhaan annin, jos siihen voi tutustua kaikessa rauhassa. Kirjaston rajallinen laina-aika 4 viikkoa ei välttämättä mahdollista sitä mitä kirja parhaimmillaan voisi tuoda. Kuitenkin ehtii tästä saada paljon ajatuksia niissäkin viikoissa, kuten itse nyt sain huomata. Suosittelen tutustumaan tähän kirjaan, jos haluat muuttaa jotain syömiskäyttäytymisessäsi.

50:50 - Helppo tie hoikaksi ja pysyvään painonhallintaan

Nina Sarell: 50:50 - Helppo tie hoikaksi ja pysyvään painonhallintaan

232 s., Minerva 2017

kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy

Viime aikoina olen huomannut ajattelevani entistä enemmän valintojani monenkin eri asian suhteen. Ehkä tässä kuussa ikämittariin pyörähtänyt 25 näkyy juuri siinä, että jollakin tapaa elämänarvojen uudelleen miettiminen tuntuu ajankohtaiselta, vaikka ei tietoinen valinta olekaan. Seinäjokelaisen sairaanhoitajan Nina Sarellin kirjoittaman tietoteoksen lukeminen on omalla tavallaan osa tätä ajankohtaista teemaani. Terveellisestä ruokavaliosta ja painonhallinnasta kertova kirja herätti kiinnostukseni, sillä vaikka olenkin pyrkinyt terveelliseen syömiseen (joskin herkutkin maistuvat), tuntuu että voisin vieläkin parantaa ruokatottumuksiani. Luinkin tämän kirjan suurella mielenkiinnolla ja löysin muutaman hyvän oivalluksen, vaikka minulle uutta tietoa ja vinkkejä ruokavalioon liittyen en tästä oikein löytänytkään.

Nina Sarell kertoo teoksessaan, että hänellä itselläänkin on menneisyytensä liikakilojen kanssa, mutta ruokailutottumuksiaan muuttamalla hän onnistui muuttamaan tilanteen. Sarell kertoo, että hän huomasi perinteisessä lautasmallissa seikkoja, jotka hänelle eivät toimineet: miten toimia keittolounaan kanssa ja miksi pasta-aterialla pitäisi syödä lisäksi vielä leipää? Sarell kertoo syöneensä perusterveellisesti, mutta siitä huolimatta painoa tuli pari kiloa lisää vuosittain. Hän päätti muuttaa ruokavalionsa ja ryhtyi fiftaamaan ruokiaan, mikä tarkoittaa sitä, että hä muutti vähitellen ruokiaan terveellisempään muotoon vaihtamalla puolet entisestä ruoasta terveellisempään. Käytännön esimerkki olkoon vaikkapa pastan vaihtaminen aluksi vain puoliksi kokojyväpastaan.

Kirjaa lukiessani minulle tuli mieleen, että fiftaus lienee hyvin toimiva keino niille ihmisille, joille terveellisten valintojen tekeminen on oikeasti vaikeaa ja suu vaatii paljon totuttelua terveellisempiin makuihin. Sinänsä malli kiinnostaa minua itseänikin, mutta toisaalta minulle ei ole koskaan ollut ongelma syödä vaalean riisin sijasta kokojyväriisiä tai lastata lautaselleni erilaisia salaatteja. Painon puolella terveelliset valinnat eivät juuri näy, sillä olen hyvin perso makealle, mutta vähitellen tämän alkuvuoden aikana olen alkanut  ryhdistäytyä myös sen asian suhteen. Kuten Sarell sanoo, oikotietä kevyempään oloon ei ole.

Sarell kertoo, että fiftaus on elämäntapa ja osa painonhallintaa eikä mikään kuuriluontoinen projekti. Mielestäni tästä teoksesta käy hyvin ilmi se, että tässä ei jankuteta laihduttamisesta, vaan halutaan aidosti auttaa ihmisiä löytämään tie kevyempään ja parempaan oloon. Fiftauksen päämääränä ei nähdäkseni ole pelkästään painonpudotus vaan uusi ja terveellisempi elämäntapa.

Minulle ajatuksiaherättävimpiä huomioita tässä teoksessa oli tietoisuuteen liittyvät seikat, kuten että pitäisi opetella tunnistamaan ja erottamaan toisistaan suun ja vatsan nälkä eli laittaa mieliteot kuriin ja oppia löytämään oikea ja terve näläntunne. Itse olen taipuvainen menemään mielitekojen perässä enkä taida olla kovin hyvä tunnistamaan erilaisia nälkätyyppejä. Ruokailutaidoista kertova osuus olikin minulle hyvin kiinostavaa luettavaa ja painui mieleeni.

Sarellin kirjan lukemisesta jäi hyvä fiilis, ja vaikka en aiokaan lähteä noudattamaan teoksessa esiteltyä neljän viikon muutosohjelmaa, niin kyllä tästä varmasti kuitenkin ammennettavaa löytyy. Tuntuu, että en voi saada tarpeeksi tietoa ja ajatuksenaiheita koskien terveellistä ruokavaliota, joten vaikka moni juttu olikin jo tuttua entuudestaan, ei tämän lukeminen kuitenkaan tuntunut ajanhukalta.  Tämän teoksen voi mielestäni lukea joko kiinnostuksesta terveellistä ruokavaliota kohtaan mutta myös painonpudotuksen ja terveellisemmän elämäntavan tueksi. Teoksen lopussa on kolmen painonhallinnassa onnistuneen ihmisen tarinat ja ne koin hyvin inspiroiviksi. 

Meikkipussin pohjalta

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta

170 s., Johnny Kniga 2015

kansi: Maria Mitrunen

 

En oikeastaan aikonut lukea Kaisa Haatasen esikoisteosta Meikkipussin pohjalta, sillä kuulin sitä markkinoitavan lähinnä keski-ikäisille naisille. Onneksi kuitenkin päätin kokeilla miten minä tämän kirjan kokisin, sillä mielestäni tämä kyllä toimii ihan 23-vuotiaallekin mukavana viihteenä.

 

Meikkipussin pohjalta kertoo kustannustoimittajana työskentelevästä lähes 50-vuotiaasta Tytti Karakoskesta, joka yhtäkkiä havahtuu menettäneensä mielenkiinnon työhönsä tai asioihin yleensä. Tytti päättää pitää vihdoin vuorotteluvapaata ja heti kerralla kokonaisen vuoden. Tuon vuoden aikana hän alkaa kirjoittaa ajatuksiaan ylös eri asioista, ja lopuksi hän järjestää ne aiheenmukaiseen aakkosjärjestykseen. Tytti tarttuu niin kepeisiin kuin vähän ikävämpiinkin asioihin: kulttuuri, haaveet, meikkipussi, eroaminen, kohdunpoisto ja niin edelleen.

 

Mielestäni tämä teos oli oikein oivallinen välipalakirja, jota lukiessa toisaalta mieli lepäsi, mutta toisaalta taas välillä piti nyökytellä ymmärtäväisesti ("minä tiedän mitä tarkoitat!") ja heiman ajatella asioita. Se miten teos rakentuu aakkosjärjestykseen laitetuista tarinoista, on toimiva ratkaisu. Nuo tarinat luovat kokonaiskuvan Tytti Karakosken elämästä ja uskoakseni samalla yksittäinen tarina voi kuvata hyvinkin osuvasti naisen elämää yleensä. Lisäksi tarinoiden aakkosjärjestys herätteli ainakin minut pohtimaan, että mitkä ovat minun elämäni aakkoset: minkä aiheen valitsisin a-, m- tai u-kirjaimelle. Joskus lienee ihan hyvä pohtia, mitkä palikat oikeastaan muodostavat oman elämän sisällön.

 

Tekstin tyyli on hyvin nasevaa ja mustan huumorin värittämää, ja sitä on ilo lukea. Vaikka kaikki aihepiirit eivät tuntuneetkaan itselle läheisiltä, oli lukeminen siitä huolimatta miellyttävää, sillä tekstin tyyli piti hyvin otteessaan. Toivottavasti Kaisa Haatanen jatkaa kirjailijanuraansa, sillä hänellä on kyllä sana hallussa.

 

♠♠♠♠

Rajanaapuri

Roope Lipasti: Rajanaapuri

6 h 15 min, BTJ äänikirjat 2012

alunperin ilm. Atena 2012

lukijana Jukka Peltola

Olen jo pitkään aikonut tutustua Roope Lipastin teoksiin, sillä olen kuullut niistä pelkkää hyvää. Kirjallisuuspiirimme helmikuun aiheena on Lipastin teokset, joten onnistuin vihdoin siirtymään sanoista tekoihin ja valikoin kuunneltavakseni Rajanaapurin.

Rajanaapuri kertoo naapuruksista, joista toinen on tekevä mies ja toinen sitten vähän vähemmän tekevä. Kertoja, tämä vähän vähemmän tekevä, viettää säntillistä elämää, jonka jokainen osa-alue on järjestyksessä. Hän tarkkailee talostaan käsin naapurin, tämän lasten ja vaimon tekemisiä ja käy sitten aina välillä vähän lähempääkin ihmettelemässä ja antamassa valistuneita neuvoja siitä, miten kannattaisi toimia.

Äänikirjakotelon takakannessa todetaan, että teoksen päähenkilöitä yhdistää pelko, toista elämän ja toista kuoleman. Ehkä niinkin, vaikka mielestäni se ei ole selkein teema, joka tästä teoksesta on löydettävissä. En missään vaiheessa ajatellut naapuruksista näin, vaan pikemminkin koin heidän ilmentävän sitä perisuomalaista halua osoittaa oma erinomaisuutensa verrattuna naapureihin (ja ehkä muihin ihmisiin yleensä) tai ainakin työntää lusikkansa joka soppaan. Samalla he ilmentävät sitä, että jokainen tekee elämästään mielekästä itselleen sopivalla tavalla: toinen vähäeleisyydellä, toinen huseeraamalla joka paikassa.

Aluksi suhtauduin melko huvittuneesti kertojan kommentteihin naapurista ja tämän perheestä sekä kaikista niistä projekteista, joihin he ryhtyvät. Lipasti taitaa hienoisen ivan, mikä tekee muuten "asiallisesta" kerronnasta värikästä. Aluksi olin ehkä kertojan kanssa hieman samaa mieltä siitä, että naapuri taitaa olla vähän onneton reppana. Loppujen lopuksi tilanne kääntyi ehkä pikemminkin niin, että kertoja alkoi ärsyttää. Mitä ihmettä hän on tunkemassa omaa erinomaisuuttaan joka paikkaan ja arvostelemassa luovan hullun naapurinsa elämäntapaa, kun ei kerran itse tee yhtään mitään mikä ei ole välttämätöntä. Esitetään niin neuvokasta, mutta muuntuisiko kaikki valistuneet neuvot käytännön taidoksi? Vanha viisaus tosin toteaa, että hullu paljon töitä tekee ja viisas pääsee vähemmällä, mutta siltikin ärsyttävä äijä tämä kertoja.

Mutta on tässä teoksessa tämän naapurussuhteen lisäksi myös paljon teräviä huomioita elämän valitettavista tosiasioista, kuten siitä, että yleensä nettiongelmiin saisi parhaiten avun netistä. Ja että omakotitalossa asuessa työt eivät lopu koskaan. Teoksen kärkevyys ja ironisuus saivat minut hymähtelemään monta kertaa, sillä Lipasti osuu monessa asiassa oikeaan. Kokonaisuutena tämä on viihdyttävä teos, jonka äänikirjatoteutus tuntuu hyvin onnistuneelta. En usko, että olisin välttämättä pystynyt sukeltamaan keski-ikäisen mieskertojan maailmaan yhtä onnistuneesti, jos olisin lukenut paperikirjan.

♠♠♠♠

Lopettajat

Päivi Alasalmi: Lopettajat

138 s., Gummerus 1990

kansi: Liisa Holm

Kuten olen jo aikaisemmin blogissani todennut, Päivi Alasalmi on sellainen kirjailija, jonka tuotannon pariin palaan yhä uudelleen, vaikka useimmissa teoksissa jokin minua hiertääkin. Pidän kuitenkin Alasalmen tyylistä noin yleensä ja siksi Lopettajatkin pääsi luettavakseni, vaikka takakansi ei minua erityisesti houkutellut.

Lopettajien keskiössä on Karita ja Sami, nuori väkivaltaan taipuvainen pariskunta. Väkivalta ei ole vain heidän välistään, vaan purkautuu myös ulkopuolisiin jo pelkän liian pitkän katseen tai vahinkotönäisyn vuoksi. Erityisesti tämä teos kuvaa yhtä tiettyä kesää, jolloin tapahtumat saivat entistä rajumman käänteen ja tekivät railon toisistaan kaikesta huolimatta välittäneen parin välille. Lopettajien kantavia teemoja ovat väkivaltaisuus, alistaminen ja viha, jolle ei aina edes ole olemassa konkreettista suuntaa tai syytä.

Odotin tästä jotain väkivallalla mässäilevää kaikkitietävän kertojan kuvaamaa nykyhetkitarinaa, enkä tosiaan odottanut sitä innolla. Olin hyvin positiivisesti yllättynyt, kun huomasin, että tässä teoksessa on kolme kertojaa rinnakkain. He ovat Karitan paras ystävä Annika, Karitan äiti Erika ja Sami. Heidän kertomuksistaan muodostuu selkeä kuva siitä, miksi kaikki loppujen lopuksi meni niinkuin meni. Samalla tulee luoduksi selkeä henkilökuva Karitasta, siitä millainen nuori nainen hän on ja ehkä osittain myös miten hänestä on sellainen tullut. Karita on ehdottomasti päähenkilö, muut vain "tulkitsevat" häntä.

Olin positiivisesti yllättynyt myös siitä, että vaikka tässä teoksessa olikin läsnä väkivaltaa ja myös sanallisia tappeluita, niin tässä oli myös hetkellisesti valoa ja iloa. Jotenkin silti Karitan resuinen elämäntapa oli aika surullista luettavaa, vaikka en tätä erityisen raskaana teoksena kokenutkaan. Ajatuksia tämä kuitenkin herätti ja ehkä teki olon hieman levottomaksikin, kun seurasi hahmojen apaattista räpiköintiä eteenpäin. Kun kuitenkin heti alussa oli selvää mitä tulee tapahtumaan, pohti väkisinkin, että missä kohtaa he olisivat voineet tehdä toisin.

♠♠♠½

Saana

Päivi Alasalmi: Saana

175 s., Gummerus 1988

Olen lukenut Päivi Alasalmen tuotantoa aina silloin tällöin. Suursuosikkeihini Alasalmi ei lukeudu, mutta joka tapauksessa pidän hänen tuotantonsa tasaisesta laadusta ja siitä, miten joka kirjassa voi odottaa jotakin yllätyksellistä käännettä. Sellainen löytyi tästäkin.

Saana on Alasalmen esikoisromaani, joka kuvaa opiskelijatytön vaiheita uudessa kaupungissa, jonne hän saapuu mukanaan vain pari matkalaukkua. Saana kaipaa turvaa, mutta samalla hän ajautuu entistä rajumpiin piireihin ja elämäntyyli muutuu sen mukana. Opiskelut jäävät ja alkoholi tuo turrutusta. Saana ei tunnu oikein itsekään tietävän mitä haluaa.

Saana on hahmona jotenkin surullinen. Hän valehtelee itselleen eikä anna itsensä muistaa niitä kipeimpiä asioita, jotka koko ajan jylläävät hänen mielensä taustalla. Saana tarvitsisi turvaa ja huolenpitoa, mutta hän ei osaa ottaa sitä vastaan. Levoton mieli vetää liikkeelle, ehkä osin siksi, että hän yrittää paeta menneisyyttään ja luoda elämästään täysin uuden. Vaikka Saana onkin hahmona surullinen, on hän myös jotenkin todella ärsyttävä katala valehtelija, joka ei surullisuudestaan huolimatta ainakaan minun sympatioitani saanut puolelleen. Hän kohtelee väärin lähimpiään, käyttää muita ihmisiä häikäilemättä hyväkseen eikä osaa pyytää anteeksi.

Saanan syöksykierre oli ehkä hieman ahdistavaakin luettavaa. Tappelut, sekoilu alkoholin kanssa, väärä seura ja risainen elämä yleensäkin luovat sellaisen ilmapiirin, joka on painostavan paksu. Hänellä olisi ollut avaimet paljon parempaan, mutta hän heitti ne pois. Etenkin loppuratkaisu on joltisenkin hyytävä, sillä ainakin minä jo ehdin luulla, että jokin on muuttunut paremmaksi.

♠♠♠½

Minä, Marie Antoinette

Erickson, Carolly: Minä, Marie Antoinette

403 s., Atena 2012

suom. Taina Wallin

alkup. The Hidden Diary of Marie Antoinette 2012

Olen jo usemman vuoden ajan ollut kiinnostunut Ranskan kuuluisimman kuningattaren Marie Antoinetten elämästä. Kiinnostus lähti liikkeelle "Marie Antoinette" -elokuvasta, joka kuuluukin suosikkielokuviini. Siksi oli mielenkiintoista lukea tämä teos.

Ensituntumani teoksesta ulkoasun perusteella oli ehkä hieman kepeä. Kuvan naissiluetti ja helminauha tuo mieleen hovielämän loistoa, mutta teos paljastaa mielenkiintoisesti sen, että kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää. Samaten kirjan nimi "Minä, Marie Antoinette" on hyvin ovela suomalaisen näkökulmasta. Olisihan suomennokselle voinut laittaa alkuperäisteosta mukaillen nimeksi vaikkapa "Marie Antoinetten päiväkirja" tai muuta vastaavaa, mutta mielestäni tämä nimi on ollut hyvin tietoinen valinta. Minusta tuntuu, että nimellä on haluttu luoda tiettyä sisaruutta Laila Hirvisaaren teokseen "Minä, Katariina". Molemmat kertovat suurnaisista, siispä hyvin oivallinen linkki.

Ericksonin teos on oikeasti kaikkea muuta kuin kepeä. Se tuo vihatusta kuningattaresta esiin hyvin inhimillisiä puolia ja kuvastaa sitä miten yksinäinen ja väärinymmärretty tuo itävaltalainen prinsessa onkaan ollut Ranskan hovissa. Teos on siis hyvin raskas, sillä kirjailija on hyvin pystynyt luomaan kouriintuntuvia tunteita. Kaikki epäkohdat ja epäonnistumiset käännettiin aina Marie Antoinetten syyksi ja hänen olisi pitänyt jo 15-vuotiaana synnyttää kruununperillinen. Nykyajan mittapuussa se on järjetöntä.

Pidän kovasti teoksen päiväkirjamuotoisesta kerronnasta, koska se tuo esiin nimen omaan päähenkilön näkökulman, tunteet, kokemukset ja muistot. Se inhimillistää Marie Antoinetten niin, että teoksen mukaan on helppo tempautua.  Mielestäni kirjailija on onnistunut tavoitteessaan saada "Antoinetten ja hänen lähipiirissään eläneiden ihmisten kauan uinuneet henget heräämään lukijoitteni mielessä uudelleen eloon".

Vaikka pidinkin lukemastani, minua häiritsi se miten paljon teokseen on liitetty fiktiota. Odotin ehkä hieman enemmän faktoissa pidättäytyvää kertomusta. Lisäksi minua ärsytti se, että ajalliset aukot oli täytetty joka kerta siten, että päiväkirja katosi tai sitä ei voinut pitää, koska sitä luettiin salaa. Se on jotenkin typerä selitys, koska ainahan olisi voinut hankkia uuden päiväkirjan.

Kaiken kaikkiaan tämä on hyvää ja mukaansatempaavaa historiallista kirjallisuutta, jota suosittelen kaikille aiheesta kiinnostuneille. Lisäksi toivotan nyt samalla lukijoilleni hyvää juhannusta!

♠♠♠♠

Miniä

Kyrö, Tuomas: Miniä

122 s., Kirjamedia 2012

Moni varmasti tietääkin, että Miniä oli saatavilla vain Kirjan ja Ruusun päivänä. Itse en tätä kirjaa käsiini hankkinut, mikä harmittaa kyllä nyt toden teolla. Mutta mistäpä olisin voinut tietää, että teos on näin hyvä, kun en ollut Kyröä aikaisemmin lukenut. Siis: jos jollakin on ylimääräisenä, voisin olla kiinnostunut ostamaan teoksen! ;) Ja vielä luokkakaverilleni Sannalle kiitos lainasta! 

Sitten asiaan. Miniä kertoo nelikymppisestä Liisasta, jonka piti saada viettää vapaa viikonloppu yksin kotona viinin ja laatulehtien parissa. Vaan toisin kävi: appiukko tuleekin Liisan luo ja muu perhe seuraa perästä. Ja appiukko ei olekaan mikään ihan tavallinen heppu, vaan vanha kunnon mielensäpahoittaja.

Appiukko ei usko nykyajan hömpötyksiin ja uutuuksiin. Ainoa oikea ruoka on peruna, mitään ei pidä heittää pois jos sattuukin joskus tarvitsemaan ja elämä ei saa olla liian helppoa. Kaiken kukkuraksi venäläiset bisnes-vieraat saapuvatkin etuajassa ja Liisan on pakko ottaa appiukko mukaan töihin.

Täytyy sanoa, että appiukko on ratkiriemukas tapaus, meinasin monta kertaa ruveta nauramaan ääneen teosta lukiessa. Olisin kyllä nauranutkin, mutta satuin olemaan sellaisessa paikassa, että se oli mahdotonta; siispä tyydyin hytkymään ja kihertämään itsekseni. Olisin varmaan nauttinut teoksesta vieläkin enemmän, jos olisin saanut nauraa vapautuneesti lukiessani. :D

Kyröllä on erinomainen huumorintaju ja hän kirjoittaa elävää tekstiä. Pidin tästä teoksesta kovasti ja olisin kyllä lukenut enemmänkin, vaikka luultavasti komiikka olisi pidemmässä teoksessa kärsinyt. Nyt odotan innolla Mielensäpahoittajan ja Mielensäpahoittaja ja ruskeakastikkeen lukemista, varausjonossa ollaan. Suosittelen kaikkia hankkimaan tämän teoksen käsiinsä ja lukemaan. Arjen komiikkaa parhaimmillaan!

♠♠♠♠½

"Nyt kaikki tiivistyy appiukkoon, joka koputtelee väliseinää. Kaikki tiivistyy perunoihin.

Tämän täytyy olla testi.

Nyt katsotaan mihin minusta on, murrunko paineessa vai selviänkö kuin nainen."

 ***

"- Perut... appiukko voihkii kuin kaatuneen toverin rinnalla."

(Perunat jäivät vahingossa ulos pakkaseen yöksi. :D)

Missä kuljimme kerran

Westö, Kjell: Missä kuljimme kerran

586 s., Otava 2008, 1. p. 2006
suom. Katriina Savolainen
alkup. Där vi en gång gått

Missä kuljimme kerran on monen muun teoksen tavoin ollut lukulistallani iäisyyksiä. Koulutehtävää varten valitsin tämän luettavaksi, koska olin tämän jo kauan halunnut lukea, mutta jotenkin aina jättänyt kirjaston hyllyyn.

Missä kuljimme kerran kertoo Helsingin (ja samalla Suomen) noususta moderniksi paikaksi. Juoni kulkee usean eri ihmisen elämän kautta, osa on työläisiä ja toiset taas varakkaiden perheiden vesoja ja yrittäjiä. Pääasiallinen tapahtumapaikka on Helsinki ja ajallisesti teos sijoittuu vuosiin 1905-1938. Teoksessa nousevat esiin tuon ajan yhteiskunnalliset vedenjakajat: suurlakko, vuoden 1918 sota, sodan jättämät kaunat ja politiikka. Teos ei silti kerro pelkistä vakavista asioista vaan sen ajan ihmisten elämästä suruineen mutta myös iloineen. Rikkaat huvittelevat ja jazz tulee Suomeen, urheilu nostaa päätään ja työläistenkin asema alkaa hieman parantumaan.

Jollakin tavalla minulle tulee tästä teoksesta tai sen tyylistä mieleen Laila Hirvisaaren teokset, sillä tässä on samalla tavalla tehty hyvin taustatyö ja osattu liittää aidosti ihmisten elämä suuriin mullistuksiin. Ihmiskuvaus on yhtä mainiota ja sulavaa kuin Hirvisaarellakin, ja teoksen hahmojen voisi luulla oikeasti eläneen. Silti jotenkin minua tympäisi rikkaiden rappiolle joutuneiden irstailijoiden elämänkuvaukset, olisin toivonut laajempia kuvauksia työläisolosuhteista ja näkyvämpiä kontakteja rikkaiden ja köyhien väliin.

Välillä minusta tuntui, että eikö tätä teosta olisi voinut hieman tiivistää. Kyseessähän on suurromaani, mutta silti koin sen jotenkin turhan pitkäksi ja polveilevaksi. Aluksi oli myös hankala omaksua hahmot ja se, että kuka kukin on ja mitä tekemistä heillä on toistensa kanssa. Toisaalta teos ei ehkä olisi nykyisen veroinen, jos sitä olisi supistettu jollakin tavalla. Epilogi oli erinomainen ja tiivistetty päätös teokselle, se valaisee esimerkiksi sen mitä hahmoille tapahtuu sotien aikana.

Kjell Westö voitti tällä teoksella vuoden 2006 Finlandia-palkinnon.
♠♠♠♠