Lukupiirikirja: Kaikenkarvaiset ystäväni

James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni

Otavan äänikirja 2022, alkup. 1974

alkup. All Creatures, Great and Small

suom. Heidi Järvenpää

lukija: Anssi Niemi

Lukupiirimme kokoontui viikko sitten keskustelemaan James Herriotin eläinlääkärin arkea kuvaavasta romaanista Kaikenkarvaiset ystäväni, joka on löyhästi omaelämäkerrallinen. Teoksen tapahtumat sijoittuvat 1930-luvun Yorkshireen, jolloin moni potilas oli vaikeiden kulkuyhteyksien päässä eikä eläinlääketiede ollut vielä kovin kehittynyttä.

Mielestäni tämä kirja on mielenkiintoinen kurkistus eläinlääkärin arkeen ja alan kehittymiseen. Herriot viittaa tekstissään monesti paitsi eläinlääketieteen historiaan myös tuleviin vaiheisiin, onhan kirja kirjoitettu paljon myöhempänä aikana kuin mistä se kertoo.  Tuohon aikaan monesti kyse oli suoranaisista sankariteoista, kun hädässä olevia eläimiä pelastettiin mitä käsittämättömimmistä tilanteista. Valtaosa potilaista oli tuotantoeläimiä, kissoja ja koiria vain pieni osa, mikä maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa on sangen ymmärrettävä jako. Nykyään tilanne taitaa olla jokseenkin päinvastainen.

Päähenkilönä on kirjailija itse, nuori eläinlääkäri James Herriot. James Herriot on itse asiassa taiteilijanimi, jolla eläinlääkäri James Wight kirjoitti romaaneitaan, joten Herriot lienee kirjoissakin hänelle jonkinlainen omakuva. Herriot on mukava tyyppi. Hän on sitä lajia, jonka puolelle jotenkin automaattisesti asettuu, koska hän on niin symppis. Helppoa ei nuorella eläinlääkärillä ole, kun isäntämiehet kyseenalaistavat vuosikymmenten totunnaistavat.

Itse olin odottanut tämän kirjan olevan yhtenäisempi kokonaisuus, mutta se eteneekin tapauskohtaisina lukuina. Toisaalta se mahdollistaa pieninä erinä lukemisen/kuuntelemisen, mutta kuten piirissäkin todettiin, jossain kohtaa rakenne alkaa hieman puuduttaa. Kronologiaa olisin itsekin kaivannut enemmän, sellaista asioiden limittymistä ja lomittumista ja erilaista arjen kuvausta. Tämä rakenne toimii varmasti paremmin lyhyemmässä kirjassa kuin, jossa oli kuunneltavaa yli 19 tuntia.

Kyösti: Asioita elämästä ja surusta

Kyöstin äiti & Heidi Holmavuo: Kyösti - Asioita elämästä ja surusta

158 s., Fitra 2020

Facebookissa tunnetuksi tullut amerikanbulldoggi Kyösti kuoli yllättäen marraskuussa 2018. Muistan hyvin sen tilanteen, kun luin hänen omistajansa, siis äitinsä, tekemän päivityksen, sillä se vaikutti minuun vahvasti. Itkin syvältä kumpuavaa itkua monestakin syystä. Ensinnäkin tiesin, miten valtavan suurta menetystä ja surua siellä perheessä käytiin läpi, sillä olin itsekin menettänyt rakkaita nelijalkaisia perheenjäseniä ja tuntenut musertuvani sen surun ja ikävän alle. Itkin siis osittain syvästä myötätunnosta, mutta myös siksi, että omatkin menetykseni olivat vielä melko tuoreita ja surutyöni kesken. Kyöstin äiti kirjoitti yhdessä Heidi Holmavuon kanssa kirjan surutyöstään. Mielestäni tämä teos on ihan valtavan tärkeä olla olemassa. Se voi toimia paitsi vertaistukena surusa kuin myös silmien avaajana kanssaihmisille.

Menetin kissoistani kaksi lähes päivälleen vuoden välein kesäkuussa 2017 ja 2018. Siinä välissä olin saatellut viimeiselle matkalleen paappani iäkkään kissan, joka liittyi moniin lapsuusmuistoihini ja jota olin etenkin sen vanhoilla päivillä paljon hoitanut. Vuoden viimeisenä päivänä 2018 oli jälleen eläinlääkärin vastaanotolla ja sain kuulla, että sinne viemäni vanhempieni luo oma-aloitteisesti asettuneen kissan alla vuoden ikäinen pentu oli loukannut jalkansa niin pahasti, että mitään ei ollut tehtävissä. Tuuditin sylissäni tärkeää eläintä viimeiselle matkalleen jo neljättä kertaa hieman yli 1,5 vuoden aikana ja mietin, että vanhatkaan haavat eivät vielä päässeet kunnolla parantumaan, kun taas tuli uusi.

Minulla oli aina akuutissa surussani onni saada ympärilleni ihmisiä, jotka osoittivat myötätuntoa ja näkivät miten suurta surua kävin läpi. Osa oli itsekin menettänyt lemmikkinsä, osa taas myötäeli surussani muuten. Kuitenkin on todella karu tosiasia, että eläimen menetykseen saatetaan suhtautua myös vähättelevästi: sehän oli vain eläin, helposti korvattavissa. Vaan kun se ei ole niin. Jokainen eläin on oma persoonansa, jota ei voi korvata. Ne jotka muuta luulevat, eivät selvästikään ole kohdanneet itselleen läheistä eläintä. Juuri siksi tämä kirja on mielestäni niin valtavan tärkeä, sillä tästä voi ihan jokainen asiaa omakohtaisesti kokematonkin saada näkökulmaa asioihin.

Tiesin jo heti tämän kirjan ilmestyessä, että haluan kyllä lukea tämän, mutta siirsin asiaa pitkään, sillä osasin jo ennakoida, että itkuhanat aukeavat aivan taatusti tätä lukiessa. Niin kävikin. Itku tuli jo ensimmäisillä sivuilla ja jatkui viimeisiin sivuihin asti. Välillä lopetin lukemisen kokonaan ja vain itkin ja uppouduin omiin muistoihini. Lukukokemus oli todella raskas, mutta senkin olin jo etukäteen tiedostanut. Lukukokemus oli myös eräänlaista puhdistautumista, sillä vaikka suru ei enää ole jokapäiväinen vieras ja ikävä alati päällimmäisenä mielessä, kaipaan edelleen Venniä, Miirua, Ottoa ja Maikkia.

Tämän kirjan lukeminen vaati minulta niin paljon, että olen siirtänyt siitä kirjoittamista jo lähes 5 kuukautta. Olen hakenut oikeaa hetkeä, jolloin voin tätä voimakasta lukukokemusta käydä uudelleen läpi. Tässä kirjoittaessani silmiini ovat jo useamman kerran nousseet kyyneleet, sillä vaikka tarkoitus oli enemmänkin kirjoittaa tästä kirjasta, huomaan kuvaavani enemmänkin omia kokemuksiani. Vertaistukikirja tämä minulle olikin, joten ehkä tämän postauksen sisällön kallistuminen tällä tavalla kuvastaa juuri sitä.

Punainen puutarha

Alice Hoffman: Punainen puutarha

295 s., Gummerus 2012

alkup. The Red Garden, 2011

suom. Raimo Salminen

 

Lukupiirimme helmikuun kirjaksi valikoitui ehdotuksestani Alice Hoffmanin Punainen puutarha. Kirja oli alkanut kiinnostaa minua, kun eräs kirjaston asiakas kehui sitä ja kertoi pitäneensä sen hieman maagisistakin elementeistä. Itse pidän siitä, että muutoin sangen arkiseen tarinaan sekoitetaan taianomaisuutta, ja siksi pidin tästäkin kirjasta paljon. Punainen puutarha kertoo erään pikkukaupungin tarinan sen perustamisesta 1750-luvulta näihin päiviin asti. Kirja rakentuu ikään kuin sarjasta irrallisia kertomuksia, jotka kuitenkin linkittyvät yhteen ja niiden läpi kulkee yhteinen punainen lanka.

 

Kirja alkaa kuvauksella siitä, miten ensimmäiset asukkaat saapuivat alueelle ja selvisivät hädin tuskin ankarasta ensimmäisestä talvesta. He pelastuivat pitkälti Hallie Bradyn ansiosta, sillä kun muut tuntuivat alistuvan kohtaloonsa, Hallie otti johtajan roolin hankkein ruokaa pöytään ankarissa olosuhteissa. Hallie onkin ikään kuin kaupungin äiti, jonka muisto pilkahtelee tarinoissa läpi vuosien. Seuraavissa kertomuksissa kuvataan Hallien ja muiden kaupungin perustajien jälkipolvien vaiheita, joihin liittyy paljon kohtalon iskuja mutta myös elintason nousua ja kaupungin kasvamista.

 

Kun olin lukenut kirjan ensimmäisen kertomuksen, olin aivan lumoutunut. Hoffman kirjoittaa upeasti ihmisistä, ihmisten ja eläinten yhteydestä, luonnon äärellä ja toisinaan myös sen armoilla elämisestä, taianomaisista sattumuksista punaisine puutarhoineen ja henkineen sekä menneiden aikojen vaikutuksesta nykypäivään. On kiehtovaa lukea miten Blackwellin kaupunki rakentuu ja miten sen tarinat elävät vielä satojen vuosien päästäkin. Ihan koko ajan en ollut kärryillä miten sukukiemurat oikeastaan menivätkään, mutta se ei haittaa lukemista yhtään. Yksittäisten henkilöiden tarinat sukunsa ketjussa ovat kiinnostavia sellaisenaan. Myös Blackwellin miljöö lumoaa lukijan.

 

Punainen puutarha ihastutti minua niin kovasti, että haluan kyllä tutustua Hoffmanin tuotantoon vielä lisääkin. Suosittelen tätä kirjaa kaikille, jotka haluavat lukea nautittavan ja mukaansatempaavan kirjan.

 

♠♠♠♠♠

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden viikolla: lastenrunoutta

 Nyt viikolla 42 vietetään Kirjan vuoden lasten- ja nuortenkirjallisuuden viikkoa. Tämä viikko tulee näkymään blogissani siten, että nostan esille pelkkää lasten ja nuortenkirjallisuutta. Lisää tietoa viikon ohjelmasta löydät Kirjalittan Facebook-sivulta.

Tuula Korolainen (toim.) ja Taru Castrén (kuvitus): Hassut tassut

32 s., Tammi 2009

***

Immi Hellén, Tuula Korolainen (toim.) ja Karoliina Pertamo (kuvitus): 

Hyvää huomenta, punahilkka!

32 s., Tammi 2011

 

Olemme viime aikoina lukukerhossa käsitelleet runoutta eri tavoin. Yhtenä tehtävänä oli tutkia paikalle tuomiani runokirjoja ja valita niistä itselle mieluinen runo, jonka sitten joko minä luin tai kerholainen itse luki ääneen muulle ryhmälle. Valikoidessani runokirjoja tätä tehtävää varten, löysin kirjastosta pari runokirjaa, jotka luinkin itsekseni kokonaan. Ne kirjat ovat Tammen nyt jo lopetetussa Tammenterho-sarjassa julkaistut Hyvää huomenta, punahilkka! ja Hassut tassut.

 

Nämä kaksi kirjaa kiinnittivät huomioni ensisijaisesti siksi, että ne ovat hyvin suloisen näköisiä ja mukavan kokoisia. Pidin molempien teosten kuvituksesta paljon, sillä niissä on ihanaa värikylläisyyttä ja selkeyttä. Hassut tassut on kokoomateos, jossa on eri runoilijoiden runoja. Hyvää huomenta, punahilkka! sisältää pelkästään Immi Hellénin runoja.

 

Hassut tassut -kokoelman runoista voi löytää säähän, vuodenkiertoon ja eläimiin liittyviä runoja. Tässä kokoelmassa osa runoista on loppusoinnullisia ja osa modernimpia, ja täytyy näin perinteisen runon ystävänä sanoa, että kyllä ne loppusoinnulliset minua viehättivät enemmän. Muutama kerholainen valitsi mielirunonsa juuri tästä kirjasta, joten uskallan todeta tämän teoksen olevan kohderyhmänsä makuun. Hassut tassut sopii mielestäni hyvin niin isommille lapsille itse luettavaksi kuin pienemmille vanhempien kanssa tutkittavaksi ja loruteltavaksi.

 

Hyvää huomenta, punahilkka! on ensikosketukseni tunnetun lastenrunoilija Immi Hellénin tuotantoon. Jo opintojeni yhteydessä kuulin paljon hyvää Hellénin runoista, mutta tuolloin jäi kuitenkin asiaan tarkemmin tutustumatta. Häkeltyneenä oivalsin, että tuttu lastenlaulu Joulukirkkoon, joka alkaa sanoin "kello löi jo viisi, lapset, herätkää!", ja virsi Enkeli ohjaa, joka alkaa sanoin "maan korvessa kulkevi lapsosen tie" ovat molemmat Immi Hellénin kynästä lähtöisin. Vaikka tosiaan olinkin tietoinen siitä arvotuksesta, jota Hellénin runoutta kohtaan osoitetaan, en ollut oivaltanut, että hänen tuotannostaan löytyy tuttujen laulujen sanoja. Tämäkin teos sopii niin isommille kuin pienemmillekin lapsille ihan yhtä hyvin.

 

Minä pidin erityisen paljon tästä Hellénin runoja sisältävästä teoksesta, enkä kyllä yhtään ihmettele miksi häntä arvostetaan niin paljon yhä vieläkin, vaikka hänen kuolemastaankin on jo melkein 70 vuotta. Hänen runoissaan on todella hyvä ja soljuva rytmi sekä sanat, jotka kutkuttelevat mielikuvitusta ja saattavat jäädä mieleen pyörimään vielä lukemisen jälkeenkin. Tästäkin kirjasta muutama kerholainen löysi suosikkirunonsa ja erityistä suosiota niitti Mirrit koulussa ja Valokuvaajassa -runot, jotka tästä kokoelmasta itse asiassa minuakin eniten miellyttivät. Tämä teos on kyllä kokonaisuutenakin perinteisen runon ystävälle oikein mukava teos! Täytyy varmaan vielä joskus tutustua Hellénin runouteen vielä paremmin.

Viimeiset vieraat: Elämää autiotaloissa

Kai Fagerström (kuvat), Risto Rasa (runot), Heikki Willamo (tekstit, kuvat): Viimeiset vieraat - Elämää autiotaloissa

160 s., Maahenki 2010

 

Tutustuin joulukuussa Perttilän ja Keron Autiotalo -teokseen, johon olisin kaivannut hieman enemmän tosipohjaisuutta eli talojen oikeita tarinoita. Kai Fagerströmin, Risto Rasan ja Heikki Willamon teos Viimeiset vieraat - Elämää autiotaloissa antaa periaatteessa todenmukaisempaa kuvaa talojen viimeisistä asukkaista, jotka samalla ovat myös nykyisiä asukkaita: eläimet.

 

Teos oli mielestäni mielenkiintoinen kokonaisuus ja siinä oli näkemystä siitä, miten autiotaloista voi vielä tulla jonkun koti, turvapaikka ja suoja, vaikka ihmiset ovat sen jo kauan sitten unohtaneet. Siellä asuneet ihmiset ovat lähteneet pois tavalla tai toisella ja talo on jäänyt yksin, mutta ei välttämättä lopullisesti. Kirjoitin Autiotalon yhteydessä mietteitäni autiotaloista. On oikeastaan aika lohdullista, että talo ei ehkä sittenkään tule täysin hylätyksi, kun eläimet saapuvat ikään kuin arvostamaan sitä, mikä on jo ihmisille merkityksetöntä. Samalla on kuitenkin surullista, että kauniit rakennukset ovat jääneet vaille niiden ansaitsemia olosuhteita, sillä tässä teoksessa on kuvia sellaisistakin taloista, joissa on hyvin upeita yksityiskohtia.

 

Tätä teosta lukiessa tulin monta kertaa miettineeksi, että missä määrin kuvat ovat lavastettuja. Kuvissa esiintyy paljon eläinasukkaita, joiden kuvaaminen on toki sinänsä täysin mahdollista, sitä en epäile. Enemmän mietin, että todellako näissä autiotaloissa kaikki on voinut pysyä pysähtyneenä vuosikausia verhot ikkunoilla ja tavaroita pöydillä, jos niissä kuhisee niin paljon elämää kuin kuvat antavat ymmärtää. Toinen pohdinnan aihe on, että ovatko nämä talot niin syrjässä, että edes satunnaiset kulkijat tai jopa vandaalit eivät ole päässeet tekemään tuhojaan. Olisin tässäkin teoksessa kaivannut ehkä jonkinlaista loppuselitystä miljöiden tiloista. Toinen mitä kuvien kohdalla pohdin oli se, että pitikö todella monen kuvan olla niin tummia,että niistä oli vaikea saada selvää. Lisäksi moni kuva keskittyy eläimiin, ei niinkään itse rakennuksiin, vaikka toisaalta teoksen nimi Viimeiset vieraat kertoo jo sen, mihin tässä teoksessa keskitytään.

 

Kokonaisuutena tämä teos on monipuolinen. Luontorunoistaan tunnettu Rasa luo runoillaan tähän teokseen tunnelmaa, jota suorasanainen teksti ei välttämättä pysty välittämään. Se sopii kuviin hyvin ja täydentää kuvien "mystiikkaa" ja suorasanaisen tekstiosuuden totuudellisuutta, ikään kuin nivoo kokonaisuuden yhteen. Teksteissä ei mielestäni ole mitään vikaa, enemmän olisin toivonut kuvitukseen jotakin muuta. Pidin tekstiosuuksissa siitä, miten niissä rauhallisesti pohdiskellaan talojen autioitumista ja kuvataan eläinyhteisöjen elämää. Jotenkin erityisen hienosti oli mielestäni sanottu sivulla 117: "Hän viihtyi omissa oloissaan, mutta oli yksin maailmassa. Hänellä ei ollut lapsia, ei sukulaisia tai ystäviä. Ei jäänyt ketään, joka olisi laittanut paikat kuntoon. Siivonnut ja järjestellyt tavaroita.". Surullista, mutta niinhän elämä joskus on. Vaan voiko kaikki silti jäädä niin ennalleen kuin kuvat antavat ymmärtää? Hieman epäilen.

 

♠♠♠♠

 

Lumilyhdyn valossa

Jukka Itkonen: Lumilyhdyn valossa

56 s., Kirjapaja 2011

 kansi: Katja Kuittinen

En ole tietääkseni koskaan aikaisemmin lukenut Jukka Itkosen teoksia, mutta nyt tämän runokokoelman Lumilyhdyn valossa bongattuani minun oli aivan pakko päästä korjaamaan tuo erhe. Kirjassa on kaunis ja houkutteleva kansi, ja itse teos sopii oivallisesti tähän alkutalven aikaan, vaikka lunta ei vielä olekaan maassa tai puussa. Lumilyhdyn valossa sisältää nimensä mukaisesti talviaiheisia runoja, jotka kuvaavat niin luontoa, talven ilmiöitä kuin ihmisiäkin.

Lumilyhdyn valossa sisältää monta hyvin kaunista runoa, mutta aivan erityisesti pidin runosta Yksin. Siinä on jotenkin lähes harras tunnelma ja sen teksti tuntui minulle hyvin sopivalta ja omalta välittömästi sen luettuani. Yksin on mielestäni hyvin puhutteleva runo, samoin kuin oikeastaan kaikki teoksen linturunot. Linturunot toivat heti mieleeni lintulaudan talviset vieraat, joita niin minä kuin kissanikin tykätään katsella ikkunasta.

Koko Itkosen runokokoelmasta jäi todella hyvä fiilis, oikein sellainen joulua odottava ja talvinen. Tämä runoteos puhutteli minua myös siksi, että Itkonen suosii perinteistä runoa, joista yleensäkin pidän kovasti. Mielestäni näihin runoihin perinteinen tyyli onkin kaikkein paras vaihtoehto, sillä se jotenkin täydentää runojen tunnelmaa. Suosittelen tätä kokoelmaa ehdottomasti kaikille talven ja runojen ystäville! Voi kun pian tulisikin lunta ja lumilyhtykelit.

♠♠♠♠

Sotahevonen

Morpurgo, Michael: Sotahevonen
196 s., Gummerus 2012
suom. Päivi Pouttu-Deliére
alkup. War Horse 1982

Meidän on pitänyt koulussa pitää esitelmiä ja yksi luokkakaveri esitteli Morpurgon Sotahevosen. Kiinnostuin teoksesta lähes välittömästi, sillä en ollut ikinä lukenut mitään, mikä käsittelee täysin hevosten roolia sodassa. Epäilyksiä hieman aiheutti se, että teos on nuortenkirja ja en uskonut sen välttämättä oikein iskevän minuun. Tartuin kuitenkin kirjaan, ja se osui ja upposi.

Sotahevonen on siitä erikoinen teos, että se kerrotaan hevosen näkökulmasta. Joey on Albertin hevonen ja heidän välillään on hyvin vahva ystävyysside. Joey kuitenkin myydään sotahevoseksi ensimmäisen maailmansodan aikaan, kun Iso-Britannia lähtee sotaan Saksaa vastaan. Teos kertoo Joeyn vaiheista sodasta, siitä miten hevonen sen koki.

Hevosen näkökulma on mielestäni uskottava, jotenkin pystyin uskomaan, että se todella ajatteli niin. Itse ajattelen hyvin vahvasti, että eläimilläkin on tunteet ja ne voivat kokea surua ja iloa yhtälailla kuin ihmisetkin. Siksi tämä teos oli mielestäni hyvin sydämeenkäyvä. Voin sanoa, että itkin teosta lukiessani, eikä kyse ollut mistään yhdestä kyyneleestä silmäkulmassa vaan ihan oikeasti itkin.

Uskoisin, että teos herätti minussa niin voimakkaita tunteita siksi, että itse olen todella kiintynyt omiin lemmikkeihini ja tiedän millaista todellinen ystävyys ihmisen ja eläimen välillä on. Olen jo aikaisemmissa teksteissäni maininnut, että olen myös hyvin herkkä eläinten kärsimyksille ja huonosti kohtelemiselle, joten koin valtavaa tunnemyrskyä lukiessani Joeyn vaiheista. En usko, että tämä teos iskisi näin lujaa, jos ei itse ole kokenut ystävyyttä eläintä kohtaan.

Teos etenee verrattain nopeasti, vuodet vain vierivät. Toisaalta on hyvä, että vain merkittävät käännekohdat on kuvattu, koska ei olisi mitään järkeä kuvata esimerkiksi jokaista sodassa koettua taistelua. Se vain tylsistäisi teoksen. Nyt mielenkiinto pysyi koko ajan yllä ja odotti vain sitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Pidin myös siitä, että teos alkaa hyvin nostalgisella tavalla, se virittää tunnelmaan ja tapahtuma-aikaan.

♠♠♠♠