Lukupiirikirja: Mehiläisten historia

Maja Lunde: Mehiläisten historia

Ilmastokvartetti 1

Tammen äänikirja 2018

alkup. Bienes historie

suom. Katriina Huttunen

lukijat: Toni Kamula, Sanna Majuri ja Jukka Pitkänen

Lukupiirimme kokoontui lokakuun lopussa keskustelemaan Maja Lunden Mehiläisten historiasta, joka avaa Ilmastokvartetti-sarjan. Itse päädyin lopulta kuuntelemaan kirjan äänikirjana, ja valitettavasti joudun toteamaan, että kolmessa aikatasossa liikkuva tarina ei toiminut minulle siinä formaatissa kovinkaan hyvin.

Mehiläisten historiassa yhdistyy kaksi kirjallisuuden genreä, historia ja scifi. Kirjan kolme aikatasoa ja niiden päähenkilöt jäivät minulle kaikki yhtä pintapuolisiksi, vaikka lukupiirin keskustelu toikin mukanaan oivalluksia ja aloin hieman paremmin ymmärtää kokonaisuutta. Jokaisessa aikatasossa olisi ollut omat kiinnostavat juttunsa ja ihmissuhdekiemuransa, mutta lyhyiden lukujen tempossa oli vaikea pysyä mukana. Lukupiirikirjaksi tämä sopii hyvin, sillä kirja herätti keskustelua.

Vuonna 1857 suurperheen isä William yrittää löytää elämälleen uutta merkitystä. Masennuksesta toipuva mies innostuu mehiläisten kasvattamisesta ja haluaisi kovasti, että hänen poikansa innostuisi myös aiheesta. Samaan aikaan hän ei lainkaan huomaa, että yksi hänen tyttäristään on se, jolla on samanlainen into tutkia ja kehittää mehiläistarhausta. Vuodessa 2007 mehiläisfarmari George alkaa hiljalleen ymmärtää, että hänen työlleen ei löydy jatkajaa. Alalla on muutenkin vaikeat ajat, sillä mehiläiskato alkaa olla tosiasia. 2098 pahin on tapahtunut, mehiläiset ovat kadonneet ja hedelmäpuut pölytetään käsin. Tao haluaisi tarjota pojalleen parhaan mahdollisen huomisen, mutta sitten poika sairastuu ja katoaa. Aikatasot punoutuvat lopussa yhteen.

Vaikka kirja jäi minulle etäiseksi kokemukseksi, on mehiläiskato aiheena kiinnostava. Niin paljon kuin erinäisiä lentäviä hyönteisiä inhoan ja osaa myös pelkään, ymmärrän niiden hyödyllisyyden mm. hyönteissyöjien ravintona, pölyttäjinä ja luonnon monimuotoisuuden vaalijoina. Mitä tekisimme, jos mehiläisiä ei tosiaan enää olisi? Lunde antaa siitä yhden mahdollisen kuvan, mutta hieman minulle jäi epäselväksi se, miksi hänen kuvassaan mehiläiskato tuntuu romahduttavan koko digitaalisen yhteiskunnan.

Lukupiirikirja: Tie

Cormac McCarthy: Tie

245 s., WSOY 2008

alkup. The Road, 2006

suom. Kaijamari Sivill

 

Käsittelimme lukupiirimme helmikuun kokoontumisessa reilu pari viikkoa sitten Cormac McCarthyn dystopiaa Tie. Olin valinnut kirjan lukupiiriin kevätkauden "mukavuusalueeltapoistona", sillä haluan aina välillä ottaa käsittelyyn sellaista piirillemme ei niin ilmeistä kirjallisuutta. Lopulta yleinen mielipide tästä oli kokolailla se, että kirja ei ollut varsinaisesti epämieluisa muttei oikein mieluisakaan. Ajatuksia tämä ainakin herätti, joten olen tyytyväinen valintaan.

 

Tie sijoittuu jonnekin tulevaisuuteen ja tarjoilee lukijalle aikamoisen uhkakuvan siitä, mitä maailmallemme voisi tapahtua. Kirjan keskiössä on isä ja poika, jotka matkaavat kävellen kohti etelää. Kaikki ympäriltä on tuhoutunut, on vain hiljaisuus, ilmassa leijuva uhka ja kaikki mustan ja harmaan sävyt. Maailma on menettänyt värinsä, alituiseen sataa ja kaikesta on puutetta. Jokin luonnonkatastrofi on selvästi tapahtunut tuhoten ympäröivän yhteiskunnan. Sivilisaatio on raunioina, kukin huolehtii vain itsestään eikä keneenkään voi luottaa. Isän ja pojan vaellus etelään on rankka, he kuljettavat tavaroitaan ostoskärryissä milloin minkäkinlaisessa maastossa ja toivovat parempaa.

 

Tämä kirja oli miljööltään valtavan ankea, mutta sai pohtimaan maapallon tulevaisuutta. Toivoa tarinaan toi isän ja pojan lämmin suhde sekä se, ettei poika ollut menettänyt kykyään tuntea empatiaa, vaan hän halusi aina auttaa muita, jos vain suinkin voi. Se antaa toivonkipinän siitä, että äärimmäisissäkin olosuhteissa voi sydämen sivistys sinnitellä.

 

Eräs piiriläinen kertoi, että tämä kirja vei yöunet, mutta ei siksi, että tämä olisi ollut niin kauhea ettei nukutuksi saa. Pikemminkin kyse oli siitä, että hän halusi tietää miten isälle ja pojalle käy, joten kirjaa oli pakko lukea yötä myöten. Minä en itse saanut tästä ihan niin voimakasta elämystä, mutta kirjan imuun pystyin kuitenkin uppoutumaan. Olen huomannut, että vaikka jostain syystä lähtökohtaisesti välttelen dystopioita (ehkä koska jotenkin miellän ne scifin kaveriksi, vaikka niin ei ole), yleensä kuitenkin luen niitä kiinnostuneena. Ehkä jatkossa siis tartun niihin ennakkoluulottomammin!

 

♠♠♠