Nattavaara

Thomas Engström ja Margit Richert: Nattavaara

Pohjoinen-trilogia, osa 1

11 h 26 min., Into-kustannus 2022

alkup. Nattavaara 2020

suom. Kari Koski

lukijana Toni Kamula

Kun aloin kuuntelemaan Engströmin ja Richertin ensimmäistä yhteistä romaania, kuvittelin jostain syystä aloittavani niin sanotusti tavallista jännäriä. Melko pian oivalsin, että kyseessä onkin dystooppinen kuvaus luonnonkatasrofien, sotien ja pandemioiden romahduttamasta yhteiskunnasta. Yleisesti ottaen myös dystopiat joissain määrin kiinnostavat minua, mutta Nattavaara ei nyt oikein vienyt mennessään.

Kun teini-ikäinen Erik löytää vanhempansa kuolleina saunasta, pelkäävät kyläläiset heidän sairastuneen ja kuolleen kulkutautiin. He karkottavat Erikin ja tämän pikkusisaren erämaahan, jolloin päättäväinen Erik suuntaa heidän kulkunsa kohti Kiirunaa tarkoituksenaan hakea oikeutta Kansantuomioistuimelta. Koko maata ja myös tuomioistuinta johtaa suuruudenhullu jaarli, mutta valtakunnan kakkosmies kohtaa kaksikon ensin ja värvää Erikin kätyrikseen. Teoksen toisena keskushahmona nähdään pienen tilan emäntä Marja, joka lähtee maantierosvojen matkaan heidän tunkeuduttua taloon ja varastettua kaiken vähänkään tarpeellisen. Hän joutuu valitsemaan elämän ja kuoleman väliltä, sillä yksin hän ei siinä tilanteessa selviäisi.

Vaikka Nattavaara on sinänsä raadollinen kuvaus ihmisyyden katoamisesta, epätoivosta ja tuntemamme kaltaisen yhteiskunnan romahtamisesta, oli teos kuitenkin jotenkin tylsä. Kuuntelin teoksen kyllä ihan reipasta vauhtia, mutta suurta kiinnostusta en tarinaan tuntenut. Miljöön kuvauksesta sen sijaan pidin, sillä ääriolosuhteissa on jotain kiehtovaa ainakin niin kauan kuin niitä ei tarvitse itse kokea. Nattavaara on trilogian avausosa, mutta en usko tarttuvani muihin osiin, kun ne suomennetaan.

Lukupiirikirja: Ole luonani aina

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

394 s., Tammi 2005

alkup. Never Let Me Go, 2005

suom. Helene Bützow

Kun mietin, minkä kirjan lukisimme toukokuun lukupiiriin, tajusin, että emme olleet koskaan valinneet mitään Tammen Keltaisen kirjaston kirjoista. Pienen mietinnän jälkeen Kazuo Ishiguron tuotanto vaikutti kiinnostavimmalta, joten tarjosin piiriläisille teosta Ole luonani aina. Itselleni teos oli ensikosketus Ishiguron tuotantoon, mutta ei varmasti viimeinen, sillä pidin kirjasta kovasti ja suorastaan uppouduin sen maailmaan. Myös muilta piiriläisiltä tuli positiivisia kommentteja, ja teos oli ylipäätään herättänyt paljon ajatuksia.

Ole luonani aina kertoo kolmikymppisistä Kathysta, Ruthista ja Tommysta, jotka kävivät aikoinaan samaa sisäoppilaitosta jossain päin Englantia. Teoksessa Kathy muistelee kouluaikoja ja vuosia niiden jälkeen. Ystävykset ajautuivat vuosien myötä erilleen, mutta jälleennäkeminen palauttaa paljon muistoja mieleen. Kathy kuvailee pieniä yksityiskohtia, jotka ehkä ensialkuun tuntuvat hieman hämmästyttäviltä, mutta joille löytyy lopulta selitys teoksen edetessä.

Pidimme onnistuneena kerrontaratkaisua, jossa totuus Hailshamin sisäoppilaitoksesta ja päähenkilöiden taustasta paljastuu lukijalle samalla tavalla vähitellen kuin päähenkilöille itselleen. Ishiguro onnistuu piilottamaan paljon pinnan alle, sillä päällisin puolin esimerkiksi miljöö ei juuri eroa nykymaailmasta ja Hailshamin pienet omituisuudet on helppo unohtaa.

Se, että päähenkilöt/oppilaat osoittautuivat klooneiksi, joita kasvatatetaan elintenluovuttajiksi, herätti monia mietteitä. Asiasta keskusteltiin ihan teknologian näkökulmasta, mutta mietittiin sitäkin, mitän kukaan klooneista ei tuntunut kyseenalaistavan tehtäväänsä tai varsinkaan asettuvan sitä vastaan, vaan pikemminkin hyväksyi hiljaisesti kaiken. Pinnan alla kuitenkin on mielestäni nähtävissä sellaista elämänvimmaa, joka henkii halua kokea, tuntea ja ehtiä niin paljon kuin mahdollista. Myös halu tukeutua lykkäyksen mahdollisuuteen kertoo mielestäni halusta välttää väistämätöntä edes hetken pidempään.

Ole luonani aina on genreltään luokiteltavissa scifi-dystopiaksi, vaikka se sijoittuukin lähimenneisyyteen. Teoksessa teknologia ei ole mitenkään näkyvästi läsnä, vaikka tietyllä tavalla taustalla koko ajan vaikuttaakin. Pääpaino on dystooppisten kauhukuvien maalailun sijaan ihmisyydessä ja inhimillisyydessä. Ishiguro kuvaakin hienosti ystävyyttä, samoin tyttöjen välisen valtapelin ja lasten ja nuorten ryhmädynamiikan kuvaaminen on onnistunutta. Teoksessa on myös taitavaa yhteiskuntakritiikkiä varallisuuseroista.

Ishiguro herättelee teoksellaan monia kysymyksiä. Kenelle ihmisarvo kuuluu? Kenellä on sielu? Millaista olisi elää tietäen, että on olemassa vain yhtä tarkoitusta varten? Ishiguron luoma maailma on lohduton paikka, mutta hetkistä on silti mahdollistä löytää kauneutta.

Minä pidin tästä teoksesta paljon. Tästä on helppo löytää sanottavaa, ja mitä enemmän teosta pohtii, sitä enemmän se herättää ajatuksia. Mielestäni tämä sopiikin erinomaisesti lukupiirissä käsiteltäväksi kirjaksi. Katsoin tämän myös elokuvana, joka on pitkälti uskollinen kirjan tarinalle. Elokuva ei kolahtanut minuun läheskään samoissa määrin, vaikka siinä nähtiinkin hyviä roolisuorituksia.

Lukupiirikirja: Tie

Cormac McCarthy: Tie

245 s., WSOY 2008

alkup. The Road, 2006

suom. Kaijamari Sivill

 

Käsittelimme lukupiirimme helmikuun kokoontumisessa reilu pari viikkoa sitten Cormac McCarthyn dystopiaa Tie. Olin valinnut kirjan lukupiiriin kevätkauden "mukavuusalueeltapoistona", sillä haluan aina välillä ottaa käsittelyyn sellaista piirillemme ei niin ilmeistä kirjallisuutta. Lopulta yleinen mielipide tästä oli kokolailla se, että kirja ei ollut varsinaisesti epämieluisa muttei oikein mieluisakaan. Ajatuksia tämä ainakin herätti, joten olen tyytyväinen valintaan.

 

Tie sijoittuu jonnekin tulevaisuuteen ja tarjoilee lukijalle aikamoisen uhkakuvan siitä, mitä maailmallemme voisi tapahtua. Kirjan keskiössä on isä ja poika, jotka matkaavat kävellen kohti etelää. Kaikki ympäriltä on tuhoutunut, on vain hiljaisuus, ilmassa leijuva uhka ja kaikki mustan ja harmaan sävyt. Maailma on menettänyt värinsä, alituiseen sataa ja kaikesta on puutetta. Jokin luonnonkatastrofi on selvästi tapahtunut tuhoten ympäröivän yhteiskunnan. Sivilisaatio on raunioina, kukin huolehtii vain itsestään eikä keneenkään voi luottaa. Isän ja pojan vaellus etelään on rankka, he kuljettavat tavaroitaan ostoskärryissä milloin minkäkinlaisessa maastossa ja toivovat parempaa.

 

Tämä kirja oli miljööltään valtavan ankea, mutta sai pohtimaan maapallon tulevaisuutta. Toivoa tarinaan toi isän ja pojan lämmin suhde sekä se, ettei poika ollut menettänyt kykyään tuntea empatiaa, vaan hän halusi aina auttaa muita, jos vain suinkin voi. Se antaa toivonkipinän siitä, että äärimmäisissäkin olosuhteissa voi sydämen sivistys sinnitellä.

 

Eräs piiriläinen kertoi, että tämä kirja vei yöunet, mutta ei siksi, että tämä olisi ollut niin kauhea ettei nukutuksi saa. Pikemminkin kyse oli siitä, että hän halusi tietää miten isälle ja pojalle käy, joten kirjaa oli pakko lukea yötä myöten. Minä en itse saanut tästä ihan niin voimakasta elämystä, mutta kirjan imuun pystyin kuitenkin uppoutumaan. Olen huomannut, että vaikka jostain syystä lähtökohtaisesti välttelen dystopioita (ehkä koska jotenkin miellän ne scifin kaveriksi, vaikka niin ei ole), yleensä kuitenkin luen niitä kiinnostuneena. Ehkä jatkossa siis tartun niihin ennakkoluulottomammin!

 

♠♠♠

Hiljaiset joet

Maarit Verronen: Hiljaiset joet

Aviador oy 2018

lukija: Leena Rapola

 

Maarit Verrosen teos Hiljaiset joet herätti kiinnostukseni, vaikka dystopiat eivät oikein lukemistooni kuulukaan. Olen kuitenkin huomannut, että oikeastaan aina, kun jotain tieteiskirjallisuuteen vivahtavaa luen, pidän siitä. Hiljaiset joet kuuntelin äänikirjana ja se osoittautuikin sujuvaksi kuunnella. Erityisesti teoksen alkuasetelma oli uhkaavasta katastrofista huolimatta jotenkin miellyttävä, mutta tarinan edetessä juoni ja etenkin miljöö alkoivat kiertyä kiehtovaksi.

 

Lia on jokivarressa asuva ja siellä työkseen retkeilevä nainen, joka on työskennellyt vuosikausia ulkomailla. Kuten kaikki muutkin, hän seuraa huolestuneesti maailman tilaa, joka alkaa enteillä suurta tuhoa. Ympäristö alkaa tuhoutua kosmisten mullistusten seurauksena, mutta yhteiskunnassa on osattu varautua pahimman varalle jo vuosikymmentenkin ajan. Valitettavasti turvapaikka on luvassa vain harvoille ja valituille: niille, joilla on supergeenit, tai niille, joilla on varaa maksaa paikastaan. Vailla lopullista suunnitelmaa Lia ja hänen tielleen osuneet viisi eri-ikäistä lasta lähtevät matkaan kohti jonkinlaista turvapaikkaa.

 

Verrosen kirjoittama kuva maailmasta on kauhistuttava, mutta toisaalta kun pohtii niitä signaaleja, joita luonnonvarojen tuhlaamisesta ja saastumisesta tulee, niin eipä Verrosen dystopia niin kauhean epätodennäköiseltäkään enää tunnu. Jostain syystä kuitenkin nautin tällaisen itselleni hyvin epätyypillisen teoksen kuuntelemisesta. Etenkin kuvaus pyrkimyksistä pelastua tuholta oli kiinnostavaa ja kiehtovaa, mielikuvitusta ruokkivaa.

 

Olennaista tässä kirjassa mielestäni ei ole dystopian kauhistuttava vaikutus, vaan se toiveikkuus ja inhimillisyys, jota henkilöhahmoissa esiintyi. Suurenkin tuhon hetkellä tai oikeastaan juuri siksi ihmiset ripustautuvat pieneenkin toivonkipinään. Toisaalta suuren tuhon ja epätoivon hetkellä ihmisistä tulee esiin myös raadollisempi puoli, joka saa toimimaan omaa etua ajatellen. Ihmiskuvauskin on tässä teoksessa mielestäni onnistunutta. 

 

Oikeastaan voin hiukkaakaan liioittelematta sanoa, että tässä kirjassa on jokainen asia kunnossa: teksti on sujuvaa, miljöö kiehtova, henkilöhahmot ja ihmiskuvaus onnistunutta ja juoni kiinnostava. Siitä syystä pystyn helposti suosittelemaan tätä kirjaa muillekin - myös niille, jotka eivät dystopioita yleensä lue. Verrosen tuotantoon voisin  mieluusti tutustua myöhemmin lisääkin.