Minne virta kuljettaa

Shelley Read: Minne virta kuljettaa

Otava 2023

alkup. Go as a River, 2023

suomentanut Jaakko Kankaanpää

äänikirjan lukijana Mirjami Heikkinen

Shelley Readin menestysromaani Minne virta kuljettaa on ollut jossain lukulistani uumenissa jo oikeastaan ilmestymisestään lähtien. Päätin kuunnella sen äänikirjana ja virta vei minut mennessään välittömästi. Muistan, että tämä herätti jonkin verran somehypeä ilmestyttyään, mutta ainakaan minun uutisvirrassani tämä ei ole pitkiin aikoihin näkynyt. Ihmettelen suuresti, sillä olen aivan lumoutunut siitä, miten valtavan ihana kirja tämä on!

Kirja sijoittuu 1940-luvun lopun Coloradoon. 17-vuotias Victoria asuu sukunsa persikkatilalla ja on äitinsä kuolemasta lähtien emännöinyt perheensä taloutta. Hän on perheensä ainoa nainen vaitonaisten ja synkkämielisten miesten keskuudessa. Victoria rakastaa persikkapuita ja kotitilaa eikä ennen Wilson Moonin kohtaamista osaa oikein edes unelmoida toisenlaisesta elämästä.

Wilson on alkuperäiskansaan kuuluva nuorukainen, jonka tyyni ja iloinen olemus saa Victorian rakastumaan hetkessä. Kaupunkiin ilmestynyttä muukalaista, varsinkaan alkuperäiskansaan kuuluvaa, ei katsota hyvällä. Nuoret yrittävät piilotella rakkauttaan, mutta sitten Wilson katoaa. Se saa Victorian lähtemään kotitilaltaan ja pakenemaan vuorille.

Minne virta kuljettaa on todella lumoava romaani. Se vie mennessään kuin pehmeästi virtaava vesi. Pidin suuresti kirjan miljööstä. Read kuvaa persikkatilaa niin hienosti, että hedelmien tuoksun voi suorastaan haistaa, maun maistaa ja tuntea kypsien hedelmien painon sadonkorjaajan käsissä. Luonto on tässä kirjassa niin upea, kuin yksi päähenkilöistä.

Henkilöhahmot ovat niin ikään onnistuneita. Lukija ei voi olla olematta Victorian puolella eikä ihailematta hänen sinnikkyyttään. Vaikka perheen miesväki ensivaikutelman perusteella onkin jokseenkin luotaantyöntävää, pilkahtelee ainakin isässä ja sedässä välillä myös sellaista lämpöä, joka ilahduttaa. Etenkin isää on helpompi ymmärtää, kun ymmärtää hänen sydämensä särkyneen pysyvästi vaimon kuoltua.

Pidin tästä niin paljon, että tekisi mieli vaan hehkuttaa ja ihkuttaa. Ei tämä tosin teemoiltaan pelkkää ihanuutta ollut, sillä niin paljon oli ennakkoluuloja ja kaltoinkohtelua. Kuitenkin jotakin niin lumoavaa on siinä, miten Victoria päättää selviytyä ja myös tekee sen, vaikka välillä pelottaa eikä suru Wilsonista jätä häntä milloinkaan. Tiivistäen: herkkävireinen lukusukkula.

Lukupiirikirja: Ei enää mitään

Tommy Orange: Ei enää mitään

9h 8min., Aula & Co 2020

alkup. There There, 2018

suom. Jussi Korhonen

lukijat: Martti Ranin & Tuija Kosonen

kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Lokakuun ensimmäisessä lukupiirikokoontumisessamme käsittelimme Tommy Orangen esikoisteosta Ei enää mitään. Hän kuvaa teoksessa modernien city-intiaanien elämää. Teos on moniääninen, sillä Orange halusi antaa intiaaneista mahdollisimman monipuolisen kuvan ja vastustaa yksioikoista tapaa nähdä intiaanit.

Moniääninen tämä kirja todella on, mutta en lopulta ole ihan varma pystyykö Orange antamaan intiaaneista niin monipuolisen kuvan kuin on tarkoittanut. Mielestäni tässä teoksessa aika monen hahmon elämä tuntui olevan päihteiden leimaamaa, vähävaraisuudessa kitkuttelua ja oman identiteetin etsintää. Kuvaus on lopulta omalla tavallaan hyvin yksipuolista mielestäni.

Ei enää mitään on kuitenkin siinä mielessä ravisteleva kirja, että se saa näkemään asioita eri valossa. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon Yhdysvalloissa kiitospäivän viettoon liittyvät perinteet, joihin liittyy intiaanien historian kannalta omat synkät sävynsä. Intiaanien historiaan ja kulttuurin liittyvät viittaukset ja yhteydet olivat mielestäni tämän teoksen kiinnostavinta antia, ei niinkään hahmojen nykyhetki, joka voisi hyvin kuvata jotain muutakin syrjittyä ja alistettua ryhmää. Toisaalta, kuten lukupiirissä keskustelimme, urbaanin ihmisen elämä on luonnollisistakin syistä erilaista kuin perinteinen elämänmuoto, joten ei sitä voi miinukseksi tälle kirjalle laskea. Pohdimme myös, että miksi alkuperäiskansojen jäsenien usein oletetaankin olevan oman kansansa äänitorvia ja elävän perinteisten arvojen mukaan ja omaa kulttuuriaan ilmentäen koko ajan. Emmehän mekään saapastele Jussi-paidoissa ja helavyöt helisten, vaikka eteläpohjalaisuus suonissamme virtaisikin. Rinnastus ehkä hieman ontuu, mutta siinä on totuuden siemen: miksi ulkopuolelta asetamme heille sellaisen roolin? Ja miksi hämmästelemme, jos näin ei ole?

Moniäänisyyden vuoksi Ei enää mitään toimii paremmin itse lukien, sillä äänikirjassa on välillä vaikea pysyä selvillä henkilöhahmoista. Piiriläiset kyllä kommentoivat, että niin oli paperikirjankin kanssa. Itse kuuntelin teoksen äänikirjana. Ehkä toinen kuuntelukerta auttaisi huomaamaan nekin juonilinjat, jotka ehkä nyt hieman jäivät hämärän peittoon. Lukupiirin keskustelua se seikka ei kuitenkaan haitannut, sillä teoksen yleiskuva herätti jo itsessään keskustelua ja pohdintoja.