Rääppöö: Saunavaltaistuin ja muita novelleja

Axel Åhman: Rääppöö - Saunavaltaistuin ja muita novelleja

S&S 2025

alkup. Klein, 2020

suom. Katriina Huttunen

Luin maaliskuussa Axel Åhmanin novellikokoelman Rääppöö: Saunavaltaistuin ja muita novelleja, joka oli kyllä varsin hyvä lukupaketti. Novellit sijoittuvat niin sanotusti miesten maailmaan ja kuvaavat arkista elämää, kasvamisen vaikeutta ja sosiaalisia koodeja, jotka ratkaisevat jokaisen aseman porukassa. Novelleja värittää pohjalainen puheennuotti, joka on itselleni tuttu ja siksi mieluinen.

Tässä novellikokoelmassa on monipuolinen hahmokuvasto, joka on siitä mainio, että hahmojen kautta poraudutaan siihen ääneenlausumattomaan sosiaaliseen koodistoon, joka ratkaisee olennaisen paljon. Hahmot ovat toisinaan jopa lähes liioiteltuja karaktäärejä, mutta kuitenkin hyvin tunnistettavia sellaisia.

Osa novelleista on mielestäni hyvinkin tarkkanäköisiä ja osuvia. Tragikomiikka on vahvasti läsnä monessakin hetkessä.  Itselle jäi erityisesti mieleen Hirvijahdissa tapahtuneet asiat, mutta myös yritys miellyttää isää ja taistella työkalupakin kanssa (Työkalupakki). Lisäksi itsekkäänä tunnettuun johtajaan liittyvät novellit Kunnanisä ja Voileipäkakku olivat mielestäni mainioita ja kenties jopa kokoelman paras taidonnäyte tragikomiikasta.

Vain me kolme

Ruth Jones: Vain me kolme

Bazar 2025

Us three, 2020

suomentanut Jade Haapasalo

Ruth Jones saapui lukulistalleni alunperin Booktok-vinkin kautta. Luin hänen ensimmäisen suomennetun romaaninsa Mikä jäi kertomatta. Pidin siitä, vaikka suurimman huuman laannuttua loppuratkaisu tuntuikin varsin ilmeiseltä ja ennalta-arvattavalta. Vain me kolme oli mielestäni vielä parempi romaani ja onnistui loppupuolella jopa hieman yllättämään. Kolmaskin suomennos on kustantajan sivujen mukaan tulossa.

Catrin, Lana ja Judith ovat olleet ystäviä jo lapsesta asti. 8-vuotiaina he vannoivat karkkipaperin yllä valan ikuisesta ystävyydestä. Kymmenen vuotta myöhemmin vala joutuu koetukselle kolmikon yhteisellä Kreikan lomalla, jolta kotiin palaa muuttuneita nuoria naisia. Vuosien ja vuosikymmenien kuluessa ystävyyteen tulee yhä pahempia säröjä, joiden paikkaaminen osoittautuu vaikeaksi. Vasta odottamaton tapahtuma tuo yhteen sen, mitä heidän kolmen ystävyydestä on vielä jäljellä.

Pidin tästä moniäänisestä, monessa aikatasossa etenevästä tarinasta paljon. Hahmoista pidin eniten sovittelevasta Catrinista, mutta löysin ymmärrystä myös narsistisen äidin hallitsemassa perheessä kasvanutta Judithia kohtaan. Lana on hahmoista ristiriitaisin ja epäsovinnaisin, mutta inhimillinen hänkin. Pidin siitä, miten heidän ystävyytensä lähtökohdat ovat niin syviä, että he tuntevat toistensa perheet ja ovat aina tervetulleita toistensa koteihin.

Mielestäni Jones onnistuu hienosti punomaan vuosikymmenet ja erilaiset näkökulmat yhteen. Useista näkökulmista huolimatta juonenkäänteitä on helppo seurata ja on mahdollista vain lukea ja nauttia tarinasta. Mainio tarina syvän ystävyyssiteen voimasta. Seuraavaa kirjaa odotellessa!

Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö

Marja-Liisa Vartio: Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö

Otava 1958, 3.p.

1. painos ilmestyi vuonna 1958

Matka Marja-Liisa Vartion tuotannon parissa jatkuu. Tällä kertaa lukuvuoroon pääsi aikuistumisesta, uskottomuudesta ja katteettomista lupauksista kertova kirja Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö. Kirja osoittautui todella vahvaksi lukukokemukseksi. Tässä vaiheessa, vasta osan Vartion tuotannosta lukeneena, tämä on mielestäni Vartiota väkevimmillään.

Aikuistumisen kynnyksellä oleva maalaistalon tyttö Leena kohtaa paikkakunnalle väliaikaisesti töihin tulleen miehen. Heidän välilleen kehittyy suhde, vaikka mies on naimisissa. Lyhyt suhde päättyy, kun miehen työt siirtyvät toisaalle. Mies palaa perheensä luokse, mutta tyttö huomaa olevansa raskaana.

Raskauden myötä Leena aikuistuu ja alkaa näkemään asioita eri tavalla. Aluksi hän tuntee epätoivoa, mutta tyyntyy sitten. Asiat ovat kuin ovat, ja enemmän mielenkuohua syntyykin perheen parissa eikä mieskään uutista kevyesti ota. Leena irtautuu perheestään ja tekee omat ratkaisunsa.

Miten vaikuttava romaani aiheesta, joka sinänsä on varsin klassinen, mutta taipuu Vartion käsissä hienoksi kasvutarinaksi. Leenan nousu epätoivosta itsenäisyyteen on kuvattu uskottavasti. Erityisen vaikuttava oli mielestäni kohtaus, jossa asioiden laita paljastuu perheelle. Reaktiot suorastaan hengästyttävät, kun huudetut sanat sinkoilevat dialogissa ja tilanne kärjistyy. Viimeistään tuota kohtausta lukiessa vaikutuin: upea romaani.

Miljöön kuvaus on koko ajan elävää. Kesän kuumuus hiipii lukijankin iholle, kun Leena piilottelee raskauttaan paksuissa vaatteissa ja tekee talon töitä helteen jo muutenkin hiostaessa. Metsän tuoksu ja maisemat Leenan ja miehen kohtauspaikoilla sekä kotitalon tupa ja keittiö piirtyvät esiin selkeinä, niissä on helppo kulkea Leenan mukana.

Tytön nousu epätoivosta itsenäisyyteen on kuvattu uskottavasti. Juoni on kaiken kaikkiaan mieleenpainuva. En ole Vartion proosaa lukiessa pettynyt vielä kertaakaan, vaikka runoteos Seppele ei niin kolahtanutkaan.

Kuinka olla kuuluisa

 Caitlin Moran: Kuinka olla kuuluisa

10 h 34 min., Kustantamo S&S 2019

alkup. How to Be Famous, 2018

suom. Heli Naski

lukija: Maija Lang

On vuosi 1995 ja Johanna Morrigan on juuri muuttanut Lontooseen. Ura uskottavana musiikkitoimittajana on aluillaan ja Johanna luovii popkulttuurin ja kuuluisuuksien virrassa täydellä nuoruuden innolla. Hän kokee todella elävänsä, hän kokee tulleensa joksikin. Unelmat ovat toteutumassa. Tällainen elämä tuo tullessaan kuitenkin myös kuuluisuuden varjopuolia, joiden takia voi joko piiloutua ainiaaksi tai kohdata ne ja voittaa nöyryyttäjänsä.

Luin muutamia vuosia sitten Caitlin Moranin teoksen Näin minusta tuli tyttö, joka kertoo Johanna Morriganin varhaisemmista vuosista. Luin juuri postaukseni kyseisestä kirjasta ja hämmästyin, että olin pitänyt siitä niinkin paljon. Näin vuosia myöhemmin minulle on nimittäin kehkeytynyt lukukokemuksestani jotenkin erilainen, ehkä tylsempi, mielikuva, minkä vuoksi hieman epäröin ottaa tätä kirjaa kuunteltuun. Onneksi en antanut ennakkoluulojeni voittaa, sillä Kuinka olla kuuluisa on mielestäni hyvä kirja.

 

Tässä teoksessa on onnistuneesti yhdistetty viihde ja vakavammat teemat, kuten hyväksikäyttö. Feminismi näkyy teoksessa oikeastaan koko ajan, vaikka ei välttämättä esiin nostettavana erillisenä teemanaan vaan pikemminkin hahmojen toiminnassa. Päähenkilö Johanna on kiinnostava tyyppi, samaan aikaan vielä itseään etsivä ja epävarma, mutta julkisuusminänsä Dolly Wilden muodossa varma, vahva ja rohkea. Kun nuo kaksi minää alkavat todella täydentää toisiaan, syntyy aika timanttinen tyyppi, joka on samaan aikaan sekä herkkä että vahva, pelon hetkilläkin rohkea.

Viimeiset

Salla Simukka: Viimeiset

179 s., WSOY 2005

kansi: Elina Warsta

 

Salla Simukka on minulle tuttu kirjailija jo ihan teinivuosien ajalta, mutta olen lukenut hänen kirjojaan aika harvakseltaan. Lainasin kesälomalle luettavaksi muutamia nuortenkirjoja ja niiden joukkoon valikoitui Simukan varhaisempaan tuotantoon kuuluva Viimeiset. Se kertoo 18-vuotiaista kaveruksista, jotka tekevät yhteisen sopimuksen: neitsyydestä on päästävä eroon jouluun mennessä.

 

Teoksen päähenkilöt Rauha, Venla ja Milja ovat keskenään niin erilaisia, että ihme kun he ylipäätään ovat kavereita keskenään. Rauha on nimensä vastakohta, menevä ja rohkea, eräänlainen nuori kapinallinen. Venla on  harkitsevainen järjestöaktiivi, fiksu ja aikaansaava. Milja on älykäs lukutoukka, jolle sosiaaliset tilanteet ja lähelle päästäminen ovat vaikeita. Erilaisuudestaan huolimatta nämä kolme ovat lukiossa löytäneet toisensa ja muodostaneet tiiviin kolmikon. Yhteinen haaste alkaa kuitenkin tehdä juopaa heidän välilleen, sillä kukin tahoillaan joutuu pohtimaan omaa identiteettiään ja seksuaalisuuttaan. Voiko tällaiseen haasteeseen edes ottaa osaa ja voiko sanoa ääneen, että ei pidä sitä hyvänä ideana?

 

Viimeiset nostaa esiin erilaisten nuorten äänet hyvin todentuntuisesti. On helppo uskoa, että tällaisia pohdintoja varmasti käydään läpi. Aihepiiri on sinällään tärkeä, sillä neitsyyden menettämisen ei pitäisi olla sellainen päätösasia, josta jos ei nyt suoranaisesti lyödä vetoa niin tehdään haaste. Simukka kirjoittaa aiheesta luontevasti ja vaikka teos on ilmestynyt jo 15 vuotta sitten, tuntuu se silti olevan ajan hermolla ja istuvan myös tämän hetken maailmaan.

Sisar hento Martikainen

Nelli Hietala: Sisar hento Martikainen

sarjan 4. osa

 193 s., Karisto 2020

kansi: Kati Rapia

 

Miia Martikaisesta kertova nuortenkirjasarja on edennyt jo neljänteen osaansa. Odotin tätä kirjaa paljon, sillä olen todella tykästynyt sarjaan ja Hietalan kirjoitustyyliin. Mukavan viihdyttävä tämä kirja olikin, vaikka mukana on tuttuun tapaan aineksia ja pohdintaa myös vakavammista aiheista.

 

Miia viettää välivuottaan ja on monenlaisten valintojen edessä. Pitäisi ratkaista mille alalle haluaisi hakeutua eli siis mihin kouluun hakisi opiskelemaan, mutta toisaalta pitäisi myös selvittää itselleenkin, millaiseksi haluaa suhteen Jereen muodostuvan. Onko kyseessä ihan oikea seurustelusuhde vai jotain vähemmän vakavaa? Miia suhtautuu elämään yleisesti letkeän avarakatseisesti, mutta tässä osassa on ehkä aiempaa enemmän vastuunkantoa ja aikuistumiseen liittyviä kysymyksiä kuin aiemmin.

Teoksen nimi Sisar hento Martikainen viittaa Miian löytävän kutsumuksensa hoitoalalta. Teoksessa on aika paljon pohdintaa ammattien samanarvoisuudesta, mikä on toisaalta aika kiinnostavaa, mutta en tiedä saiko se ehkä vähän liikaakin painoarvoa: en tiedä moniko nuori pohtii tienaamismahdollisuuksia ja ammatin kohtaamaa arvostusta hakiessaan kouluihin. Ammatillisten pohdintojen ohella Miia ottaa kantaa myös häirintään ja kiusaamiseen. Kokonaisuutta tasapainottaa teoksen humoristinen puoli, joka nousee esiin paitsi juonenkäänteissä myös Hietalan mainion kirjoitustyylin ansiosta. Odotan mielenkiinnolla vieläkö Hietala jatkaa tätä sarjaa. Itseäni ainakin kiinnostaisi lukea miten Miian tarina jatkuu.

♠♠♠♠

Viistotaival

Orvokki Autio: Viistotaival

250 s., Kirjayhtymä 1980

Pesärikko 1

 

Viistotaival aloittaa Orvokki Aution pääteoksenakin pidetyn pohjalaistrilogia Pesärikon. Viistotaipaleen oli tarkoitus olla lukupiirimme huhtikuun kirja, mutta kuten tiedämme, korona muutti kaiken ja lukupiirin kokoontuminen peruuntui. Halusin kuitenkin lukea kirjan, sillä olin odottanut kovasti sen maailmaan sukeltamista. Olin odottanut myös kirjasta keskustelua, sillä luulen, että tästä olisi meidän lukupiirissä riittänyt paljonkin jutunjuurta.

 

Armi Ahola on nuori, hädin tuskin koulunsa päättänyt talon tytär, joka rakastuu suin päin itseään reilusti vanhempaan taksiautoilijaan. Larvan Olavin huomio imartelee Armia, joka salaa suhteen visusti vanhemmiltaan siihen saakka, kunnes kihlat on ostettu ja suhde julkistettu. Larvassa Armin ja Olavin liitosta innostuvat niin Olavin äiti kuin raajarikko tätikin, mutta Aholassa asiaa ei katsota hyvällä etenkään, kun Olavin Armilta tarkoin varjelema salaisuus on kotiväellä hyvin tiedossa.

 

Olen joskus vuosia sitten katsonut pari ensimmäistä jaksoa tästä trilogiasta tehdystä tv-sarjasta, jossa Pekka Valkeejärvi näyttelee Olavia hyvin onnistuneesti ja Minttu Mustakallio ihastuttaa nuorena ja viattomana Armina. Tämän teoksen tapahtumat olivat siis osittain tutut, mutta se ei lukemista haitannut, sillä mielestäni tämä teos kestäisi kyllä useammatkin lukukerrat. Pidin tästä kirjasta todella paljon, joten on todennäköistä, että joskus tähän vielä palaankin.

 

Viistotaipaleen pohjalaismiljöö on minulle eteläpohjalaisena kovin mieluinen. Kurikkalaissyntyinen Autio kuvaa pohjalaisia ihmisiä ja kyläyhteisöjä jopa niin uskottavasti, että havaintojen terävyys alkaa hymyilyttää. Miljöö juurrutetaan maiseman kuvaamisen lisäksi lukijan mielikuviin vahvasti myös murteen ja puheenparsien kautta. On kirjoja, joissa omankin alueen murre tuntuu työläältä, mutta tässä teoksessa se tuntuu juuri oikealta.

 

Teoksessa käsitellään isojakin teemoja, joista päällimmäisenä nousee esille avioliitto, omistaminen ja ylpeys. Muistan jo tv-sarjasta, että koin aika voimakkaasti sen, miten Olavissa alkaa herätä halu omistaa Armi - nainen on hänen eikä muiren. Se tuntuu toisinaan aika tukahduttavalta, vaikka viattoman luontonsa säilyttävä Armi ei aina asiaa osaakaan oikein nähdä samassa valossa kuin minä se helposti ulkopuolisen silmissä näyttäytyy. Kun Olavin salaisuus alkaa Armille valjeta, ylpeys estää häntä näyttämästä todellisia tunteitaan. Ja on Armi totuuden myötä kasvanut aika tavalla, saanut sellaista pohjalaisen naisen tunnusominaisuutena pidettyä viisautta ja vakautta, joka ei hälyä nosta, mutta aikanaan tarkkaan sivaltaa.

Pikku naisia

Louisa M. Alcott: Pikku naisia

293 s., Art House 2004

alkup. Little Women, 1868

suom. Sari Karhulahti

kansi: Jukka Murtosaari

 

Pikku naisia on minulle varhaisteini-iän rakkaimpia kirjoja. Olen lukenut sen vuosien saatossa useampaan kertaan, vaikka nyt edellisestä lukukerrasta taisikin olla jo noin 10 vuotta. Muistan edelleen, miten ensi kertaa bongasin kirjaston nuortenosastolta teoksen, jonka kannessa oli Winona Ryderin tähdittämän elokuvan henkilöitä. Kirja houkutteli minua, sillä pidin jo tuolloin historiasta. Lainasin kirjan, luin ja palautin. Jonkin ajan kuluttua sama toistui. Vaikka Pikku naisia lumosi minut täysin, en koskaan tullut lukeneeksi sen jatko-osista kuin ensimmäisen. Ehkä voisin lukea ne nyt aikuisena!

Koska Pikku naisia on minulle rakas kirja, ostin sen aikoinaan omaan hyllyyn. Nyt palasin sen pariin, sillä kävin helmikuussa katsomassa kirjasta tehdyn uuden filmatisoinnin. (Sen Winona Ryderin tähdittämän vuoden 1994 version ehdinkin vuosien saatossa näkemään moneen kertaan.) Tuntui kodikkaalta palata tutun tarinan pariin. Ehkä etukäteen ajattelin, että muistan kirjan ulkoa etukannesta takakanteen ja toisin päin. Pääkohdat kyllä muistinkin, mutta samalla olin melkein kuin uuden kirjan äärellä, sillä nyt aikuisena monia kohtia tulkitsee ihan eri tavalla kuin nuorempana.

 

Pikku naisia kertoo Marchin perheen neljästä tyttärestä, joita heidän äitinsä kasvattaa ilmeisen taitavasti. Perheen isä on sodassa, mutta kotona tyttäret tekevät parhaansa, että isä voisi olla heistä ylpeä. 16-vuotias Meg on romanttinen ja äidillinen, ja hän on ottanut erityisesti Amyn siipiensä suojaan. Amy on nuorin, turhamainen ja taiteellinen tyttö. Siinä missä Meg ja Amy ovat oma kaksikkonsa, niin ovat myös Jo ja Beth. Jo on raisu ja poikamainen tyttö, jolla on kirjallisia lahjoja, kun taas musikaalinen Beth on ujo ja hiljainen. Kirjassa kerrotaan tyttöjen elämän pienistä ja suurista tapahtumista, joiden kautta he kasvavat ihmisinä ja oppivat uutta itsestään ja muista.

 

Pikku naisia on yksinkertaisesti ihana kirja. En tiedä ajattelisinko välttämättä niin ellei tähän liittyisi niin paljon tunnearvoa teinivuosilta. Pikku naisia on myös hyvin opettavainen kirja ja kristilliset arvot ovat siinä keskeisiä, vaikka mikään uskonnollinen teos tämä ei varsinaisesti ole. Nuorempana en kokenut tätä kirjaa niin opettavaisena kuin nyt, sillä silloin lähinnä myötäelin perheen suruja ja iloitsin heidän kanssaan. Samat kohdat koskettivat edelleen ja olivat parhaiten mielessäkin juuri tunne-elämyksen ja käänteentekevyyden kautta.

 

Nuorena minun suosikkihahmoni oli yleensä Jo, vaikka tietyissä kirjan kohdissa se vähän vaihtelikin. Jotenkin kirjoja rakastavaan ja omia tarinoita kirjoittavaan Johon oli helpointa samaistua. Hänen kirjoitusnurkkauksensa ullakolla tuntui niin ihanan kodikkaalta ja kutsuvalta paikalta, että sellainen olisi ollut ihana itselläkin olla olemassa! Amy on tytöistä hahmona sellainen, että en oikeastaan koskaan pitänyt hänestä. Ehkä hänen turhamaisuutensa oli se luotaantyöntävä tekijä tai sitten se johtui hänen vaateliaisuudestaan. Hirveää oli myös se, että Amy tuhosi Jon käsikirjoituksen. Meg ja Beth olivat molemmat vähän sellaisia etäisiä, ihan pidettäviä hahmoja.

 

On ilo huomata, että tämä tosiaan on teos, jota uusintaluku nyt vuosien jälkeen ei minulta pilannut. Usein käy niin, että ajan kultaamat kirjamuistot himmenevät uusintalukujen myötä, mutta tämän kohdalla niin ei käynyt. Greta Gerwingin ohjaama uusi elokuvakin on kerrassaan upea ja tekee mielestäni hienosti kunniaa alkuteokselle. En muista koskaan aiemmin itkeneeni elokuvateatterissa, mutta Pikku naisia meni kyllä ihon alle ja toi kyyneleet silmiin. Aion hankkia elokuvan omakseni jahka se ilmestyy dvd tai blu ray -levynä. Toivon, että tämä uusi elokuva myös uusia lukijoita tarttumaan tähän kirjaan, sillä en soisi tämän jäävän kirjaston hyllynlämmittäjäksi.

Shell's Angles ja viimeinen riskiretki

Jyri Paretskoi: Shell's Angles ja viimeinen riskiretki

188 s., Karisto 2019

kansi: Sakari Tiikkaja

Shell's Angles on nuortenkirjasarja, joka säilyttää tasonsa ensimmäisestä kirjasta tähän  päätösosaan saakka (edit: taso on hyvä!) Sarja on tarjonnut minulle riemukkaita ja joskus hieman mietteliääksikin vetäviä lukuhetkiä. Se on ollut minulle kirjastolaisena myös niin sanotusti varma vinkki, sillä näitä kirjoja on ollut helppo tarjota lukemista etsiville yläkoululaisille. Shell's Angles ja viimeinen riskiretki on sarjan viides ja samalla viimeinen osa. Vaikka sarja päättyy tähän, luulenpa, että nämä kestävät hyvin aikaa ja löytävät lukijoita myös jatkossa. Sarjan päättyminen tuntuu henkilökohtaisesti hieman haikealta, mutta toisaalta tässä osassa päähenkilöt, mopojengi Shell's Anglesin jäsenet, ovat varttuneet siihen ikään, että mopot vaihtuvat pian autoihin.

Mopojengiläiset Henri ja Milla, Rudi, Samu ja Jenni ovat aikuisuuden kynnyksellä. Rudilla ja Hannalla on jo pieni Aikku-tytär, Milla on muuttanut erikoislukion perässä Kuopioon ja yksi jos toinenkin kelaa päässään aiempaa vakavammin tulevaisuutta. Ystävyys on kestänyt läpi vuosien ja isojen elämänmuutosten, vaikka porukka näkeekin toisiaan aiempaa harvemmin. Vanhojen aikojen kunniaksi he päättävät vielä kerran vetää päälleen jengiliivit ja startata yhdessä kesäiselle moporeissulle.

Koska olen pitänyt sarjan jokaisesta osasta paljon, latasin aika paljon odotuksia tähänkin osaan. Aluksi ajattelin jo, että "voi ei, tämä ei nyt oikein lähde", mutta loppujen lopuksi päädyin hekottamaan ääneen kaverusten kommelluksille. Tämä oli kyllä yleissävyltään mielestäni vakavampi kuin sarjan aiemmat osat (mikäli se nyt on mahdollista edellisen osan ison käänteen jälkeen), mutta tuttua rentoa tunnelmaa löytyy tämänkin kirjan käänteistä. Päätösosa tekee kaikin tavoin kunniaa koko sarjalle ja olisin viihtynyt tuttujen hahmojen parissa vielä hieman pidempäänkin, mutta toisaalta tähän on hyvä lopettaa.

Kiitos sarjasta Jyri!

♠♠♠♠

Yön eläjä

Kate Thompson: Yön eläjä

272 s., Gummerus 2010

alkup. Creature of the Night, 2008

 suom. Jaakko Kankaanpää

 

Kuulin vinkin Kate Thompsonin Yön eläjästä jo syksyllä, kun juttelin erään opettajan kanssa luokkakäynnin yhteydessä. Tämä teos tosiaan on lukemisen arvoinen! Teoksen tunnelma on jotenkin lumoava. Tulee mieleen sadesään "taikapiiri", joka sulkee lukijan sisätiloihin pehmeiden peittojen keskelle lukemaan kiehtovaa tarinaa.

 

14-vuotias Bobby joutuu muuttamaan Dublinista maaseudulle Clareen, kun hänen yksinhuoltajaäitinsä päättää pakata tavaransa ja viedä poikansa huonojen vaikutteiden ulottumattomiin. Dublinissa Bobby on ajautunut varastelemaan autoja ja tekemään taskuvarkauksia, polttamaan tupakkaa ja vähän muutakin. Ratkaisuna äiti pitää hiljaista maaseutua, mutta yhtä lailla hän tahtoo Dublinista pois myös itsensä takia.

 

Claressa perheen uudeksi kodiksi on vuokrattu talo, jonka aiempi asukas on kadonnut jälkiä jättämättä. Se ei paljon Bobbya kiinnosta, eikä myöskään tarinat talossa aikoinaan asuneesta lapsesta, jonka on sanottu olevan haltioiden vaihdokas. Bobby tahtoo vain takaisin kaupunkiin, vaikka pian hän huomaa, että se ei ole niin helppoa kuin hän toivoisi. Joutuessaan viipymään maaseudulla, alkaa Bobby huomata erikoisia yksityiskohtia talosta.

 

Yön eläjä on tarina nuoresta, joka yrittää löytää paikkansa. Äidin omankin elämän hallinnassa on toivomisen varaa eikä äidin ja pojan huonot välit edesauta sitä, että Bobby saisi elämässään tarvitsemaansa hyväksyntää ja rohkaisua. Tuuliajolla oleva poika huomaa yllättäen, että maaseudulla on ihmisiä, jotka eivät tuomitse häntä heti välittömästi. Näihin teemoihin kietoutuu ripaus irlantilaista kansanperinnettä haltioineen, mutta myös aavemaisempia sävyjä, kuten lukija saa huomata. Mikään jännitystarina tämä ei kuitenkaan lopulta ole.

 

♠♠♠♠½

 

Tällä kirjalla merkitsen Irlannin saavutetuksi Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa. 

Jään luoksesi

Kyung-sook Shin: Jään luoksesi

10 h 21 min., Into 2017

lukija: Krista Putkonen-Örn

alkup. Eodiseonga na-reul chat-neun jeonhwabel-i ulli-go, 2010

suom. Taru Salminen

 

Kirjallinen maailmanvalloitukseni Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen tiimoilta jatkuu ja valitsin tällä kertaa kuunneltavakseni Kyung-sook Shinin toisen suomennetun teoksen Jään luoksesi. Tällä kirjalla saan valloitettua Etelä-Korean. En tiedä kehtaanko edes tunnustaa, mutta tämän kirjan myötä minulle selvisi missä Korean niemimaa tarkalleen ottaen sijaitsee... Olen todella hakoteillä maailmankartan suhteen, joten haaste tekee minulle hyvää siinäkin suhteessa.

 

Teoksen päähenkilö on Jeong Yun, nuori yliopistossa opiskeleva nainen. Hänen rinnallaan kertojaäänen saa myös ruskean muistikirjansa kautta Jeong Yunin opiskelutoveri Myeong-seo. Oma iso osansa tarinassa on myös heidän läheisillä ystävillään sekä yliopiston professori Yunilla, joka näyttäytyy kirjassa viisaana ja oppilaidensa arvostuksen ansaitsevana miehenä.

 

Teoksen tapahtumat lähtevät liikkeelle nykypäivän tietämiltä, siis kirjan ilmestymisvuoden 2010 paikkeilta. Aikuistunut Jeong Yun saa puhelinsoiton, jossa kerrotaan professori Yunin olevan kuolemaisillaan. Tästä alkaa Jeong Yunin matka parin vuosikymmenen taakse omaan menneisyyteensä -  mellakoista täyttyviin Soulin katuihin, suuriin menetyksiin, aikuistumiseen ja läheisiin ystävyyssuhteisiin. Jeong Yunin ja ruskeiden muistikirjojen kautta lukijalle piirtyy kuva paitsi hahmojen henkilökohtaisista käänteistä myös Etelä-Korean yhteiskunnallisesta tilanteesta 1980-luvun loppupuolella.

 

Vaikka teoksen päähenkilöiden ystävien kautta lukija pääsee havainnoimaan Etelä-Korean yhteiskunnallista kuohuntaa 1980-luvulla, ei tämä teos oikeastaan kerro paljoakaan maan kulttuurista tai historiasta, vaikka miljöö nouseekin teoksessa riittävän selkeästi esille. Enemmän koen, että teoksesta nousee keskeisiksi teemoiksi nuoruus sekä oman itsensä ja oman paikkansa hakeminen muuttuvassa maailmassa. Minä pidin tästä kirjasta, sillä teoksen tunnelma kutsuu puoleensa.

 

Jään luoksesi on kirja, jonka luettuaan jää tuumimaan tarinaa. Teoksen nimi saattaa kuulostaa hieman viihteelliseltä, mutta mikään viihdekirja tämä ei sanan varsinaisessa merkityksessä olo. Lukukokemuksesta jää kuitenkin kevyt hyvä olo, sellainen kuin  pehmeän kevätsateen jälkeen konsanaan. Haluaisin jossain vaiheessa tutustua myös Kyung-sook Shinin toiseen suomennettuun teokseen Pidä huolta äidistä, sillä hänen tapansa kuljettaa tarinaa viehätti minua.

 

♠♠♠♠

Kuninkaan Anna

Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna

250 s., Gummerus 1983

alkup. Kungens Anna, 1982

suom. Kaija Kauppi

 

Lukupiirissämme käsitellään huomenna Ulla-Lena Lundbergin tuotantoa ja hieman meinasin piirin vetäjälle jo tulla hiki: ehdinkö sittenkään lukemaan kirjaa, aloitinko liian myöhään? Minua hirvitti myös se, että vaikka olenkin pitänyt Jäästä ja Marsipaanisotilaasta, on niistä jälkikäteen muodostunut päässäni jotenkin työläitä kirjoja. Mielikuva liittyy varmaankin kyseisten kirjojen paksuuteen, mutta sen tiedostaminen ei silti helpottanut lukemisen aloittamista. Vaan mitä vielä: eilen illalla pääsin toden teolla tarinan makuun ja luinkin kirjan loppuun, vaikka kello oli jo reilusti yli puolen yön. Mikä ihana tunne olikaan lukea vetävää kirjaa yön tihetessä ympärillä!

 

Kuninkaan Anna kertoo Kökarin saarella elävistä ihmisistä ja etupäässä Annasta, joka varttuu Kuningas-nimisessä torpassa. Torppa on saanut nimensä siitä, että se on kylän pienin. Annan tapaturmaisesti kuollut isä kantoi nimeä aina kunnialla, ja samaa suoraselkäisyyttä on myös Annassa. Anna on pidetty hahmo saarella, sillä on paitsi reipas myös alati hyväntuulinen niukasta elämästä huolimatta. Vaan Annakin sisimmässään etsii paikkaansa, ja kun kesävieraaksi saapuu tukholmalaistaiteilija Staffan, huomaa Anna kiinnostuvansa miehestä. Tunne on molemminpuolinen, mutta voiko Anna jättää sukunsa vuosisataisen elämäntavan ja lähteä Staffanin mukana Tukholmaan kesän päätyttyä? Voiko rakkaus pehmittää elämänmuutoksen karujen luotojen tytöstä kaupunkilaisnaiseksi?

 

Minä pidin tästä romaanista ihan valtavasti, sillä siinä on jotain todellista tenhoa. Olen monesti blogissani tuonut esille sen, että en ole millään muotoa meri-ihminen. Kuitenkin tätä romaania lukiessa meri, kalliot ja karu luonto piirtyivät silmieni eteen turvallisena ja kodikkaana maisemana. Juoni on sinänsä melko ennalta-arvattava tietyiltä osin ja tekstin suomennos tuntuu paikoin kömpelöltä puuttuvien välimerkkien ja lauserakenteiden vuoksi, mutta lukeminen oli kaikesta huolimatta miellyttävää. Olen jopa taipuvainen pitämään tätä tietyllä tapaa parempana kuin muita lukemiani Lundbergin teoksia, vaikka lajityypiltään tämä edustaakin viihteellisempää kirjallisuutta.

 

Lukiessani olin hämmästynyt miten tarina kuroutuu välillä odottamattoman eroottiseksi Annan kasvaessa tytöstä naiseksi. Olin kuvitellut lukevani tarinan viattomasta rakkaudesta raikkaassa saaristossa, joten eroottiset kohtaukset tulivat vähän yllätyksenä. Lundberg kuvaa aika rohkeastikin Annan kasvua tytöstä naiseksi, ja se oli virkistävää. Minulle jäi tämän kirjan luettua jotenkin tosi hyvä fiilis ja aion todellakin lukea myös sen jatko-osan, Kökarin Annan, heti kun vain suinkin ennätän. Hieman harmitti, että sitä ei minulla jo ollut lainassa, sillä olisin varmaan aloittanut sen yöllä jo heti tämän perään.

 

♠♠♠♠

Karkkiautomaatti

Inka Nousiainen: Karkkiautomaatti

159 s., Otava 2003

kansi: GettyImages

 

Luin pari vuotta sitten Inka Nousiaisen teoksen Kirkkaat päivä ja ilta, josta pidin. Ajattelin jo tuolloin, että haluaisin lukea lisää Nousiaisen tuotantoa, mutta kuten niin monen muunkin kirjailijan kohdalla, aikaa vierähtikin enemmän kuin ajattelin. Taannoin kuitenkin nappasin lainalle Karkkiautomaatin, joka ei nyt juoneltaan ollut yhtä vetävä kuin Kirkkaat päivä ja ilta, mutta jonka lukeminen ei kuitenkaan tuottanut ongelmia.

 

Karkkiautomaatti kertoo nuoresta naisesta, joka on ollut elämäänsä ihan sujuvan tyytyväinen, mutta onkin yhtäkkiä havahtunut kyseenalaistamaan asioita. Mielessään hän pohtii paitsi lapsuudenaikaisia kuvitelmia aikuisuudesta myös sitä sivullisuuden tunnetta, jota hän nykyään elämässään kokee. On työ, poikaystävä ja ystäviä, mutta siitä huolimatta Vilja kokee välillä olevansa oman elämänsä sivuroolissa. Joskus Vilja haaveilee, että elämä olisi kuin karkkiautomaatti.

 

Mielestäni Karkkiautomaatissa ei ollut mitään erityisen selkeää juonenkulkua, josta olisin voinut saada kiinni, joten toisinaan koin lukemisen hieman työlääksi ja repaleiseksi. Tuntuukin, että teos muodostuu yhteen nivoituista tuokiokuvauksista, joissa Vilja ajattelee milloin mitäkin asiaa ja pohtii mitä ratkaisuja voisi tehdä. Niissä ajatuksissa on nähdäkseni samaistuttavia juttuja nuorille lukijoille, sillä vaikka Vilja onkin jo aikuinen, hän silti edelleen hieman hakee ja kyseenalaistaa paikkaansa maailmassa.

 

Karkkiautomaatti on kirjan nimenä houkutteleva ja Viljan mieltymys karkkiautomaatteihin selitetään kirjassa, kuten myös se, miksi hän toivoisi elämän olevan kuin karkkiautomaatti. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että nyt kun lukemisesta on vierähtänyt jo reilu viikko (bloggaan taas viiveellä), en enää oikeastaan käsitä karkkiautomaattiajatusta. Se ei kuitenkaan estä minua edelleen käsittämästä kirjan tunnelmaa, joka oli osittain ehkä hieman turhautuneen ahdistunut Viljan käännellessä ajatuksiaan. Erityisesti teoksen loppupuolella tunnelma jotenkin kevenee, sillä Vilja tuntuu oivaltavan jotakin olennaista. On mukava huomata, että asiat alkavat selvitä hänen ajatuksissaan.

 

Lukukokemuksena Karkkiautomaatti oli ihan mukiinmenevä, mutta ei ehkä ihan minun kirjani kuitenkaan. Siitä huolimatta suosittelisin tätä kuitenkin erityisesti nuorille lukijoille ja voisinpa kuvitella, että tästä voisi saada vaikkapa äikän kurssille koostettua jonkin esseen.

 

♠♠♠

Joka tytön runokirja

Suvi Ahola ja Satu Koskimies (toim.): Joka tytön runokirja

316 s., Tammi 2016

 

Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen toimittama Joka tytön runokirja on todellakin teos, josta löytyy varmasti jokaiselle tytölle ja naiselle sopivia runoja, sillä runot tuntuvat kattavan ikäpolvien ja elämänvaiheiden koko kirjon. Samanniminen teos on ilmestynyt ensimmäistä kertaa vuonna 2006, enkä osaa tarkemmin sanoa miten tämä uusi versio eroaa vanhasta.

 

Joka tytön runokirjasta löytyy runoja moneen makuun, sillä siihen valikoidut runot ovat pitkältä aikaväliltä. Mukaan mahtuu siis niin perinteistä kuin moderniakin runoutta aina laululyriikoihin asti. Runot ovat pääosin (jollei kokonaan?) naislyyrikoiden kynistä lähtöisin, mikä todella tekee tästä naisten kirjan: yleensähän nainen osaa kuvata parhaiten naisen tuntoja. Runoilijoina tässä teoksessa ovat edustettuna muun muassa Katri Vala, Aale Tynni, Saima Harmaja, Aila Meriluoto, Anna-Leena Härkönen, Anni Sinnemäki, Maija Vilkkumaa ja moni moni muu. Harmaja, Meriluoto ja Härkönen ovat minulle jo entuudestaan tuttuja runoilijoita, mutta erityisesti Härkösen runoihin kiinnitin nyt eri lailla huomiota kuin hänen kokoelmiaan joitakin vuosi sitten lukiessani. Lisäksi kiinnostuin Valan ja Tynnin tuotannosta ja kävinkin lainaamassa heidän tuotantoaan lisää.

 

Aiheina tässä kokoelmassa käsitellään lapsuutta tai "tyttöyttä", nuoruutta ja aikuistumista, rakastumista ja pettymyksiäkin, naiseutta ja äitiyttä. Kirjo on monialtainen ja siksi tämä teos todella sopii monen ikäisille luettavaksi. Itse en pitänyt kaikista osista, joihin kokoelma on jaettu. Syynä pitämättömyyteeni lienee se, että en vielä tässä elämänvaiheessa löytänyt tarttumapintaa esimerkiksi äitiyteen ja ikääntymiseen. Kokonaisuutena kuitenkin pidin tästä teoksesta ja haluaisin tämän jopa omaankin hyllyyni, jotta voisin palata tähän uudelleen ja tehdä merkintöjä. Pidin paljon myös siitä, että perinteinen runous ja vanhempi tuotanto oli hyvin edustettuna tässä teoksessa, sillä se usein puhuttelee minua nykyrunoutta ja moderneja kokeiluita enemmän.

Ihana Venla T

Eppu ja Anna Nuotio: Ihana Venla T

159 s., Otava 2016

 

Kirjastossa käydessäni huomasin, että Venla T -sarjalle on ilmestynyt jatkoa, jota olinkin jo hieman ehtinyt kaivata. Ihana Venla T on sarjan kolmas osa ja minusta kyllä tuntuu, että tämä sarja paranee koko ajan.

 

Venla T on päättänyt, että tuleva syksy on todellinen muutosten syksy. Kaikki parhaat kaverit ovat painaneet valkolakkinsa keväällä päähän, mutta Venlan vuoro on vasta tulossa. Hän päättääkin hoitaa kirjoitukset kunnialla, jotta voisi kuulua syksyn ylioppilaisiin. Venla tuntuu rauhoittuneen muutenkin, sillä hän näyttäisi olevan vastuullisempi ja luotettavampi kuin aiemmin. Myös suhde espanjalaiseen vaihto-oppilaaseen, Jorgeen eli Horheen, on edelleen elossa, vaikka yleensä Venla on kämmännyt asiat alta aikayksikön. Venlan aikuistuminen on huomattavissa myös siinä, miten vakavasti hän suhtautuu työhönsä nettipalstalla, jossa hän vastailee nuorten lähettämiin kysymyksiin.

 

Minä pidin kovasti siitä, miten Venla hoitaa nykyään ihmissuhteensa ja ajattelee selkeästi muiden tunteita eikä vain ryntää päätä pahkaa koheltamaan jotain. Tuntui jotenkin huojentavalta, että jatkuva vaikeuksien verkko ei enää tuntunut riippuvan Venlan yllä, sillä etenkin ensimmäisessä osassa Venlan jatkuva tohelointi oli aika ärsyttävää ja tuskastuttavaa. Venla on varttunut ja sen huomaa - ja tällä kertaa joku aivan muu mokaa ja pahasti!

 

Aikaisemmista Venla-kirjoista tuttu huumori kukkii tässäkin teoksessa ja nauroin monta kertaa ääneen teosta lukiessani. Venlan päiväkirjamerkintöjen hienoinen itseironia ja kyky nauraa itselleen ja kuvata tilanteita koomisessa sävyssä on ihan verratonta luettavaa. Huumoria ei kuitenkaan ehkä ollut tässä teoksessa niin selvästi kuin aiemmissa osissa, sillä koska Venla ei joudu koko ajan mitä erikoisimpiin tilanteisiin, ei voi olla tilannekomiikkaakaan niin paljon. Vaikka eihän se määrä ratkaise vaan laatu!

 

Tämä kirja päättyi niin valoisasti, onnellisesti ja tulevaisuudenuskoisesti, että saa nähdä tuleeko tälle sarjalle enää jatkoa. Toisaalta nyt kerrankin voin kuvitella, että kaikki Venlan asiat järjestyvät, toisaalta taas Venlan seurassa viihtyisin kyllä vielä lisääkin. Mielestäni jo nämä kolme osaa ovat kuitenkin muodostaneet kiinnostavan kasvukertomuksen, sillä koko ajan on ollut nähtävissä Venlan aikuistuminen ja vastuullisempi suhtautuminen asioihin. Tässä kirjassa toisinaan Venlan huomiot ja kommentit osoittavat jo selkeästi näkemystä ja ymmärrystä, joten lienee parasta asennoitua siihen, ettemme enää välttämättä Venlan kanssa uusissa nuortenkirjoissa kohtaa.

 

♠♠♠♠½

Rakkaudenhirviö

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

441 s., Tammi 2015

 

Saara Turusen Rakkaudenhirviö on niitä kirjoja, joita en aikonut lukea, mutta sitten joku suosittelikin kirjaa minulle ja päätin kokeilla. Minulle kehuttiin tässä olevan jotain samanlaista tyyliä kuin Anna-Leena Härkösen kirjoissa, joista pidän kovasti. Ehkä jotain etäisesti samaa löysinkin. Erityisen kiinnostavaa oli, että samainen suosittelija veikkasi, että tämä voisi olla jopa ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi. (Tiedämme nyt, että niin ei ole.) Vaikka Rakkaudenhirviö ei aivan täysin täyttänyt niitä odotuksia, joita päässäni ehti kehkeytyä, niin tässä oli valtavasti hyviä kohtia, jotka piti oikein merkitä itselle ylös: niin hyvin tai minua läheltä liippaavasti joitakin asioita oli sanottu. Joten kyllä tuttavani osui  osittain oikeaan sanoessaan "sä voisit tykätä siitä [Rakkaudenhirviöstä]".

 

Rakkaudenhirviö kertoo nuoresta naisesta, joka kertoo tarinaansa lapsuudesta noin kolmikymppiseksi. Nainen varttuu pienessä kylässä noin 600 kilometrin päässä Helsingistä. Kotikasvatus on ahdaskatseista ja ravitsemusterapeuttina työskentelevällä äidillä on mielipide ja sanansa sanottavana lähes jokaiseen asiaan. Tytärtään hän neuvoo olemaan kaikin puolin tavallinen nainen, ja jos äitiä on uskominen, niin tyttärestä tulisi oivallinen siivooja, sillä muuta hän ei tunnu osaavan kuin siivota. Mutta tytär varttuu ja riuhtaisee itsensä juuriltaan, lähtee Helsinkiin taidelukioon ja jatkaa itsensä etsimistä ympäri maailman.

 

Minä koin, että päähenkilöllä oli jonkinlainen "tyhjän paperin syndrooma" ja ikuinen etsikkoaika, sillä hän ei tunnu löytävän elämälleen suuntaa mistään. Häneltä on jotenkin minuus hukkunut sen uhman alle, jonka näyttämisenhalu sai aikaan.  Minun täytyy myöntää, että päähenkilön jatkuva tempoilu edestakaisin ei oikein jaksanut kiinnostaa, kun sitä oli jatkunut riittävän pitkään. Jotenkin sitä oli rasittavaa ja välillä jopa hieman ahdistavaakin lukea. Tuli samanlainen kauhea ähky olo kuin päähenkilölle, joka oli juuri ahminut litroittain jäätelöä, keksejä, pullaa ja leivoksia. Tarina myös loppuu hieman siihen tyyliin, että en oikein tiedä mitä ajatella, sillä minusta tuntuu, että päähenkilö vain jatkaa tempoiluaan edelleen ja se siitä.

 

Vaikkakaan juoni sinänsä ei kauheasti kiinnostanut eikä lukeminen tahtonut edistyä, niin etenkin teoksen alkupuolella oli kosolti hyviä kohtia. Moni niistä käsitteli suomalaista kansaluonnetta, jotkut taas tavallisuutta ja osa sitä millainen naisen pitää olla. Erityisen naseva minun mielestäni oli kohta sivulta 59: "Tavallinen nainen ei tärvää aikaansa nenä kirjoissa kiinni. Miehet eivät nimittäin tykkää sellaisista naisista, jotka ovat lukeneet liikaa. Kirjojen lukeminen tekee naisesta erikoisen. Miehiä alkaa kyllästyttää ja niin miehet hyppäävät autoihinsa ja ajavat tiehensä." Siinä taitaa kyllä olla jonkinlainen totuuden siemen. Mitäs mieltä arvon bloggaajakollegat ovat väitteestä "tavallinen nainen ei tärvää aikaansa nenä kirjoissa kiinni"? :-D

 

♠♠♠½

Näin minusta tuli tyttö

Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttö

360 s., Schildts & Söderströms 2015

alkup. How to Build a Girl 2014

suom. Sari Luhtanen

kansi Ellis Buttrey & Head Desing

En olisi varmaan koskaan tarttunut Caitlin Moranin Näin minusta tuli tyttö -romaaniin ellei yksi Facebook-kavereistani olisi kehunut kirjaa ja todennut, ettei ole pitkään aikaan nauranut niin paljon kirjaa lukiessaan kuin nyt. Sain tämän varausjonosta jo aiemminkin, mutta silloin en saanut aikaiseksi tarttua tähän teokseen. Olen yllättäen huomannut, että juuri senvihreät kannet kuin tässä kirjassa, aiheuttaa minulle hirveää vastahankaisuutta tarttua teokseen. Näin minusta tuli tyttö nappasi minut kuitenkin niin hyvin mukaansa, että kannen väri unohtui ja antipatiani katosi.

Näin minusta tuli tyttö kertoo Johanna Morriganista. Eletään vuotta 1990 ja esiinnyttyään nolosti paikallis-tv:ssä, Johanna tajuaa, ettei Johannana oleminen ole mitenkään hieno asia elämässä. Hän päättää luoda nahkansa uudelleen ja lakata olemasta se syrjäänvetäytyvä, alati masturboiva pullukka Johanna, joka hän on koko siihenastisen 14-vuotiaan elämänsä ollut. Niin syntyy Dolly Wilde, mustapukeinen, teräväkielinen musiikkitoimittaja, joka ei kaihda mitään eikä ketään. Johanna syntyi uudelleen Dollyna ja hänestä tuli JOKU, mutta sitten hänen tajuntaansa äkisti valkenee, että Dollyssa on jotain perustavanlaatuisesti vääränlaista. Herääkin kysymys, voiko asioita enää korjata.

Alunperin, kun olin kuullut teoksesta pelkän nimen ja nähnyt ällövihreän kannen (ja minä kun yleensä pidän kaikista väreistä!), kuvittelin tämän olevan joku angstihypetys teinin kasvukivuista: tylsää massaa, jolla ei ole enää mitään uutta sanottavaa. On totta, että tämä on kasvutarina ja kuvaus siitä, miten nuori nainen aikuistuu vähitellen. Tässä oli kuitenkin jotakin otteessaanpitävää, eikä tämä ollut ollenkaan sellainen tupakankäryinen ja nuhjuinen rock-maailmassa rämpimisen kuvaus, jota odotin. Tässä oli jotain lähes raikasta, vaikka tupakka, köyhyys, nuhjuisuus ja viinanhuurut eittämättä pääsivät osaansa tässä teoksessa. Viihdyin siis tämän teoksen parissa ihan hyvin ja muutaman kerran huomasin nauruhermoissani hienoista nykimistä, mutta erityisen hauskana tätä en osannut pitää. Oli kuitenkin mukava lukea jotain tavallisesta lukemistostani poikkeavaa, ja siihen tämä kyllä sopi hyvin.

♠♠♠½

Ihmepoika

Elias Koskimies: Ihmepoika

191 s., Gummerus 2014

kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen

 

Ihmepoika kuuluu niiden kirjojen joukkoon, joita en koskaan aikonut lukea. Aihe ei kiinnostanut minua oikeastaan ollenkaan, mutta päätin kuitenkin lainata tämän, kun se kirjaston uutuushyllyssä niin kutsuvasti odotteli. Vaikka joskus onkin ihan virkistävää lukea jotain sellaista, joka ei välttämättä tunnu omimmalta, niin tämän kirjan kohdalla niin ei käynyt. Kyllä tämän luki, mutta minua tarina ei sinänsä vavahduttanut minua oikeastaan mitenkään. Aika kylmää, kun miettii millaisia asioita tässä teoksessa kuvataan. En kuitenkaan voi mitään sille tosiasialle, että tämä kirja ei minun kohdallani toiminut.

 

Ihmepoika kertoo 14-vuotiaasta isopäisestä ja lyhyestä teinipojasta, joka ei ole koskaan niin kuin muut. Hän pukeutuu kimaltavaan hattuun ja repäisee laittamalla jalkoihinsa naisten tolppakorkokengät. Tuon ikäisten keskuudessa se on kuin "sosiaalinen itsemurha". Poika ei kuulu oikein mihinkään: pojat ovat erilaisia, tytöillä on omat juttunsa, kotonakaan hän ei ole oikein osa kokonaisuutta. Poika odottaa vain 18-vuotissynttäreitään ja vapautta lähteä kauas pois, rapakon taakse New Yorkiin. Kaikki käy entistä sietämättömämmäksi, kun perheen isä sairastuu vakavasti ja koko perhe menee tragediassa sekaisin.

 

Niin. En tiedä, lähtöasetelma ei kiinnosta minua millään tavalla. En oikeasti keksi mitä sanoisin. Tarina käsittelee kipeitä asioita, kuten yksinäisyyttä, epävarmuutta ja hämmennystä, mutta jotenkin silti tarina jättää minut jotenkin tylsäksi. En saanut siitä oikein mitään irti. En kerta kaikkiaan kyennyt millään tasolla samaistumaan pojan tuntemuksiin missään asiassa. Ei sen puoleen, en kyennyt samaistumaan kenenkään muunkaan tuntemuksiin tässä tarinassa. Joten tarina ei imaise mukaansa, se vain on ja odottelee.

 

Koskimies kirjoittaa hyvää suomea ja mielestäni hän on hyvin tavoittanut nuorison puhetyylin dialogeissa, mutta välillä teksti tuntuu liian tajunnanvirtamaiselta ja yhtäkkiä sitä vain huomaa, että jaahas tulipa taas luettua pari sivua eikä siitä oikein voinut tulkita mitään ja se vain meni ohitse ilman sen kummempaa muistijälkeä. Tarina säilyy kuitenkin ihmeen hyvin mielessä, vaikka suurempaa muistijälkeä tekstistä ei sinänsä jää. Teksti tuntui myös ehkä välillä jotenkin lattealta, kuin sumussa uisi. Vaikka niinhän päähenkilö saattoikin tehdä, ainakin isän sairastumisen jälkeen. Niin tai näin, tämä kirja ei minuun vaikutusta tehnyt.

 

♠♠

Roskisprinssi

Tuija Lehtinen: Roskisprinssi

249 s., Otava 2006 (Seven-pokkari)

1. p. 1991

 

Tuija Lehtisen nuortenromaani Roskisprinssistä tehty samanniminen elokuva on lukeutunut suosikkeihini heti julkaisustaan lähtien. Pidän kyseisen elokuvan tunnelmasta ja olen nähnyt sen useampaan otteeseen, mutta kirjaa en ollut vielä lukenut. Jotenkin hieman pelottikin tarttua tähän kirjaan, sillä elokuva on minulle se oikea versio Roskisprinssistä. Vaan kyllä tämä kirjakin toimii todella hyvin, vaikka siinä onkin paljon eroa elokuvaan.

 

Roskisprinssi kertoo 17-vuotiaasta Jedistä, joka päättää jättää entisen helpon elämänsä ja lähteä kohti tuntematonta. Hän on kyllästynyt elämänsä näennäiseen helppouteen, sillä vaikka taloudelliset avut ovat kunnossa ja tie auki miltei taivasta myöten, niin todellisuus on toista. Uraputkessa elävien vanhempien ainoana lapsena ei ole helppoa, sillä yhteistä aikaa on kovin vähän, mutta toiveita ainokaisen suhteen löytyy sitäkin enemmän.

 

Jed päätyy pikkukaupunkiin, joka on hyvin erilainen hänen kotikontuihinsa verrattuna. Poika päättää irrottautua kultalusikka suussa syntyneen nuorukaisen roolista ja tienata itse leipänsä. Hän kokeilee töitä muun muassa postinjakajana, hautausmaanhoitajana ja roskakuskin apulaisena. Majapaikkanaan hän pitää milloin mitäkin, vaikka lopuksi myös oikea katto löytyy pään päälle. Reissunsa aikana Jed tutustuu mitä erilaisimpiin ihmisiin, joista merkittävimpiä ovat Lulu ja Veera. Ei pidä myöskään unohtaa hänen kintereillään uskollisesti jolkottolevaa koiraa, Jesse Jamesia.

 

Onhan tässä kirjassa periaatteessa hieman epäuskottavaa se, että alaikäinen nuori noin vain livahtaa teilleen ilman jälkiseuraamuksia, mutta se ei kyllä häirinnyt minua siitä huolimatta yhtään. Lehtinen kirjoittaa sujuvasti ja humoristisesti, ja hänen käyttämänsä kieli todellakin sopii nuortenkirjaan ja luo oikeanlaisen nuortenkirjatunnelman eikä mitään lässynlää-fiilistä. Voi miten monta kertaa naurahtelinkaan ääneen etenkin Jedin ironisille ajatuksille, mutta myös dialogille, joka on terävää ja huvittavaa.

 

Olen hämmentynyt siitä, miten hyvin pystyin irroittautumaan elokuvan luomista mielikuvista ja antamaan vain tarinan viedä. Toisaalta on helppo heittäytyä, sillä tämä tarina todellakin vie mukanaan. Siinä on paljon käänteitä, mielenkiintoisia (joskin välillä hieman turhankin stereotyyppisiä) hahmoja ja aitoutta. Jed kasvaa matkallaan paljon, aikuistuu ja oppii todella ottamaan itsestään vastuun. Hän löytää itsensä ja oman juttunsa, kun vanhempien toiveista muodostuva ristipaine ei ole koko ajan hänen ympärillään.

 

♠♠♠♠½

 

***

Luin hiljattain Lehtisen uutuuden Tyttö elää kesäänsä. Jos pidit siitä, pidät varmasti myös tästä ja päinvastoin.

Tyttö elää kesäänsä

Tuija Lehtinen: Tyttö elää kesäänsä

267 s., Otava 2014

kansi: Linda Yolanda/iStock

Tuija Lehtinen on aina ollut minulle sellainen kirjailija, jonka teoksista olen jollakin tavalla aina pitänyt, vaikka olisinkin niistä löytänyt ties mitä nokan koputtamista. Viimeisimmästä sarjasta, Rebekasta, löysin paljonkin sanomista, joten suhtauduin hieman jännityksellä tämän uutuusteoksen Tyttö elää kesäänsä lukemiseen. Tämä teos kuitenkin yllätti positiivisesti, sillä minä todella pidin tästä kirjasta hyvin sinisilmäisesti ja ilman kritiikin häivää. Nyt tulee mieleen asia jos toinenkin, josta tekee mieli mainaista. Mutta lukiessa ja heti lukemisen jälkeen päällimmäinen fiilis oli: m a h t a v a a !

Teoksen päähenkilö on 17-vuotias Julia, joka päättää jättää tylsän elämänsä taakseen ja lähteä katselemaan maailmaa. Pitkin Suomea seikkaileva tyttö esiintyy milloin milläkin nimellä, sillä kaikkein vähiten hän haluaa saada ketään jäljilleen. Kesän aikana hän joutuu mummovahdiksi, päätyy kommuuniin ja löytää lopulta omat vahvuutensa. Matkalla hän kohtaa mitä erilaisimpia persoonia ja kuvioissa on aina joku poika, ei tosin välttämättä romanttisessa mielessä. Mutta kyllä tästä kirjasta silti löytyy myös muutakin kuin kaveruutta.

Tietyllä tavalla Julian seikkailut ja perheasetelma tuntuvat uskomattomilta: voiko olla. Mutta oikeasti who cares, minä ainakin nautin tämän kirjan lukemisesta täysin siemauksin, sillä päähenkilö on sangen supliikki nuori nainen. Julia-Maila-Anni-tiesmiltä löytyy kyllä aina taito luovia tilanteessa kuin tilanteessa ja yleensä vieläpä selvitä parhain päin, mikä kyllä on Lehtisen hahmoille melko tyypillistä. Julia oli oikein mukava hahmo, sellainen mukaansatempaava ja hauskakin.

Lehtisen teksti oli hyvin sujuvaa ja nokkelaakin, dialogia oli ilo seurata ja useammin kuin kerran erilaiset sanavalinnat nostivat virneen naamalle. Pidin myös siitä, että nyt Lehtinen suuntaa teoksensa selkeästi enemmänkin nuorille aikuisille, mille osastolle kirja onkin kirjastossa sijoitettu. Tämä mahdollistaa sen, että teokseen voi sijoittaa ehkä hieman rohkeampia käänteitä.

Olisin voinut viihtyä Julian parissa vielä pidempäänkin. Koko hahmokavalkadi oli hyvin mieleenpainuva, mutta etenkin pidin myös Sessestä ja Morasta, joissa oli aika monta särmää. Olisi kiva kuulla millaiseksi Julian elämä vielä kääntyy, joten toivon todella, että Julia pääsisi vielä edes sivuosaan Lehtisen tulevassa tuotannossa!

♠♠♠♠½