Passio

Pirkko Saisio: Passio

24h 28min., Siltala 2021

lukija: Pirkko Saisio

graafinen suunnittelu: Elina Warsta 

Kuten olen monesti sanonut, en enää oikein osaa tai pysty tarttumaan tiiliskivikirjoihin. Pirkko Saision Passiokin olisi luultavasti jäänyt minulta kokematta, jos teosta ei olisi jollain sometilillä kehuttu Sinuhe egyptiläisen kaltaiseksi nautittavaksi lukukokemukseksi. Lainasin teoksen ihan kirjana, koska arvelin etten saa sitä koskaan kirjaston e-äänikirjojen jonosta. Sain kuitenkin ja kuuntelin lumoutuneena.

Passio on laaja romaani, joka kantaa 1500-luvulta meidän päiviimme asti. Maantieteellisesti matkataan Italian Firenzestä Puolan ja Venäjän kautta aina Suomeen asti. Matkalla kohdataan monenlaisia persoonia, joita kaikkia yhdistää elämän merkityksen etsintä ja ideologisuus, kenellä uskonnon ja kenellä poliittisen aatteen sävyttämä. Nämä erilaiset, eri aikojen ihmiset sitoo yhteen erikoinen koru, jonka ruhtinatar Vasari on saanut mieheltään lahjaksi ja johon tuntuu liittyvän aina raskas taakka. Matkalla koru muuttaa muotoaan monestikin, mutta merkityksettä se ei milloinkaan jää.

Kun aloin kuuntelemaan Passiota, jouduin jonkinlaisen kirjahurmoksen valtaan, niin nautittavaa kuunneltavaa se oli. Laitoin kirjan pyörimään mennessäni keräämään viinimarjoja. Ajattelin kerätä vain yhden pensaan tyhjäksi, mutta pakko oli kerätä toinenkin, jotta sain kuunnella Passiota vielä lisää. En osaa eritellä, mikä tässä kirjassa oli niin erityisen lumovoimaista. Ehkä kaikki miljööstä hahmoihin, Saision tapa kuljettaa juonta ja sitoa vuosisadat ja ihmiset yhteen. Se, että Saisio on itse lukenut tämän äänikirjaksi, tuntuu jotenkin kruunaavan elämyksen. Pidin hänen äänestään kovasti.

Vaikka lumouduin tästä kirjasta oikein todella, teoksen loppupuolella koettiin mielestäni hienoinen lässähdys, tai ainakin minun mielenkiintoni alkoi hiipua ja kuuntelutahti hidastua. Aluksi suorastaan ahmin äänikirjaa korvillani, lopuksi viimeiset tunnit tuli kuunneltua pienemmissä erissä. Loppupuolella siis hieman petyin alkuhuuman jälkeen, mutta olihan tämä kyllä hieno romaani. Suosittelen!

Lukupiirikirja: Ikitie

Antti Tuuri: Ikitie

431 s., Otava 2011

kansi: Hannu Taina

itsenäinen jatko teoksille Taivaanraapijat ja Kylmien kyytimies

 

Antti Tuurin Ikitie oli yksi marraskuun lukupiirikirjoistamme. Kirja oli minulla piirin kokoontuessa vielä kesken, mutta halusin todellakin lukea kirjan loppuun. Olen aikaisemmin nähnyt Ikitie-elokuvan, joka oli vavisuttava ja mieleenpainuva kokemus. Kirjaan tarttuminen ehkä hieman jännitti, koska mietin millainen tunnehyöky sen mukana tulisi. Kirja on kuitenkin mielestäni sävyltään elokuvaa pehmeämpi, ehkä siksi että mielikuvituksen silmin voi pahimpia paikkoja pehmentää eikä kaikki iske silmien eteen kuten elokuvassa.

 

Ikitie alkaa elokuusta 1930. Jussi Ketola asuu maatilaansa Kauhavalla, mutta on joutunut Lapuan liikkeen hampaisiin sosialististen mielipiteidensä vuoksi. Kun keskellä yötä oveen jyskytetään, Ketola tietää jo ketkä siellä ovat. Hänet kyyditään halki Suomen rajalle saakka. Matkan aikana tilanne kehittyy suuntaan, jossa rajan ylitse pääseminen onkin hengenpelastus. Sitä Ketola ei vain tiedä, että häntä ei niin vain päästetäkään lähtemään takaisin kotiinsa, vaikka ei hän kyllä lapuanliikkeen pelossa sinne heti uskaltaisikaan. Ketola elää Venäjällä näennäisen vapaana, vaikka hänen tekemisiään jatkuvasti tarkkaillaankin. Hänen on rakennettava elämänsä uudelleen pala palalta.

 

Ikitie on tarina siitä, miten ihmistä voidaan isojen koneistojen pyöriessä heitellä minne tahansa eikä hänellä ole siihen mitään sananvaltaa. Ketolaa pyörittävät milloin valkoiset ja milloin punaiset, häneen ei luoteta täysin oikein missään. Vuosien vieriessä ja toisaalta hämmästyttävänkin helposti Ketola alistuu kohtaloonsa ja tarttuu siihen, mikä on elämää. Suomessa hänellä on perhe, mutta niin on neuvosto-Karjalassakin. Elämä alkaa sujua eikä Ketola enää oikeastaan edes haaveile Suomeen paluusta, vaikka ei paikoilleen täysin juurrukaan. Kun kommunistinen koneisto alkaa pyöriä myös Karjalassa ja muualta tulleet otetaan pihteihin, mullistuu Ketolan elämä jälleen. Kirjan loputtua ei voi kuin miettiä sitä, miten ihmeessä tuo mies pystyy enää nousemaan jaloilleen kaiken jälkeen.

 

Ikitie herättää kirjana ehkä vähemmän tunteita kuin elokuvaversionsa, mutta monenlaisia ajatuksia herää mieleen kirjaa lukiessa. Tarina tuntuu hyvin uskomattomalta, mutta pysäyttävintä on, että se on täysin mahdollinen tarina. Kirja kerrotaan Ketolan näkökulmasta ja vaikka tunteet eivät kirjasta oikein hahmon kautta välitykään, kyllä niitä on. Ketola kokee ja tuntee monenlaista, mikä myllertää mieltä. On myös kiinnostavaa ajatella mitä Sofia-vaimo ja lapset kotona Kauhavalla tuntevat ja kokevat. Ei liene helppoa pitää elämää yllä, kun puoliso ja isä on viety. Siinä lyödään samalla leima heidän kaikkien ylle.

 

Ikitie on hieno lukukokemus, vaikka tunnetasolla jääkin hieman etäiseksi. Ehkä elokuvan vahva vaikutus heijastuu lukukokemukseeni, sillä joku muu saattaisi kokea tämän kirjan paljon rankempana. Meidän lukupiirissä moni epäröi tähän tarttumista juurikin elokuvan takia, mutta minä sanoisin, että kannattaa kokeilla.

♠♠♠♠

Huvila

Tuula-Liina Varis: Huvila

245 s., WSOY 2016

kansi: Martti Ruokonen

 

Elokuun viimeiseksi kirjaksi jäi Tuula-Liina Variksen Huvila, jonka lainasin kesälomapinooni pyöriteltyäni sitä ensin kuukausia käsissäni. Odotin vangitsevaa lukukokemusta, mutta yllättäen kirja ei vienyt mukanaan oikein missään vaiheessa. Olin kuitenkin lukenut kirjaa toiveikkaana sen verran pitkälle, että halusin lukea sen loppuun, vaikka kirjaan tarttuminen ei juuri huvittanut. Huvilan lukeminen ei tuntunut huvilta, mutta loppua kohti teos onneksi hieman parani.

 

Raakel on turkulainen nuori opiskelijaneito, vanhempiensa ainoa lapsi ja hyvään tottunut, sivistyneen perheen lapsi. Kun hän kohtaa itseään vanhemman taiteilija Aksel Korkeakorven, alkaa molemminpuolinen kiinnostus heräillä. Lopulta kiinnostus kuljettaa parin alttarille asti ja sieltä Akselin huvilaan. Korpivilla sijaitsee keskellä ei mitään. Innoissaan Raakel tahtoo perustaa ison hyötypuutarhan ja ottaa kotieläimiä. Tulee kotityöt ja kaikki arki. Kunnianhimoiset opinnot ovat jääneet. Syntyy tytär Leea, palkataan piika Selma kuukausipalkkalaiseksi. Avioliitossa on hyviä aikoja ja huonoja aikoja, mutta Raakelin rakkaus ei tunnu väsyvän.

 

Huvilassa eletään pitkä ajanjakso vuodesta 1930 vuoteen 1950. Siihen mahtuu poliittisia liikkeitä, Akselkin innostuu lapualaisuudesta ja ihailee Hitlerin Saksaa, epävarmat sotavuodet ja pula-aika. Kirjassa koetaan suuria elämänmuutoksia ja monenlaisia menetyksiä, mutta myös onnen hetkiä. Lopulta kuitenkaan kirja ei herättänyt minussa mitään ihmeempiä tunteita. Siinä elivät ja olivat, jotkut kuolivatkin. Sellaista on elämä.

 

Lopputulema on, että kyllä tämän kirjan nyt luki, mutta toisaalta mietin luinko turhaan. Tämä kirja ei ollut oikein minun kirjani. Joskus voisin opetella vielä rohkeammin jättämään kesken sellaiset kirjat, jotka eivät vain kertakaikkiaan tunnu omilta ja vie mennessään. Jos tämä olisi ollut paksumpi kirja, olisin saattanut niin tämän kohdalla tehdäkin.

 

♠♠♠

Miten helvetissä minusta tuli feministi?

Eveliina Talvitie: Miten helvetissä minusta tuli feministi?

216 s., WSOY 2016

kansi: Mika Tuominen & Aki Roukala

 

Toimittaja Eveliina Talvitie kysyy tuoreimman kirjansa nimessä miten helvetissä hänestä tuli feministi. Tämä kirja on vastaus tuohon kysymykseen: pala palalta Talvitie valottaa niitä taustoja ja ajatuksia, jotka hänen kohdallaan myötävaikuttivat feminismin omaksumista. Samalla Talvitie luo feminismistä aatteena paljon laajemman kuvan kuin mitä todennäköisesti monellakaan keskivertokansalaisella on. Minua kiinnostaa feminismi aatteena, joten tämä teos oli sitä myöten myös kiinnostavaa luettavaa.

 

Vaikka tämä teos on oikeastaan kuvaus Talvitien omasta matkasta feministiksi, on tässä varmasti paljon sellaista mihin moni muukin voi samaistua: kokemuksia ulkonäön arvostelusta, alentuvaa suhtautumista ja aliarviointia, suoranaista tungettelua ja loukkaamista. Niitä asioita voi tietysti joutua kokemaan sukupuolestaan riippumatta, mutta on epäilemättä pitkälti totta, että naisten ulkonäköasiat ovat melkoisesti tapetilla ja ulkonäköä myös kommentoidaan häikäilemättömästi. Talvitie kirjoittaa asiastaan nasevasti ja asiantuntevasti.

 

Monilla lienee feminismistä käsitys nimen omaan naisasia-aatteena, mutta Talvitie painottaa kyseessä olevan tasa-arvokysymys enemmän kuin nimen omaan naisasialiike. Ajatus naisasialiikkeestä saattaa luoda helposti mielikuvan siitä, että naiset halutaan nostaa korkeammalle kuin miehet, mutta todellisuudessa on kysymys tasa-arvon tavoittelusta. Talvitie luonnehtii itseään tiukkapipoksi ja riivinraudaksi, ja esimerkeissään hän kyllä kieltämättä vaikuttaa melko voimakkaalta persoonalta. Joku voisi luonnehtia häntä hankalaksi, mutta niinhän siinä usein käy kun joku on tiukasti jotain mieltä ja osaa jopa perustella miksi ajattelee niin. Talvitie tuntuu osaavan! Vaan täytyy myöntää, että kyllä minäkin silti jossain vaiheessa tätä lukiessani hieman mietin pitääkö nyt melkein joka asiasta tehdä tasa-arvokysymys.

 

Mielestäni tämä kirja sopii hyvin luettavaksi myös niille ihmisille, jotka eivät oikein tiedä miten suhtautua feminismiin tai jotka eivät oikeastaan tiedä mikä aatteen tausta on. Tämä kirja tarjoaa vastauksia kysymyksiin mikä ja miksi, ja vastaukset saatuaan jokainen voi itse päättää miten suhtautuu asiaan. Minua kyllä jäi kiinnostamaan tämä asia sen verran, että ehkä jossain vaiheessa luen aiheesta vielä lisääkin.