Aarresaari

R.L. Stevenson: Aarresaari

8 h 5 min., 7 cd-levyä

WSOY 2006

alkup. Treasure Island, 1886

suom. Hannes Korpi-Anttila

lukija: Lars Svedberg

Nyt syyskuun loppupuolella minusta alkoi tuntua, että en ollut kuunnellut äänikirjaa melkein ikuisuuksiin, vaikka todellisuudessa oli mennyt vain pari viikkoa. Päätin siis lainata äänikirjan ja valitsin Robert Louis Stevensonin Aarresaaren. Olen joskus lukenut Mauri Kunnaksen kuvakirjatulkinnan tästä teoksesta, joten jotain tuttua tässä oli. Seikkailukirjan jännitys kantoi kuitenkin loppuun asti. 

Nuori Jim Hawkins on majataloa pitävien vanhempien ainoa poika. Majatalo on sangen hiljainen, mutta siitä huolimatta Jim pääsee tutustumaan siellä rähjäiseen merimies Flintiin, joka tuntuu jostain syystä olevan varsin mielissään siitä, että majatalo ei ole muiden merimiesten suosiossa. Flintin saapumisen myötä kuvaan astuu myös omituisia kulkijoita sokeasta kerjäläisestä alkaen. Kun Flint sitten kuolee, löytyy tämän papereista kartta kätkeystä aarteesta kaukaisella saarella.  Jim päätyy mukaan matkalle kohti aarresaarta. Porukka on monenkirjavaa, mutta tuttu tohtori sekä tämän patruunaystävä ovat Jimin tuttuja ja hän pääsee laivapojaksi. Sattumalta kesken matkan Jim kuulee salaisen keskustelun, joka enteilee kapinaa laivalla: osa miehistöstä paljastuu merirosvoiksi, jotka aikovat viedä aarteen itselleen.

Matka ja aarresaarelle saapuminen on täynnä taisteluita, väkivaltaa ja jännitystä. Toisinaan tarina tuntui hyvinkin rajulta ja mietinkin miten moiseen tappamiseen nykynuortenkirjallisuudessa mahdettaisiin suhtautua. Tarina oli minulle joiltakin osilta ehkä hieman liiankin brutaali, mutta toisaalta tässä tarinassa oli todellista seikkailunmakua ja heti ensimmäisistä minuuteista lähtien viehätyin Stevensonin (ja Svedbergin) tarinankerronnasta ja tiesin tulevani viihtymään.

Aarresaarta on luonnehdittu maailman parhaaksi seikkailuromaaniksi ja sen ansiot on kyllä helppo nähdä. Tämä on nimittäin hyvin mielikuvitusta ruokkiva ja reippaasti etenevä romaani, jossa on hohtoa. En ole lukenut seikkailuromaaneja niin paljoa, että uskaltaisin kuitenkaan lähteä tätä luonnehtimaan niistä parhaaksi. Sen kuitenkin voin sanoa, että seikkailukirjallisuus tuntuu minulle melko mieluiselta ainakin näin satunnaisina lukukokemuksina!

♠♠♠♠

Uppalan Kartanon aarre

Mervi Heikkilä (teksti) & Marjo Nygård (kuvitus): Uppalan Kartanon aarre

37 s., Haamu 2017

arvostelukappale kustantajalta, kiitos!

 

Seinäjoella sijaitseva Uppalan kartano oli minulle lapsena jonkinlainen haavetalo. Kartanon ohi ajaessamme kyselin aina mikä tuo mielenkiintoiselta näyttävä suuri vaaleanpunainen talo oikein on. Hieman villiintynyt puutarha oli omiaan ruokkimaan mielenkiintoani vielä lisää. Olen oikeastaan aina tuntenut mielenkiintoa kartanoita kohtaan, mutta Uppala siinä kerrostalojen keskellä oli jotenkin erityisen kiehtova. Voitte varmaan uskoa, että olin onneni kukkuloilla, kun pääsin muutama vuosi sitten käymään ensimmäistä kertaa tuossa lapsuushaaveideni kartanossa, joka toimii nykyään ravintolana. Kun kuulin, että on ilmestymässä Uppalan kartanoon sijoittuva lastenkirja, oli itsestäänselvää, että minä lukisin sen.

 

Uppalan Kartanon ikioma kummitus Kosti on vaipumassa epätoivoon, sillä hän on hukannut aarrearkkunsa avaimen. Hän ei kertakaikkiaan muista minne avain on jäänyt, mutta onneksi Kuuvoiman avulla taikoja tekevä Silkki-kissa lupaa auttaa. Silkki-kissan selässä Kosti Kummitus pääsee kulkemaan ajassa aina 1800-luvulle asti. Avain ei kuitenkaan ota löytyäkseen, vaikka monenlaista ystävykset matkallaan kohtaavatkin. Löytävätkö he avaimen ja ennen kaikkea onko aarre jotain herkullista syötävää, kuten Silkki toivoo? Lähde matkalle Seinäjoen historiaan Kostin ja Silkin kanssa, niin saat tietää!

 

Uppalan Kartanon aarre on mielestäni viehättävä kuvakirja, joka tarjoaa lukijalleen paikallishistoriaa mielikuvituksellisen tarinan ohessa. Tässä teoksessa on aika paljon tekstiä, joten kovin pienille lapsille tämä ei välttämättä ole oikea valinta - se on toki yksilöllistä. Heikkilän teksti on kuitenkin niin eloisaa ja värikästä, että uskon sen huvittavan lukijaansa/kuulijaansa ja auttavan pitämään mielenkiintoa yllä pidempienkin tekstipätkien kohdalla. Eloisaa ja värikästä on myös Nygårdin luoma kuvitus, joka miellyttää minun silmääni suuresti. Suosittelen kovasti tutustumaan tähän teokseen! Tämä kirja olisi myös varmasti mainio tuliainen Etelä-Pohjanmaalta, jos matkaat jonnekin ja haluat viedä jotain kotiseutuusi liittyvää lahjaksi jollekulle.

Telma ja salaisuuksien saari

Mila Teräs: Telma ja salaisuuksien saari

142 s., Otava 2011

kuvitus: Karoliina Pertamo

 

Meillä oli lukukerhossa jatkokirjana tällä kertaa Mila Teräksen Telma ja salaisuuksien saari, jota on tässä pitkin kevättalvea luettu aina vähän kerrallaan. Olen pitänyt Teräksen nuortenkirjoista ja aikuistenromaanista, mutta hänen lastenkirjoihinsa en ollut vielä tutustunut. Jotenkin ehkä odotin tältä kirjalta enemmän, sillä tarina käynnistyi melkoisen hitaasti ja alku tuntuikin tylsältä, vaikka sittemmin tarina imaisikin täysillä mukaansa. Telma ja salaisuuksien saari on Telma-sarjan toinen osa.

 

Teos kertoo ekaluokkalaisesta Telmasta, jolla on erikoinen kyky: salaisuuskorvallaan hän kuulee sellaista, mitä muut eivät kuule. Salaisuuskorvalla on tapana temmata Telma mukaansa seikkailuihin, ja seikkailuun Telma nytkin pääsee ystävänsä Eetu mukanaan. Lapset löytävät pullopostin, jonka on lähettänyt Tyrskyluodon saarella asuva Villiina Maininki, jonka elämä on kovin erilaista saarella kuin ikätovereidensa elämä mantereella. Ja saari on muutenkin erikoinen ja sinne on kuulemma kätketty aarre. Telma ja Eetu pääsevät saarelle tapaamaan Villiinaa. Saarella tapahtuu jotakin hämäräperäistä, ja juuri ennen aarrejahtia Eetu katoaa.

 

Kuten sanottu, teos lähti hieman hitaasti käyntiin, se oli jotenkin hieman lattea ja hidastempoinen. Tapahtumat alkoivat saada enemmän vauhtia ystävysten matkatessa saarelle ja jossain vaiheessa tarina muuttui niin jännittäväksi, että ääneen lukiessa tunnelma tiivistyi selkeästi ja meidän kaikkien huomio oli vangittu Tyrskyluodon tapahtumiin. Ja tämä jännitys kesti pitkään, kunnes vasta oikeastaan lopussa purkaantui kokonaan. Täytyykin sanoa, että tässä teoksessa huippukohta on kirjoitettu todella vangitsevaksi!

 

Tarina on mielestäni kekseliäs, mutta jotkin asiat tuntuvat olevan hieman ylimääräisiä. Esimerkiksi Telman salaisuuskorvalle en keksinyt tässä tarinassa mitään erityisempää funktiota, vaikka se olikin sivujuonteena melko näkyvä. Kun sitten keskustelimme tarinasta, eivät kerholaiset olleet kiinnittäneet koko korvaan sen kummemmin huomiota, joten perustelen myös sillä salaisuuskorvan funktiottomuutta.

 

Kekseliästä on myös Teräksen käyttämä kieli, sillä sujuvaan kerrontaan hän on upottanut todellista sanailottelua, mikä näkyy esimerkiksi nimissä. Teksti on pirteää, eloisaa ja vivahteikasta, mutta samalla kuitenkin riittävän helppolukuista hiljattain lukemaan oppineillekin. Helppolukuisuutta edesauttaa se, että pisimmät sanat on tavutettu, mikä kyllä todistaa hienosti kohderyhmän huomioonottamisen puolesta.

 

Pidin tästä kirjasta ja niin pitivät kerholaisetkin. Gallupin tuloksena oli, että moni kerholainen voisi ajatella lukevansa myös sarjan muita osia - ja voisin hyvin lukea niitä itsekin. Moni myös piti tarinaa jännittävänä ja viihdyttävänä, joten kyllä: Mila Teräs täyttää kohderyhmänsä odotukset.