Missä maa murtuu

Clare Leslie Hall: Missä maa murtuu

Gummerus 2025

alkup. Broken Country

suomentanut Outi Järvinen

kansi: Jenni Noponen

Clare Leslie Hallin romaanin Missä maa murtuu takakannessa on nostettu esille kova suositus: tämä kirja sopii hyvin niille, jotka ovat pitäneet kirjoista Suon villi laulu ja Minne virta kuljettaa. Täällä bingo! Lukemisen aloitettuani olinkin tästä alkuun yhtä lumoutunut kuin niistäkin, mutta lopulta minulle jäi vähän lattea fiilis.

Missä maa murtuu sijoittuu 1960-luvun lopun Etelä-Englantiin. Beth ja Frank ovat nuori aviopari, jotka pyörittävät Frankin kotitilaa yhdessä tämän Jimmy-veljen kanssa. Elämä maatilalla kulkee omissa uomissaan, rauhallisesti päivästä toiseen tilan töitä tehden. Kaikki on päällisin puolin hyvin, mutta pinnan alla kaihertaa suru, josta Bethin ja Frankin on vaikea puhua.

Rauhallinen elämänmeno kuohahtaa yli äyräiden, kun Bethin nuoruudenrakastettu Gabriel ilmaantuu heidän mailleen. Kohtaaminen yllättää heidät kaikki, sillä Gabriel on vuosien poissaolon jälkeen palannut kotikartanoonsa. Mukanaan hänellä on poikansa Leo, joka kiintyy nopeasti Bethiin ja Beth häneen.  Gabrielin paluu on omiaan horjuttamaan paitsi Bethin ja Frankin myös heidän koko lähipiirinsä elämää jopa niin pahasti, että tilanteen kärjistyminen johtaa henkirikosta käsittelevään oikeudenkäyntiin.

Ympäröivä Etelä-Englannin maaseutu tarjoaa tarinalle upeat puitteet. Voin sieluni silmin nähdä vanhan tammen alla pidetyt kutsut, niityillä laiduntavat lampaat ja lähiseudulla häämöttävän valtavan maalaiskartanon sekä peribrittiläisen pikkukylän pubeineen. Kodikasta, rauhallista ja mukavaa. Välähdykset oikeussalista sekä takautumat Bethin, Frankin ja Gabrielin nuoruudesta tarjoavat toisenlaista tunnelmaa, henkilöstä riippuen jopa glamouria ja säihkettä.

Tässä kirjassa on tosi paljon hyvää. Psykologisesti tämä on vahva, ajatuksia herättävä romaani. Beth on kiinnostava päähenkilö, mutta en oikein halua kuvailla häntä enempää, etten paljasta liikaa. Tarina tempaisee mukaansa heti alkumetreiltä, se etenee hyvin ja pitää mielenkiinnon yllä. Jotenkin silti tuntuu, että jossain kohtaa tunnelma lässähtää ja lumous rapisee. Siinä paljastuu ehkä hieman liian melodramaattisia salaisuuksia, jotka vievät viehätyksen mennessään.

Marian kirja

Laura Lähteenmäki: Marian kirja

WSOY 2025

Laura Lähteenmäen uusin romaani Marian kirja nostaa valokeilaan Elias Lönnrotin voimakastahtoisen puolison, Marian. Elias tunnetaan kansalliseepoksemme kokoojana, lääkärinä ja kaikin puolin merkittävänä miehenä. Osaava, aikaansaava ja määrätietoinen on Mariakin.

Puolisoaan parikymmentä vuotta nuorempi Maria ei ehkä ole saanut kouluttautua, mutta maailmaa hänkin on ehtinyt näkemään. Kaksi itsenäistä ihmistä kohtaa ja rakastuu, menee naimisiin ja saa viisi lasta. Työteliään puolisonsa rinnalla Maria joutuu pohtimaan omaa paikkaansa, osaamistaan ja kykyjään, mitä juuri hän voi lapsilleen opettaa ja heille elämästä kertoa.

Tykkäsin tosi paljon tästä kirjasta. Jollain tasolla historiasta minulle oli Lönnrotin perhe ja erityisesti lasten kuolemat jääneet mieleen, mutta Mariasta en olisi osannut sanoa juuri mitään. Tämä ei kuitenkaan ole vain historiallinen romaani, vaan mielestäni myös ja ennen muuta avioliittoromaani. Pitkä parisuhde muuttaa rakkautta ja vuodet tuovat sekä suhteeseen että sen osapuoliin uusia sävyjä. Kaikki koettu muovaa heitä, ja niin tässä Lähteenmäen romaanissa käy myös Marialle ja Eliakselle.

Pidin erityisesti Lähteenmäen henkilöhahmoista, joilla on tietysti todellisuuspohja, mutta jotka hän onnistuneesti tekee eläviksi ihmisiksi tunteineen ja toiveineen. Maria ja Elias kohtaavat suuria suruja, jotka ovat yhteisiä mutta silti molemmille omia. Arkinen elämänmeno, ylemmän keskiluokan elämäntyyli ja yleinen ajankuva ovat niin ikään onnistuneesti kuvattuja.

Mainion arvion tästä kirjasta on kirjoittanut Kirjasähkökäyrän Mai.

Elokuussa nähdään

Gabriel García Márquez: Elokuussa nähdään

WSOY 2025

alkup. En agosto nos vemos, 2024

suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä

Elokuussa nähdään on kolumbialaisen kirjailijan Gabriel García Márquezin (1927-2014) postuumisti julkaistu teos ja minulle ensimmäinen lukemani teos hänen tuotannostaan. Olen joskus aloittanut lukemaan hänen pääteostaan Sadan vuoden yksinäisyys, mutta se jäi minulla kesken heti alkumetreillä. Elokuussa nähdään sen sijaan vei heti mukanaan ja ihastutti aistivoimaisuudellaan.

Päähenkilö Ana Magdalena on ollut jo vuosia onnellisesti naimisissa puolisonsa kanssa, mutta silti hänet toisinaan valtaa halu olla joku aivan muu. Joka elokuu hän matkustaa saarelle, jonne hänen äitinsä on haudattu, etsii itselleen yhdeksi yöksi uuden rakastajan ja unohtaa kaiken muun.

Minulle jäi vaikutelma, että Ana Magdalena on ajautunut elokuisiin tapaamisiinsa alun perin sattumalta, mutta jäänyt sitten koukkuun. En ajatellut päähenkilöä mitenkään moraaliselta kannalta, mutta avioliitosta paljastuu piirteitä, jotka ikään kuin oikeuttavat hänen tekonsa. Rakkaus ei ole hävinnyt, vaikka hän joskus haluaakin olla hetken joku muu.

Elokuussa nähdään on pieni kirja, mutta jättää vahvan maun. Siitä henkii vastustamaton elämännälkä ja nautinnonhalu. Lukiessani nautin kovasti Kolumbiasta ja García Márquezin tekstistä. Voisin yrittää lukea häneltä jotain muutakin nyt, kun sain tästä näin positiivisen kokemuksen. Onneksi hänen lapsensa päättivät julkaista isänsä kirjan postuumisti!

Lautapalttoo

Anna Englund: Lautapalttoo

5h 57 min., Siltala 2022

lukijat: Riitta Havukainen & Karoliina Kudjoi

Anna Englundin esikoisromaani Lautapalttoo on kertomus rajoja koettelevasta rakkaudesta. Eletään 1930-luvun Pohjanmaalla, jossa Elena tekee työtä puolisonsa rinnalla suvun arkkuverstaalla. Kuolema on arkinen kumppani, alati läsnä. Elena kohtaa surevia lähes päivittäin. Kun helsinkiläinen Lydia saapuu ostamaan enolleen arkkua, järkkyvät Elenan arjen perustukset paikoiltaan.

Lydia vetää Elenaa puoleensa tavalla, jollaista Elena ei ole aiemmin kokenut. Riski tuntuu ottamisen arvoiselta, ja Elena tempautuukin mukaan uudenlaiseen maailmaan, jossa rakkaus tai himo ei katso sukupuolirajoja.

Kuuntelin Lautapalttoon äänikirjana, jonka lukivat Karoliina Kudjoi Elenan ja Riitta Havukainen anoppi Mantan roolissa. Kahden lukijan vuorottelu toimii hyvin, antaa sävynsä kerrontaan. Kumpikin tulkitsee osansa ilmeikkäästi ja luulen, että se on suurimpia syitä sille, miksi kuuntelin kirjan loppuun. Sinänsä juonikin on ihan hyvä, mutta ei mielestäni mitenkään erityisen kiinnostava tarina ole kyseessä. Muutamia kuolemaan ja elämän rajallisuuteen liittyviä kohtia tässä kuitenkin oli sellaisia, jotka kolahtivat siinä mielessä, että ne olivat niin tosia. Sitä aihettahan tässä olen viime kuukausina paljon käynyt läpi.

Kotipesä

Orvokki Autio: Kotipesä

251 s., Kirjayhtymä 1982

Pesärikko 2

Vuosi sitten keväällä, kun korona sulki koko Suomen, meidän oli ollut tarkoitus lukupiirissä keskustella Orvokki Aution Pesärikko-trilogian avausosasta Viistotaival. Vaikka lukupiiri jouduttiin perumaan, luin kirjan kuitenkin ja pidin siitä paljon. Luulin, että lukisin pohjalaistrilogian loppuun aika pian, mutta vasta nyt vuoden kuluttua sain luetuksi Kotipesän.

Armi ei ole enää samanlainen nuori ja hyväuskoinen tyttönen, jollainen hän oli rakastuessaan itseään vanhempaan pirssikuskiin Larvan Olaviin. Vuodet Olavin rinnalla eivät ole olleet sellaisia kuin Armi on kuvitellut, eikä muutto Larvan talosta anopin katon alta ole suonut heidän perheelleen sitä omaa elämää, josta Armi haaveili. Elämä kahden lapsen äitinä mustasukkaisen Olavin rinnalla ja voimakastahtoisen anopin vahtimana tuntuu suistaneen Armin urille, joista on vaikea poiketa.

Etelä-Pohjanmaan kasvattina minun on helppo viihtyä pohjalaismiljöössä. Lakeusmaisemat ja pohjalaismurre sekä tutut puheenparret tuntuvat kotoisilta. Joskus omakin murre tuntuu luettuna työläältä, mutta ihan kuten ajattelin Viistotaipaleenkin kohdalla, tässä teoksessa se tuntuu juuri oikealta ja piirtää juuri oikeanlaisen kehyksen sille, mitä Armi, Olavi ja heidän elämäänsä sivuavat hahmot edustavat.

Autio kuvaa mielestäni pohjalaisuutta ja pohjalaiseen luonteenlaatuun liitettyjä ominaisuuksia erittäin onnistuneesti. Viistotaipaleen kohdalla huomioiden osuvuus jopa hymyilytti, mutta tässä teoksessa Armin osa tuntuu välillä niin tukalalta ja epäreilulta, että mitä ihmissuhteisiin tulee, pohjalainen ylpeys, periksiantamattomuus ja ehdottomuus tuntuivat enemmänkin ahdistavilta. Ihmiskuvaajana Autio on kerrassaan mainio myös siinä mielessä, että hän muovaa hahmoistaan kiinnostavia ihmistyyppejä. Etenkin Armin kasvavaa uhmaa ja sen kanssaihmisissä herättämiä reaktioita on kiinnostavaa havainnoida.

Prinssi Charlesin tunne

 

Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne

132 s., Sammakko 2017

alkup. Prins Charles känsla, 2010

suom. Helena Kulmala

Olen lukenut aiemmin Liv Strömquistin sarjakuvateoksen Einsteinin vaimo, jonka lukemisen jälkeen tiesin heti haluavani lukea vielä lisääkin hänen teoksiaan. Prinssi Charlesin tunne on ollut minulla kesken jo hyvän aikaa, sillä olen lukenut sitä pätkän silloin ja toisen tällöin.  Tässä sarjakuva-albumissa on kymmenen sarjakuvaa, joissa Strömquist pohtii vastausta kysymykseen "mitä rakkaus on". Pohdintansa lomassa hän heittää ilmoille myös muita kysymyksiä, kuten "mitä mustasukkaisuus on". Keskeisen tarkastelun alla on parisuhde, romanttinen rakkaus ja avioliitto.

Samoin kuin Einsteinin vaimo, myös Prinssi Charlesin tunne sai minut samalla kertaa hieman mietteliääksi ja naurahtelemaan ääneen. Strömquistilla on sana hallussaan ja hän kuvaa asioita riemastuttavan nasevasti ja kyseenalaistaen. Strömquist kuljettaa teoksessaan läpi historian ja kulttuurien tehden koko ajan oivallisia huomioita. Ihailen hänen kykyään ulottaa havaintonsa eri aikoihin ja kulttuureihin. Hänellä on selvästi laaja-alainen näkemys aiheestaan. Hyvin nautittavaa luettavaa sisällön puolesta siis, mutta paikoitellen tässäkin albumissa hyvin pieneksi käyvä fontti hieman latistaa tunnelmaa.

Viistotaival

Orvokki Autio: Viistotaival

250 s., Kirjayhtymä 1980

Pesärikko 1

 

Viistotaival aloittaa Orvokki Aution pääteoksenakin pidetyn pohjalaistrilogia Pesärikon. Viistotaipaleen oli tarkoitus olla lukupiirimme huhtikuun kirja, mutta kuten tiedämme, korona muutti kaiken ja lukupiirin kokoontuminen peruuntui. Halusin kuitenkin lukea kirjan, sillä olin odottanut kovasti sen maailmaan sukeltamista. Olin odottanut myös kirjasta keskustelua, sillä luulen, että tästä olisi meidän lukupiirissä riittänyt paljonkin jutunjuurta.

 

Armi Ahola on nuori, hädin tuskin koulunsa päättänyt talon tytär, joka rakastuu suin päin itseään reilusti vanhempaan taksiautoilijaan. Larvan Olavin huomio imartelee Armia, joka salaa suhteen visusti vanhemmiltaan siihen saakka, kunnes kihlat on ostettu ja suhde julkistettu. Larvassa Armin ja Olavin liitosta innostuvat niin Olavin äiti kuin raajarikko tätikin, mutta Aholassa asiaa ei katsota hyvällä etenkään, kun Olavin Armilta tarkoin varjelema salaisuus on kotiväellä hyvin tiedossa.

 

Olen joskus vuosia sitten katsonut pari ensimmäistä jaksoa tästä trilogiasta tehdystä tv-sarjasta, jossa Pekka Valkeejärvi näyttelee Olavia hyvin onnistuneesti ja Minttu Mustakallio ihastuttaa nuorena ja viattomana Armina. Tämän teoksen tapahtumat olivat siis osittain tutut, mutta se ei lukemista haitannut, sillä mielestäni tämä teos kestäisi kyllä useammatkin lukukerrat. Pidin tästä kirjasta todella paljon, joten on todennäköistä, että joskus tähän vielä palaankin.

 

Viistotaipaleen pohjalaismiljöö on minulle eteläpohjalaisena kovin mieluinen. Kurikkalaissyntyinen Autio kuvaa pohjalaisia ihmisiä ja kyläyhteisöjä jopa niin uskottavasti, että havaintojen terävyys alkaa hymyilyttää. Miljöö juurrutetaan maiseman kuvaamisen lisäksi lukijan mielikuviin vahvasti myös murteen ja puheenparsien kautta. On kirjoja, joissa omankin alueen murre tuntuu työläältä, mutta tässä teoksessa se tuntuu juuri oikealta.

 

Teoksessa käsitellään isojakin teemoja, joista päällimmäisenä nousee esille avioliitto, omistaminen ja ylpeys. Muistan jo tv-sarjasta, että koin aika voimakkaasti sen, miten Olavissa alkaa herätä halu omistaa Armi - nainen on hänen eikä muiren. Se tuntuu toisinaan aika tukahduttavalta, vaikka viattoman luontonsa säilyttävä Armi ei aina asiaa osaakaan oikein nähdä samassa valossa kuin minä se helposti ulkopuolisen silmissä näyttäytyy. Kun Olavin salaisuus alkaa Armille valjeta, ylpeys estää häntä näyttämästä todellisia tunteitaan. Ja on Armi totuuden myötä kasvanut aika tavalla, saanut sellaista pohjalaisen naisen tunnusominaisuutena pidettyä viisautta ja vakautta, joka ei hälyä nosta, mutta aikanaan tarkkaan sivaltaa.

Hyvä aviomies

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

11 h 56 min., WSOY äänikirja 2017 (suomennettu 2014)

alkup. The Husband's Secret, 2013

suom. Helene Bützow

lukija: Meri Nenonen

 

Jotta sain Seinäjoen kirjaston nojatuolimatkailuhaasteeseen uuden maan, valitsin Storytelistä kuunneltavakseni Liane Moriartyn teoksen Hyvä aviomies. Moriarty on australialainen kirjailija ja sinne tämä teoskin sijoittuu. Teoksessa tarkastellaan avioliittoja ja ihmissuhteita useammankin pariskunnan kautta.

 

Cecilia on kiireinen perheenäiti, joka on mukana monessa, huoltaa tyttärensä ja kotinsa säntillisesti, toimii Tupperware-konsulenttina ja suhteesta aviomies John Pauliinkin löytyy vielä kipinää. Eräänä päivänä Cecilia löytää sattumalta miehensä arkistopapereiden joukosta kirjekuoren, joka pitää sisällään kohahduttavan salaisuuden. Toisaalla Tess kuulee miehensä ja serkkunsa rakastuneen toisiinsa. Tilanne on käsittämätön ja Tess päättää lähteä. Rachel puolestaan on leski, joka kuulee, että hänen poikansa aikoo muuttaa perheineen New Yorkiin. Tuska edessä olevasta erosta pojanpoikaan on kipeä, mutta niin on yli 20 vuotta sitten murhatun tyttären kuolemakin. Tess tosin arvelee saaneensa syyllisen selville. Cecilian, Tessin ja Rachelin elämänpolut kohtaavat Sydneyssä.

 

Hyvä aviomies on kirja, jossa arki särkyy ja hakee uusia uomiaan. Teoksessa esitellyt aviomiehet ovat hyviä aviomiehiä omalla tavallaan, sellaisia joista puolisot haluavat pitää kaikesta huolimatta kiinni. Alkuteoksen nimi "Aviomiehen salaisuus" on myös kuvaava, sillä kullakin aviomiehellä on myös omat salaisuutensa, juuri ne, joista huolimatta puolisot haluavat pitää heistä kiinni.

 

Olen joskus aloittanut kuuntelemaan Moriartyn teosta Tavalliset pikku pihajuhlat, joka jäi minulta kesken. Suhtauduinkin tähän teokseen hienoisella jännityksellä, sillä en luottanut siihen, että teos lähtisi viemään mennessään. Niin kuitenkin kävi sangen nopeasti ja pidin tästä teoksesta paljon. Tässä on mielenkiintoisia ihmissuhdekoukeroita, sopivasti jännitystä, huumoria ja paljon tunnelatausta, joka välittyy siitäkin huolimatta, että Meri Nenonen lukee tämän teoksen aika ilmeettömästi.

♠♠♠♠

Huvila

Tuula-Liina Varis: Huvila

245 s., WSOY 2016

kansi: Martti Ruokonen

 

Elokuun viimeiseksi kirjaksi jäi Tuula-Liina Variksen Huvila, jonka lainasin kesälomapinooni pyöriteltyäni sitä ensin kuukausia käsissäni. Odotin vangitsevaa lukukokemusta, mutta yllättäen kirja ei vienyt mukanaan oikein missään vaiheessa. Olin kuitenkin lukenut kirjaa toiveikkaana sen verran pitkälle, että halusin lukea sen loppuun, vaikka kirjaan tarttuminen ei juuri huvittanut. Huvilan lukeminen ei tuntunut huvilta, mutta loppua kohti teos onneksi hieman parani.

 

Raakel on turkulainen nuori opiskelijaneito, vanhempiensa ainoa lapsi ja hyvään tottunut, sivistyneen perheen lapsi. Kun hän kohtaa itseään vanhemman taiteilija Aksel Korkeakorven, alkaa molemminpuolinen kiinnostus heräillä. Lopulta kiinnostus kuljettaa parin alttarille asti ja sieltä Akselin huvilaan. Korpivilla sijaitsee keskellä ei mitään. Innoissaan Raakel tahtoo perustaa ison hyötypuutarhan ja ottaa kotieläimiä. Tulee kotityöt ja kaikki arki. Kunnianhimoiset opinnot ovat jääneet. Syntyy tytär Leea, palkataan piika Selma kuukausipalkkalaiseksi. Avioliitossa on hyviä aikoja ja huonoja aikoja, mutta Raakelin rakkaus ei tunnu väsyvän.

 

Huvilassa eletään pitkä ajanjakso vuodesta 1930 vuoteen 1950. Siihen mahtuu poliittisia liikkeitä, Akselkin innostuu lapualaisuudesta ja ihailee Hitlerin Saksaa, epävarmat sotavuodet ja pula-aika. Kirjassa koetaan suuria elämänmuutoksia ja monenlaisia menetyksiä, mutta myös onnen hetkiä. Lopulta kuitenkaan kirja ei herättänyt minussa mitään ihmeempiä tunteita. Siinä elivät ja olivat, jotkut kuolivatkin. Sellaista on elämä.

 

Lopputulema on, että kyllä tämän kirjan nyt luki, mutta toisaalta mietin luinko turhaan. Tämä kirja ei ollut oikein minun kirjani. Joskus voisin opetella vielä rohkeammin jättämään kesken sellaiset kirjat, jotka eivät vain kertakaikkiaan tunnu omilta ja vie mennessään. Jos tämä olisi ollut paksumpi kirja, olisin saattanut niin tämän kohdalla tehdäkin.

 

♠♠♠

Rouva C.

Minna Rytisalo: Rouva C.

367 s., Gummerus 2018

kannen suunnittelu: Jenni Noponen

Minna Canth on yksi suosikkikirjailijoistani, joten oli selvää, että halusin lukea hänestä kirjoitetun fiktiivisen romaanin. Olen kuullut Rouva C:stä monenlaisia kommentteja, sillä jotkut ovat kehuneet kirjaa ja pitäneet siitä varauksetta, toiset taas ovat moittineet Minna Canthin kaltaisen merkkihahmon typistämistä pelkkään rouvan rooliin. Näistä lähtökohdista romaanin lukeminen jännitti hieman etukäteen, mutta minä kyllä pidin tästä. Minun silmissäni tässä ei ole typistetty ketään ja teos antaa fiktiivisyydessäänkin kiinnostavan kuvan Minna Canthista perheensä parissa. Olen lukenut Canthista henkilönä ennemminkin ja ihan tietotekstiä, kuten Minna Maijalan Hellä, herkkä, hehkuvainen: Minna Canth. Siitä huolimatta koin, että tämä fiktiivinen teos antoi uutta näkökulmaa tai ainakin herätteli uudelleen Maijalan kirjan jälkeen mieleeni uinumaan jäänyttä uudenlaista ja todellisempaa kuvaa Canthien avioliitosta.

Mina "Miinu" Johnson on kuopiolaisen lankakauppiaan esikoinen, jolle vanhemmat toivoisivat hyvää avioliittoa. Toiveissa siintää ajatus siitä, että tytär puolisoineen osallistuisi kaupan hoitoon ja pitäisi perheestä huolta. Vaan teräväpäinen tytär tahtoo Jyväskylään opettajainseminaariin, sillä hän haluaa erilaisen tien kuin vanhempien suunnittelema. Seminaarissa hän ottaa kutsumanimekseen Minnan. Siellä älykäs ja oppivainen nuori nainen kiinnittää luonnontieteiden lehtori Ferdinand Canthin huomion. Kun avioliitto lopulta solmitaan, ottaa Minnalta hetken paitsi kasvaa rooliinsa vaimona myös löytää oma paikkansa yhteisössä uuden asemansa myötä. Avioliittokaan ei suitsi hänen haluaan vaikuttaa asioihin isosti, ottaa kantaa ja osallistua. Eikä Ferdinand sitä vaimoltaan odotakaan, sillä hän antaa vaimonsa päättää itse mitä tekee.

On totta, että Minna Rytisalo kuvaa romaanissaan Minna Canthin ensisijaisesti vaimona ja äitinä, ei kirjailijana ja yhteiskunnallisena vaikuttajana. Kun teoksessa ennätetään avioliittoon asti, perhe-elämä nousee keskiöön. Koko ajan esille kuitenkin nousee myös päähenkilön osallistuminen yhteiskuntaelämään sekä lehtikirjoitusten että käytännön toiminnan kautta. Mielestäni rajaus on luonteva, julkaisihan Canth valtaosan tuotannostaan ja keskeisimmät teoksensa vasta miehensä kuoleman jälkeen, kun taas tämä teos keskittyy avioliittovuosiin. Tämä teos pohtii sitä, millainen Minna Canth oli kirjailijan ja yhteiskunnallisen roolinsa takana. Millainen vaimo, äiti, tytär ja ystävä hän oli?

Useissa lähteissä Canthien avioliitosta luodaan lähinnä ankea kuva, sellainen, jossa aviomies ja alati kasvava lapsikatras tukahduttivat Minnan luomisvoimaa ja estivät häntä olemasta sellainen kuin oli. Tämä teos kuitenkin luo heidän avioliitostaan lämpimän kuvan. He ovat pari, jotka luottavat toisiinsa, keskustelevat tärkeistä asioista ja antavat toisilleen tilaa. Se kuva lieneekin lähempänä todellisuutta kuin mitä aiemmin on ajateltu, mikä käy ilmi myös edellä mainitusta Minna Maijalan tietokirjasta (kylläpäs minnoja nyt vilisee aiheen ympärillä!).

Minulle Rouva C. oli mieluisa lukukokemus, johon oli mukava uppoutua. Kun teos lähti oikein kunnolla liikkeelle, oli todella vaikea sammuttaa lukulamppu ja laskea kirja yöpöydälle odottamaan. Onnistunut teos kaiken kaikkiaan. Erityisesti pidin teoksen inhimillisyydestä ja siitä, että Ferdinandistakin onnistuttiin luomaan lämmin kuva, ihan päinvastainen kuin mihin on totuttu.

Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

284 s., Gummerus 2013

kansi: Tuomo Pulli & Istockphoto

Käsittelimme lukupiirissä toukokuun alussa Pauliina Rauhalan Taivaslaulua. Luin kirjan toista kertaa ja pidin siitä edelleen. Ensimmäinen lukukerta oli heti kirjan ilmestyttyä, jolloin sen ympärillä velloi paljon keskustelua. Tuolloin kirjoittamani postaus taitaa olla blogini historian kommentoidun kirjapostaus ja se löytyy täältä.

Taivaslaulu herätti minuaa kokolailla samoja ajatuksia kuin lähes viisi vuotta sitten. Tarina oli piirtynyt vahvana mieleeni, mutta toinen lukukerta muistutti yksityiskohtia ja auttoi keskustelun vetämistä piirissä. Tarinaa oli mielenkiintoista seurata nyt myös Synninkantajien kautta, sillä kirjojen välillä on yhteys. Suurta tulkintaeroa se ei tuo tullessaan, mutta ehkä päähenkilöiden Viljan ja Aleksin perhe on nyt mahdollista nähdä laajemmassa kontekstissa.

Taivaslaulu oli lukupiirikirjana siinä mielessä yllättävä, että vaikka olemme syksystä lähteen istuneet saman pöydän ääressä, tuntui ilmassa hienoista epäröintiä siitä mitä oikein "uskaltaa" kommentoida tästä kirjasta. Taivaslaulun aihe on toki sellainen, että siitä puhuminen on helppoa lähinnä sellaisten ihmisten kanssa, jotka tuntee todella hyvin. Ehkä tämä ei siis ollut paras mahdollinen lukupiirin keskustelua ajatellen, vaikka piiriläiset olivatkin kirjasta pitäneet.

Neljäntienristeys

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

9 cd-levyä, 10 h 23 min.

WSOY & BTJ 2014, alkup. 2014

lukija: Krista Putkonen-Örn

Luotsaamani lukupiirin marraskuun aiheena oli Tommi Kinnusen erinomainen esikoisteos Neljäntienristeys. Olen lukenut kirjan ensimmäisen kerran toukokuussa 2014, joten nyt päätin kerrata teoksen äänikirjana. Moni asia tosin oli jäänyt elävästi mieleen, mutta siitä huolimatta välillä yllätyin miten upean tarinan Kinnunen onkaan luonut.

Aiempi kirjoitukseni Neljäntienristeyksestä löytyy täältä, eikä minulla oikeastaan ole siihen suurestikaan mitään lisättävää. Olen edelleen samaa mieltä kaikesta tuolloin kirjoittamastani, mutta nyt tuplauskierroksella kiinnitin huomiota myös sellaisiin asioihin, jotka aiemmin eivät olleet jääneet mieleeni niin isoina asioina. Yksi esimerkki tästä on isyyden kuvaus, joka nyt toisella kierroksella näyttäytyi minun silmissäni vahvemmin kuin aiemmin. Onnin hahmosta oli aiemmin jäänyt mieleen lähinnä kipuilu oman identiteetin kanssa, nyt kiinnitin huomiota häneen isänä - sen roolin Onni hoiti erinomaisesti.

Neljäntienristeys on erinomainen lukupiirikirja, sillä se herätti paljon hedelmällistä ja vilkasta keskustelua. Erityisesti puhutti teoksen teemat, mutta myös henkilöhahmoja saatiin analysoitua yhdessä. Kaikista keskushahmoista löytyi sellaisia puolia, joista juteltavaa kyllä löytyi. Etenkin Onni ja Lahja olivat hahmoista ne tietyllä tapaa ristiriitaisimmat ja siksi piiriläisten silmissä myös mielenkiintoisimmat. Keskustelun tuoksinassa vielä kahden lukukerran jälkeenkin hämmästelin miten yksityiskohdissaan rikas teos Neljäntienristeys on. Monta asiaa nousi esiin ja niiden symboliikkaa pohdittiin yhdessä. Esimerkkinä voisin mainita Onnin halun rakentaa koko ajan ylöspäin, muita korkeammalle. Pohdimme josko se symboloi jotenkin Onnin halua saada vapautta ja ilmaa ympärilleen.

Neljäntienristeys siis todellakin kestää toisenkin lukukerran ja toisaalta jopa "paranee vanhetessaan". Äänikirjatoteutus ei kuitenkaan ollut läheskään niin puhutteleva kuin itse luettu teos. Vaikka Krista Putkonen-Örn onkin jo vakiinnuttanut asemansa suosikkilukijoideni joukossa, mielestäni luenta ei yllä samalle tiiviille tasolle, jonka itse luettaessa saavuttaa. Siitä huolimatta teos itsessään ansaitsee minulta edelleen täydet pisteet.

Lemmen ilot ja sydämen salat

Kirsi Vainio-Korhonen & Anu Lahtinen: Lemmen ilot ja sydämen salat - Suomalaisen rakkauden historiaa

265 s., WSOY 2015

grafiikka: Anna Makkonen

 

Millainen on suomalaisen rakkauden historia? Äkkiseltään minulle nousee päällimmäisenä mieleen siveellisyyden kunnioitus ja se, että aina avioliitto ei ole ollut kahden kauppa  vaan vaikutukset ovat olleet paljon laajemmat. Kirsi Vainio-Korhonen ja Anu Lahtinen osoittivat minulle tässä kirjassa, että mielikuvani juontaa juurensa 1800-luvun konservatiivisen viktoriaanisen ajan tavoista ja tyylistä. Todellisuudessa esimerkiksi 1700-luvulla oltiin hyvinkin vapaamielisiä ja romanttisia. Suomalaisen rakkauden historiaan mahtuu paljon erilaisia vaiheita, joiden taustalla vaikuttivat niin lait kuin kulttuurisetkin tyylisuunnat. Tämä teos on kattava tietopaketti kaikesta tästä.

 

Lemmen ilot ja sydämen salat on kiinnostava teos, joka runsaasta faktapitoisuudestaan huolimatta on kirjoitettu selkeäksi ja sujuvalukuiseksi paketiksi. Toisinaan teos tuntui jopa viihdyttävältä, sillä faktoja on maustettu aidoin kirjein ja päiväkirjamerkinnöin. Ajan autenttiset kuvaajat antavat hyvän käsityksen siitä miten asioihin on suhtauduttu eri aikoina. Rahvaan parista kirjallisia merkintöjä ei luonnollisestikaan juuri ole olemassa (ellei sitten päädytty poliisin tai lääkärin kirjoihin), mutta kirjailijat onnistuvat kuvaamaan heidänkin vaiheitaan todellisin esimerkein.

 

Tämän teoksen lukemalla opin taas jotain uutta sellaisesta historian osa-alueesta, jota ei koulujen hissantunnilla opiskella kuin korkeintaan pintaraapaisun tasolla. On aina kiinnostavaa, kun oma näkemys jostain historian ajanjaksosta kirkastuu ihan uudenlaiseksi uusien faktojen linkittyessä jo tiedossa olleisiin asioihin. Pidin tästä teoksesta oikein kovasti ja suosittelen kyllä tutustumaan tähän teokseen. Hyvän tietokirjan lukeminen on joskus yhtä suuri nautinto kuin hyvän romaanin lukeminen!

 

♠♠♠♠♠

Sopivasti sekaisin

Veera Vaahtera: Sopivasti sekaisin

245 s., Tammi/Bon-pokkarit 2017

kansi: LittleBee80/iStockphoto

Veera Vaahteran uusin chick lit -teos Sopivasti sekaisin on kirja, jonka lukemista odotin kovasti. Hänen aikaisemmat teoksensa ovat olleet kovasti minun makuuni ja olen huomannut, että nykyään luen chick litiä innokkaammin kuin ennen - en edelleenkään paljoa, mutta jonkin verran. Pelkän veeravaahteruuden lisäksi minua kiinnosti tämä kirja siksi, että päähenkilö Matleena työskentelee kirjastotoimenjohtajana eli tarinassa liikutaan kirjastomiljöössä.

Matleena on kolmikymppinen perheenäiti ja vaimo, joka on palannut pian kuopuksensa syntymän jälkeen työelämään tultuaan valituksi kotikaupunkinsa kirjastotoimenjohtajaksi. Stressiä ei Matleenan elämästä puutu, sillä aviomies-Teron siisteyskäsitys on jokseenkin erilainen kuin Matleenan, eikä toistensa kimpussa alati olevien alaisten paimentamisen jälkeen uuden työpäivän aloittaminen kotona oikein jaksa innostaa. Elämä hiertää siis vähän joka alueella, kun Matleena yrittää tasapainoilla perheen ja työn välillä. Ainoa ymmärtävä ihminen tuntuu olevan hänen esimiehensä Juhani, jolta riittää Matleenalle aina tukea.

Vaikka kyseessä onkin selkeästi chick lit -kirja, ei tämä ole mikään erityisen kevyt romaani. Matleenan turhautuneisuuden ja stressaantuneisuuden pystyy aistimaan helposti, ja vaikka tarinassa onkin myös huumoria ja hauskoja kommelluksia, ei tässä edetä pelkästään hyväntuulisissa merkeissä. Vaahteran aiempiin teoksiin nähden erilaisen tästä tekee se, että Matleena on perheellinen ihminen ja vakityössä, kun taas aikaisemmissa teoksissa on päähenkilö tavallisesti ollut omaa paikkaansa hakeva koheltava sinkku. Kieltämättä minuun vetoaa enemmän Vaahteran aikaisemmat tarinat, mutta ei tämäkään huono ollut, hieman vakavampi vain kuin odotin. Loppuratkaisu on mielestäni kyllä hieman liian auvoinen, mutta ainakin lukija saa uskoa Matleenan pärjäävän.

Kokonaisuutena Sopivasti sekaisin on hyvää luettavaa. Tarina kulkee tässä teoksessa hyvin eteenpäin ja siinä on aitouden tuntua. Vaahteran teksti on sujuvalukuista ja henkilöhahmojen parissa jaksaa viettää aikaa, vaikka kukaan heistä ei erityiseksi suosikikseni noussutkaan. Kokonaisuus on kaiken kaikkiaan tasapainoinen, mutta huumoria olisin kuitenkin kaivannut rahtusen lisää.

♠♠♠½

En malta olla puhumatta tästä teoksesta myös fyysisenä esineenä. Mielestäni tämä teos olisi ansainnut tulla julkaistuksi muuna kuin pokkarina. Vaikka Vaahteran aikaisemmatkin kirjat ovat olleet pehmeäkantisia, ovat ne selkeästi olleet enemmänkin "puolikovakantisia", isompia kuin pokkarit ja muutenkin laadukkaamman tuntuisia esineenä. Pokkarina julkaisemisen lisäksi minua vaivaa tuo kansikuva. Vaahteran aikaisemmissa teoksissa Sattumalta sinun, Onnellisesti eksyksissä, Rakkautta, vahingossa ja Kevyesti kipsissä on ollut tyylikkäämmät kannet, joista on ainakin minulle henkinyt laadukkaan chick litin tuntu. Tämän kirjan kansikuva on heti niin hömppämäinen, että mieleen tulee halvin mahdollinen kioskikirjallisuus, eikä se edes kuvasta tarinaa yhtään. Kovia sanoja, tiedän, mutta tämä on vakaa mielipiteeni, sillä tarinan puolesta olisi ehdottomasti ansaittu parempaa. Ymmärrän kyllä, että myynti saattaa olla pokkarina vilkkaampaa, mutta mietinpä vaan minkälaista signaalia laadukkaasti kirjoitetusta kirjasta tämä antaa.

Tara Road (Talo Dublinissa)

Maeve Binchy: Tara Road

5 cd-levyä, 5 h 56 min

Orion Audiobooks 2001, alkup. 1998

lukija: Kate Binchy

Kirjallisuuspiirimme helmikuun aiheena tulee olemaan Irlanti. Minulle aihe on mieluinen, sillä olen oikeastaan jo vuosikausia ollut kiinnostunut Irlannista maana ja toivoisin joskus vielä matkustavani sinne. En ole kuitenkaan lukenut irlantilaista kirjallisuutta juurikaan, joitain ihan satunnaisia teoksia vain. Maeve Binchyltä olen aikaisemmin lukenut Seitsemän talvista päivää, mutta jotenkin ei ole vain tullut luettua lisää, vaikka tarkoitus on ollut. Minulla on kyllä lainassa erään toisen kirjailijan teos, jonka toivon ehtiväni lukemaan, mutta päätin kuunnella myös Maeve Binchyltä jonkin teoksen äänikirjana. Koska suomeksi saatavilla ei ollut kuin Koko kadun kasvatti ja tukku Celian lukemisesteisille tarkoitettuja äänikirjoja, valitsin tarjolla olleista alkuperäiskielisistä äänikirjoista Tara Roadin.

Ria Lynch on noin 35-vuotias Dublinissa asuva nainen, jolla on kaksi lasta ja ihana aviomies. Ria pitää itseään onnekkaana saatuaan Dannyn kaltaisen komean ja menestyvän miehen. Hän uskoo liittonsa voivan hyvin ja kaiken olevan hienosti kunnes aviomies ilmoittaa saavansa lapsen toisen naisen kanssa. Ria tuntuu ensin romahtavan, mutta päättää sitten ottaa elämänsä käsiinsä ja ryhtyy järjestelemään talonvaihtoa amerikkalaisen naisen kanssa. Paljastuu, että molemmat talonvaihtajat ovat kokeneet kovia ja kesä uudessa ympäristössä omia vahvuuksiaan etsien on molemmille tervehdyttävä kokemus.

Tara Road alkaa kuvauksella Rian teini-iästä aina Dannyn tapaamiseen ja parin rakastumiseen ja perheen perustamiseen saakka. Melko suuri osa teoksesta keskittyy nimen omaan näihin vaiheisiin, vaikka takakansitekstin perusteella oletin tapahtumien keskittyvän enemmänkin talonvaihtoon. Lukija saa vähitellen huomata, että Danny Lynch ei todellakaan ole niin hieno mies kuin hänen vaimonsa luulee. Monta kertaa meinasin ihan tuskastua Rian sinisilmäisyyteen ja herkkäuskoisuuteen. Minua myös ärsytti hänessä taipumus turvautua Dannyyn joka asiassa ja oman tahdon lähes täydellinen puuttuminen. Ria on vain jotenkin yksinkertaisen oloinen hahmo enkä päässyt mielikuvasta yli, vaikka hän vahvistuikin Amerikankesänään ja oppi löytämään itsestään uusia vahvuuksia.

Mielestäni Tara Road ei ollut erityisen kiinnostava kirja, sillä en saavuttanut tässä semmoista kuunteluflowta kuten usein käy: välillä jätin kuuntelun päiväkausiksi kokonaan. Tara Road on ensimmäinen vieraskielinen äänikirja minulle, joten työlääntyminen saattoi johtua ehkä osittain siitäkin, etten ole tottunut tällä tavalla kuuntelemaan vierasta kieltä. Kaikkea se ei kuitenkaan selitä. Rian hahmon "ärsyttävyys" ja juonenkulun eräänlainen hitaus eivät vain riittäneet pitämään mielenkiintoani yllä. Moni on sanonut suosittelevansa etenkin Binchyn varhaisempaa tuotantoa, mutta kahden kirjan perusteella minä ajattelen hieman toisin. Täytynee taas jossain kohtaa ottaa häneltä jokin muu teos työn alle ja katsoa muutuuko mieli!

♠♠♠

Nainen, jonka nimi on Nathalie

David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie

268 s., Gummerus 2011

alkup. La Délicatesse, 2009

suom. Pirjo Thorel

 

Mainitsin jo Onnen koukuista kirjoittaessani, että minulla on kesken myös jokin muu ranskalainen kirja, jonka olin ajatellut kirjallisuuspiiriimme lukea, mutta en sitten ehtinytkään. Se toinen kirja on David Foenkinosin Nainen, jonka nimi on Nathalie. Olen nähnyt samannimisen elokuvan aikaisemmin ja pääpiirteissäni muistin sen tapahtumat. Loppuratkaisu oli kuitenkin hämärtynyt ja hyvä niin, sillä sen lukemisesta tuli jotenkin kotoisa tai tuttu olo, vaikka samalla luin sen kuin uutta asiaa.

 

Nathalie on nuori nainen, jonka elämä tuntuu sujuvan upeasti. Hän on tavannut jo nuorena tulevan aviomiehensä Francoisin, joka vain yhtenä päivänä päätti olla erityisen spontaani ja alkoi jutella kiinnostavalta vaikuttavalle naiselle - siis Nathalielle. Parin suhde on onnea, auvoa ja intohimoa. Nathalie menestyy myös opinnoissaan ja valmistuttuaan hän pääsee töihin ruotsalaiseen firmaan, jossa hänen uransa osoittautuu nousujohteiseksi. Kaiken onnen kuitenkin romuttaa yksi sunnuntaipäivä, jolloin kumpikin uppoutui omaan mieliharrastukseensa: Nathalie lukemiseen ja Francois juoksemiseen. Tuona tavallisena sunnuntaina Francois sai surmansa kesken juoksulenkin sattuneessa onnettomuudessa eikä Nathalien maailmassa mikään enää ole kohdallaan.

 

Elämä kuitenkin kantaa näennäisesti, sillä lopulta Nathalie palaa töihin. Siellä häntä on vastassa empaattisten työtovereiden joukko, joista erityisesti johtaja Charles on pyrkinyt koko ajan osoittamaan Nathalielle ystävällisyyttä ja ymmärtämystä. Charles ei kuitenkaan ymmärrä Nathalien erikoislaatuista luonnetta ja suuren menetyksen jättämiä arpia. Toisin on mitättömän oloisen ruotsalaistaustaisen Markuksen laita. Sitkeästi ja empatialla Markus ryhtyy tekemään tuttavuutta esimiehensä (tai tässä tapauksessa esinaisensa) kanssa, kun tämä on ensin yllättävässä puuskassa suudellut häntä ja sitten unohtanut koko jutun.

 

Nainen, jonka nimi on Nathalie on jotenkin sykäyksittäin etenevä teos, jonka juonenkäänteissä on kuitenkin helppo pysyä mukana. Teksti tuntui myös sujuvalta luettavalta ja lukeminen maistui muutenkin, vaikka mielestäni tämä ei kuitenkaan ollut mitenkään erityisen mukaansatempaava teos. Nathalien tarina on kuitenkin sen verran kiinnostava, että kirja oli luettava loppuun. Tässä teoksessa on myös paljon kiinnostavia huomioita paitsi sattuman vaikutuksesta tapahtumien saamiin käänteisiin niin myös ihmissuhteista, surusta ja jos ei ihan sielunkumppanuudesta niin ainakin toisen ymmärtämisestä ja empatiasta.

 

♠♠♠♠

Viiniä keittiössä

Anna Gavalda: Viiniä keittiössä

4 cd-levyä, 3 h 55 min

Gummerus 2008

alku. Je l'amais, 2002

suom. Titia Shuurman

lukija: Susanna Haavisto

Työmatkoilla on tullut jälleen kuunneltua äänikirjaa. Anna Gavalda on kirjailija, jonka kirjoihin olen aina joskus törmännyt ja ne ovat hieman kiinnostaneetkin, mutta en ole tullut lainanneeksi ja lukeneeksi niitä. Olikin ihan mielenkiintoista nyt äänikirjan muodossa viimein tutustua Gavaldan teokseen, vaikka ei Viiniä keittiössä tainnut olla ihan minun kirjani. Voisin kuitenkin joskus kuvitella lukevani jotain muuta Gavaldalta, sillä jokin hänen tavassaan kertoa tarinaa oli melko mukavan oloista.

Teoksen keskiössä on kahden pienen tytön äiti Chloé, jonka mies on löytänyt toisen naisen ja ilmoittanut jättävänsä perheensä. Asiasta mitään aavistamaton Chloé on järkyttynyt uutisesta eikä voi olla ajattelematta miestään ja sitä mitä heillä oli ja sitä mitä hän nyt menettää. Chloé tuntuu välillä ikään kuin kiduttavan itseään kuvittelemalla millaista hänen miehensä elämä on sen toisen naisen kanssa ja mitä he ovat jo yhdessä tehneet ja tulevat tekemään. Teoksen keskiössä on myös Chloén appiukko Pierre, joka on aina ollut etäinen ja hieman jylhä hahmo. Pierre haluaa viedä miniänsä ja lapsenlapsensa mökille hieman keräämään voimia, ja tuolla matkalla Pierre kertoo miniälleen tarinan salasuhteestaan toiseen naiseen.

Viiniä keittiössä on melko vähäeleinen tarina suurista kuohuvista tunteista ja tunnustuksista huolimatta. Koin tunnelman jopa hieman pysähtyneeksi ja mieleeni tuli hiljainen sunnuntai. Teoksessa on kuitenkin paljon mielenkiintoisempi asetelma kuin minun tyypillisessä hiljaisessa sunnuntaissani, sillä tämä tarina antaa kaksi näkökulmaa aiheeseen, joka voi olla hyvin kipeä molemmista näkökulmista ajatellen. Nuo näkökulmat ovat tietysti petetyn puolison ja pettäjän, vaikkakin eri tapauksien kohdalla. 

Viiniä keittiössä oli ihan kelpo kirja, vaikka jotenkin en kokenutkaan sitä oikein omakseni. Nyt kuuntelun jälkeen, kun mietin teoksen kantavia teemoja, kuten rakkautta, rohkeutta, pelkuruutta ja valintojen tekemistä, mieleeni pursuaa monia ajatuksia tästä teoksesta. Päällimmäisenä kai voisi kiteyttää, että Viiniä keittiössä osoittaa, että aina päätöksien tekeminen ei ole helppoa ja voi vaatia suurta rohkeutta, vaikka sydän veisi jo omaan suuntaansa. Ja ettei ole välttämättä yhtään sen helpompaa olla jättäjä kuin jätettykään.

♠♠♠

Piikojen valtakunta

Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta - Nainen, työ ja perhe 1600-1700 -luvuilla

184 s., Atena 2015

kannen maalaus: Albert Edelfelt - Haravatyttö

 

Tiina Miettisen tietokirja Piikojen valtakunta - Nainen, työ ja perhe 1600-1700 -luvuilla kuvaa nimensä mukaisesti naisten elämää muutama sata vuotta sitten. Teos käsittelee aiheita, jotka ovat ajankohtaisia myös nykypäivänä, kuten miten yhdistää työ ja perhe. Paljon löytyy myös yhtäläisyyksiä nykypäivään, sillä muutama sata vuotta sitten moni nainen sai ensimmäisen lapsensa vasta kolmikymppisenä ja keskittyi sitä ennen työntekoon.

 

Minua kiinnostaa paljon tämän teoksen aihe, sillä naisillehan (ja kyllä varmasti myös miehille) tulee koko ajan painetta eri suunnista, kun pitäisi tehdä töitä ja osata yhtä ja toista, niin ja perhekin pitäisi perustaa. Yhtään helpompaa ei ollut esiäideillämmekään 1600-1700 -lukujen Suomessa, sillä yhtälailla heihin kohdistui odotuksia. Siihen miten heidän elämänsä odotettiin etenevän vaikutti paljon sääty, johon itse kukakin sattui kuulumaan. Kuten Tiina Miettinen toteaa, on usealla yksipuolinen mielikuva siitä, miten naiset naitettiin nuorina ja siinä se elämä sitten oli, synnytys toisensa jälkeen ja sitä rataa. Tämä teos oli minulle hyvin silmiä avaava lukukokemus, sillä sain tästä paljon uutta tietoa.

 

Minun tekisi kauheasti mieli referoida tähän kaikki ne asiat, jotka tästä teoksesta opin. Olen jo monta kertaa kirjoittanut innoissani muutaman rivin oppimistani uusista asioista, mutta kun kyseessä ei ole referaatti vaan mutuhuttuarvioni, olen pyyhkinyt kaikki nuo rivit pois. Voin kuitenkin todeta, että harvoin olen tietokirjan luettuani näin innoissani oppimistani uusista asioista. Erityisen kiinnostavaa mielestäni on se miten paljon yhtäläisyyksiä naisten elämistä löytyy, vaikka välissä olisi vuosisatoja. Toki moni asia on muuttunut, lait ovat erilaiset ja naisten ja miesten välillä vallitsee tasa-arvo, mutta jotkin asiat vain pysyvät samoina.

 

Mielestäni Piikojen valtakunta on selkeä kokonaisuus, jota maustaa tietoruudut ja tositarinat 1600-1700 -lukujen naisten elämän käännekohdista. Toisinaan minua häiritsi teoksessa toisto, sillä joitakin asioita selitettiin useaan otteeseen, mutta muuten mielestäni tämä oli sujuvalukuinen teos. Mielestäni tämä on kyllä tutustumisen arvoinen teos, suosittelen!

Pappilan neidot

Kaari Utrio: Pappilan neidot

6 cd-levyä, 6 h 55 min.

Tammi 2006 (1976)

lukija:Lis Laviola

Pappilan neidot on ensikosketukseni Kaari Utrion romaaneihin. Olen joskus lukenut häneltä jonkin tietokirjan, mutta romaaneihin en ole aikaisemmin tutustunut. Syynä on yksinkertaisesti se, että en ole oikein tiennyt mistä aloittaa - onhan Utrion tuotanto hyvin laaja. Kun valitsin äänikirjaa kutomisen aikana kuunneltavaksi, päätin kokeilla Pappilan neitoja. Pidin siitä kovasti ja taidanpa jatkaa Utrion teoksiin tutustumista näin äänikirjojen kautta, sillä rajallisemman valikoiman vuoksi on helpompi lähteä etenemään.

Pappilan neidot kertoo pääasiassa pastori Israel Löfbergin kolmesta vanhimmasta tyttärestä, joiden naittaminen viisaasti voisi tuoda alituisesti varojensa yli elävän pastorin talouteen helpotusta. Tarina sijoittuu 1830-luvulle, jolloin avioliittoja solmittiin monesti pikemminkin järjen kuin tunteiden perusteella. Tyttäret Hedvig, Lovisa ja Sara eivät kuitenkaan toimi aina isänsä odotusten mukaisesti ja siitä saa kuulla erityisesti heidän äitipuolensa, jonka syytä itsekäs Israel Löfberg kuvittelee kaiken olevan.

Kaikkein keskeisin hahmo tarinassa on Sara, joka kaikeksi onneksi kutsutaan Helsinkiin Dorothea-tädin luokse. Perhe uskoo Saran kykenevän löytämään itselleen sopivan miehen päästyään Helsingin seurapiireihin. Totuus koleran runtelemassa Helsingissä paljastuu vallan toiseksi kuin Löfbergin perhe odotti. Hedvig tahollaan haluaa vain päästä pappilasta pois ja rikkaisiin naimisiin, eikä hän peittele ajatuksiaan. Alituisessa köyhyydessä kasvaneella Hedvigillä on kipeä halu haalia ympärilleen kaikkea kaunista (ja kallista), eikä se köyhässä pastorilassa onnistu. Lovisa puolestaan on hautautunut köökin puolelle ja vähitellen hänestä on tullut pappilan talousmamselli, niin talon tytär kuin onkin. Myös hänellä on salatut toiveensa, eikä isänsä silmissä tottelevaisena tyttärenä näyttäytynyt Lovisa epäröi seurata niin, kun se aika tulee.

Mielestäni Pappilan neidot oli hyvin etenevä ja selkeä tarina, jota oli mukava kuunnella. Aluksi minulla oli kyllä hieman vaikeuksia pysyä selvillä kuka henkilöhahmoista on kukin, sillä jo pappilan perhepiiriin kuuluu useita jäseniä, mutta kun tarina alkoi edetä, niin oli myös helpompi pysyä kärryillä hahmoista. Minulle ei tätä teosta kuunnellessa muodostunut kovinkaan kummoista myötätuntoa pappilan väkeä kohtaan, mutta toden totta Israel Löfgren päätyi inhoni kohteeksi: itsekäs, vain omaa etuaan häikäilemättömästi ajatteleva ja kaikesta vaimoaan syyttävä pastori kerta kaikkiaan nosti niskavillani pystyyn. Samalle kannalle kääntyivät loppujen lopuksi myös tyttäret, sillä pastori onnistui kyllä osoittamaan sydämettömyytensä moneen otteeseen. Mokomakin!

Olen jotenkin aina elänyt siinä luulossa, että Kaari Utrio kirjoittaa aika "vakavasti", mutta Pappilan neidothan olikin viihteellinen ja hyväntuulinen kirja! Kuinka väärässä sitä taas kerran voikaan olla ennen kuin ottaa asioista selvää. Pidin myös Lis Laviolan kertojanäänestä, joka sopi mielestäni tarinan tunnelmaan hyvin. Kokonaisuutena siis mukava kirja, vaikkakin vähän ennalta-arvattava joiltakin osin.

♠♠♠♠

Sopimus

Audrey Magee: Sopimus

332 s., Atena 2015

alkup. The Undertaking, 2013

suom. Heli Naski

kansi: George Mann (kuva), Emmi Kyytsönen (suunnittelu)

Sain jo viime kesänä varausjonosta haltuuni Audrey Mageen esikoisteoksen Sopimus, mutta palautin sen. Jotenkin minua ei oikein huvittanut tarttua kirjaan silloin, joten varasin sen uudelleen. Nyt olin taas saman ongelman edessä: ei yhtään huvittanut aloittaa tätä kirjaa, mutta päätin yrittää varausjonon painaessa päälle. Onneksi yritin, sillä tämä kirja olikin ennakko-odotuksistani huolimatta hyvin mukaansatempaava ja paljon mielenkiintoisempi kuin luulinkaan. En muista koska olisin viimeksi lukenut jonkin kirjan lähes yhdeltä istumalta, mutta Sopimus osoittautui sellaiseksi!

Sopimus sijoittuu toisen maailmansodan aikaan. Sen päähenkilöt ovat sotamies Peter Faber ja pankkivirkailija Katharina Spinell, jotka menevät naimisiin tuntematta toisiaan. Liiton solmiminen tuo Peterille vihkiloman rintamalta ja Katharina on oikeutettu leskeneläkkeeseen, jos Peter kaatuu. Todellinen järkiavioliitto siis. Yllättäen pari kuitenkin rakastuu tavattuaan lopulta toisensa. Vihkiloman aikana Peter tutustuu Katharinan ohella myös tämän perheeseen ja päätyy herra Spinellin kanssa tyhjentämään juutalaiskoteja. Peter palaa rintamalle uusia ajatuksia päässään ja Katharina jää Berliiniin ja muuttaa vanhempineen juutalaisten vanhaan asuntoon vauva kohdussaan.

Teoksen alkuasetelma on mielenkiintoinen, sillä Peterin ja Katharinan avioliiton solmimistapa on jokseenkin erikoinen. Oli kiinnostavaa lukea, miten he kuitenkin löysivät henkisen yhteyden toisiinsa. Tarinan edetessä kuitenkin toivoin oikeastaan heidän molempien kannalta, mutta enimmäkseen Peterin, että he eivät koskaan olisi liittoaan solmineet. Peterin sotataival olisi voinut olla toisenlainen, ellei hän olisi niin itsepäisesti halunnut tavata vaimoaan ja pientä lastaan. Ja Katharinan osa olisi voinut olla toisenlainen, jos hän olisi lähtenyt Berliinistä monien muiden mukana eikä jäänyt odottamaan miestään.

Tarina etenee kuvaten vuoroin Peterin ja muiden sotilaiden vaiheita itärintamalla ja Katharinan ja tämän vanhempien vaiheita Berliinissä. Maailmojen nurinkurisuus ja puoleen ja aatteen kyky niin antaa kuin myös ottaa välittyy hyvin terävästi, kun kyseessä on kaksi täysin päinvastaista miljöötä. Peter kirjoittaa vaimolleen rintaman olosuhteista yllättävän positiivisessa hengessä, sillä hänessä palaa aatteen tuli, ja Katharina on tyytyväinen ja syö suklaakakkua, kun monet muut perheet näkevät nälkää. Kaiken takana on kuitenkin kammottavat erot: rintamalla miehiä kuolee järjettömien komennusten vuoksi ja Katharinan perhekin joutuu tekemään uhrauksia, vaikka kuinka olisi puolueen suosiossa. Aate ja puolue on kuin kaksiteräinen miekka.

Sopimus osoittautui pysähdyttäväksi romaaniksi, jossa oli kuitenkin jotakin kaunista. Vaikka välillä ajattelinkin, että Peterin ja Katharinan olisi ollut parempi, jos he eivät olisi koskaan tavanneet toisiaan, niin silti he täyttivät toisissaan suuren kaipuun - halun rakastaa ja tulla rakastetuksi. Heidän liittonsa antoi kummallekin voimaa, jota he sodassa ja elämässä yleensä tarvitsivat, se auttoi heitä selvitytymään. Tämä on toden totta kiinnostava romaani siitä, mitä itse kukin tekee selviytyäkseen vallitsevissa olosuhteissa. Suosittelen!