Kirjabloggaajien klassikkohaaste 9: Pieni runotyttö

Kirjabloggaajien klassikkohaaste nro 9 on täällä ja kerrankin minulle oli jo hyvissä ajoin selvää, minkä klassikon haluan haastetta varten lukea. L.M. Montgomeryn kirjat ovat olleet lukulistallani iät ja ajat. Etenkin Runotyttö-kirjat ovat olleet listan kärkipäässä, joten nyt vihdoin tartuin tuumasta toimeen ja luin haastetta varten Pienen runotytön. Valintaa selkeytti entisestään myös se seikka, että tällä kirjalla pystyn nyt samalla avata osallistumiseni Matkalla-Mikä-Mikä-Maahan -blogin Annan ideoimaan Montgomery-haasteeseen sekä saavuttaa Kanadan Seinäjoen kirjaston nojatuolimatkailuhaasteessa.

 

***

L.M. Montgomery: Pieni runotyttö

308 s., WSOY 2002, 14. p.

alkup. Emily of New Moon 1923

suom. I.K. Inha

1. suomenkielinen painos 1928

 

Varhaisteini-iässä löysin Louisa M. Alcottin Pikku naisia -kirjan ja luin sen moneen kertaan vuosien saatossa. Jostain syystä en kuitenkaan tullut lukeneeksi sen jatko-osia paria osaa enempää enkä myöskään etsinyt käsiini muita tunnettuja tyttökirjaklassikoita, kuten Montgomerya tai kotimaisista vaihtoehdoista esimerkiksi Anni Swania. Klassikkohaasteissa olenkin sittemmin paikannut Swan-vajettani. En suoraan sanottuna osaa yhtään sanoa miksei historiaa rakastanut teini-Jonna muihin tyttökirjaklassikoihin koskenut. Joskus halusin jopa itselleni Runotytöistä ilmestyneen isokokoisen yhteisniteen, mutta en sitten koskaan lukenutkaan sitä. Kirja on edelleen minulla tallessa, enkä edelleenkään lähtenyt lukemaan yhteisnidettä vaan lainasin kirjastosta erillisen ensimmäisen osan.

 

Pieni runotyttö kertoo Emiliasta, josta tulee täysorpo hänen isänsä Douglas Starrin kuollessa keuhkotautiin. Isä on kasvattanut ainoaa tytärtään lempeydellä ja ymmärtämyksellä, lapsi on saanut kehittää luovuuttaan kirjoittelemalla omia tarinoitaan ja kuljeksimalla luonnossa mielikuvitus valloillaan. Isän kuoltua Emilia päätyy äitinsä puoleisten sukulaisten hoiviin Uuden kuun kartanoon. Suku on Emilialle vierasta, sillä perhe ei ole pitänyt yhteyttä inhoamaansa mieheen edes Emilian vuoksi.

 

Uudessa kuussa asuu ankara Elisabet-täti ja lempeä Laura-täti sekä Jimmy-serkku, joka on lapsena pudonnut kaivoon ja muuttunut yleisen mielipiteen mukaan hidasälyiseksi. Jimmy on kuitenkin Uudessa kuussa kaikkein ymmärtäväisen isäänsä surevaa taiteellista tyttöä kohtaan. Eniten Emilian ikävää helpottaa kuitenkin se, että hän kirjoittaa tunteensa ja kokemuksensa paperille. Vähitellen hänen kirjalliset kykynsä alkavatkin puhjeta kukkaan.

 

Kirjaa lukiessa olin hyvin tietoinen siitä, että varmasti 15 vuotta sitten olisin pitänyt tästä kirjasta melkoisesti. Pidin tästä kyllä nytkin, sillä teos vei mukanaan ja pidin sen miljööstä. Kuitenkin aikuisen silmin lukiessa en voinut olla välillä suorastaan kiehumatta raivosta lukiessani Emiliaan kohdistuvasta epäoikeudenmukaisuudesta niin kotona kuin koulussakin. Elisabet-täti oli aivan hirvittävä yksilö, samoin ivallinen opettajatar sai minut voimattoman kiukun valtaan. Missä on ymmärtämys isänsä menettänyttä ja suuren muutoksen edessä olevaa lasta kohtaan? Laura-tätikin oli minusta lähinnä nurkissa lymyilevä hiirulainen, joka olisi voinut rohkeammin pitää lapsen puolta.

 

Emilia oli mielestäni hahmona aika kiva. Pidin hänen luonteestaan: hän välittää eläimistä, ei muodosta mielipiteitä ihmisistä tutustumatta heihin ensin, hän on sanavalmis ja taiteellinen. Kuitenkin hän on myös melkoisen dramaattinen tyyppi, joka syöksyy tuntikausiksi itkemään milloin minkäkin asian takia. Itseäni se hieman ärsytti, sillä tyttö oli selvinnyt monesta pahasta paikasta elämässään ja silti hän jaksoi kehittää ison draaman jostain pikkuseikasta. Varttuessaan hahmo muuttui minusta paremmaksi, sillä Emilia alkoi rohkeammin puolustaa oikeuksiaan.

 

Pienestä runotytöstä jäi vähän kahtalainen fiilis. Toisaalta pidin siitä paljon, mutta paljon oli myös sellaista, josta en voinut pitää. Aion kuitenkin lukea myös jatko-osat ja odotan niitä kyllä sangen innokkaasti, sillä haluan tietää millaisia Emilian tulevat vaiheet ovat. Tämän kirjan loppuratkaisu jo antaa viitteistä siitä, että Emilian varttuessa hänen asemansa paranee. Haluankin pian ottaa selvää millainen nuori nainen hänestä kehkeytyy. Olen iloinen, että lopulta luin tämän klassikon.

 

 

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 7: Iris rukka

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on täällä taas! Mietin melko pitkään minkä kirjan valitsisin tällä kertaa luettavakseni, sillä mitään tiiliskiviä en jaksanut lähteä kahlaamaan ja lisäksi minulla on niin sanotusti "klassikkotausta" eli nuorempana luin paljon klassikoita ja monta tunnettua ja haasteeseenkin ilmeisen sopivaa on jo tullut luettua. Viime kesänä luin haasteeseen Anni Swanin teoksen Ollin oppivuodet ja tuumin, että Swanin kirjoja voisi lukea vielä lisääkin. Niinpä päätin valita tämän kesän haasteeseen jonkin hänen tuotannostaan, ja tällä kertaa valinta osui Iris rukkaan.

***

Anni Swan: Iris rukka

185 s., WSOY 1970, 15. p.

ilmestynyt ensikerran 1916

Iris on 12-vuotias luonnonlapsi, joka asustelee syrjäisellä Metsäpirtin tilalla yhdessä äitinsä sukulaisten Seren ja Tanelin kanssa. Iriksen äiti on kuollut ja isä kiertelee soittoniekkana pitkin maailmaa, mutta tyttärensä luona hän ei ole käynyt vuosiin. Sere ja Taneli pyrkivät kasvattamaan Iristä parhaan kykynsä mukaan, mutta lopulta Iriksen tulee aika lähteä kaupunkiin saamaan koulusivistystä. Helsingissä on vastassa eno Heinosen keskiluokkainen hienostoperhe, johon kuuluu viisi lasta ja palveluskuntaa.

Helsingissä Iris tuntee olevan kaikkea muuta kuin kotonaan. Hienostelevat serkut Elin, Ester, Elsa ja Aksel tekevät maalaismaisesti puetusta ja kömpelöstä serkustaan jatkuvasti ilkeääkin pilaa. Ainoastaan perheen nuorimmainen, Sissi, tuntuu pitävän serkustaan. Tarinassa on todellisia tuhkimotarinan piirteitä, sillä avoin ja aito Iris sulattaa joidenkin ihmisten sydämet, saa ystäviä ja saapa hän ihan oman hyväntekijänkin, joka pyrkii mahdollistamaan Iriksen unelmia. Kohtalo kuitenkin kolhii Iristä monessa kohtaa, vaikka elämä lopulta tuntuukin kääntyvän parhain päin.

Kirjaa lukiessa usein päällimmäinen tunne oli sääli puoliorpoa ja koti-ikävää potevaa Iristä kohtaan. Samalla mietitytti miten julmasti toiset lapset voivatkaan erilaista lasta kohdella. Se on teema, joka on edelleen ajankohtainen, sillä erilaisuudella päätyy usein silmätikuksi. Swanin kirja on siis tietyiltä osin melko ankea, vaikka on siinä ilon pilkahduksiakin, kun Iris tuntuu löytävän oman paikkansa yhteisössä.

Iriksen hahmossa on paljon klassisia tyttökirjan sankarittaren piirteitä, kuten reippautta ja lannistumattomuutta. Kirjassa on myös selkeästi vastakkainasteltu köyhät ja varakkaat, sivistymättömät ja sivistyneet. Jokaisesta hahmosta välittyy heti kumpaa hän edustaa, mutta kuten eräs ala-asteen opettajani joskus sanoi, todellinen sydämen sivistys on myös erittäin tärkeää. Sitä ei Iriksen kouluoppia saaneilla serkuilla tunnu olevan, mutta näennäisesti sivistymättömällä Iriksellä kyllä on. Lopussa toukasta kuoriutuukin perhonen, jolle löytyy oma paikka maailmassa ja asiat järjestyvät. Kurjuutta seuraa siis onni, mikä onkin sangen perinteinen asetelma kirjallisuudessa.