Kunnan jauhot

Kalle Päätalo: Kunnan jauhot

Juuret Iijoen törmässä 3

Gummeruksen äänikirja, 2022

ilmestynyt alunperin vuonna 1973

lukijana Toni Kamula

Matkani Iijoella eteni maaliskuussa jo kolmanteen osaansa. Teos sijoittuu 1930-luvun alkuun, jolloin Päätalojen perheessä ollaan lujilla. Herkko-isä sairastuu keuhkokuumeeseen, jonka jälkeen myös hänen mielenterveytensä alkaa järkkyä. Herkko kuvittelee Riitun olevan uskoton eikä juuri päästä vaimoaan silmistään. Ilmapiiri kotona on tukala isän luulottelujen suhteen, mutta myös taloudellinen ahdinko uhkaa, kun isä ei enää lähde savottoihin.

Isän sairaus vie hänet lopulta piirimielisairaalaan, mikä on raskas uutinen uittohommissa olevalle Kallelle. Isän sairaus on tehnyt hänestä 12-vuotiaana perheensä pääasiallisen elättäjän, ja aluksi uittotyömailla moni kohteleekin häntä hyvin ihan vain siksi, että hän on Päätalon Herkon poika. Isän sairauden jatkuessa ja uusien työmaiden alkaessa työnjohtajat vaihtuvat eikä Kalle pääse enää niin hyviin tienesteihin kuin aiemmin. Kunnan piirimiehen lupalapuilla perhe saa hakea jauhoja kaupasta. Äitikin tekee osansa kupparina, mutta perhe joutuu silti kerjäämään muista taloista apua.

Työnteon ohessa koulukin tulee käydyksi loppuun. Kalle aikuistuu vauhdilla, kun on pakko. Hän kokee niin isän sairauden kuin perheen taloudellisen tilanteenkin voimakkaasti. Aivan itseäkin alkoi ahdistaa silkasta myötätunnosta häntä ja koko perhettä kohtaan. Tuona aikana yhteisöllisyys oli vahvempaa kuin nykyään, ja nuo tilanteet tarkoittivat väistämättä perheen aseman heikentymistä yhteisössä muutenkin.

Mielestäni Päätalo kuvaa tarkkanäköisesti ja uskottavasti mielenterveyden järkkymisen vaikutuksia perheessä. Nuoren pojan mielenmaisema välittyy hyvin, varmasti juuri siksikin, että kyse on Päätalon omista kokemuksista kaunokirjallisuudeksi puettuna. Ajankuva on niin ikään onnistunut hyvin, kuten aiemmissakin osissa. On helppo siirtyä tarinan mukana Päätalojen pirttiin ja uittotyömaille. Katsotaan mihin seuraava osa kuljettaa!

Tammettu virta

Kalle Päätalo: Tammettu virta

Juuret Iijoen törmässä 2

Gummeruksen äänikirja, 2022

ilmestynyt alun perin vuonna 1972

lukijana Toni Kamula

Tammettu virta on Kalle Päätalon omaelämäkerrallisen Iijoki-sarjan toinen osa. Se jatkaa tarinaa aikalailla suoraan siitä, mihin ensimmäinen osa jäi. Kallen elämänpiiri rakentuu kodin ja kansakoulun maisemiin. Isän mukana hän pääsee myös tukinuittajien savottatyömaalle, mikä on nuorelle pojalle suuri kokemus.

Oli mukavaa tempautua takaisin Jokijärvelle ja Kallen jokapäiväisiin toimiin. Hän on pohjimmalta luonteeltaan kiltti ja miellyttämishaluinen poika, vaikka välillä tuleekin livistäneeksi vastarannalle kortinpeluuseen tai toimii muuten vasten nimenomaisia käskyjä. Korttipiru vie Kallea helposti mennessään ja hän velkaantuu kavereilleen, mikä aiheuttaa niin tukalia tilanteita, että aivan kuulijaakin kuristaa tilanteen umpikujamaisuus.

Kotona olosuhteet vaihtelevat. Kallioniemessä asuva Arvi-setä sairastelee pitkään. Sairaus heittää huolen varjon perheen ylle. Myös isän isä, Ukkeli, asuu Kallioniemessä yhden vuoden, kuten veljessarja on keskenään sopinut. Naapuritalo jää tyhjilleen, mutta Kallioniemeen rakennetaan lopulta äidin hartaasti toivomaa lisätilaa, jota perhe kyllä todella tarvitseekin. Asumisolosuhteet paranevat kertaheitolla, kun paikkaansa hakevasta uunistakaan ei ole enää samanlaista harmia.

Mielenkiintoista tässä on paitsi lasten välisten ystävyyssuhteiden kuvaus myös Kallen vanhempien avioliiton kuvaus. Äiti on vankka ja neuvokas peruskallio impulsiivisen isän rinnalla. Tämän kuvauksen perusteella voisin kuvitella, että vaikka Riitu oli yksin vastuussa perheestään Herkon ollessa savottatyömailla, saattoivat nuo ajanjaksot olla silti toisella tavalla hänelle helpompia kuin puolison läsnäolo. Itseriittoinen ja mustasukkaisuuteen taipuvainen Herkko tuskin oli helpoin mahdollinen puoliso.

Iijoki-sarjan viehätys tuntuu piilevän värikkäässä arkielämän kuvauksessa. Teksti on kielellisesti todella elämänmakuista ja rehevää, kiitos murteellisten ilmaisujen. Olen edelleen hieman ällistynyt siitä, miten lumoutunut olen tästä sarjasta. Äänikirjoina tämä tuntuu toimivan kyllä todella hyvin, sillä Päätalolla on aika tarinoiva tyyli kertoa. Juuri siksi onkin niin mukavaa kuunnella, kun joku tarinaa minulle kertoo.

Huonemiehen poika

Kalle Päätalo: Huonemiehen poika

Juuret Iijoen törmässä eli Iijoki-sarja 1

Gummeruksen äänikirja, 2022

ilmestynyt alun perin vuonna 1971

äänikirjan lukijana Toni Kamula

Kun en tiennyt mitä oikein kuuntelisin, valitsin Kalle Päätalon 26-osaisen Iijoki-sarjan ensimmäisen osan. Tämän parissa vierähtikin hyvät tovit heti vuoden alussa. Huonemiehen poika ilmestyi alun perin vuonna 1971 ja nyttemmin Gummerus on alkanut julkaista sarjaa e-äänikirjoina. Se tekee tästä sarjasta huomattavasti helpommin lähestyttävän ainakin minun kaltaiselleni sarjoja ja tiiliskiviä kammoksuvalle kirjatoukalle.

Olen joskus lukenut Päätalon esikoisromaania Ihmisiä telineillä, mutta en päässyt sen kanssa loppuun asti, vaikka siitä kyllä muistan pitäneeni. Se oli sitä aikaa, kun en juuri koskaan uusinut lainojani, vaan palautin pois, jos en saanut kuukaudessa luettua. Tuon muiston valossa siis ihan positiivisella odotuksella lähdin kuuntelemaan Huonemiehen poikaa.

Huonemiehen poika sijoittuu 1920-luvulle. Tässä sarjan ensimmäisessä osassa kerrotaan Kallen vanhempien vaiheista ennen Kallen syntymää sekä hänen omia elämänvaiheitaan varhaislapsuudesta kansakouluun menoon asti. Muutamasta vuodesta kertyy kerrottavaa liki 24 tunnin mittaan asti, sillä Päätalo on perusteellinen kertoja. Ilmeisesti hänellä oli todella hyvä muisti, vaikka hieman epäilen kykenikö hän ihan näin tarkasti muistamaan.

Laittoipa Päätalo omiaan tai ei, niin tämä oli kyllä varsin mukavaa kuunneltavaa. Kaipasin monta viihdekirjaa luettuani ja kuunneltuani jotain aivan toisenlaista, ja sellaista tämä juureva Iijoki-tarina todella tarjoili. Kerronta on rauhallista ja tapahtumat pyörivät arkisissa sattumuksissa. Monesti aikuisten puheissa yritetään kierrellen sanoa sellaista, joita ei lapsen kuullen haluta suoraan sanoa. Aikuisten asiat askarruttavat pientä poikaa, joka pyrkii ottamaan niistä selvää ja päättelee itse loput. Kalle viettääkin varsin mielellään aikaa aikuisten seurassa, vaikka toki ikätovereidenkin seura on toivottua.

Päätalon teksti on sujuvaa ja kielellisesti mielestäni todella onnistunutta. Lapsen näkökulma on myös onnistunut todella hyvin. Murreilmaisut tuo tekstiin rehevyyttä, josta itse pidin paljon. Mielestäni Toni Kamula sopii mainiosti tämän äänikirjan lukijaksi. Tulen jatkamaan sarjan parissa. Ehkä voisin ottaa tavoitteeksi kirja per kuukausi. Siinä sitä riittääkin kuunneltavaa pariksi vuodeksi.

Korkeintaan vähän väsynyt

 

Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä

384 s., Gummerus 2020

kansi: Sanna Mander

Kun Eeva Kolun omakohtaisiin kokemuksiin perustuva Korkeintaan vähän väsynyt alkoi näkyä tiiviisti instagramin uutisvirrassani, en vielä oikein tiennyt mistä kirjassa oli kyse. Tutkin asiaa ja tiesin heti, että tässä on kirja, jonka todellakin haluan lukea. Olen oikeastaan viimeisen vuoden ajan tehnyt hiljalleen töitä sen suhteen, että mun ei ihan oikeasti ole pakko revetä joka paikkaan. Olin vuosi sitten graduprojektini alussa ja aloin tunnistaa itsessäni merkkejä siitä, että nyt on tarve alkaa tarkastella omia rajoja uudella tavalla. Koska olen jo tehnyt tätä matkaa ja ajatustyötä, tämä kirja kolahti kovasti. En tiedä osaanko sanoa tästä kirjasta kuitenkaan mitään kovin järkevää, mutta sen tiedän, että tämän kirjan haluaisin oikeastaan ostaa omaan hyllyyni, jotta voisin lukea sen uudelleen ja tehdä kirjaan merkintöjä, jäädä oikein kunnolla pohtimaan kolahtavia kohtia.

Eeva Kolu on vasta 34-vuotias, mutta hänellä on takanaan kolme burnoutia. Hän todella tietää tunteen, jossa ihminen yrittää koko ajan venyä enemmän, olla enemmän ja tehdä enemmän, että olisi tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei tunnu riittävän. Mielestäni kirjan nimi on todella osuva, Korkeintaan vähän väsynyt, sillä minäkin tunnistan tuon ajatuksen. Olen ollut vähän väsynyt, nukkunut huonosti tai liian vähän, mutta kyllä minä silti jaksan ja pystyn ja kykenen, pakkohan mun on! Että nukun sitten joskus, mutta nyt mä jaksan vielä tämän asian ja tuon deadlinen ja sitten helpottaa. Mutta kun ei se mene niin, ja kuten Kolu sanoo, itseä pitää oikeasti kuunnella ja uskoa.

Kun valmistuin kesäkuun alussa, tippui hanskat melkein kaiken suhteen siinä samalla. Töistä alkoi 3 viikon kesäloma, lukeminen ei maistunut yhtään, kaipasin hirvittävän paljon ihmisten seuraa ja huvituksia. Kesä nollasi päätä, mutta toisaalta myös osoitti hyvin terävästi sen, miten lujille olin itseni vetänyt kolmen vuoden työ-opiskelu-kombolla. Siinä hetkessä oli keskittynyt suorittamaan, mutta kun tuli lupa hellittää, niin todellisuus näyttäytyi tosissaan. Olen onnekas, että en huomaamattani ajanut itseäni ihan piippuun.

Kolu kirjoittaa monessa kohdin kuin sydämeni kieltä. Nyökyttelin niin monessa kohtaa, samaistuin ja oivalsin asioita. Toisaalta oli hieman raskastakin lukea asioista, jotka tuntuvat olevan niin kovin lähellä. Tämä kirja vaati minulta aikaa ja rauhallista lukutahtia, sillä tätä kirjaa en olisi pystynyt ahmimaan. Joskus lukeminen tuntui jopa hieman työläältä, niin että piti melkein miettiä kannattaako mun lukea tätä nyt vai olisiko joskus myöhemmin otollisempi aika käydä näitä ajatusprosesseja. Tosi hieno kirja kaiken kaikkiaan kyllä, mutta jos aiot lukea tämän, niin mieti milloin sinulla on parhaiten aikaa ja kapasiteettia käsitellä herääviä ajatuksia.

Vanhapiika: Tahattomasti yksinäisen tarina

Malin Lindroth: Vanhapiika - Tahattomasti yksinäisen tarina

115 s., Atena 2019

alkup. Nuckan, 2018

suom. Hannimari Heino

kansi: Sanna Mander

 

Malin Lindrothin omakohtainen kertomus yksinäisyydestä ilmestyi suomeksi tänä keväänä ja nousi nopeasti ainakin kirjainstaajien suosioon. Teosta kiitettiin ja ainakin minun silmiini osui useampikin postaus, jossa kirjaa pidettiin niin hyvänä, että se täytyy hankkia omaankin hyllyyn. Siksi odotin tältä kirjalta aika paljon, mutta minun on pakko sanoa, että minulle lukukokemus jäi lopulta hieman valjuksi.

 

Malin Lindroth antaa kirjassaan kasvot kaikille niille, jotka ovat jääneet ilman parisuhdetta ja perhettä vastoin omaa tahtoaan. Hän keskittyy kirjassaan nimen omaan puuttuvan parisuhteen aiheuttamaan yksinäisyyteen. Mielestäni tämä on tärkeä avaus aiheesta, josta yleensä vaietaan. Yksinäisyys maailmassa, joka on normitettu parisuhteen ja perhe-elämän ympärille, tuntuu jo aiheenakin, no, yksinäiseltä. Lindroth kuvaa kirjassaan sitä, miten hänelle ei vain tullut sitä oikeaa ihmistä, joka tulee vastaan sitten kun on oikea aika. Ei tullut, vaikka aina sinkuille juuri sitä toistellaan. Että kyllä sinullekin jossain on joku. Mitä jos ei olekaan? 

 

Kirjassaan Lindroth haluaa vallata takaisin sanan "vanhapiika" ja poistaa siihen liittyvän häpeän. Hän haluaa puhua avoimesti siitä ihmisestä, joka jäi yksin vaikka ei halunnutkaan. Yksinäisyys on asia, johon kanssaihmisten on usein vaikea suhtautua. On helpompi sivuuttaa aihe toteamalla, että jokaiselle on joku, tai sitten vain olettaa, että toinen on yksin omasta valinnastaan. Kaikki eivät ole. Parisuhteen puuttuminen voi olla todella kipeä asia, kuten Lindroth rohkeasti tunnustaa. Hänenkin elämässään on ollut suhteita, jotka ovat lopulta päättyneet torjuntaan. Miten voi selvitä siitä, että tuntuu aina olevan jotenkin vääränlainen?

 

Olen itse ollut käytännöllisesti katsoen koko ikäni sinkku. Joskus mietin sanonko olevani tyytyväinen tilanteeseen vain siksi, että en kehtaisi tunnustaa olevani yksinäinen. Olen tullut siihen tulokseen, että en ole yksinäinen ja olen aidosti tyytyväinen. Oli aika surullista lukea ihmisestä, jolle parisuhteen puuttuminen on todellakin puute, ikävä ja iso asia. Vaikka lähtökohta Jonnalla, 27 vuotta, ja Malinilla, +50 vuotta, on hyvin erilainen tähän asiaan liittyen, oli tässä kuitenkin samaistumispintaakin. Mitä enemmän tulee (sinkku)vuosia mittariin, sitä enemmän saa kuulla hyvää tarkoittavia paritusyrityksiä, lohdutukseksi tarkoitettuja lausahduksia (en edes kaipaa lohdutusta, olenhan tyytyväinen!) ja ihan myös suoria kommentteja siitä, että ei saa olla liian valikoiva. Miksi pitäisi elää epämieluisan ihmisen kanssa vain sopiakseen parisuhdenormiin tai jottei tuntisi yksinäisyyttä?

 

Kuten sanottu, kaikesta huolimatta lukukokemus jäi minulle valjuksi, vaikka itse aihe onkin tärkeä. Valju lukukokemus saattaa johtua niin liian korkealla asetetuista odotuksista kuin myös siitä, että luin kirjan tavallaan kahdessa osassa. Luulenpa, että tämä olisi ollut puhuttelevampi kirja yhtäjaksoisesti luettuna. Minulle toimi paremmin yksinäisyyttä monesta eri näkökulmasta ja monessa eri tilanteessa käsittelevä Laura Honkasalon Pöytä yhdelle.

 

♠♠♠

Miten helvetissä minusta tuli feministi?

Eveliina Talvitie: Miten helvetissä minusta tuli feministi?

216 s., WSOY 2016

kansi: Mika Tuominen & Aki Roukala

 

Toimittaja Eveliina Talvitie kysyy tuoreimman kirjansa nimessä miten helvetissä hänestä tuli feministi. Tämä kirja on vastaus tuohon kysymykseen: pala palalta Talvitie valottaa niitä taustoja ja ajatuksia, jotka hänen kohdallaan myötävaikuttivat feminismin omaksumista. Samalla Talvitie luo feminismistä aatteena paljon laajemman kuvan kuin mitä todennäköisesti monellakaan keskivertokansalaisella on. Minua kiinnostaa feminismi aatteena, joten tämä teos oli sitä myöten myös kiinnostavaa luettavaa.

 

Vaikka tämä teos on oikeastaan kuvaus Talvitien omasta matkasta feministiksi, on tässä varmasti paljon sellaista mihin moni muukin voi samaistua: kokemuksia ulkonäön arvostelusta, alentuvaa suhtautumista ja aliarviointia, suoranaista tungettelua ja loukkaamista. Niitä asioita voi tietysti joutua kokemaan sukupuolestaan riippumatta, mutta on epäilemättä pitkälti totta, että naisten ulkonäköasiat ovat melkoisesti tapetilla ja ulkonäköä myös kommentoidaan häikäilemättömästi. Talvitie kirjoittaa asiastaan nasevasti ja asiantuntevasti.

 

Monilla lienee feminismistä käsitys nimen omaan naisasia-aatteena, mutta Talvitie painottaa kyseessä olevan tasa-arvokysymys enemmän kuin nimen omaan naisasialiike. Ajatus naisasialiikkeestä saattaa luoda helposti mielikuvan siitä, että naiset halutaan nostaa korkeammalle kuin miehet, mutta todellisuudessa on kysymys tasa-arvon tavoittelusta. Talvitie luonnehtii itseään tiukkapipoksi ja riivinraudaksi, ja esimerkeissään hän kyllä kieltämättä vaikuttaa melko voimakkaalta persoonalta. Joku voisi luonnehtia häntä hankalaksi, mutta niinhän siinä usein käy kun joku on tiukasti jotain mieltä ja osaa jopa perustella miksi ajattelee niin. Talvitie tuntuu osaavan! Vaan täytyy myöntää, että kyllä minäkin silti jossain vaiheessa tätä lukiessani hieman mietin pitääkö nyt melkein joka asiasta tehdä tasa-arvokysymys.

 

Mielestäni tämä kirja sopii hyvin luettavaksi myös niille ihmisille, jotka eivät oikein tiedä miten suhtautua feminismiin tai jotka eivät oikeastaan tiedä mikä aatteen tausta on. Tämä kirja tarjoaa vastauksia kysymyksiin mikä ja miksi, ja vastaukset saatuaan jokainen voi itse päättää miten suhtautuu asiaan. Minua kyllä jäi kiinnostamaan tämä asia sen verran, että ehkä jossain vaiheessa luen aiheesta vielä lisääkin.