Noitanaisen älä anna elää

Leena Virtanen: Noitanaisen älä anna elää - tosikertomus noitavainosta Suomessa 1666-1671

277 s., WSOY 2013

kansi: Mika Tuominen

Noitanaisen älä anna elää on intensiivinen sukellus etenkin Ahvenanmaan noitavainoihin vuosien 1666-1671 välillä, vaikkakin kirja käsittelee hieman pidempää ajanjaksoa pohjustaen vainojen aikaa ja pesten niiden jälkipyykkiä. Taiteen lisensiaatti Leena Virtanen on paneutunut aiheeseensa todella hyvin, sillä lukijalle ei juuri herää kysymyksiä siitä, miksi jotain tehtiin ja miten asiat hoidettiin noitavainojen aikaan.

Koska Leena Virtasella tuntuu olevan todella paljon informaatiota annettavanaan, meinasin välillä jäädä tietoaallon alle. Koko ajan esiin pomppaa uusia nimiä, termejä ja noitasyytöksiä, joissa en etenkään aluksi tahtonut pysyä perässä. Lisäksi Virtanen liikkuu koko ajan tapauksesta ja ajasta toiseen, mikä ei todellakaan parantanut lukijan mahdollisuutta pysyä mukana. Jonkinlaista parempaa jäsennystä ja selkeyttä olisin siis todellakin kaivannut, sillä siten olisin voinut paneutua paremmin itse aiheeseen, joka todella on mielenkiintoinen.

Plussaa Virtaselle voidaan antaa siitä, että hän kirjoittaa todella kansantajuisesti eli hän ei jatkuvasti viljele outoja termejä ja sivistyssanoja, mikä tuo näiden kansannaisten elämänkohtaloihin todenmakua ja eräänlaista rouheutta. Näin ollen hän säilyttää aiheen perimmäisen ajatuksen, joka minun mielestäni on antaa ääni näille naisille, jotka kokivat suurta vääryyttä niin päättäjien kuin kanssaihmistensäkin taholta. Tämä kirja onkin hyvin onnistunut siinä mielessä, että Virtanen avaa uusia näkökulmia tuon ajan ajatusmaailmaan syyllistämättä erityisesti ketään. Hän vertaa tuon ajan ja meidän aikamme ajatusmaailmoja siten, että nykyihmisen on kuitenkin jollakin tavalla helppo käsittää noitavainojen syitä, vaikka ne tuntuvatkin hyvin kaukaisilta tänä päivänä.

Tällä kirjalla on siis heikkouksiensa lisäksi myös vahvuutensa, jotka parantavat kirjan loppuvaikutelmaa. En siltikään voi mitään sille, että mielestäni kirjan lopetus on turhan pitkänsitkeä ja aihe jäi loppujen lopuksi hieman kaukaiseksi minulle, vaikka Virtanen pystyykin käyttämällään kielellä tuomaan tarinoita lähelle lukijaa.

♠♠♠½

Tinka ja Taika: Noidanruohon salaisuus

Sanna Isto: Tinka ja Taika - Noidanruohon salaisuus

kuvitus: Julia Vuori

182 s., WSOY 2013

Luin viime marraskuussa Sanna Iston esikoisteoksen Tinka ja Taika. Vaikka löysinkin siitä hyviä puolia, niin lopullisesti se ei tuntunut kolahtavan minuun. Kun pohdin teosta myöhemmin, niin aloin pitää siitä paljon enemmän: jopa niin paljon, että tein siitä kirjavinkin tokaluokkalaisille. Siksi vahvistuikin ajatus, että haluaisin lukea myös tulevan jatko-osan. Noidanruohon salaisuus jatkaa tarinaa oikeastaan suoraan siitä, mihin edellinen osa jäi.

Tinka ja Taika eivät ole mitkä tahansa siskokset, vaan ihan oikeita noitia. He ovat todella innoissaan uusista kyvyistään ja nauttivat niistä täysin siemauksin. Aina ei oikein malttaisi edes odottaa, että mummo opettaisi kaikki tietonsa tytöille. Malttamattomuudessaan tytöt saavat aikaan hulvattomiakin kommelluksia, joista osalliseksi pääsee koko perhe pehmoleluhevosta myöten. Harjoittelu ei kuitenkaan ole pelkkää iloa, sillä mummon taika-arkkua halajava Montonen tuntuu taas palaavan takaisin kuvioihin. Montonen ei tule saamaan arkkua, siitä siskokset ovat päättäneet pitää huolen.

Itse pidin tämän jatko-osan juonenkuljetuksesta ensimmäistä osaa enemmän. En tiedä mikä siinä tuntui niin ratkaisevan erilaiselta, mutta mielestäni kokonaisuus on nyt tasaisempi ja yhtenäisempi. Tässä ei ehkä ollut sellaista epätoivoista väärinymmärrysten sarjaa, mikä ensimmäisessä osassa oli.  Juoni soljui eteenpäin vaivattomammin ja samalla toi nopeammin eteen uudenlaisia tilanteita ja oivalluksia. Julia Vuoren kuvitus sen sijaan oli yhtä onnistunut ja mainio kuin ensimmäisessäkin osassa ja sitä olisi kyllä voinut katsella enemmänkin.

Tässä kirjassa hieman ärsytti se, että Montonen tuli taas hämmentämään soppaa. Tietysti se luo jännitystä ja mielenkiintoisia tilanteita, mutta minua koko Montonen alkoi hieman tympiä (en kyllä pitänyt hahmosta ekassakaan osassa). Ehkä tähän osaan olisi voinut kehitellä jonkin toisenlaisen pahiksen ja hieman laajentaa tarinan miljöötä, mutta toisaalta pieni tapahtumien piiri ja sama pahis luovat yhtenäisyyttä ensimmäiseen osaan.

Yhteenvetona voin todeta, että Iston luoma taikamaailma on toimiva ja mielenkiintoinen. Tämä toinen osa syventää taustatietoja, joka luo lisää peilauspohjaa juonenkäänteille, jolloin ainakin minun oli helpompi muodostaa omia käsityksiä asioista. Kokonaisuutena pidin tästä kirjasta edeltäjäänsä enemmän.

♠♠♠♠

Eka äänikirjani: Noitatarinoita Myöpelinmäellä

Mervi Heikkilä: Noitatarinoita Myöpelinmäellä - Tarinoita noitien salaiselta suojelualueelta

2 cd-levyä, 82 min.

lukenut M. Heikkilä, otsikot Maija Sippola
Rumus Äänituotanto 2012

Kuuntelin tällä viikolla autossa työmatkoilla Mervi Heikkilän kirjoittaman ja lukeman lasten äänikirjan Noitatarinoita Myöpelinmäellä. En ollut koskaan aikaisemmin kuunnellut äänikirjaa, vaikka olihan se mielessä käynyt, kun autossa tulee kouluaikoina istuttua aika paljon. Moni sanoo, että äänikirjojen kuuntelu autossa on mukavaa, mutta itse en uskonut voivani keskittyä tarinaan niin tarkasti, että saisin siitä mitään irti. Todistin itselleni, että olin väärässä.

Noitatarinoita Myöpelinmäellä sisältää viisi tarinaa, jotka ovat kestoltaan hieman alle 20 minuuttia per tarina. Se sopi minulle loistavasti, koska työmatkaani kuluu suurinpiirtein saman verran aikaa. Tarinat ovat nimeltään Myrtin ja Tillin puutarhalampi, Pöllö päässä, Levoton aksolotli, Jaakko Jumi ja Helle Harmitti sekä Myöpelinmäen Murttakerho. Oma suosikkini tarinoista on Levoton aksolotli, vaikkakin kaikki tarinat olivat kyllä idearikkaasti keksitty ja niissä käytetty kieli oli ilahduttavan rikasta ja värikästä. Heikkilä lukee tarinansa todella hyvin ja välittää näin hahmojen ajatuksia ja tunnelmaa kuulijalleen hyvin.

Vaikka äänikirjan nimi on Noitatarinoita Myöpelinmäellä, voi tätä kirjaa mielestäni kuunteluttaa myös alle kouluikäisille lapsille oikein mainiosti. Nämä tarinat eivät ole pelottavia, vaikka niistä jännitystä löytyykin, ja uskoisin useimman lapsen pitävän näitä juuri sopivan jänninä ja mielenkiintoisina. Noidat ovat hauskoja tapauksia ja tuntuvat hyvin lapsenmielisiltä, eivät sellaisilta perinteisiltä konkkanokkaisilta pelottavilta akoilta. Noidat, heidän erikoiset lemmikkinsä ja taikatemppunsa ovat taatusti mieleen. Tarinoiden kesto on hyvä, sillä sen jaksaa varmasti lapset kuunnella oikein hyvin.

Mielestäni Heikkilä on keksinyt hahmojen nimet hyvin, mikä jo kuvaa kielen värikkyyttä ja kekseliäisyyttä. Tilli Lammas on mielestäni aika mielenkiintoinen nimi, tosin en tiedä pitäisikö se kirjoittaa Tilli-lammas. Niin tai näin, tulee väkisinkin mieleen jokin ruokalaji. Varpu Luutanen ja Myrtti Yrttinen ovat myös hyvin oivallettuja nimiä mielestäni (vrt. esim. varpuluuta). Nimet jäävät hyvin mieleen ja on kiva palata tuttujen hahmojen pariin vielä viimeisessä eli viidennessä tarinassa, jossa he ovat mukana koko porukalla.

Olen iloinen siitä, että päätin tämän äänikirjan lainata, sillä ennen ja jälkeen työpäivän on mukava kuunnella hauskoja tarinoita. Vaikka nyt äänikirjatili onkin avattu, niin en usko äänikirjojen kuuntelemisesta tulevan minulle tapaa. Ehkä voin joskus lasten äänikirjoja kuunnella, mutta en mitään monen levyn romaaneja. En ainakaan aio kotona ruveta niitä kuuntelemaan, koska silloin pystyn yhtä hyvin lukemaankin.

En nyt osaa arvosanoittaa tätä äänikirjaa, koska minulla ei ole mitään vertauskohtaa. Suosittelen tätä kyllä kaikille pientä jännitystä ja hauskuutta arkeensa kaipaaville. :)

arvosanoittamaton