Loistava ystäväni

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

10 cd-levyä, 12 h 4 min.

BTJ:n äänikirja 2016 (WSOY 2016)

alkup. L'amica geniale, 2011

suom. Helinä Kangas

lukija: Erja Manto

Erja Manto on suosikkini äänikirjanlukijoista, ja oikeastaan juuri siksi päätin ryhtyä kuuntelemaan Elena Ferranten suuren suosion saavuttanutta teosta Loistava ystäväni. Kieltämättä minua kiinnosti myös teoksen italialainen miljöö ja sodanjälkeiset yhteiskunnalliset muutokset, joita Ferrante kuvaa kahden erilaisen ystävyksen ohessa ja heidän kauttaan.

Suutarin tytär Lila on peloton ja uhmakas, kun taas Elena on enemmän sivustaseuraaja ja miellyttämisenhaluisempi. Lilalla on unelmia, jollaisia kohti Elena ei ikinä uskaltaisi kurkottaa ilman ystäväänsä. Vaikka tyttöjen ystävyys on ristiriitaista ja kilpailuhenkistä, yhdistää heitä kuitenkin halu selviytyä miehisessä maailmassa ja löytää oma paikkansa. Köyhyydessä kasvaneet tytöt toivovat tulevalta parempaa, Lila kiihkeämmin ja laskelmoidummin ja Elena realistisemmin ja varovaisemmin. 

Loistava ystäväni, joka kantaa alaotsikossa nimeä Lapsuus ja nuoruus, kuvaa Elenan ja Lilan varttumista lapsista nuoriksi naisiksi. Tarina jatkuu vielä kolmen kirjan verran, mutta en ole varma jaksanko ja haluanko tutustua niihin, sillä tämä teos ei oikein vastannut odotuksiani. Minusta tuntuu, että tarinan imuun oli vaikea päästä eikä juoni oikein kiinnostanut, mutta kuuntelin kirjan loppuu sen kerran aloitettuani. Täytyy myöntää, että minun on vaikea nähdä miksi tämä kirja on noussut niin suosituksi, sillä minuun tämä ei tehnyt mitään ihmeempää vaikutusta. Kuitenkin kirjan loppuratkaisussa oli jotain sellaista, joka lopultakin onnistui herättämään mielenkiintoni siinä määrin, että toisaalta minua kiinnostaisi tietää mitä seuraavaksi tapahtui.

Mielestäni Loistava ystäväni on jokseenkin tasapaksu teos, jossa ei oikein tapahdu mitään huikeaa. Päivät seuraavat toistaan, naapuruston tytöt kilpailevat keskenään milloin milläkin elämän osa-alueella ja yrittävät löytää paikkansa maailmassa. En usko, että tasapaksuuden tuntuun vaikuttaisi millään tavalla äänikirjan lukija, sillä poikkeuksetta Erja Manto on aina ollut minulle mieleen. En mielestäni myöskään ladannut tälle kirjalle liikaa odotuksia, sillä en oikeastaan odottanut tältä mitään ihmeellistä: kunhan sattumien oikusta päädyin kuuntelemaan. Tämä ei yksinkertaisesti vain tainnut olla minun kirjani, mutta eipä sitä vaan aina onnistu löytämään huippusuositun teoksen suosion salaisuutta.

♠♠♠

Klassikkohaaste 2: Maa on syntinen laulu

Tänään on se päivä, jolloin kirjabloggaajien klassikkohaasteen toiseen osaan osallistuvat bloggaajat julkaisevat tekstinsä lukemistaan klassikoista. Haasteen ensimmäiseen osaan en osallistunut, mutta jahka jatkoa seuraa, niin tulen olemaan mukana, sillä haasteen kautta oikeasti tulee tartuttua lukulistalla ikuisuuksia keikkuneisiin teoksiin. Tällä kierroksella päätin selättää Timo K. Mukan teoksen Maa on syntinen laulu.

***

Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu (1964)

yhteisniteestä Nuoruuden romaanit, Gummerus 1988

Maa on syntinen laulu kertoo pohjoisessa sijaitsevan kylän asukkaista ja elämänmenosta. Kyläyhteistöä leimaa paitsi kiihkomielinen uskonnollisuus myös luonnon äärellä eläminen ja luonnosta eläminen. Pohjoinen luonto näyttäytyy väkevänä ja rehevänä, kylän asukkaat puolestaan osoittautuvat toinen toistaan erikoisemmiksi yksilöiksi, joiden mielihuvia on naapureista juoruileminen, viinanjuonti tai yleinen pahennuksen aiheuttaminen. Tarinan keskiössä on nuori nainen Martta Mäkelä, joka elää heräävän seksuaalisuutensa aikoja ja rakastuu epämääräisen maineen omaavaan lappalaiseen, Oula Nahkamaahan.

Kukaan vähääkään kotimaista kirjallisuutta tunteva ei varmaan ole voinut välttyä kuulemasta, että Maa on syntinen laulu oli ilmestyessään shokeeraava ja rajoja rikkova teos. Painopiste tuossa kuvauksessa lienee avoimessa seksuaalisuudessa, alastomuudessa ja kaikenlaisessa "riettaassa elämässä", jota kylässä ilmenee. Minulle nykylukijana tämä ei ollut erityisen shokeeraava teos, mutta ihmettelin kyllä moneen kertaan miten omituisen vapaamielisiä jotkut kyläläiset olivat. Ihmetystä ei juurikaan herättänyt nuorten (tai vanhempienkaan vapaiden ihmisten) vapaa seurustelu keskenään. Enemmän ihmettelin päähenkilö Martta Mäkelän taipumusta pällistellä alastomana keimaillen muun muassa isoisänsä edessä ja puhua rivoja jopa sukulaiselleen. Tuli mieleen ihan joku alkuasukas, jolla ei ole päässä mitään käsitystä siitä mikä on sopivaa ja mikä ei. Minua jotenkin inhotti Martan käytös ja ylipäätään tapa jolla hän suhtautui moniin muihin ihmisiin. Hämmästelin myös sitä, miten toisaalta esiaviolliset suhteet herättivät pahennusta, mutta samalla oli ihan ookoo jos nuoret lukittautuivat peräkamariin ja kaikki kyllä tiesivät mitä siellä oli tapahtuva. Kylän ihmiset osoittautuivat melkoisen tekopyhiksi ja kaksijakoisiksi.

Vaikka tämä kirja ei shokeerannut minua, niin silti tämä tietyiltä osin onnistui järkyttämään minua. Olin täysin kauhuissani siitä, miten teoksessa eläimiä kohdeltiin - vanha ja sokea koira sai kestää iskut ja potkut, poroerottelussa tapahtui jos jonkinlaista kidutusta ihan huvin vuoksi eikä hevoselle annettu armoa savotassa. Osa kyläläisistä tuntui olevan todella brutaaleja ja vailla mitään käsitystä mistään inhimillisestä. Se ei todellakaan ollut kaunista luettavaa ja herätti minussa lähinnä mielipahaa, tyrmistystä ja inhoa. Ihmisten puukkohippastelut vielä kestää lukea, mutta eläimiin kohdistuva raakuus on minulle liikaa.

Olen näköjään jo kaksi kertaa luonnehtinut tämän teoksen herättäneen minussa inhoa, joten lienee sanomattakin selvää, että minä en ymmärrä tämän teoksen erinomaisuutta. Teksti on toki sujuvaa ja murteellinen dialogi kiehtovaa, samoin luonto näyttäytyy upeana ja voimallisena. En tiedä oliko tämä teos hieman liian alkuvoimainen minun makuuni, sillä Mukka kirjoittaa kovin suorasti ja kaunistelematta. Kuitenkin mielestäni vaikka ei haluaisikaan kirjoittaa mitään kaunopuheista tekstiä, niin asiat voi silti esittää vähän vähemmän inhottavasti ja brutaalisti. Tämä ei vain kerta kaikkiaan ollut minun kirjani, sillä sujuva teksti ja luontokuvaus ei ihan riitä peittomaan kaikkea muuta lukemaani. Mutta tulipahan luettua!

♠

Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset

121 s., Tammi 2008, 6.p.

1.p. 2001

kuvitus: Markus Majaluoma

 

Luettuani pari Karjalaan sijoittuvaa, sota-aikaa kuvaavaa tai sivuavaa ja mullistavia asioita käsittelevää teosta, tunsin kaipaavani maisemanvaihdosta. Sitä minulle tarjosi Heinähattu, Vilttitossu ja Rubesin veljekset, joka todellakin viihdytti minua ja sai minut nauramaan.

 

Kattilakosken perhe on vuokrannut huvilan, jonne he lähtevät viettämään kesää. Vahinko vain, että huvila paljastuu pieneksi tuvaksi eikä vastaa lainkaan Hannan toiveita. Mökille kuitenkin jäädään jo ihan perheen pojan takia, sillä lapsi osoittaa liiallista kiinnostusta sanomalehtien lukemiseen ja kaipaa näin ollen uusia virikkeitä. Hannankin loma saa mullistavan käänteen, kun naapuriin asettuu Rubesin taiteilijaveljekset Kustaa ja Aatami. Heinähatun ja Vilttitossun mielestä näissä taiteilijoissa tosin on jotain perin kummallista ja omituisen tuttua. Samaan aikaan Isonapa ja Rillirousku nauttivat -tai ainakin yrittävät nauttia - kesälomastaan ja välttyä kaikenlaisilta selkkauksilta. Sen pitäisi olla helppoa, kun Kattilakosken lapsia ei ole lähimaillakaan - vai onko?

 

Olen jo aikaisemmin täällä blogissakin todennut, että lapsena Heinähatut ja Vilttitossut tuntuivat jotenkin työläiltä ja sitä myöten tylsiltä kirjoilta, vaikka luinkin jo ihan sujuvasti. Nykyään Heinähatut ja Vilttitossut herättävät minussa suurta hilpeyttä ja en voi kuin ihmetellä mikä näissä silloin mukulana oikein tökki. Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset oli minulle uusi tuttavuus, joten en aluksi yhtään osannut aavistaa miksi Rubensin veljet olivat niin tutun oloisia. Olisihan se kannestakin pitänyt jo hoksata!

 

Minulla oli ihan suunnattoman hauskaa lukiessani Rubensin veljesten epätoivoisesta pyristelystä Hanna Kattilakosken takiaisenotteessa. Hauskaa oli paitsi Kustaan ja Aatamin koominen pukeutusmityyli myös se todella huono tuuri, joka heidän kohdalleen osui heidän joutuessaan juuri Kattilakoskien mökkinaapureiksi. Erityisen koominen hahmo oli mielestäni valonarka Aatami, joka rullautui lakanaan. Katsokaa nyt tuota kansikuvaa oikein tarkkaan, jo on erikoisen ja hauskan näköistä porukkaa! Suosittelen kyllä todellakin tätä kirjaa, oli tämä niin hauska.

 

♠♠♠♠♠

Naapuri

Herman Koch: Naapuri

516 s., Siltala 2015

alkup. Geachte Heer M., 2014

suom. Sanna van Leeuwen

 

Kirjallisuuspiirin seuraavana aiheena on Herman Kochin teokset. Odotan mielenkiinnolla mitä sanottavaa muilla piiriläisillä on Kochin teoksista, sillä minä pidän niistä. Alunperin muuten kiinnostuin Illallisesta juuri kirjallisuuspiirin kautta, muuten tuskin olisin sitä koskaan lukenut: kansikuva ei oikein houkutellut tarttumaan kirjaan ja ottamaan selvää mistä kirja oikein oikeasti kertoo. Kirjallisuuspiirissä oli pakko kuunnella mitä toinen kertoo lukemastaan, ja kuten olen monesti todennut, joskus "pakko" toimii kirjallisuudenkin kohdalla. Illallinen innosti minut lukemaan Lääkärin heti sen ilmestyttyä ja nyt tuli sitten Naapurin vuoro.

 

Naapuri kertoo samassa kerrostalossa asuvista kirjailijasta ja tämän naapurista, jonka nimeksi myöhemmin paljastuu Herman. Kirjailija, herra M., on menestynyt työssään, mutta ura on hiipumaan päin. Hänen menestysteoksensa on tosipohjainen kertomus katoamistapauksesta, jossa oppilaansa kanssa lyhyessä suhteessa ollut historianopettaja Landzaat katosi. Jopa menestysteos on jo painumassa unohduksiin samoin kuin herra M., mutta alakerran naapuri muistaa kyllä. Näyttää siltä, että hän saattaa tietää tapauksesta jopa enemmän kuin voisi olettaa. Mitä alakerran naapuri salaa ja miksi hän tuntuu vahtivan kirjailijan jokaista liikettä?

 

Pidin kovasti siitä miten Koch kietoo kahden naapuruksen näkemykset asioista yhteen. Todellinen tarina opettajan katoamisen takana aukenee lukijalle pala palalta, ja vaikka minä jo jossain kohtaa arvasinkin kuinka siinä on todella saattanut käydä, paljastui tapauksesta kuitenkin vielä jotakin yllättävää. Juuri sellaisessa yllättävyydessä Koch on parhaimmillaan, hän kyseenalaistaa ihmisluonteen hyvyyden ja laittaa lukijansa pohtimaan mihin äärimmäisyyksiin yksilö voi mennä oman etunsa nimissä. Tässä teoksessa kokonaisuus on kiehtova ja kertojan ja ajan vaihtelut jättävät välillä lukijan piinaavaankin epätietoisuuteen siitä mitä seuraavaksi tapahtuu.

 

Mielestäni Naapuri on ehkäpä Kochin paras teos. Tässä kokonaisuus tuntuu kertojan ja ajan vaihteluista mielestäni selkeimmältä ja siitä jää tasaisin kokonaiskuva. Myös taustatarina, "kirja kirjassa" on mielenkiintoinen siinä missä sen ympärille punottu nykyhetkikin. Pidin myös jännityksestä, joka nousee välillä ja sitten lukijan annetaan taas hieman hengähtää. Tämä oli kerrassaan mainio teos, piti hyvin otteessaan ja välillä vähän huvittikin etenkin henkilöhahmoja kuvattaessa. Koch nostaa tunteilematta esille kunkin hahmon ulkonäölliset erityispiirteet, luonteenheikkoudet ja kaikki epäkohdat yleensäkin, ja juuri tuo terävyys onkin yksi parhaista asioista Kochin kerronnassa.

 

♠♠♠♠½

Rajanaapuri

Roope Lipasti: Rajanaapuri

6 h 15 min, BTJ äänikirjat 2012

alunperin ilm. Atena 2012

lukijana Jukka Peltola

Olen jo pitkään aikonut tutustua Roope Lipastin teoksiin, sillä olen kuullut niistä pelkkää hyvää. Kirjallisuuspiirimme helmikuun aiheena on Lipastin teokset, joten onnistuin vihdoin siirtymään sanoista tekoihin ja valikoin kuunneltavakseni Rajanaapurin.

Rajanaapuri kertoo naapuruksista, joista toinen on tekevä mies ja toinen sitten vähän vähemmän tekevä. Kertoja, tämä vähän vähemmän tekevä, viettää säntillistä elämää, jonka jokainen osa-alue on järjestyksessä. Hän tarkkailee talostaan käsin naapurin, tämän lasten ja vaimon tekemisiä ja käy sitten aina välillä vähän lähempääkin ihmettelemässä ja antamassa valistuneita neuvoja siitä, miten kannattaisi toimia.

Äänikirjakotelon takakannessa todetaan, että teoksen päähenkilöitä yhdistää pelko, toista elämän ja toista kuoleman. Ehkä niinkin, vaikka mielestäni se ei ole selkein teema, joka tästä teoksesta on löydettävissä. En missään vaiheessa ajatellut naapuruksista näin, vaan pikemminkin koin heidän ilmentävän sitä perisuomalaista halua osoittaa oma erinomaisuutensa verrattuna naapureihin (ja ehkä muihin ihmisiin yleensä) tai ainakin työntää lusikkansa joka soppaan. Samalla he ilmentävät sitä, että jokainen tekee elämästään mielekästä itselleen sopivalla tavalla: toinen vähäeleisyydellä, toinen huseeraamalla joka paikassa.

Aluksi suhtauduin melko huvittuneesti kertojan kommentteihin naapurista ja tämän perheestä sekä kaikista niistä projekteista, joihin he ryhtyvät. Lipasti taitaa hienoisen ivan, mikä tekee muuten "asiallisesta" kerronnasta värikästä. Aluksi olin ehkä kertojan kanssa hieman samaa mieltä siitä, että naapuri taitaa olla vähän onneton reppana. Loppujen lopuksi tilanne kääntyi ehkä pikemminkin niin, että kertoja alkoi ärsyttää. Mitä ihmettä hän on tunkemassa omaa erinomaisuuttaan joka paikkaan ja arvostelemassa luovan hullun naapurinsa elämäntapaa, kun ei kerran itse tee yhtään mitään mikä ei ole välttämätöntä. Esitetään niin neuvokasta, mutta muuntuisiko kaikki valistuneet neuvot käytännön taidoksi? Vanha viisaus tosin toteaa, että hullu paljon töitä tekee ja viisas pääsee vähemmällä, mutta siltikin ärsyttävä äijä tämä kertoja.

Mutta on tässä teoksessa tämän naapurussuhteen lisäksi myös paljon teräviä huomioita elämän valitettavista tosiasioista, kuten siitä, että yleensä nettiongelmiin saisi parhaiten avun netistä. Ja että omakotitalossa asuessa työt eivät lopu koskaan. Teoksen kärkevyys ja ironisuus saivat minut hymähtelemään monta kertaa, sillä Lipasti osuu monessa asiassa oikeaan. Kokonaisuutena tämä on viihdyttävä teos, jonka äänikirjatoteutus tuntuu hyvin onnistuneelta. En usko, että olisin välttämättä pystynyt sukeltamaan keski-ikäisen mieskertojan maailmaan yhtä onnistuneesti, jos olisin lukenut paperikirjan.

♠♠♠♠

Tie, totuus ja elämä

Heikki Turunen: Tie, totuus ja elämä

509 s., WSOY 2012

kansi: Seppo Polameri

Kuten aikaisemmin tulin maininneeksi, kirjallisuuspiirin seuraavalle kerralle pitää lukea maaseutukuvaus. En oikeastaan tiennyt mitä olisin lukenut, joten valitsin listalta jonkin kirjailijan eli Heikki Turusen ja hänen kirjoistaan jonkin aihepiiriin sopivan vähän kuin arpomalla. Piiri kokoontuu huomenna, joten pelkäsin etten ehdi tätä tiiliskiveä siihen mennessä lukemaan, mutta toisin kävi. Tie, totuus ja elämä piti minua yllättävän hyvin otteessaan, mitä en osannut laisinkaan odottaa.

Tie, totuus ja elämä kertoo pienen maalaiskylän elämästä Savon sydänmailla. Naapurisopu ei ole todellakaan kylällä kukoistuksessaan, sillä ikiaikaiset kaunat ja riidat ovat voimissaan vielä vuosikymmenienkin jälkeen. Kun kylälle aletaan puuhata uutta tietä 1970-luvulla, vaikuttaa vuoden 1918 sodan aikaiset arvet edelleen. Riidoilta ja kateudelta ei vältytä nytkään, mutta loppujen lopuksi tien teon tuoksinnassa tehty karmea löytö paljastaa kaunan synnyttäneestä tapahtumasta totuuden: ja johtaa jonkinlaiseen sopuun. Kaikilla on ylpeytensä, ennakkoluulonsa, oma totuutensa ja kateutensa, joista heidän on luovuttava, jotta kylä voi kehittyä tuona maaltamuuton aikana.

Turusen henkilöhahmot ovat monenkirjavia kaikin puolin. Oikeastaan kaikkien ulkoisesta olemuksesta voidaan erottaa jotain hahmolle omaa, samoin kuin luonteestakin. Kylällä on edustettuna useita uskontokuntia, "joka talolla on oma uskontonsa" kuten kirjassa sanotaan. Se on yksi ristiriitoja aiheuttava tekijä, mutta se ei kuitenkaan ole olennaisinta, vaikka uskonnolla ja uskolla onkin teoksessa vahva asema. Uskonnon ulkoisista tunnusmerkeistä ja hurskaista käytöstavoista saadaan kuitenkin joidenkin hahmojen suulla revittyä sangen rikasta huumoria, joka ei mielestäni ole kuitenkaan ilkeämielistä. Hahmojen välinen sanailu onkin mielestäni yksi teoksen parhaista puolista, sillä siinä on terävyyttä ja oivallisia sanavalintoja.

Vaikka dialogi onkin tehokasta ja iskevää, on teksti mielestäni muuten aika vaikeaselkoista. Siinä on omituisia lauserakenteita, jotka tekevät tekstistä melko hidaslukuista ja sekavaa. Välillä minun piti lukea jokin lause pariin kertaan, että pääsin selville siitä, mitä sillä ajettiin takaa. Samoin hahmojen useat lempinimet, joita lähes jokaisella on vähintäänkin yksi, vaikeuttaa lukemista, kun hahmoja on muutenkin paljon. Nämä seikat hieman himmentävät lukunautintoa, mutta kun tarinaan vain pääsee kunnolla kiinni ja kerrontatapaan tottuu, Turusen luoma tarina jaksaa viihdyttää, huvittaa ja välillä jopa nostattaa jännitystä ilmaan.

♠♠♠♠