Lukupiirikirja: Ei enää mitään

Tommy Orange: Ei enää mitään

9h 8min., Aula & Co 2020

alkup. There There, 2018

suom. Jussi Korhonen

lukijat: Martti Ranin & Tuija Kosonen

kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Lokakuun ensimmäisessä lukupiirikokoontumisessamme käsittelimme Tommy Orangen esikoisteosta Ei enää mitään. Hän kuvaa teoksessa modernien city-intiaanien elämää. Teos on moniääninen, sillä Orange halusi antaa intiaaneista mahdollisimman monipuolisen kuvan ja vastustaa yksioikoista tapaa nähdä intiaanit.

Moniääninen tämä kirja todella on, mutta en lopulta ole ihan varma pystyykö Orange antamaan intiaaneista niin monipuolisen kuvan kuin on tarkoittanut. Mielestäni tässä teoksessa aika monen hahmon elämä tuntui olevan päihteiden leimaamaa, vähävaraisuudessa kitkuttelua ja oman identiteetin etsintää. Kuvaus on lopulta omalla tavallaan hyvin yksipuolista mielestäni.

Ei enää mitään on kuitenkin siinä mielessä ravisteleva kirja, että se saa näkemään asioita eri valossa. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon Yhdysvalloissa kiitospäivän viettoon liittyvät perinteet, joihin liittyy intiaanien historian kannalta omat synkät sävynsä. Intiaanien historiaan ja kulttuurin liittyvät viittaukset ja yhteydet olivat mielestäni tämän teoksen kiinnostavinta antia, ei niinkään hahmojen nykyhetki, joka voisi hyvin kuvata jotain muutakin syrjittyä ja alistettua ryhmää. Toisaalta, kuten lukupiirissä keskustelimme, urbaanin ihmisen elämä on luonnollisistakin syistä erilaista kuin perinteinen elämänmuoto, joten ei sitä voi miinukseksi tälle kirjalle laskea. Pohdimme myös, että miksi alkuperäiskansojen jäsenien usein oletetaankin olevan oman kansansa äänitorvia ja elävän perinteisten arvojen mukaan ja omaa kulttuuriaan ilmentäen koko ajan. Emmehän mekään saapastele Jussi-paidoissa ja helavyöt helisten, vaikka eteläpohjalaisuus suonissamme virtaisikin. Rinnastus ehkä hieman ontuu, mutta siinä on totuuden siemen: miksi ulkopuolelta asetamme heille sellaisen roolin? Ja miksi hämmästelemme, jos näin ei ole?

Moniäänisyyden vuoksi Ei enää mitään toimii paremmin itse lukien, sillä äänikirjassa on välillä vaikea pysyä selvillä henkilöhahmoista. Piiriläiset kyllä kommentoivat, että niin oli paperikirjankin kanssa. Itse kuuntelin teoksen äänikirjana. Ehkä toinen kuuntelukerta auttaisi huomaamaan nekin juonilinjat, jotka ehkä nyt hieman jäivät hämärän peittoon. Lukupiirin keskustelua se seikka ei kuitenkaan haitannut, sillä teoksen yleiskuva herätti jo itsessään keskustelua ja pohdintoja.

Nainen katolla

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla

334 s., Kaiku Books 2013

kansi: Joel Melasniemi

Maija Vilkkumaa on yksi kaikkien aikojen suosikkiartistejani. Hänen musiikkinsa on tehnyt minuun suuren vaikutuksen kerta toisensa jälkeen. Siinä on jotakin niin jäljittelemätöntä ja suoraa, joka iskee minuun. Tämän tiedon valossa ei liene kenellekään suuri yllätys, että halusin ehdottomasti lukea Vilkkumaan esikoisromaanin. Suurella jännityksellä minä sitten tämän kirjan avasin ja täytyy sanoa, että odotukseni täytettiin onnistuneesti.

Kun kuulin, että Nainen katolla on niin sanotusti moniääninen romaani, olin hieman kauhuissani. Pelkäsin, että moniäänisyys tekisi tästä romaanista sekavan, mutta vielä mitä! Vilkkumaan kirjoitustyylillä romaani toimii erinomaisesti, vaikka ääneen pääsee useita erilaisia persoonia.

Tällä romaanilla on siis moniäänisyytensä puolesta useampia päähenkilöitä. He ovat stand up -koomikko Linda, juorutoimittaja Leila, kotiäiti Silja sivupersoonineen sekä äidinkielenopettajana työskentelevä, asioita voimakkaasti tiedostava Ville. Kaikkien näiden hahmojen elämät kietoutuvat mielenkiintoisella tavalla yhteen. Vilkkumaa onnistuu luomaan yhteyksiä ilman sekavuutta tai sitä, että lukija joutuisi koko ajan kelaamaan "kuka toi nyt olikaan". Hahmot on onnistuneesti luotuja, aika stereotyyppisiä, mutta kumminkin samalla kertaa yllättäviä.

Vilkkumaa tuo kirjassaan esiin nykypäivän polttavia puheenaiheita ja ilmiöitä, hän kirjoittaa nasevasti, suorasti ja raikkaasti. Hänen tekstistään ei huumoria ja ironiaa puutu, ja nauroinkin tätä kirjaa lukiessani monta kertaa ääneen. Vilkkumaa leikkii sanoilla ja lauseilla tehden tekstistä elävää ja tajunnanvirtaistakin. Vaikka teksti tietyissä osissa vilisee kirosanoja, ei siitä ainakaan minulle jäänyt negatiivinen olo. Vilkkumaa käyttää niitä taidokkaasti tehokeinoina ja voisin sanoa, että eräänlaisena nykypäivää kuvastavana elementtinäkin. Lukija huomaa heti, että kirjoittaja on todellakin sanankäytön ammattilainen. Teksti on niin mainiota, että minun on pakko ottaa mukaan tekstinäyte Lindan osiosta kirjan sivulta 33:

Facebook. Vitun sosiaalinen media jossa on pakko olla. Jossa koko ajan joku on silleen et "tänään syömme itsemetsästetyn yksisarvisen sisäfilettä ja sen seurana pakurivittukääpäminttubasilikahöystöä pihan omista antimista pehmeän ja tunnelmallisen marmorikeittiömme nurkassa, jossa ruokailuryhmämme aistikkaine designvalaisimineen eteerisesti värähtelee." Voi VITTU! -- Jengin itsekehulla ei ole MITÄÄN rajoja.

♠♠♠♠½

Myös Krista ja Maija ovat lukeneet tämän kirjan.