Hattaradilemma

Ulla Onerva: Hattaradilemma

Oikukkaiden romantikkojen piiri 1

Tammi 2025

Ulla Onervan esikoisteos Hattaradilemma on näkynyt isosti somesyötteissäni. Paljon on varmasti vaikutusta sillä, että Ulla ylläpitää suosittuja @tarinannuppuja -tilejä Instagramissa ja TikTokissa sekä samannimistä blogia osoitteessa tarinannuppuja.fi. Kirjayhteisö ottaa mielestäni aina ilolla siipiensä suojaan ne kirjat ja kirjailijat, jotka omista joukoistamme nousevat.

Hattaradilemma kertoo lukiossa abivuottaan viettävästä Emma Nuutisesta, joka on intohimoinen romanttisen kirjallisuuden lukija ja puolestapuhuja. Hän ei voi sietää sitä vähättelevää asennetta, joka romantiikkaa kohtaan yleisesti kohdistetaan. Siksi hän päättää ryhtyä tuumasta toimeen ja perustaa Oikukkaiden romantikkojen piirin, jonka päämääränä on asennemuutos romantiikkaa kohtaan.

Omassa elämässään Emmalla ei mene romantiikan saralla kovinkaan hyvin. Entisen poikaystävän kanssa välit ovat koleat, sillä hän jätti Emman vanhojentanssipäivänä ja särki samalla Emman sydämen. Abivuoden alussa kouluun ilmestyy uusi poika, jota kohtaan Emma tuntee outoa vetoa, vaikka poika vaikuttaa halveksivan hänen lempigenreään.

Minulle jäi tästä kirjasta vähän kaksijakoinen olo. Pidin kirjan sujuvasta tekstistä ja hyvin etenevästä juonesta. Kietouduin mielelläni lämpimään tunnelmaan, joka tuntui niin kotoisalta ja itselle tutulta kirjallisuusviitteineen ja -keskusteluineen. Paljon oli siis hyvää ja mukavaa. En kuitenkaan pitänyt Emman hahmosta, joka on niin oman asiansa sokaisema, että tulee itse sortuneeksi samaan kuin mistä muita soimaa eli vähättelee ja halveksii toisenlaisia mielipiteitä ja mieltymyksiä.

Emma on niin nuori, että hänelle voi toisaalta helposti antaa anteeksi hänen ehdottomuutensa ja tietynlaisen kypsymättömyytensä. Kirjan edetessä hän mielestäni myös kasvaa henkisesti ja aikuistuu paljon. Konfliktit selvitetään ja omatkin ihmissuhteet alkavat selkiytyä, sillä joskus kunnon yhteenotto raikastaa ilmaa.

Oikukkaiden romantikkojen piiristä on kasvamassa trilogia, ja täytyy sanoa, että olen nauttinut Hattaradilemman somenäkyvyydestä ilmiönä kyllä paljon. Ainakin kirjailijan Instagramissa on julkaistu mm. ystäväkirjan sivuja päähenkilöistä ja muutenkin syvennetty kirjan maailmaa, joten kannattaa käydä kurkkaamassa. Itse en vielä tiedä tulenko jatkamaan sarjan parissa, mutta harkitsen sitä sitten aikanaan. Todennäköisesti kyllä jatkan.

Kaksi kirjaa Cruellasta

Cruella de Vil on pahis, joka on tuttu Disneyn animaatiosta 101 dalmatialaista. Alunperin hänen hahmonsa esitellään Smithin kirjassa 101 dalmatiankoiraa. Hän havittelee dalmatialaisen pentuja voidakseen tehdä niistä itselleen turkin. Cruellan ulkonäköä leimaava piirre on hänen hiuksensa, jotka ovat toiselta puolelta valkoiset ja toiselta mustat. Tajusin itse vasta oikeastaan muutama vuosi sitten, että nimi Cruella de Vil on viittaus julmuuteen ja pahuuteen. Mainio sanaleikki kieltämättä.

Innostuin lukemaan Cruella de Vilistä kertovia kirjoja hieman sattumalta. En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut hänen hahmostaan, mutta kävin taannoin Evijärven kirjastossa ja siellä hieman sattumalta käsiini osui kaksi eri kirjaa Cruellasta. Kirjat ovat eri tekijöiltä ja niissä on eroavaisuutensa, mutta myös yhtymäkohtia löytyy. Tietyt taustatekijät kerrotaan molemmissa kirjoissa samalla tavalla ja Disney-pahiksen hahmoon tulee näiden kirjojen myötä myös inhimillisempi sävy.

Luin löytämistäni kirjoista ensiksi Hachi Ishien mangasarjakuvan Cruella: Black, White and Red (2021 Viz Media Edition). Nappasin tämän luettavakseni oikeastaan siksi, että olen viime aikoina muutenkin löytänyt englanninkielisten kirjojen maailmaan aiempaa enemmän.

Tämä sarjakuva on tosiaan jaettu kolmeen osioon, jotka ovat Black, White ja Red. Näiden eri osioiden kautta kuvataan, miten muotisuunnittelijan urasta haaveilevasta luovasta ja kunnianhimoisesta Estellasta tulee Cruella. Kyllä vain, hän kun ei syntyjään ollut häikäilemätön ja keinoja kaihtamaton Cruella astuu esiin. Luonnehtisin Cruellaa jollain tavalla Estellan kaksoispersoonallisuudeksi tai sisimmäksi minäksi, joka nousee esiin maailman kolhiessa.

Tämä sarjis oli nopealukuinen ja piti hyvin mielenkiinnon yllä. Hahmosta paljastui minulle uusia puolia ja pidin teoksen miljööstä, 1970-luvun svengaavasta Lontoosta. Olisi mielenkiintoista lukea vastaavanlaisia sarjakuvia muistakin Disneyn tutuiksi tekemistä hahmoista, mutta en tiedä onko sellaisia olemassa.

Toinen lukemani Cruella-kirja on Maureen Johnsonin nuortenromaani Hei, julma maailma! (Tammi 2021, alkup. Hello, Cruel World). Se kertoo myös Estellan vaiheista ennen kuin Cruellan puoli hänessä pääsi valloilleen. Teoksen on suomentanut Jenni Rapelo. Tätä kirjaa olin aiemmin töissä jo pyöritellytkin käsissäni, mutta nyt vasta se nousi lukulistalleni sarjakuvalöydön myötä.

Pidin tästä romaanista. Siinäkin ajankuva 1960-luvun lopun Lontoosta on kiinnostavaa luettavaa. Teoksen myötä saa paremman käsityksen siitä, millaiset seikat saivat Estellan unohtamaan kiltteyden, miellyttämisenhalun ja hyvyyden. Nuorten ihmissuhteet ja kolhuja saaneen mutta verrattain kokemattoman tytön luoviminen häikäilemättömien eliittinuorten maailmassa on kuvattu onnistuneesti. Aika monta kertaa olin harmissani ja turhautunut siitä, miten Estellaa kohdeltiin. Hei, julma maailma, todellakin!

Näiden kirjojen myötä aion kyllä lukea myös Dodie Smithin alkuperäisteoksen. Hauskaa, miten yksi kirja voi johtaa monenlaisiin kirjoihin ja elokuviin.

Nolo elämäni: Olisinpa suosittu

Rachel Renée Russell: Nolo elämäni - Olisinpa suosittu 

283 s., WSOY 2020 (Sanoma Magazines Finland Oy 2012)

alkup. Dork Diaries, Tales from a Not-So-Fabulous Life, 2009

suom. Jani Bohm

Olen viime viikkoina kiertänyt töissä kirjavinkkaamassa monella koululla. Olen täydentänyt 5.-6. luokkien vinkkilistaani, ja vaikka en yleensä postaakaan kirjavinkkausta varten lukemistani kirjoista, niin tästä Nolo elämäni -sarjan avauksesta halusin kuitenkin kirjoittaa.

Nikki Maxwell aloittaa uudessa hienostokoulussa vapaaoppilaana ja joukkoon sulautumista helpottaakseen hän toivoo vanhempiensa ostavan hänelle uuden älypuhelimen. Valitettavasti vanhemmilla ei ole minkäänlaista tilannetajua, ja he ostavat tyttärelleen kuolettavan nolon ja vanhanaikaisen päiväkirjan. Alkujärkytyksestä selvittyään Nikki huomaa, että päiväkirjaan riittää sittenkin kirjoitettavaa. Keskiössä on uuden koulun oppilashierarkia, kouluarki ylipäätään sekä teini-ikäisen tytön haaveet ja pelot.

Nolo elämäni -sarja on tämän ensimmäisen osan perusteella eräänlainen tyttöpäähenkilöllä varustettu vastine Neropatin päiväkirjoille. Siinä yhdistyy samalla tavalla sarjakuva, romaanikerronta ja päiväkirja. Sarjojen huumori tuntuu hyvin samanlaiselta, on tilannekomiikka, loistavaa ylidramaattisuutta ja itseironiaa. Itse viihdyin tämän kirjan parissa todella hyvin ja monen monta kertaa nauroin ihan ääneen asti hulvattomalle kerronnalle. Erityisesti kirjastonhoitoon liittyvät kommentit olivat huvittavia näin kirjastoammattilaisen näkökulmasta.

Vaikka tämä kirja olikin päällisin puolin tosi hauska, on siinä myös vakavampi puoli. Nikkin joutuminen jos ei nyt suoranaisesti kiusatuksi mutta ainakin jonkinlaiseksi silmätikuksi koulun suosituimman tytön toimesta tuntuu välillä hyvin tukahduttavalta. Koulumaailman  hierarkia tuntuu epäreilulta, vaikka Nikki käsitteleekin asiaa pitkälti huumorin kautta ja sisukkaasti päättää myös seurata omia haaveitaan, vaikka hänen olonsa yritetäänkin tehdä kurjaksi.

Ansioistaan huolimatta tämä kirja ei ole mielestäni kestänyt aikaa kovin onnistuneesti. Julkisuuden henkilöihin liittyvät viittaukset eivät esimerkiksi välttämättä ihan aukea tämän päivän teineille eikä teoksessa esitelty teknologia nykyään ole ihan kuuminta hottia. Sinänsä on harmi, että teos on sellaisilla asioilla sidottu vähän liikaakin tiettyyn aikaan, sillä sisältönsä puolesta teos tuskin muuten vanhenee.

Saakelin satanen

Mikko With: Saakelin satanen

195 s., Myllylahti 2021

Luen säännöllisen epäsäännöllisesti nuortenkirjoja niin ammatillisesta mielenkiinnosta kuin ihan puhtaasta lukemisen halustakin. Mikko Within ensimmäinen nuortenkirja Saakelin satanen vaikutti kiinnostavalta, sillä takakansi lupaili "hersyvän hauskaa, jännittävää ja helppolukuista nuortenromaania". Helppolukuinen tämä ainakin oli, paikoin ihan hauskakin, mutta kaikista juonenkäänteistä huolimatta minulle tässä ei riittänyt jännityskertoimia.

Peruskoulunsa päättävä Uuno Turhanen asuu Pyhäharjun pikkupaikkakunnalla äitinsä ja pikkuveljensä kanssa. Perheen tilanne ei ole helpoin mahdollinen, sillä perheellä on taloudellisia huolia ja muutamaa vuotta aikaisemmin kuollut isäkään ei aina ainakaan Uunon muistoissa näyttäydy hyvässä valossa.

Uunon kesätyöpaikka rautakaupassa osoittautuu huomattavasti jännittävämmäksi kuin mitä hän alunperin kuvittelee. Yllättäen kesken tavallisen työpäivän hän tulee tempautuneeksi tapahtumasarjaan, johon liittyvä yksi saakelin satanen johtaa aina vain uusiin pulmiin. Pian tilanne on se, että Uunolla ja hänen kaverillaan Heikkisellä on vain pari tuntia aikaa suunnitella lähikaupan ryöstö. Eikä ongelmat vielä siihenkään lopu...

Uuno on hahmona ihan hauska tyyppi, niin että pari kertaa taisin naurahtaa ihan ääneen asti hänen ajatuksilleen ja suunnitelmilleen. Jotenkin kuitenkin en kauheasti pitänyt tästä kirjasta, ja luulen sen johtuvan suurimmaksi osaksi siitä, että koin juonen todella epäuskottavana. Kaikenlaista kohellusta voi kirjassa olla, mutta tässä tapahtumasarjassa on niin uskomattomia käänteitä, että en oikein missään kohtaan täysillä tempautunut tarinan vietäväksi. Minua myös aika paljon häiritsi se, miten epäloogisesti Uuno eri tilanteissa toimi, sillä hän vaikuttaa muuten nuoresta iästään huolimatta sangen kätevältä, fiksulta ja ikäisekseen kypsältä nuorelta.

Matalapaine / Korkeapaine

Salla Simukka: Matalapaine / Korkeapaine

76 s./62 s., Tammi 2021

kansi: Laura Lyytinen

Salla Simukka on kirjailija, jonka teoksia joskus ehkä vähän vierastin, mutta josta olen alkanut toden teolla pitää. Häneltä julkaistiin jokin aika sitten kääntökirja Matalapaine / Korkeapaine. Simukalla on taito sanoa yksinkertaisilla lauseilla paljon. Sivut saattavat näyttää siltä kuin niillä ei lukisi juuri mitään, mutta sanoista muodostuu paljon.

Olisin kaivannut jonkinlaista suositusta siitä, kumpi puoli kirjasta kannattaa lukea ensin. Ei tietenkään ole järkevää ajatella, että kirjan voisi lukea väärin, mutta itse olen tyytyväinen siihen, että valitsin ensin luettavaksi Matalapaineen, sillä Korkeapaine tarjoaa vastaukset niihin kysymyksiin, joita toinen puoli herättää. Eräänlainen yllätyksellisyys säilyy mielestäni parhaiten näin.

Teos kertoo kahdesta yläkoulunsa päättävästä nuoresta. Varpu on sateenkaarinuori, syrjäänvetäytyvä ja omasta mielestään aika huomaamaton. Hän odottaa pääsevänsä aloittamaan lukionsa muualla, uusien ihmisten parissa. Kotona äiti vain nukkuu, verhot pidetään kiinni ja vetovastuu arjesta on Varpulla. Kun päättäjäisiltana rannalla hänen viereensä istahtaa koulun suosituin tyttö Saga, joka suutelee häntä, tuntuu Varpu saavansa elämäänsä aivan uudenlaista eloa. Saga ei paljon elämästään puhu, vaikka nuo kaksi nuorta heittäytyvätkin toistensa syliin etsien paitsi toisiaan myös, ja Sagan kohdalla ehkä jopa ennenkaikkea, itseään.

Matalapaine kerrotaan Varpun näkökulmasta, Korkeapaine Sagan. Kaikki tietävät Sagan, kaikki pitävät hänestä, mutta Varpulle hän on arvoitus, joka herättää kysymyksen toisensa perään. Varpu taas ei ole ollenkaan niin huomaamaton kuin hän luulee, sillä Saga on kyllä huomannut hänet. Sagalle Varpu on se, joka ei oleta tuntevansa häntä, vaan tutustuu häneen sellaisena ihmisenä kuin hän sen kaiken kiiltokuvan alla on.

Tämä on tietyllä tavalla hyvin elämänjanoinen teos, mutta samalla myös haikea. Lukija miettii, onko tässä kyse todellisesta sielujen kohtaamisesta vai leikitäänkö toisen tunteilla. Loppuratkaisussa, siis Korkeapaineen lopussa, on ympäröivän tilanteen surullisuudesta huolimatta myös toiveikas sävy.

Kilpikonnan kuorella

John Green: Kilpikonnan kuorella

7 h 37 min., WSOY 2017

alkup. Turtles All the Way Down, 2017

suom. Helene Bützow

lukija: Anna Saksman

 

Blogini laahaa pahemman kerran jäljessä luetuista kirjoista, mutta yritän nyt pääsiäisen aikana saada maaliskuun kirjat pakettiin, että saisin jollakin tavalla todellisesta rytmistä kiinni. Kuuntelin maaliskuussa monia äänikirjoja aika pienessä ajassa ja yksi niistä oli John Greenin Kilpikonnan kuorella. Olen lukenut lähes kaikki Greenin suomennetut teokset näitä ihan tuoreimpia lukuun ottamatta. Olen pitänyt erityisesti Arvoitus nimeltä Margosta ja Kaikista viimeisistä sanoista sekä Let it snowsta, jossa Green on yhtenä kirjoittajana. Kilpikonnan kuorella oli siis ihan mukava paluu Greenin kirjojen pariin, vaikka ei tämä mielestäni hänen parhaimpiinsa ihan yltänytkään.

 

Aza on pakko-oireisen häiriön käanssa kamppaileva nuori, jonka paras ystävä vetää mukaansa selvittämään kadonneen miljonäärin tapausta. Aza tuntee miljönäärin vanhemman pojan Davisin jo aiemmalta ajalta, sillä he ovat osallistuneet samoille vanhempansa menettäneiden lasten leireille. Aza ei ole mitenkään innokas tekemään omaa salapoliisintyötä, mutta hän haluaa olla hyvä ystävä, joten hän lähtee mukaan. Helppoa Azalla ei tosiaankaan ole, sillä hän pyrkii tekemään kaikkensa miellyttääkseen milloin ketäkin, vaikka on pään sisällä myllertää.

 

Kilpikonnan kuorella on kirja, joka on aiheestaan huolimatta kohtalaisen kepeää kuunneltavaa. Vaikka Azan elämää rajoittaakin pakko-oireinen häiriö, niin hän kokee silti paljon kaikkea sellaista, mikä on nuorten tavallista arkipäivää. Siinä mielessä teos on aika elämänmakuinen, vaikkakin toisaalta myös miljönääri-ulottuvuudellaan melko korkealentoinenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun Aza ystävineen alkaa oivaltaa tapauksesta enemmän kuin poliisi.

 

En ole aikaisemmin lukenut kirjaa, jossa päähenkilöllä olisi pakko-oireinen häiriö. Siinä mielessä kirja tarjosi minulle jotain ihan uutta näkökulmaa, joskin Azan mielessä kehää kiertävät ajatukset olivat paikoitellen tukahduttaviakin teoksen yleisestä kepeähköstä tunnelmasta huolimatta. En lopulta oikein tiedä, miten koinkin teoksen niinkin kevyesti, kun ottaa huomioon, että tässä on teemoja orpoudesta, suuresta epävarmuudesta ja elämää rajoittavista pakkoajatuksista. Ehkä teos lopulta käsitteli asioita kevyesti tai sitten se vain tuntui siltä gradun kirjoittamisen ja tenttikirjojen keskellä.

 

♠♠♠

Älä kerro kenellekään - Tylerin tarina

Estelle Maskame: Älä kerro kenellekään - Tylerin tarina

512 s., Gummerus 2019

alkup. Just Don't Mention It, 2018

suom. Sirpa Parviainen

 

Blogini laahaa armottomasti jäljessä luetuista kirjoista, mutta nyt vihdoin pääsen sanomaan muutaman sanan Estelle Maskamen uusimmasta nuorten aikuisten kirjasta Älä kerro kenellekään - Tylerin tarina. Teoksen juoni on sinänsä täysin tuttu supersuositun DIMILY-trilogian ensimmäisestä osasta, sillä tämä teos on Tylerin näkökulmasta kerrottu versio samoista tapahtumista. Minä pidin aikoinaan DIMILYn avausosasta ihan hurjasti, joten vaikka trilogian muut osat olivatkin hienoinen pettymys, halusin toki lukea tämän Tylerin tarinan.

 

Pääjuoni on siis tuttu: Eden Munro saapuu kesäksi Santa Monicaan isänsä luokse. Tarkoitus on, että Eden paitsi lähentyisi isänsä kanssa myös tutustuisi isänsä uuteen vaimoon ja tämän kolmeen poikaan. Tyler on siis Edenin "velipuoli" heidän vanhempiensa avioliiton kautta. Tyler on öykkäri, joka sekoittaa päänsä viikonloppuisin alkoholilla ja huumeilla, tekee mitä lystää eikä raota kovaa kuortaan kenellekään. Kun Eden saapuu kuvioihin, Tylerin kiinnostus herää ja samalla kova kuorikin alkaa vähitellen murtua ainakin Edenin läsnäollessa.

 

Niin, vaikka Tylerin ja Edenin suhteen kehitys on entuudestaan tuttu, oli tätä teosta silti mielestäni kutkuttavaa lukea. Hetket, jolloin Eden oli DIMILYssä aivan pihalla Tylerin mielenliikkeistä, saavat nyt selityksensä. Lisäksi Tylerin ja Edenin rakkaustarina vain on kerta kaikkiaan mukaansatempaavaa luettavaa vaikka sitten "kahteen kertaankin". Tyler on hankalasta olemuksestaan huolimatta hahmo, joka on yllättävänkin pidettävä. Edenistä olen myös pitänyt ihan alusta alkaen.

 

Tykkäsin. Suosittelen. Jos haluat lukea vetävän nuorten aikuisten kirjan, niin tässä olisi.

♠♠♠♠♠

Eleanor & Park

Rainbow Rowell: Eleanor & Park

384 s., Viisas elämä 2016

alkup. Eleanor & Park, 2013

suom. Terhi Kuusisto

kansi: Olga Grlic

 

Muistan, kuinka Eleanor & Park ilmestyessään tuntui saavan valtavasti huomiota ja suosiota. Itse lähinnä mietin, että mikäköhän kirja tuokin on. Nimi tuntui erikoiselta enkä oikeastaan vaivautunut lukemaan arvosteluja tai tutustumaan kirjan tietoihin muuten. Tammikuussa meidän yläkoulussa kävi vieraileva vinkkari, jonka vinkkauksia kävin seuraamassa työn puolesta. Hän vinkkasi tätä kirjaa ja kiinnostuin heti. Nyt kiinnostus siirtyi tekojen asteelle ja luin kirjan. Se oli hyvä, mutta ei niin hyvä kuin olin odottanut.

 

Eletään vuotta 1986. Ei ole sosiaalista mediaa, ei kännyköitä eikä Eleanorin tapauksessa edes lankapuhelinta. Hän on isokokoinen, punatukkainen ja pukeutuu omalaatuisesti. Ne ovat kaikki asioita, jotka jo yksistäänkin riittäisivät tekemään hänestä silmätikun. Park puolestaan on puoliksi korealainen ja hän harrastaa kamppailulajeja. Hänelläkin on omat paineensa, mutta ikätoverien keskuudessa elämä sujuu suhteellisen sujuvasti Parkin pitäessä matalaa profiilia. Teini-ikäisten maailma voi kuitenkin olla karu paikka.

 

Eleanor ja Park kohtaavat, kun Eleanor eräänä aamuna astuu koulubussiin ja istuu Parkin viereen. Park huomaa Eleanorin lukevan salaa hänen sarjakuviaan, mistä alkaa orastava ystävyys, joka syvenee lopulta rakkaustarinaksi. Eleanor ja Park ovat eri maailmoista tulevia nuoria: Eleanorin koti on rikkinäinen ja väkivallan uhka leijuu ilmassa, Parkin perhe taas on kiinteä ydinperhe. Siinä missä Eleanorin kodissa on rahasta tiukkaa, Parkin perhe tulee toimeen sangen mukavasti. Näennäisestä erilaisuudestaan huolimatta Eleanor ja Park kohtaavat toisissaan sukulaissielut.

 

Niin, Eleanor & Park on hyvä kirja. Se on välillä aika ahdistava ja raastava, mutta silti myös paikoin hauska ja etenkin ihanan herkkävireinen. Silti kirja ei ollut ihan niin hyvä kuin olin odottanut. Latasin siihen kyllä aika paljon odotuksia, se täytyy myöntää. Olen nähnyt Youtubessa olevan kirjatrailerin, jossa on käytetty fanien tekemiä piirroksia, ja se on mitä mainioin. Se musiikkikin on tähän kirjaan niin osuva! Jotenkin odotin ehkä samanlaista fiilistä kuin tuota traileria katsoessa, mutta se jäi uupumaan. Fanien ihastuksesta heijastuva tunne olikin voimakkaampi kuin itse kirja. On kuitenkin hauska huomata, että aikakaudella, jolloin nuorten lukemisesta ollaan niin kovin huolissaan, kirja voi inspiroida niin paljon, että innostuu piirtämään fanikuvia! Jos haluat katsoa trailerin, se löytyy Youtubesta hakusanalla Eleanor & Park book trailer. Julkaisija on Gabby Smith.

 

♠♠♠♠

Uusintaluku: Häräntappoase

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase

8 h 22 min., Otavan äänikirja 2019

alkup. 1984

lukija: Paavo Kääriäinen

 

Anna-Leena Härkösen Häräntappoase on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani. Olen lukenut sen niin monta kertaa, että olen jo seonnut laskuissa. Viimeisimmästä lukukerrasta on kulunut jo 7 vuotta, mikä yllätti minut, sillä nuorempana luin teoksen vähintään joka toinen vuosi. Olen nähnyt kirjan pohjalta tehdyn minisarjankin niin monesti, että aluksi oli vähän vaikea tottua Paavo Kääriäisen ääneen kertoja-Alluna sarjassa Allun roolin upeasti näytelleen Santeri Kinnusen sijaan.

 

Häräntappoase kertoo peruskoulunsa päättävästä Allusta, joka on kaverinsa Taalan kanssa tehnyt mahtavia suunnitelmia kesäksi. Poikien on tarkoitus lähteä Tukholmaan viettämään railakasta kesää ja vähän töitäkin tekemään, mutta Allun äiti sotkee suunnitelmat lupaamalla etäisille sukulaisilleen, että Allu voi hyvin lähteä maalle heinätöihin auttamaan. Pian Allu löytääkin itsensä Torvenkylältä Lahja ja Svante Takkisen talosta ja pääsee pöyhiämään heiniä pellolle niin että henki on lähteä. Penseydestään huolimatta Allu alkaa viihtyä maalla, kun kohtaa Kertun.

 

Mielestäni on hämmästyttävää miten hyvin Härkösen jo 35 vuotta sitten julkaistu esikoisteos on säilyttänyt raikkautensa. Häräntappoase on riemastuttava teos, joka saa minut kerta toisensa jälkeen nauramaan ääneen. Pidän kirjan rikkaasta ja hauskasta kielestä sekä Härkösen muistakin teoksista tutuksi tulleesta nasevasta dialogista. Allu on hahmona jotenkin hykerryttävä, sillä hän on samalla kertaa paitsi ironinen mutta myös jotenkin pehmeän luonteinen. Allun tyyli ajatella liioitellen ja tahattoman hauskasti lisää hänen hauskuuttaan. Tällä lukukerralla kuitenkin kiinnitin ensimmäistä kertaa oikein todella huomiota siihen, miten armottomasti Allu välillä ajattelee kanssaihmisistään ja etenkin heidän ulkonäöstään. Se tuntui kaikesta lukukokemuksen tuottamasta nostalgisuudesta huolimatta vähän ikävältä, mutta onneksi Allu ei kuitenkaan yleensä ole kenellekään suoranaisen ilkeä - vähän vittumainen kyllä välillä kuitenkin.

 

♠♠♠♠♠

Minä, Simo, Homo Sapiens

Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens

7 h 55 min., Otavan äänikirja 2018

alkup. Simon vs. the Homo Sapiens Agenda, 2015

kääntäjä: Lotta Sonninen

lukija: Simo Häkli

 

Viime aikoina on kyllä tullut kuunneltua äänikirjoja oikein urakalla, sillä kesken ollut perinteinen kirja ei oikein ottanut tuulta talleen.  Elokuun toiseksi viimeiseksi kirjaksi jäi Becky Albertallin nuortenkirja Minä, Simon, Homo Sapiens, jonka pohjalta on myös tehty elokuva. Moni on kehunut tätä kirjaa, mutta suoraan sanottuna kirjan kansi on minun silmääni sen verran tylsän näköinen, että en ole kirjaan tullut aiemmin tarttuneeksi. Kansi ei todellakaan kertonut totuutta tästä kirjasta, sillä tämä oli mukaansatempaava teos nuorten maailmasta.

 

Simon on lukiolaispoika, jolla on salaisuus. Hän on homo, mutta kukaan ei tiedä siitä, sillä Simon inhoaa kaikenlaista draamaa - ja draamaa eittämättä seuraisi, jos hän tulisi kaapista ulos. Sähköpostitse Simon on tutustunut mukavaan poikaan, joka käy hänen kanssaan samaa koulua ja on niin ikään homo. Simon on korviaan myöten ihastunut, vaikka hän ei tiedä kuka poika on. Tunne vaikuttaa olevan molemminpuolinen, vaikka ei vastapuolikaan tiedä kuka Simon on. Kun salaiset sähköpostit päätyvät vääriin käsiin ja johtavat kiristykseen, on Simonin mietittävä mitä tehdä. 

 

Vaikka Simon joutuu ikävään tilanteeseen, kun eräs Simonin inhokkityypeistä saa sähköposteista itselleen valtin ja ryhtyy kiristämään häntä, on teos silti aika rento ja viihdyttävä lukukokemus. Becky Albertalli on luonut uskottavan tarinan pojasta, joka on toisaalta identiteetissään vahva, vaikka haluaakin pitää homoutensa omana tietonaan. Rakkaustarinakin tämä on, samoin kuin kuvaus vahvoista ystävyyssuhteista ja perhesiteistä. Simon on aika kiva tyyppi, hänen seurassaan on helppo viihtyä. Tarina on kerrottu minäkertojan näkökulmasta ja mielestäni se on onnistunut valinta. Simo Häkli tuo luennallaan jo entuudestaankin elävän oloiseen kerrontaan eloisuutta ja sävyä. Äänikirjamuodon kannalta vähän harmillisia olivat ainoastaan sähköpostiviestit kaikkine lähettäjätietoineen ja aikaleimoineen, muuten tämä taipuu äänikirjaksi mitä mainioimmin.

 

Tätä kirjaa voi mielestäni lukea yhtä hyvin LGBT-kirjana kuin ihan vain nuortenkirjanakin. Päähenkilön homous on olennainen piirre hänessä, mutta toisaalta moni teema on tuota laajempi: oma identiteetti yleensä, ystävyyssuhteet, perhesuhteet, ihastuminen ja rakkaus. Tällä kirjalla Becky Albertalli teki ainakin minuun vaikutuksen ja aionkin lukea myös hänen toisen suomennetun teoksensa Sydänsurujen kääntöpuoli.

 

♠♠♠♠

Synkät vedet 1: Syvyyksissä

Camilla ja Viveca Sten: Synkät vedet 1 - Syvyyksissä

6 h 13 min., Otavan äänikirja 2017

alkup. Djupgraven 2016

suom. Tuula Kojo

lukija: Mirjami Heikkinen

 

Viveca Sten on tunnettu ruotsalainen dekkarikirjailija, jonka Sandhamn-sarja on minullekin tuttu siitä tehdyn tv-sarjan Sandhamnin murhat puitteissa. Nuorille suunnatun Synkät vedet -sarjan hän on kirjoittanut yhdessä tyttärensä Camillan kanssa. Sarjan kolmas ja viimeinen osa ilmestyy syksyllä.

 

Kirjan tarina sijoittuu Sandhamin lähisaaristoon. Päähenkilö on Tuva, joka on jo jonkin aikaa pelännyt ennen niin rakasta merta. Jokin siinä hirvittää ja pelko merta ja syvyyksissä vaanivaa uhkaa kohtaan tulee uniinkin. Ainoa tie kotisaarelta kouluun tai mantereelle on kuitenkin meritie veneellä. Tapahtumat lähtevät kunnolla liikkeelle, kun koulun suunnistustunnilla sankkaan sumuun katoaa Tuvan luokalla oleva poika, jota ei etsinnöistä huolimatta löydetä. Tuva on varma, että kaikki liittyy jotenkin mereen.

 

Olin yllättynyt siitä, että tässä teoksessa on mukana spekulatiivisen fiktion elementtejä, sillä jostain syystä oletin, että kyseessä on ihan "tavallinen" dekkari tai jännityskirja. Tarina oli kyllä melko jännittävä ja mukaansatempaava, vaikka ei ehkä lopulta sitten kuitenkaan oikein minun juttuni. Jatko-osat haluan kuitenkin myös jossain vaiheessa lukea, sillä oli tässä tietty koukku, joka jätti kiinnostuksen tulevia tapahtumia kohtaan.

♠♠♠½

Iskelmiä

Laura Lähteenmäki: Iskelmiä

230 s., WSOY 2013

 

Iskelmiä on yksi niistä kirjoista, jotka jäivät minulle lukuvinkeiksi tammikuisilta Tarja Kosken paikalliseen yläkouluun tekemiltä vinkkauskäynneiltä. Työn puolesta kävin seuraamassa hänen vinkkauksensa ja aiemmin olenkin lukenut jo Salla Simukan novellikokoelman Sytytä valot! & Sammuta valot! Kosken vinkkauksen innostamana.

 

Iskelmiä kertoo 16-vuotiaasta Ainosta, joka on kaikella tapaa kunnon tyttö. Hän on tunnollinen opiskelija, pidetty partiolainen ja kotonakaan ei ole mitään ongelmia. Ainolla ei oikeastaan ole parasta kaveria ja hän odottaakin, että pääsisi peruskoulun jälkeen ikään kuin aloittamaan alusta uusien ihmisten keskellä. Muutos tuleekin jo ennen sitä. Keväisellä luokkaretkellä Samuli istuu hänen viereensä ja ikään kuin vetää hänet horroksesta.

 

Samuli vie Ainolta jalat alta, tuosta vain. Ihastuksesta häkeltyneenä Aino on valmis sietämään Samulilta mitä tahansa, lopulta jo ihan liikaakin. Samuli nimittäin osaa etsiä Ainon heikot kohdat ja iskeä niihin, mustasukkaisuudellaan rajoittaa hänen elämäänsä ja pienestäkin epäilyksestä antaa nyrkkinsä puhua. Aino ei tiedä missä rajan kuuluisi mennä, mitä kaikkea rakkaudessa pitää sietää ja antaa anteeksi.

 

Iskelmiä on kirja, jota ei voi lukea kevyesti. Tunnelma on välillä todella ahdistava ja tekisi mieli huutaa Ainolle, että älä nyt hyvä tyttö enää alistu! Muista millainen olit ennen Samulia! Muista kaikki se hyvä, jonka tämä parisuhde on vaarassa sulta kadottaa! Aino on fiksu nuori, hän tietää kyllä millainen haluaa olla, missä on hyvä ja miten kannattaisi toimia, mutta silti hänenkin on vaikea kuulla järjen ääntä tunteiden mylläkässä.

 

Iskelmiä on tarina omien rajojen asettamisesta ja itsensä löytämisestä. Suhde Samuliin saa Ainon kuin huomaamatta voimaan pahoin, vaikka silti hän odottaa pojan yhteydenottoja ja tahtoo tavata tätä. Aino muuttuu kuin huomaamatta ihan toiseksi tytöksi, sillä suhde muuttaa häntä. Välillä Aino on kyllä melkoin paskapää, jos suoraan sanon. Omassa pahassa olossaan hän ei enää kykene ottamaan muita huomioon. Aino käy läpi melkoisen mylläkän oppiakseen tunnistamaan ne asiat, jotka todella ovat tärkeitä ja etusijalla hänelle. 

♠♠♠♠

K15: Vahinkoja

Jyri Paretskoi: K15 - Vahinkoja

80 s., Otava 2019

 

Viime vuonna Jyri Paretskoin uuteen sarjaan K15 ilmestyi kaksi osaa ja nyt jo kolmas osa on julkaistu. Olihan tämäkin ihan kiva lukea, mutta kyllä minä jo enemmänkin odotan, että Shell's Angles saisi jatkoa. Sitä odotellessa K15 on hyvää välilukemista.

 

K15: Vahinkoja jatkuu lähestulkoon siitä mihin edellinen osa Salaisuuksia päättyi. Ronin jännityksellä odottama syntymäpäivä on koittanut ja hänen ystävänsä Sara ja Niko järjestelevät hänelle pieniä yllätysjuhlia. Suurin yllätys tulee kuitenkin Ronin itsensä suunnalta, sillä hänelläkin on omat suunnitelmansa syntymäpäivänsä osalta.

 

Tämäkin kirja on edeltäjiensä tavoin hauska ja täynnä kommelluksia. Uutta kulmaa teokseen tulee Saran ja Nikon välillä orastavasta ihastumisesta ja rakastumisesta. Sinänsä tarina on kevyt eikä oikein kauheasti herättänyt mitään ajatuksia. Näin aikuisena lukijana tämä oli minulle lähinnä ajatusten nollaamista, mutta todennäköisesti nuorempi lukija saa tästä enemmän irti. Itse huomasin vain kaipaavani koko ajan entistä enemmän Shell's Anglesien laajempia juonikuvioita ja muita ulottuvuuksia.

 

Tätä teosta lukiessani tajusin, että Paretskoi näyttää tekevän tämän sarjan osalta saman kuin Shell's Anglesienkin: hän vaihtaa keskushenkilöä niin, että eri osissa aina joku kaveriporukasta on kaiken keskiössä. Tässä kirjassa on Saran vuoro. Se mahdollistaa sen, että lukiessaan jokaisen osan, saa hahmoihin kuin huomaamatta uusia kulmia.

Yksi

Sarah Crossan: Yksi

440 s., S&S 2018

alkup. One, 2015

suom. Kaisa Kattelus

 

Lukupiirimme kokoontuu ensimmäistä kertaa tälle vuodella vasta ensi maanantaina, mutta sain lukupiirikirjan luetuksi jo viikonloppuna. Aloitin ja luin teoksen loppuun siis poikkeuksellisen varhaisessa vaiheessa, yleensä kun saatan lukea viimeiset sivut lukupiiripäivän aikana. Lukupiirissämme, joka tosin on alle 2-vuotias, ei ole vielä koskaan käsitelty nuortenkirjaa, joten odotan kokoontumista mielenkiinnolla. Osalta olen jo kuullut kommentteja, että he ovat pitäneet tästä, joten eiköhän tästäkin keskustelua synny. Aihe ainakin on kiinnostava, sillä tässä teoksessa kuvataan siamilaisten kaksosten elämää.

 

Grace ja Tippi ovat kaksoset, jotka ovat kasvaneet yhteen lantiolta. Heillä on erilliset ylävartalot ja omat sisäelimet, mutta lantiosta alaspäin he ovat yhtä. Grace ja Tippi ovat kumpikin omia persooniaan ja he toivoisivatkin, että muut voisivat nähdä heidät yksilöinä, ei vain yhteenliittyneinä kummajaisina. Tuijotuksiin he ovat tottuneet, seuraavathan katseet heitä minne ikinä he menevät, mutta vuosienkaan myötä he eivät sitä kuitenkaan siedä. Miten sellaiseen voisikaan tottua? Siamilaisena kaksosena oleminen ei ole kaksosille niin iso juttu kuin muille. Sisaruus ja yhteenkuuluvuus on vahvaa.

 

Grace ja Tippi ovat suoranainen ihme, jonka elämää lääkärit seuraavat tarkasti säännöllisten tutkimusten avulla. Lääkärikulut ja esimerkiksi erikoisvaatteet nielevät paljon rahaa, ja vaikka perhe on saanut lahjoituksia, on taloudellinen tilanne tiukka. Vanhemmat päättävät laittaa kotiopetuksessa olleet kaksoset tavalliseen kouluun. Ajatus muiden nuorten joukkoon menemisestä herättää ajatuksia, mutta mentävä on.

 

Gracella ja Tippillä on molemmilla ihan tavallisia nuorten haaveita, he haluavat kokea samoja asioita kuin muutkin. Ensin he haluaisivat kuitenkin oikeita ystäviä. Voisiko jopa olla mahdollista rakastua? Yllättäen Grace ja Tippi joutuvat kohtaamaan myös vielä suuremman kysymyksen, sillä heidän on tehtävä valinta, joka voi muuttaa heidän elämäänsä lopullisesti.

 

Yksi on teos, jota luin suurella mielenkiinnolla. Siamilaisten kaksosten elämän kuvaaminen tuntui minusta aidolta, ja loppusanoissa kirjailija toteaakin lukeneensa runsaasti aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Vaikka pidinkin teoksesta, ei se kuitenkaan onnistunut koskettamaan minua erityisesti, vaikka takakannessa teosta koskettavaksi kuvataankin. Minulle tämä oli melko keskiverto nuortenromaani, joka kylläkin erottuu aiheellaan edukseen. Myös teksti on sujuvaa ja helppolukuista, mistä pitää huolen myös sen asemointi hieman runo- tai selkokirjamaisesti.

 

♠♠♠

K15 & K15: Salaisuuksia

Jyri Paretskoi: K15

80 s., Otava 2018

***

Jyri Paretskoi: K15 - Salaisuuksia

94 s., Otava 2018

 

Aivan mahtavien Shell's Angles -kirjojen kirjoittajalta Jyri Paretskoilta alkoi tänä vuonna ilmestyä uusi sarja K15. Uutta sarjaa kuvataan Skamin henkiseksi, ja vaikka en sarjaa ole katsonutkaan, niin osasin jo aavistaa millaisia nämä kirjat olisivat. Ne ovat suorapuheisia ja humoristisia ja niiden keskeisimpiä teemoja on ystävyys.

 

Roni on 14-vuotias poika, jolle äiti on luvannut paljastaa hänen isänsä nimen Ronin täytettyä 15 vuotta. Siihen saakka äiti kuitenkin vaikenee kuin muuri. Roni on suorapuheinen hahmo ja hänestä huomaa heti, että hänelle on jotain autismiin liittyviä oireita, kuten vaikeuksia hahmottaa sanattomia sosiaalisia viestejä. Kun koulussa Roni suoraan kertoo pitävänsä runkkaamisesta ja tilanteesta kuvattu video leviää netissä, on kiusaamisaalto valmis. Ronilla on rinnallaan kuitenkin paras kaverinsa Niko sekä yllättäen myös luokan uusi tyttö Sara, joka alkaa kaveerata poikien kanssa.

 

Teos K15: Salaisuuksia jatkuu lähes tismalleen siitä mihin edellinen osa loppui. Aikajänne teoksien välillä on lyhyt, vain pari viikkoa. On koittanut kesäloma ja Ronin syntymäpäivä on ihan kohta. Roni odottaa jännityksellä päivää, jolloin saisi vastauksia moniin kysymyksiin. Sitä ennen kuitenkin hän yrittää auttaa Nikoa tekemään vaikutuksen Saraan ja tekee itse katoamistempun, kun äiti ei näytäkään pitävän lupaustaan.

 

Näissä sarjan kahdessa ensimmäisessä kirjassa on todellakin mukana huumoria, joka on tuttua jo Paretskoin aiemmista nuortenkirjoista. Hän osaa kuitenkin samalla käsitellä myös vaikeampiakin aiheita, mikä sekin on tuttua jo Paretskoin aiemmista nuortenkirjoista. Hänellä on taito kirjoittaa nuorten maailmasta aidon ja elävän tuntuisesti. Pidin näistä kirjoista ja mielestäni tällaisille kirjoille on tilaustakin, sillä näitä on helppo tarjota vähemmän lukevilla yläkoululaisille: kirjan paksuus ei nouse kynnyskysymykseksi, tarinat ovat mukaansatempaavia ja kuvaavat hyvin nuorten maailmaa.

DIMIMY - Kaipaan

Estelle Maskame: DIMIMY - Kaipaan

375 s., Gummerus 2016

alkup. Did I Mention I Miss You?, 2016

suom. Sirpa Parviainen

 

Vaikka Estelle Maskamen kirjoittaman trilogian toinen osa DIMINY - Tarvitsen ei lunastanutkaan täysin odotuksiani ja olin jopa hieman pettynyt, odotin mielenkiinnolla päätösosaa DIMIMY - Kaipaan. Valitettavasti tämäkin teos tuntui jotenkin lattealta verrattuna trilogian avausosaan, joka antoi odottaa paljon. Ei tämäkään huono teos ole, mutta mielestäni Maskame ei ole pystynyt pitämään yllä samaa tasoa kuin ensimmäisessä osassa.

 

On jälleen kulunut noin vuosi siitä, kun Eden Munro näki Tyler Brucen. Avioliiton kautta sisarpuoliksi päätyneet nuoret olivat viettäneet ikimuistoisen kesän New Yorkissa, ja kun heidän salasuhteensa paljastui heidän ystävilleen, he päättivät kertoa itse asiasta perheelleen. Vastaanotto ei ollut kaikilta osin lämmin ja Tyler lähti yllättäen omille teilleen jättäen Edenin selviytymään yksin heihin kohdistuneiden negatiivisten kommenttien keskelle. Eden jaksoi pitää yllä toivoa, että Tyler ottaisi yhteyttä ja selittäisi, mutta kun kuukaudet vierivät, hän päätti luovuttaa ja keskittyä opintoihinsa Chicagon yliopistossa. Kesälomalla Santa Monicaan palannut Eden ei kuitenkaan ole ainoa, joka on tullut takaisin - myös Tyler on palannut.

 

DIMIMY kuvaa melko pitkälti paitsi Edenin ja Tylerin myös koko heidän perheensä yhteisiä välienselvittelyjä. Edenin ei ole helppo antaa Tylerille anteeksi sitä, että tämä lähti eikä edes ilmoittanut minne. Edenin isän taas ei ole helppo antaa anteeksi sen paremmin Edenille kuin Tylerillekaan sitä, että nämä menivät rakastumaan toisiinsa. Myöskään Tylerin veli Jamie ei suhtaudu tilanteeseen sopuisasti. Koko perhe on täysin sekaisin, eikä Tyler tunnu käsittävän millaisen myrskyn hän jätti taakseen lähtiessään.

 

Mielestäni DIMIMY ei ollut läheskään yhtä kiinnostava juonikuvioiltaan kuin etenkään ensimmäinen osa. Maskame onnistuu välittämään sinänsä hyvin perheriitojen turhauttavuuden, mutta jotenkin tuntui typerältä lukea kaikista uusista mutkista matkassa, kun kuitenkin koko ajan oli jotenkin ilmeistä, että kaikki asiat tulevat selviämään. Erityisesti Edenin ja Tylerin suhteen oli paikoin jopa pitkäveteistä lukea miten asiat eivät osa sujuakseen, kun kuitenkin koko ajan aavisteli, että kyllä se sopu vielä löytyy. Minua häiritsi myös Tylerin naiivius, sillä tyyppi tuntui vain odottaneen, että Eden odottaisi häntä vuoden ihan rennosti ja kaikki olisi ennallaan.

 

Jos minua häiritsi juonikuvioiden junnaavuus ja joidenkin hahmojen käytös, häiritsi minua myös  tekstissä vilisevät ylisanat. Kaikki on niin täydellistä koko ajan: täydelliset hampaat, täydellinen kroppa, täydellinen hymy (joka paljastaa täydelliset hampaat, tietenkin). En voi olla ihmettelemättä miten Maskame on jämähtänyt toistelemaan samantyyppisiä kuvauksia läpi kirjan, kun aikaisemmin hän on mielestäni kirjoittanut värikkäämmin.

 

Kokonaisuutena DIMIMY - Kaipaan oli ihan sujuvahko kirja, mutta kyllä tästä puuttui sitä kipinöintiä ja jännitystä, jota aikaisemmissa osissa on ollut. Olen kyllä tyytyväinen, että Edenin ja Tylerin tarina "päättyy" tähän, sillä välillä tuntui, että Maskamella ei enää ole hirveästi annettavaa heidän tarinalleen. Vaan kun trilogiaa ajattelee kokonaisuutena, niin kyllähän tämä oli selkeästi kahden nuoren kasvutarina, jossa heistä tuli aikuismaisia ja vastuullisia, joten sinänsä sama punainen lanka jatkuu kautta linjan.

 

♠♠♠½

Ensirakkaus

Ivan Turgenev: Ensirakkaus

128 s., Otava 2001

alkup. Pervaja ljubov, 1860

suom. Martti Anhava

 

Luin helmikuussa kirjallisuuspiiriä varten Ivan Turgenevin Aateliskodin ja sanoin jo tuolloin, että haluan lukea lisää hänen teoksiaan. Kuvittelin aloittavani omasta hyllystänikin löytyvästä Valkamasta, mutta päädyinkin lainaamaan pienen ja sievän Ensirakkauden kirjastosta.

 

Ensirakkaus on pienoisromaani, jossa Vladimir Petrovitsh muistelee ensirakkauttaan, jonka hän koki 16-vuotiaana. Vladimir eli Volodja on jäänyt päivälliskutsujen jälkeen vielä istumaan iltaa isännän ja toisen vieraan kanssa, kun isäntä pyytää miehiä kertomaan ensirakkauksistaan. Toinen vieras kieltäytyy, koska on ollut rakastunut vain pikkupoikana lastenhoitajaansa, eikä isännän omassakaan rakkaustarinassa ole mitään erityistä kerrottavaa. Niinpä Volodja kertoo omista kokemuksistaan.

 

16-vuotiaan Volodjan perhe tapasi viettää kesiä poissa kaupungista, ja niin oli myös sinä kesänä, jolloin nuori mies kohtasi ensimmäistä kertaa Zinaidan. Volodjan perheen kesäpaikan naapuriin muuttaneen köyhän ruhtinattaren kaunis tytär lumosi kokemattoman pojan täydellisesti, mutta hän ei ollut ainoa - myös muut lähiseudun nuoret tai vähän varttuneemmatkin miehet pyörivät Zinaidan ympärillä suosiota tavoitellen. Zinaida osaa ottaa huomiosta kaiken ilon irti, ja nuori Volodja tunteekin välillä palavan rakkauden ja ihailun sijaan epätoivoa, mustasukkaisuutta, surua ja katkeruutta.

 

Mielestäni Turgenev on onnistunut kirjoittamaan sangen viehättävän pienoisromaanin, josta saatoin aistia kesäyön kevyeen hämärään verhoutuvat illat ja yöt, puiston varjojen viileyden ja Zinaidan seurapiirin kokoontuessa vallitsevan jännittyneen odotuksen. Pidin miljöön kuvauksesta kovasti, mutta tapahtumien kulku sen sijaan välillä turhautti, sillä mielestäni Zinaida ei ollut kovin mukavan oloinen ihminen. Pidin myös siitä, että päähenkilö Volodjan tunteet välittyvät teoksesta todella hyvin ja erityisesti hänen tuskastuneisuutensa ja epävarmuutensa hetket tuntuvat vahvoilta. Kokonaisuutena pidinkin tästä teoksesta, jota voisin luonnehtia tiivistunnelmaiseksi. Tässä teoksessa näkyy sama kerronnan selkeys, joka miellytti minua Aateliskodissa, ja on kiva huomata, että kyse ei ole ollut vain ainutkertaisesta tapauksesta. Aion jatkaa matkaani Turgenevin parissa taas sopivan tilaisuuden tullen.

 

♠♠♠♠

 

Tästä teoksesta on kirjoittanut myös Kirjan pauloissa -blogin Paula. 

Samoilla silmillä

Peter Franzén: Samoilla silmillä

5 cd-levyä, 5 h 24 min

Tammi, 2013

lukija: Peter Franzén

Kuuntelin reilu vuosi sitten Peter Franzénin Tumman veden päällä -teoksen äänikirjana. Franzénin omiin kokemuksiin pohjautuva romaani oli todella vavahduttava ja ahdistavakin, joten tarvitsin reilun hengähdystauon ennen kuin päädyin kuuntelemaan tuon teoksen itsenäisen jatko-osan. Samoilla silmillä ei ole läheskään niin ahdistava kuin edeltäjänsä, vaan siinä on vapautuneisuutta ja toiveikkuutta.

Pete ja koko hänen perheensä on kokenut kovia, kun isän väkivaltaisuus on pakottanut heidät milloin pakenemaan yöpukusillaan mummolaan tai kohtaamaan kohtuuttomia rangaistuksia teoistaan, jotka eivät ole isää miellyttäneet. Nyt murrosikäiseksi varttuneen Peten, Suvi-siskon ja äidin elämässä on kääntynyt uusi, turvallisempi lehti, joka suo Petellekin vapauden olla samanlainen nuori kuin kaverinsakin - enää ei tarvitse pelätä. Isänkin elämässä on kääntymässä uusi lehti, sillä omien tekojensa seuraamusten kohtaaminen on ollut kova koulu.

Samoilla silmillä on paljon valoisampi teos kuin Tumman veden päällä, ja tunsin siitä kyllä suurta helpotusta. Toki Pete murkkuikäisen pojan tavoin hieman hakee paikkaansa ja saattaa ajautua vaikeuksiinkin, mutta siitä huolimatta elämä tuntuu lopultakin näyttävän hänelle valoisampaa puoltaan. Lukija ei varmasti voi olla tuntematta iloa Peten ja hänen sisarensa sekä äitinsä puolesta. Peten isä sen sijaan on surkeampi tapaus, mutta menneen valossa on vaikea tuntea tätä kohtaan mitään empatiaa.

Teos etenee kolmen kertojan äänin: Peten, isän ja äidin. Kerrontaratkaisun ansiosta Peten isää on ehkä hieman helpompi ymmärtää kuin muuten olisi, sillä ahdistuneen miehen itsetutkiskelu selvittää lukijalle tämän ajatuksia. Kerrontaratkaisu mahdollistaa myös sen, että lukija saa hyvän kokonaiskuvan siitä, miten itse kukin on jatkanut elämäänsä kaiken kamalan jälkeen. Oikeastaan myös Peten isä ja äiti tuntuvat etsivän paikkaansa maailmassa, sillä suuren elämänmuutoksen jälkeen kummaltakin on suunta hukassa huolimatta siitä, että etenkin äidin kannalta muutos oli positiivinen.

Samoilla silmillä on lyhyehkö mutta samalla lohdullinen kirja, sillä ainakin minusta lukijana tuntui lohdulliselta huomata, että asioilla on todellakin tapana järjestyä tavalla tai toisella. Koska tämä teos oli paljon edeltäjäänsä valoisampi, ei tämä vavahduttanut samalla tavalla tai herättänyt muutenkaan samalla tavalla ajatuksia. Samaan aikaan olen iloinen siitä, että Franzén kirjoitti tämän jatko-osan, sillä se ikään kuin sinetöi tarinan.

♠♠♠♠

Karkkiautomaatti

Inka Nousiainen: Karkkiautomaatti

159 s., Otava 2003

kansi: GettyImages

 

Luin pari vuotta sitten Inka Nousiaisen teoksen Kirkkaat päivä ja ilta, josta pidin. Ajattelin jo tuolloin, että haluaisin lukea lisää Nousiaisen tuotantoa, mutta kuten niin monen muunkin kirjailijan kohdalla, aikaa vierähtikin enemmän kuin ajattelin. Taannoin kuitenkin nappasin lainalle Karkkiautomaatin, joka ei nyt juoneltaan ollut yhtä vetävä kuin Kirkkaat päivä ja ilta, mutta jonka lukeminen ei kuitenkaan tuottanut ongelmia.

 

Karkkiautomaatti kertoo nuoresta naisesta, joka on ollut elämäänsä ihan sujuvan tyytyväinen, mutta onkin yhtäkkiä havahtunut kyseenalaistamaan asioita. Mielessään hän pohtii paitsi lapsuudenaikaisia kuvitelmia aikuisuudesta myös sitä sivullisuuden tunnetta, jota hän nykyään elämässään kokee. On työ, poikaystävä ja ystäviä, mutta siitä huolimatta Vilja kokee välillä olevansa oman elämänsä sivuroolissa. Joskus Vilja haaveilee, että elämä olisi kuin karkkiautomaatti.

 

Mielestäni Karkkiautomaatissa ei ollut mitään erityisen selkeää juonenkulkua, josta olisin voinut saada kiinni, joten toisinaan koin lukemisen hieman työlääksi ja repaleiseksi. Tuntuukin, että teos muodostuu yhteen nivoituista tuokiokuvauksista, joissa Vilja ajattelee milloin mitäkin asiaa ja pohtii mitä ratkaisuja voisi tehdä. Niissä ajatuksissa on nähdäkseni samaistuttavia juttuja nuorille lukijoille, sillä vaikka Vilja onkin jo aikuinen, hän silti edelleen hieman hakee ja kyseenalaistaa paikkaansa maailmassa.

 

Karkkiautomaatti on kirjan nimenä houkutteleva ja Viljan mieltymys karkkiautomaatteihin selitetään kirjassa, kuten myös se, miksi hän toivoisi elämän olevan kuin karkkiautomaatti. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että nyt kun lukemisesta on vierähtänyt jo reilu viikko (bloggaan taas viiveellä), en enää oikeastaan käsitä karkkiautomaattiajatusta. Se ei kuitenkaan estä minua edelleen käsittämästä kirjan tunnelmaa, joka oli osittain ehkä hieman turhautuneen ahdistunut Viljan käännellessä ajatuksiaan. Erityisesti teoksen loppupuolella tunnelma jotenkin kevenee, sillä Vilja tuntuu oivaltavan jotakin olennaista. On mukava huomata, että asiat alkavat selvitä hänen ajatuksissaan.

 

Lukukokemuksena Karkkiautomaatti oli ihan mukiinmenevä, mutta ei ehkä ihan minun kirjani kuitenkaan. Siitä huolimatta suosittelisin tätä kuitenkin erityisesti nuorille lukijoille ja voisinpa kuvitella, että tästä voisi saada vaikkapa äikän kurssille koostettua jonkin esseen.

 

♠♠♠

Teoria Katherinesta

John Green: Teoria Katherinesta

328 s., WSOY 2016

alkup. An Theory of Katherines, 2006

suom. Helene Bützow

 

Voi huokaus! John Green on parilla viimeisimmällä suomennoksellaan (Arvoitus nimeltä Margo ja Kaikki viimeiset sanat) ehtinyt vakuuttaa minut tarinankertojankyvyistään, vaikka Tähtiin kirjoitettu virhe ei mielestäni ollut niin erinomaisen huikea teos kuin olin odottanut. Odotin tältäkin kirjalta samanlaista nokkelaa dialogia ja iskevää huumoria kuin erityisesti parilta viimeisimmältä kirjalta, mutta mielestäni Teoria Katherinesta oli loppujen lopuksi jopa hieman pitkäveteinen kirja.

 

Colin on poikkeuksellisen lahjakas nuori mies, jolla on todella hämmästyttävän laaja muisti. Hän käyttää kaiken aikansa uusien asioiden opiskeluun ja hänen elämänsä korkein päämäärä on tulla merkittäväksi henkilöksi. Hänellä on ollut lukuisia Katherine-nimisiä tyttöystäviä, jotka ovat kukin vuorollaan jättäneet hänet. Niinpä Colin on alkanut työstää teoriaa, jonka avulla voisi mallintaa suhteidensa kulkua ja siinä sivussa osoittaa neroutensa. Colinin ahkeraa työskentelyä tosin hieman häiritsee roadtrip, jolle hän lähti parhaan (ja ainoan) ystävänsä Hassanin kanssa, sillä he päätyvät Gutshotiin ja siellä hän tapaa tytön, jonka nimi ei ole Katherine. Kaverukset jäävät kylään ja saavat töitäkin, mikä vie aikaa teorian kehittelyltä. Tuona aikana Colin kuitenkin oivaltaa jotain merkittävämpää kuin teoriansa, sillä hän tuntuu muuttuvan ihmisenä ja löytävän uusia katsantokantoja asioihin.

 

Koska Colin työstää teoriaa, on tässä teoksessa melkoisen paljon matemaattista jaaritusta, jolla ei mielestäni ole juonen kannalta mitään merkitystä eikä ainakaan minua lukijana jaksa kiinnostaa tipan tippaa. Colinin hahmosta en myöskään erityisesti pitänyt, sillä hän osoittautui jotenkin omiin piintyneisiin tapoihinsa jumiutuneeksi eikä hänen päässään tuntunut pyörivän mitään muuta kuin Katherinet ja teoria, vaikka hän onkin olevinaan niin älykäs muuten. Kaiken olisi ehkä vielä voinut pelastaa Greenin kirjoissa yleensä kukkiva huumori ja hauskat dialogit, mutta jotenkin ne tuntuivat hukkuvan kaiken alakuloisen teorian työstämisen alle. Colin oli hahmona myös niin tosikon oloinen, että tuskinpa häntä olisi voinut kovin humoristisiin dialogeihin mukaan liittääkään.

 

Kyllä, minun odotukseni eivät täyttyneet. Jos jostain haluan erityisen positiivisesti mainita, niin Colinin ja Hassanin ystävyydestä, joka tuntuu kestävän mitä tahansa. Hassan oli muutenkin teoksen todellinen valopilkku, semmoinen "lihavat on lepposii" -tyyppinen hassuttelija, joka hieman piristi teoksen ankeaa tunnelmaa. Tulin muuten huomanneeksi, että Green on nähtävisti näissä vanhemmissa teoksissaan käyttänyt paljon asetelmaa, jossa poika ihastuu johonkin vähän omalaatuisempaan tyttöön, jota ei välttämättä voi saada. Ehkä nyt jo kolmannen kerran sen tyyppisen kirjan lukeminen samalta kirjailijalta alkoi hieman tympäistä, mikä luultavasti vaikutti lukukokemukseen kokonaisvaltaisesti.

 

♠♠♠