Sammunut sydän

Katariina Souri: Sammunut sydän - Musta mandala 2

287 s., Tammi 2015

 kansi: Mika Tuominen & Istockphoto

 

Luin helmikuussa Katariina Sourin Musta mandala -trilogian avausosan Valkoinen varjo, josta pidin kovasti. Jäin suorastaan odottamaan tätä seuraavaa osaa - enkä minä ole kyllä odottanut millekään kirjalle niin mielenkiinnolla jatkoa sitten Harry Potterien. Sammunut sydän on yhtä hyvin otteessaan pitävä teos kuin trilogian avausosakin, mutta tässä teoksessa ei mielestäni ole niin synkkiä sävyjä ja niin paljon mystisyyttä ja jännitystä kuin Valkoisessa varjossa.

 

Kesäinen mandalakurssi saaristossa on jäänyt taakse, mutta sen jälkimainingit vaikuttavat edelleen mosaiikkitaiteilija Mona Malinin elämään. Hänen paras ystävänsä Pia päätyi kurssin jälkeen mielisairaalaan ja Roni, jonka kanssa Mona tunsi outoa yhteenkuuluvuuden tunnetta, passitettiin vankilaan. Monalla ei kuitenkaan ole ollut toviin häntä piinanneita päänsärkykohtauksia, joihin liittyy näkyjä. Monan mieleen palaa kuitenkin outo tapahtuma lapsuudesta, ja pian palaavat näytkin. Vaikuttaa siltä, että muutkin mosaiikkityöt kuin mandalat voivat saada outoja ilmiöitä aikaan, sillä Monan työstäessä kuusisiipistä serafia esittävää mosaiikkia antiikkikauppias Vera Orlovin kotiin, Mona alkaa jälleen vaistota asioita ja saada näkyjä. Monan mieltä askarruttaa myös Ronin vankilaosastolla tapahtunut murha, jonka aseena on käytetty häneltä lainatusta mandalateoksesta irrotettua sirpaletta.

 

Vaikka Sammunut sydän jatkaa tarinaa Valkoisen varjon jälkeen, on teos mielestäni tunnelmaltaan melko erilainen. Valkoinen varjo oli todellinen psykologinen jännäri, jonka miljöö, hahmot, tapahtumat ja kaikki loivat välillä jopa hyvinkin piinaavan jännityksen tunteen. Siihen verrattuna Sammunut sydän ei edes ole jännitysromaani, sillä tässä ei ole samanlaista tunnelmaa: miljöö on turvallisemman tuntuinen, henkilöhahmot eivät ole niin salaperäisiä eikä tässä ole samankaltaista mystiikkaa kuin edeltäjässään. Tiettyjä mystisiä elementtejä, kuten Monan näyt ja selittämätön tapahtuma lapsuudesta, tässäkin teoksessa on, mutta tunnelma ei silti missään vaiheessa nouse samanlaisiin psykologisiin ulottuvuuksiin kuin Valkoinen varjo.

 

Vaikka mielestäni jännitystä olisi saanut olla rahtunen enemmänkin, niin Sammunut sydän on silti hyvin otteessaan pitävä ja koukuttava romaani. Koin jälleen saman efektin kuin helmikuussa, sillä en malttanut laskea tätä kirjaa käsistäni, vaikka oikeasti olisi pitänyt jo alkaa nukkumaan. Mielestäni tämä jatkaa Musta mandala -trilogiaa kiinnostavasti ja aion ehdottomasti lukea myös trilogian päätösosan. Toivottavasti siinä olisi sitten sitä jännitystä, jota nyt hieman jäin kaipaamaan. Joka tapauksessa Valkoinen varjo ja Sammunut sydän ovat mieleenpainuvimpien lukukokemusteni joukossa tänä vuonna.

 

♠♠♠♠

Valkoinen varjo

Katariina Souri: Valkoinen varjo - Musta mandala 1

347 s., Tammi 2015

kannen suunnittelu: Mika Tuominen

 

Jännityskirjallisuus ei ole minulle ehkä kovinkaan läheinen tyylilaji, mutta Katariina Sourin uusin teos Valkoinen varjo alkoi välittömästi kiinnostaa, kun satuin näkemään siitä tehdyn kirjatrailerin. Jokin sen mystisessä tunnelmassa kiehtoi ja päätin rikkoa varaamattomuuskieltoni ja klikata itseni kirjaston varausjonoon. Valkoinen varjo osoittautui huikean hyvin otteessaan pitäväksi ja jännittäväksi avausosaksi Musta mandala -trilogialle, jonka seuraavaa osaa on lupa odotella jo ensi syksyksi.

 

Valkoisen varjon päähenkilö on Mona Malin, keski-ikäistyvä entinen sisustussuunnittelija ja nykyinen mosaiikkitaiteilija, joka on vastikään toteuttanut unelmansa omasta liikkeestä. Omituiset päänsärkykohtaukset alkavat kuitenkin piinata Monaa jo vuosien takaa tutulla tavalla, mutta nyt niihin alkaa tulla uusia piirteitä: kohtausten aikana Mona alkaa saada todentuntuisia näkyjä. Kun hänelle velkaa jäänyt mies löytyy tapettuna ja Mona alkaa nähdä tilanteesta näkyjä, hän joutuu pohtimaan vakavasti, olisiko hän voinut tiedostamattaan tehdä veriteon.

 

Saadakseen etäisyyttä tilanteeseen Mona järjestää ystävänsä Pian avustuksella mosaiikkikurssin saaristossa, mutta loppujen lopuksi näyttää siltä, että juuri kukaan ei ole tullut saarelle mosaiikkeja tehdäkseen. Mukana on muun muassa psykiatrisen sairaalan potilas Roni Arosuo, johon testataan vielä laillistamatonta hoitomuotoa, ja hänen lääkärinsä Kari Sammatti.

 

Yksi teosta parhaiten kuvaavista termeistä lienee psykologinen jännäri. Monan oudot näyt, saarella virittyvä epäilysten verkko ja selkeä psykiatrinen kokeellisuus (Arosuon hoito) ovat omiaan tihentämään tunnelmaa ja saamaan lukijan silmät kiitämään riveillä nopeammin ja nopeammin. Jännitys on välillä niin konkreettista, että teosta on vain pakko lukea eteenpäin, vaikka järkevä nukkumaanmenoaika olisi ohitettu jo aikoja sitten. Teos pääsee tiheimpään tunnelmaansa juuri mosaiikkikurssin aikana, jolloin alkavat omituiset tapahtumat, kuten esineiden katoamiset. Onko asialla Mona, joka tuntuu olevan kuin omissa maailmoissaan, vai eikö Roniin testattu hoitomenetelmä sittenkään toimi?

 

Toinen teosta hyvin kuvaava termi on mielestäni mystisyys. Monan kurssin keskiössä ovat mosaiikkimandalat, joiden kautta hän pystyy näkemään välähdyksiä mandalan tehneen henkilön muistoista, niistäkin jotka hän on haudannut muistinsa sopukoihin. Mandalat jo itsessään ovat Suomen olosuhteissa hieman erikoisempi asia, mutta niihin liittyvät näyt tekevät asioista mystisiä, sillä onhan näkyjen näkeminen jo itsessään mystisiä. Kiehtovaa on se, miten näyt tulevat Monalle juuri mandaloiden kautta. Onko Monalla jokin kyky, josta hän ei itsekään ole täysin tietoinen?

 

Kuten sanottu, tämä teos on todella hyvin otteessaan pitävä, ja odotankin jo mielenkiinnolla trilogian seuraavaa osaa. Jos jostain teosta moitin, niin sitten ehkä välillä hieman liikaa yliluonnollisen puolelle kallistuvista tapahtumista, joilla on vaikutusta itse pääjuoneen. Se jotenkin vie välillä psykologisen tulkinnan mahdollisuuden jo liikaa mystisyyden varjoon.

 

Tämä teos ei ole mielestäni mikään kevyt pala, vaikka aika nopealukuinen onkin. Jotenkin tämä vaatii pohdiskelua ja välillä tuntuu suorastaan ahdistavalta seurata saaren synkkenevää ja epäilysten värittämää tunnelmaa. Vaikka välillä meinasi tuntua siltä, että jännitys tihenee miltei liikaa (mikä nyt on hyvin lukijakohtaista), niin silti tätä ei vain kerta kaikkiaan malttaisi jättää kesken. On ilo huomata löytäneensä luettavakseen jotain sellaista, joka ei ole sitä ominta kirjallisuutta, mutta joka vie niin hyvin mukanaan, että lukuaikaa täytyy napsia sieltä täältä edes yhden luvun lukemista varten.

 

♠♠♠♠½